KUINKA LUTHER ITSE ARVOSTELEE ITSEÄÄN JA TYÖTÄÄN?

Julius Vuorio, rovasti (1868-1949)
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 4/2006

Oikea itsensä arvosteleminen on hyvin vaikeasti opittava taito, kuten yleensä oman itsensä tunteminen. Me olemme luonnostamme sokeita omille vioillemme, heikkouksillemme, omille synneillemme. ”Kuinka näet rikan veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi” (Matt. 7:3), on Kristuksen oma sana tästä luonteemme perusviasta. ”Kaikkea muuta kavalampi on sydän. Se on turmeltunut. Kuka sen tuntee.” (Jer. 17:9)

Kun tutkija on näin sokea ja tutkimisen kohde petollinen, on erehtymisen vaara tavattoman suuri. Ihminen on nukkuessaan suruttomuuden unta itse mielessään kuningas, mutta herätessään havaitseekin olevansa kerjäläinen.

Jos siis mielitään ikäviltä pettymyksiltä elämässä säilyä, on itsetutkistelua harjoitettava, oikeata mittapuuta, Jumalan totuuden sanaa, käyttäen.

Tällaiseen itsetutkisteluun kehottaa apostoli kaikkia pyhiä Akaiassa: ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” (2. Kor. 13:5) Ja sitä psalminlaulajakin itselleen rukoilee: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.” (Ps. 139:23-24)

Luther harjoitti valppaasti tätä itsetutkistelua Jumalan erehtymättömän totuuden sanan valossa kautta elämänsä, ei vain munkkina ollessaan, vaan vielä sen jälkeenkin, kun oikea armonoppi oli hänelle kirkastunut evankeliumin sanasta. Hän ei koskaan päässyt itsetunnossaan sille korkealle itsetyytyväisyyden asteelle, että olisi tuntenut itsensä täysin oppineeksi ja valmiiksi, vaikka tunsikin, mitä määrättömiä rikkauksia hänellä oli Kristuksessa.

Meidän kannattaa Lutherin perinnön vaalijoina tarkata niitä tuloksia, mihin tämä itsetutkistelu Lutherin vei ja sitä tapaa, miten hän sitä itseensä nähden harjoitti. Meille kaiketi riittää, jos saavutamme saman uskon mitan, minne hän tuli ja missä hän Herran valittuna aseena toimi ja eli.

Kokoamme tähän muutamia hajanaisia lauseita Lutherin kirjoista ja kirjeistä, joissa hän mainitsee jotakin itsestään. Nämä otteet eivät tietysti anna meille täyttä kuvaa Lutherista; siksi harvoja ja hajanaisia ne ovat Lutherin tavattoman suureen kirjalliseen tuotantoon nähden. Mutta ne luovat meille sittenkin elävän kuvan Lutherista Herran armoitettuna palvelijana, ne auttavat meitä ikään kuin näkemään hänen sydämensä sisimpään, ja ovat näin meille terveellisinä ohjeina ja oikeina esikuvina, jotta emme ajattelisi itsestämme yli kohtuuden, vaan oppisimme ajattelemaan terveesti.


1. Syvä nöyryys

Ensimmäinen piirre, joka Lutherin arvostelussa itsestään silmiin pistää, on hänen syvä nöyryytensä, oman arvottomuutensa, mitättömyytensä tunto. Hän tietää kyllä toisaalta senkin, että hän on ”ase Jumalan kädessä”. Mutta millainen ase? Hyvin halpa ja huono. Omissa silmissään kaikkein kehnoin ja vähäarvoisin. ”Minä Jumalan kelvoton ase”, hän sanoo. Eräälle ystävälleen hän kirjoittaa: ”Rukoile sinä Herraa minun puolestani, että minustakin joskus tulisi hyvä, ja voisin arvokkaasti ajaa Hänen asiaansa tällä turmeltuneella ajalla.” Joka vähänkin Lutheria tuntee, tietää, että tämä ei ollut mitään tyhjänpäiväistä hurskasta imartelua hänen suussaan. Hän tunsi itsensä usein niin perin huonoksi. Ich armer, stinkender madensack, ts. minä viheliäinen, haiseva matosäkki, ja teterrimus peccator, ts. kaikkein kauhein syntinen. Tällaisia mainesanoja hän itsestään usein käyttää. Hän ei koskaan ajatuksiinsakaan laske, että Jumala oli häntä välttämättömästi työssään tarvinnut. ”Minä toivon”, sanoo hän, ”että maailma ei huku, vaikka veli Martinus hukkuisikin.” ”Jumala voi tehdä monta tohtori Martinusta.” ”Kristus ei tarvitse minua, sillä Hän on voimallinen kivistä herättämään Israelille lapsia.” ”Jumala, joka tietää minun olevan kaikkein kauheimman syntisen, panee asiansa toimeen joko minun tai jonkun muun kautta, sitä en ensinkään epäile.”


2. Ei kiitoksen kipeä

Hän ei liioin koskaan odottanut mitään tunnustusta työstään ihmisiltä. Hän kyllä sydämessään iloitsi, kun sai kuulla, että evankeliumi voitti alaa, meni eteenpäin. Mutta sitä hän ei suvainnut, että hänen nimeäänkään mainittiin samassa yhteydessä. Kiitoksen, tunnustuksen saamisessa ihmisiltä on Lutherin ajatuksen mukaan aina jotakin, jota meidän kristittyinä tulisi pelätä. Tuskallisen vaikutuksen teki häneen, kun hän esimerkiksi sai kuulla, että kuuluisa oppinut Erasmus oli eräässä kirjeessä vaaliruhtinaalle maininnut hänen nimensä, vaikka tämä ei asian vuoksi ollut edes vältettävissä, ja että ”Erasmus siten oli vetänyt hänet, niin mitättömän miehen, aivan suotta koko maailman huomioon.” Ja vielä lisäksi hän pahoitteli, kun vaaliruhtinaskin oli lausunut hänestä jotain kiitettävää. ”Minua ja meikäläisiä”, niin hän kirjoittaa, ”suuresti ihmetyttää tuo Erasmuksen kirje. Yhtä en olisi suonut, että minun nimeäni siinä mainitaan, ja vielä ylistetään, varsinkin vielä sellaiselle miehelle (kuin vaaliruhtinas). Tunnen hyvin itseni ainakin tässä asiassa”. ”Eikö Luther ole pelkkä tyhjyys?”

Häntä loukkasi sekin, kun hänen uskonystäviään ja kannattajiaan ruvettiin kutsumaan luterilaisiksi. ”Kuinka minä viheliäinen, haiseva matosäkki joudunkaan siihen, että Kristuksen tuntijoita (Künder Kristi) pitää nimitettämän minun kirotulla nimelläni! Enhän minä ole kenenkään puolesta ristiinnaulittu! Enkä minä ole, enkä tahdo olla kenenkään mestari.” Kristus yksin on meidän mestarimme. Kristus oli hänelle niin suuri, Herran asia niin korkea ja pyhä, että hänestä tuntui kuin tulisi Herran nimi ja kunnia jo hänen nimensä maininnankin kautta häväistyksi. Hän ei sallinut edes sitä, että häneen vedottiin jonkunlaisena auktoriteettina. Kun Melanchthon erään kerran hyvässä luottamuksessa mainitsi, että he jossakin asiassa olivat ”seuranneet hänen auktoriteettiaan”, niin Luther tukki tiukasti Melanchthonin suun sanoen: ”Melanchthon ei niin pahaa ehkä tarkoittanut, mutta minä en tahdo sellaisia puheita kuulla”. Hänellä oli Johannes Kastajan mieli: ”minun pitää vähetä, Kristuksen pitää kasvaa.” Siitä hän iloitsi, että hän itse kokonaan sai väistyä syrjään ja unohtua, kun vaan Kristus tuli tunnetuksi ja evankeliumi kirkastui ja leveni. ”Kristus yksin eläköön. Luther ja kaikki syntiset kuolkoot!”

Niin kuin hän itseään piti halpana ja mitättömänä, niin hän mielellään arvioi muita itseään paremmiksi. Melanchthon, jota hän usein ylistää, Brenz, Bugenhagen ja muut asetoverit evankeliumin työssä olivat kaikki häntä etevämmät. He osasivat paremmin kirjoittaa, saarnata ja Raamattua selittää kuin hän. Hänen oma runoutensakin oli hänen omasta mielestään hyvin huonoa ja viheliäistä. ”Meine garstige und schnöde Poeteri”, ts. minun kurja ja viheliäinen runouteni, niin hän sitä arvostelee.


3. Muiden arvostelu Lutherista

Toisin kuin Luther itse, on jälkimaailma ja hänen omat aikalaisensa arvostelleet hänen lahjojaan. Sillä välin kun esimerkiksi noiden muiden runouden tuotteet ovat jääneet unohduksiin, ovat esimerkiksi juuri Lutherin virret helminä säilyneet ei vain luterilaisessa kirkossa, vaan useissa muissakin kirkkokunnissa. Melanchthon, joka jos kukaan on pätevä arvostelija, arvioi Lutherin kyvyn aivan toisin kuin hän itse. Siitä vain yksi esimerkki. Hän kirjoittaa Lutherin osuudesta uskonpuhdistuksen asialle niin tärkeässä raamatunkäännöstyössä: ”Tri Comeranus, ts. Bugenhagen on grammaticus, joka tutkii läpi tekstin sanat, minä olen dialecticus, joka kiinnitän huomion järjestykseen, yhteyteen, jäsennykseen, päätelmään, tri Jonas on puhuja, joka osaa puhetaidollisella sulolla tuoda asiat julki, Luther on kaikkea tätä, hänelle ei kukaan meistä voi vertoja vetää.” Asettaaksemme sen, miten Luther itse arvioi itseään, oikeaan valaistukseen, mainitsen vielä erään toisen arvovaltaisen Lutherin aikalaisen arvostelun hänestä. Hän lausuu: ”Luther on sellainen ja niin suuri jumaluusoppinut, että millään aikakaudella ei ole hänen vertaistaan ollut. Tahdon sanoa, mitä ajattelen: me kaikki kirjoitamme ja selitämme Raamattua, mutta Lutheriin verrattuina olemme vain oppilaita.” ”Tämä arvostelu”, jatkaa hän, ”ei lähde rakkaudesta, vaan rakkaus lähtee arvostelusta”. Tuttu on myös tämä vanha lause, jota kannattaisi meidänkin niin pappien kuin jumaluusoppineiden muistaa: ”Kuta likempänä Lutheria, sitä parempi jumaluusoppinut.”


4. Lutherin tarmokkuus

Lutherilla oli suunnaton työtarmo ja nopea ajatuksen lahja. Hän sai käsistään valmista lyhyessä ajassa uskomattoman paljon. Kukaan hengellinen kirjailija ei ole jättänyt jälkeensä niin suurta kirjallista perintöä kuin hän. Aivan viime vuosina on vielä löydetty uusia ja laajoja Luther-käsikirjoituksia, kuten hänen Roomalaiskirjeen ja Heprealaiskirjeen luentonsa. Ja kuitenkin hän pöytäpuheissaan ja kirjeissään itseään syyttäen usein valittaa, että hän saa niin vähän aikaan, että hän on laiska, tylsä ja tunnoton. ”En tiedä minne aikani niin menee ja niin vähän saan aikaan. Tämä on pääasia: rukoile puolestani, että työni olisi hedelmällisempää.” Näin hän valittaa keskellä kiivainta ja hedelmällisintä työtään. Usein häntä rasittaa tuo syvä oman mitättömyytensä ja viheliäisyytensä tunto. ”Minä tulen”, hän sanoo, ”päivittäin yhä huonommaksi, teen syntiä päivästä päivään yhä enemmän.” Rakkautta ei hän huomaa itsessään ensinkään. ”Minä palan hillittömän lihan tulessa. Kun minun pitäisi olla palava hengessä, palankin lihassa, himossa, laiskuudessa, penseydessä, uneliaisuudessa.” Kun Luther elää Jumalan sanan kirkkaassa valossa, liikehtii syntikin sitä elävämpänä hänen mielessään. Kadotuksen syvyys avautuu usein hänen sielunsa silmien eteen. ”Elämäni lähenee joka päivä helvettiä, koska joka päivä tulen yhä huonommaksi ja kurjemmaksi”, kirjoittaa hän tästä eräälle parhaalle ystävälleen.


5. Lutherin suhtautuminen persoonaansa kohdistuviin hyökkäyksiin

Hänen huonoutensa tunnosta johtui kaiketi sekin, että Luther ei koskaan tahtonut puolustaa itseään syytöksiä vastaan, jotka kohdistuivat häneen henkilökohtaisesti. Tuskin kukaan ihminen on ollut sellaisen häväistystulvan alaisena kuin Luther eläessään ja vastustajiensa taholta vielä kuoltuaankin. Hän pysyi jyrkästi kannallaan: ”Olen lujasti päättänyt, en tahdo itseäni puolustaa, en elämääni, enkä tapojani, vaan yksin asiaa.” ”Häväiskööt ja tuomitkoot minun persoonaani ja elämääni vain oikein rohkeasti! Se on heille jo edeltäpäin niin määrätty.” ”Repikööt elämäni kappaleiksi!” ”Olen vain köyhä syntinen ja suon kernaasti vihollisteni olevan pelkkiä pyhimyksiä ja enkeleitä.” Hän vain iloitsi, mitä enemmän hänestä, niin mitättömästä miehestä, viitsittiin vaivaa nähdä ja häväistyskirjoituksia julkaista. ”Mistä minä ottaisin nahkaa”, sanoo hän, ”että tukkisin jokaiselta sellaiselta suun? Minulle riittää, että olen omassatunnossani varma Jumalan edessä.” Häneen sopii Jeremian sana: ”Hurskas antaa ravita itsensä pilkalla.” (Valitusvirret 3:30)


6. ”Pyhä ylpeys”

Toinen huomattava piirre oman syvän mitättömyytensä tunnon rinnalla on Lutherilla hänen korkea oman arvonsa tunto. Hän oli itsessään myös elävästi tietoinen siitä tärkeästä kutsumuksesta, jonka oli Herralta saanut. Hän oli usein ylpeäkin siitä, että niin heikko ja huono kuin olikin, oli hän kuitenkin ”Jumalan ase”: ”Saksanmaan apostoli ja evankelista, saksalaisten profeetta, kirkonmies Jumalan armosta”. ”Annettakoon minun olla se, mikä minä kuitenkin todella olen: julki tunnettu mies taivaassa, maan päällä ja helvetissä.” Mikä tekee Lutherin näin hyvin tunnetuksi mieheksi näissä kolmessa valtakunnassa: taivaassa, maan päällä ja helvetissä? Ei mikään muu, kuin hänen uudelleen löytämänsä kauan kadoksissa ollut evankeliumi, jonka armoitettu palvelija ja julistaja hän tunsi olevansa. ”Jumala, kaiken laupeuden Isä, on minulle köyhälle syntiselle uskonut rakkaan Poikansa evankeliumin ja on pitänyt minua siinä uskollisena. Monet ovat sen nyt minun kauttani saaneet ja pitävät minua totuuden opettajana.” Kun hänelle tämän tähden sanottiin: sinullako sitten yksin olisi oikea evankeliumi, ja sinullako yksin oikea jumalallisen totuuden käsitys, niin hän vastaa: ”Sallittakoon minun nyt vähän kerskatakin itsestäni. Jumala ei ole tuhanteen vuoteen antanut kellekään piispalle niin suuria lahjoja (tanta dona), kuin minulle. Tämä kerjäläinen on myös joltisestikin puhdistanut kirkon. Minä olen, Jumalan kiitos, enemmän saanut puhdistusta aikaan evankeliumillani, kuin paavilaiset viidellä kirkolliskokouksella.”

On myös huomattava, mihin Luther perustaa tämän korkean tietoisuutensa tai, niin kuin hän itse sanoo, ”pyhän ylpeytensä” siitä, että hänellä yksin on oikea evankeliumin käsitys. Ei suinkaan luontaisiin lahjoihinsa, niin tavattoman suuret kuin ne hänellä olivatkin. Eikä edes tarkimpaan ja tunnollisimpaan tieteelliseen tutkimukseensa, jossa hän ahkeraan uurasti. Ei mihinkään näistä, vaan yksin Raamatun erehtymättömään, selvään sanaan, joka oli hänelle kovissa hengellisissä koettelemuksissa kirkastunut. Tulessa kulta puhdistuu kuonasta. Niin on uskon kullankin laita. Kuta ankarampi on uskon koetus, sitä puhtaampi ja selvempi on myös uskonkäsitys. Koetukset ovat Lutherin mielestä aivan erikoisia Jumalan armon osoituksia, joista meidän tulisi sydämellisesti Jumalaa kiittää. Koettelemus aina varjelee meitä ylpeydestä ja rikastuttaa oikealla Kristuksen tuntemisella ja lahjoilla. Kaikki todelliset Jumalan miehet olivat saaneet kestää samoja taisteluja kuin hänkin. Pistin Paavalin lihassa, Jaakobin yöllinen taistelu, epätoivoiset hätähuudot psalmeissa ovat hänelle todisteina tästä. Vain kadotuksen tuskassa, kuoleman hädässä kasvaa evankeliumin sanasta oikea kristillinen usko, oikea Jumalan sanan ymmärtäminen, oikea totuuden tunto ja tieto. Näin oli hänelle itselleen käynyt. Ja kun hänen Jumalan pyhästä sanasta löytämänsä evankeliumi kesti koetuksissa, lohdutti häntä ja antoi hänelle kaikkia vastuksia ja vastustajia pelkäämättömän mielen, oli hän omassa mielessään varma, että hänellä oli oikea Kristuksen evankeliumi.

Tämä ehdoton sanaan perustuva uskonvarmuus se oli, josta johtui Lutherin ”kaikkein pyhin ylpeys” uskon ja opin kysymyksissä. ”Maine, usko ja silmä eivät siedä leikkiä”, hän sanoo. ”Pieninkin raiska silmässä vahingoittaa silmää.” ”Opin tulee olla kokonaan puhdas, selvä ja väärentämätön, niin, että ei siinä ole pienintäkään pimeyttä eikä pilven pilkkuakaan. Oppi on matemaattisen pisteen kaltainen, jota ei käy jakaminen, ts. se ei siedä mitään vähennystä eikä lisäystä. Se on kuin kultainen ketju, joka laskeutuu taivaasta maahan. Katkaise yksi rengas siitä, niin ketju on auttamattomasti poikki! Jos kiellät Jumalan yhdessä ainoassa opinkappaleessa, olet kieltänyt Hänet kaikissa.”

Kun vastustajat moittivat Lutheria siitä, että hän näin kiivaillessaan puhtaan opin puolesta särki kristittyjen rintaman ja rikkoi rakkauden lakia vastaan seurakuntien suureksi vahingoksi, niin hän vastasi: ”Sallikaamme heidän ylistää yksimielisyyttä ja kristillistä rakkautta! Me sitä vastoin tahdomme ylistää sanan majesteettia ja uskoa. Ja hän lisää: ”me saatamme ilman rakkautta ja yksimielisyyttä tulla autuaiksi, mutta emme ilman puhdasta oppia ja uskoa.”


7. Oikea evankeliumi ja henkien erottaminen

Mistä johtuu Lutherin mielestä, että monet oppineetkin pyhän Raamatun tutkijat erehtyvät oikeasta opista joutuen eksymyksen tiellä niin kauas, että kieltävät Kristuksen iankaikkisen jumaluuden, neitseestä syntymisen, anteeksiantamuksen sovintoveressä ym. peruskohtia autuuden opissa ja sen sijaan ylistävät tahdon voimaa ja ihmiskunniaa? Syy on siinä, että nämä henkilöt eivät koskaan ole vielä oikein tunteneet synnin kirousta, synnin tuomiota, synnin velkaa. He eivät ole koskaan joutuneet avoimesti katsomaan kadotuksen syvyyteen. Siksi ei liioin käsitetä evankeliumia sen alkuperäisessä voimassa ja puhtaudessa. Kun Luther näin oli elävästi tietoinen siitä, että hänellä oli oikea evankeliumi, osasi hän myös tarkoin erottaa henget. Pöytäpuheissaan hän sanoo olevansa selvillä henkilön uskosta vaihdettuaan hänen kanssaan pari kolme sanaa: ”En vaadi itselleni tuomiovaltaa maallisissa asioissa, mutta hengellisissä vaadin, jopa siihen määrään, että kahdesta tai kolmesta sanasta varmaan voin päätellä, mitä uskoa kukin lie tai onko hän opissa terve ja raitis, vai ei.” Samasta syystä ei hän liioin viitsi vastustajiensa kirjoituksiakaan loppuun asti lukea. ”Ainoatakaan vastustajani kirjaa en ole loppuun asti lukenut (paitsi Erasmuksen Diatriben). Miksi suotta vaivata itseään sellaisilla? Näen jo alussa niiden harhailevan tyhjässä ja olevan varmaa pohjaa vailla.”


8. Lutherin suhtautuminen vastustajiinsa

Ketään vastustajaansa kohtaan ei hän kanna sydämessään vihaa. Päinvastoin hän sanoo rukoilevansa heidän puolestaan, että Jumala totuutensa heillekin kirkastaisi. Hän on myös vakuutettu siitä, että jokaisessa kerettiläisyydessä on jokin totuuden jyvänen. ”Ei olisi koskaan ollut yhtään harhaoppia, joka ei olisi puhunut jotain tottakin. Sen tähden ei ole totuutta kiellettävä siinä olevan väärän takia.” ”Hurmahenkienkin joukossa on oivallisia, hienoja miehiä. Jumala on heidät niin hyvin kaunistanut, antanut heille tietoa, kielitaitoa, armoa ja hyvän elämän.” Suorasukaista, rehellistä vastustajaa hän kunnioittaa, jopa voi sydämessään iloita hänestä. Eckin oli hänelle tämän takia rakkaampi kuin Erasmus. Sillan rakentamista totuuden ja valheen välille, sovinnaisuutta, hän inhosi. Hän ei pitänyt sitä minään etuna, että osattiin puhua ja kirjoittaa niin hienosti, että se ei ketään loukkaisi. Totuudessa täytyy aina olla suolaa, joka myös kirvelee. Muuten on se makunsa menettänyt ja joutuu lopulta vain ihmisten tallattavaksi. Pyöristetty, hienostunut sanonta on, Lutherin mielestä, useinkin vain naamio oman epäuskoisen sydämen harha-ajatusten peittämiseksi. ”Mikä siinä tietää”, hän kysyy, ”kun muoto on niin silattu, mikä on kirjoittajan oma, todellinen ja lopullinen ajatus? Ja minkä arvoinen tuollainen hienous on, kun sen alle kuitenkin salaa kätkeytyy paljaita neulanpistoja.” Lucianuskin, tuo suuri kristinuskon pilkkaaja kirkon alkuajoilta, on hänestä paljon parempi, kuin humanisti Erasmus, ”joka pilkkaa kaikkea pyhää hienosanaisen pyhyyden varjolla.” Melanchthonkaan ei ole kokonaan vapaa tästä viasta. ”Melanchthon pistää naskalilla ja neulalla, minä keihäällä.”

Lutherin arvostelussa itsestään pistää siis silmiin kautta hänen elämänsä vielä senkin jälkeen, kun evankeliumin salaisuus oli hänelle selvinnyt, kaksi huomattavaa piirrettä. Toisaalta syvä oman mitättömyyden ja vähäpätöisyyden tunto. Toisaalta ylevä itsetunto, elävä tietoisuus siitä korkeasta asemasta ja kalliista tehtävästä, mihin uusi evankeliumin käsitys hänet nosti ja häntä velvoitti. Huono hän yhä on, kaikin puolin huono ja arvoton itsessään, mutta kuitenkin ”Jumalan ase”, valittu ja terävä ase. Hän ei ole vain ”Saksanmaan apostoli ja evankelista” ja ”saksalaisten profeetta”, vaan hän on ”kirkonmies Jumalan armosta” koko Jumalan seurakuntaa varten maailmassa. Tähän hän tietää kutsumuksen saaneensa itse kirkkauden Herralta ja valtuutena tähän tehtäväänsä on hänellä tuo uudelleen löytämänsä evankeliumi. Juuri tämän puhtaan, väärentämättömän evankeliumin julistaminen ja tunnetuksi tekeminen maailmassa on hänen elämäntehtävänsä. Siitä johtui hänen pyhä kiivautensa, ”pyhin ylpeytensä” puhtaan opin puolesta. Kristuksen kirkkauden evankeliumissa, siinä ja yksin siinä, on hänen voimansa, ilonsa, kerskauksensa ja kunniansa maailman vastustuksen, häväistyksen ja pilkan alla.

Voimme siis sanoa, että itsensä arvostelussa Luther päätyy samaan kuin hänen suuri edeltäjänsä Herransa palveluksessa, apostoli Paavali: ”Sen tähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.” (2. Kor. 12:9-10) ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1. Tim. 1:15)


Kotimatkalla 1932, s. 76-90. Tekstiasua lievästi muokattu paikoitellen. Raamatunkohdat KR 38:n mukaan.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus