MITEN ISRAEL PELASTUU?

Reima Jokinen, TM, Turku
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 4/2006

Ohessa Reima Jokisen artikkeli herkästä kysymyksestä, miten Israel pelastuu. Tätä kysymystä on aiheellista käsitellä, koska Israeliin viitaten tehdään jatkuvasti kristilliselle teologialle haitallisia johtopäätöksiä, jotka eivät myöskään uskonnollisesti auta juutalaiskansaa.

Kristillisen kirkon ei pidä määrätä, mitä mieltä yksityisen kristityn tulee olla juutalaisvaltio Israelin päivänpolitiikasta. Toisaalta on luonnollista, että kristityn sympatiat ovat juutalaislänsimaisen perinteen puolella tilanteessa, jossa aseistautunut muslimimaailma on yleinen uhka. Ei kuitenkaan pidä unohtaa Lähi-idän kristittyjä vähemmistöjä, jotka ovat joutuneet koville nyt vallassa olevassa vastakkainasettelussa. Näitä kohtaan ollaan usein yllättävän välipitämättömiä.

Poliittisen sionismin liittäminen osaksi kristillisen uskon perustaa vie harhaan. On syytä suhtautua ystävällisesti juutalaiskansaan ja rukoilla sen puolesta. Mutta juutalaisvaltiota ilmiönä ei pidä asettaa uskonharjoituksen kohteeksi. Jumalan yleinen kaitselmus ja johdatus koskevat luonnollisesti juutalaiskansaa. Mutta jos luovutaan Kristuksen asettamista näkyvistä asetuksista eli sakramenteista ja asetetaan tilalle juutalaisvaltio, joudutaan väärälle tielle. Ylihengellistävä reformoitu suuntaus, joka käytännössä on saanut paljon sijaa monissa pietistisissä liikkeissä, ei näe Jumalasta tai Jumala-yhteydestä mitään näkyvää maan päällä. Sakramentit ovat sen mukaan ainoastaan merkkejä Jumalan armosta, eivät armon välittäjiä tai Jumala-suhteen aikaansaavia välineitä. Tähän tyhjiöön asetetaan sitten juutalaisvaltio Israel. Kun mukaan liitetään ajatuksia, jotka sotivat pyhän Paavalin opetusta vastaan: ”Sillä eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista ole silti Israel, eivät kaikki ole lapsia sen tähden että ovat Abrahamin siementä” (Room 9:6-7), ollaan pahasti harhassa.

Luterilaiseen kirkkoomme on luikertanut opetusta, joka on tunnustuksemme kannalta epäselvää: Kristillis-sionistisen opetuksen mukaan juutalaiset ovat erityisryhmä, joka pelastuksen omistamisen kohdalla muodostaisi vielä opillisen poikkeuksen. ”Jaakob” kokisi pakanoiden aikojen lopulla ennennäkemättömän joukkokääntymisen. Näin ei kuitenkaan tule tapahtumaan, ellei Jumalalla ole salaista päätöstä asiaan, jota emme tunne. Raamatussa joukkokääntymistä ei luvata.

Sionismissa oikeanlainen suhtautuminen juutalaisuuteen liitetään Jumalan mielisuosion ehdoksi. Ei uskalleta olla arvostella Israelin valtiota, koska se tulkitaan sen kiroamiseksi, ja sellaisen taas Jumala kiroaa – näin uskotaan. Tämä perkeleellinen harha, jolla kristittyjä huijataan, on liittänyt vanhurskauttamisoppiin vieraan lisäehdon pakanoiden noudatettavaksi. Galatalaiskirjeen (ja myös Roomalaiskirjeen) opetus, ettei Kristuksessa ole juutalaista tai kreikkalaista, kumoutuu.

Israel kiinnostaa erityisesti vapaita suuntia sekä niitä kirkollisia tahoja, joissa on havaittavissa ”reformoitua henkeä”, kuten esimerkiksi niin kutsutussa Nokian herätyksessä ja uuspietistisessä teologiassa. Tämä perushenki, joka jatkuvasti pyrkii raivaamaan tilaa yksilön uskonnäkemyksille tarkan opinmäärittelyn, sakramenttien, tunnustuksen ja ”kirjaimen” kustannuksella, synnyttää yhteiskristillisyyttä, jonka on tapana muuttaa terminologia epätarkaksi.

Usko ja pelastus

Pelastuminen ymmärretään reformoidun hengen johdossa erityisesti yksilön kokemukseksi tai uskonelämään siirtymiseksi. Tätä se kyllä Raamatunkin mukaan voi olla, mutta näin puhuttaessa pelastuminen ymmärretään pelastukseksi elävään toivoon. Esimerkiksi oman tulevan kuolinhetken uskosta ei voi puhua muuten kuin toivon näkökulmasta – eikä toisaalta eilinen usko pelasta tänään, vaikka uskoontulo olisi aikoinaan ollut järisyttävä kokemus. Uskoontulo ei pelasta, vaan uskossa perille pääseminen

Reformoitu henki ohjaa luottamaan omaan uskoon, joko käsillä olevaan tai menneeseen. Voimakkaasti koettu uskoontulo on Jumalalle otollinen teko, ei ”lain teko”, mutta teko kuitenkin. Siinä astutaan vuodatetun armon (gratia infusa) tilaan, joka on aiempaa, epäuskoista tilaa ansiollisempi. Reformoidun hengen oppikontekstissa asia mielletään siten, että Jumala lukee ihmisen vanhurskaaksi tuon uuden ominaisuuden eli ”uskovaisuuden” vuoksi. Tämä ominaisuus erottaa ihmisen epäuskoisista, jotka eivät tuota uskonratkaisua ole halunneet tehdä. Uskonratkaisun Jumala sitten vastavuoroisesti panee merkille ja kiittäen antaa lahjaksi Pyhän Hengen ja vanhurskauden sen suurenmoisen teon johdosta, että ihminen vapaaehtoisesti luovuttaa hänelle sydämensä.

Tietysti uskolla ja epäuskolla on eroa kuin valolla ja pimeydellä, mutta Jumala julistaa vanhurskaaksi jumalattoman siten, että uskon merkitys on vain välineellinen. Ihmisen ei pidä reflektoida armotilaansa uskontuntemusten kautta, vaan pitää tarttua lupauksen sanaan. Tällainen usko synnyttää välttämättä hedelmää, myös lämpimiä uskonkokemuksen tuntemuksia. Pyhä Henki itse on antanut vanhurskauttavan uskon eli ”uskoontulon armon” sanan ja sakramenttien kautta, missä ja milloin Jumala niin on hyväksi nähnyt. Tästä alkaa Jumalan ja ihmisen ”yhteistyö”, vaikka tämän jälkeenkin uskossa pysyminen on Pyhän Hengen vaikuttamaa. Kun ihminen kokee tekevänsä ”ratkaisun”, hän jo ennen tuota hetkeä on ollut uskova. Ratkaisu Jumalan puoleen on mahdotonta ilman Pyhää Henkeä, sillä ennen sitä ihminen voi vain paeta Jumalaa. Valinnan vapaus on psykologisella tasolla totta, mutta ei hengellisellä. Tähän psykologiseen puoleen ei ole luottamista, sillä sisäiset tilat vaihtelevat. Kasteeseen sen sijaan voi palata aina.

Reformoidun hengen vaikutuspiirissä kasteesta ja ehtoollisesta ei opita ammentamaan voimaa jokapäiväiseen uskontaisteluun: Antaahan voimakas uskoontulo niin hyvän alkuvauhdin, että puolet matkasta on jo sillä tullut tehdyksi! Ehtoollista ei koeta merkityksellisenä matkaeväänä, koska kokemustasolla ei välttämättä tapahdu mitään. Kasteessa ei suostuta saamaan Pyhää Henkeä, koska se ei aikoinaan ”toiminut” samalla tavalla kuin uskoontulo. Kasteen sijasta palataan mieluummin alkuaikojen ”uskoontulon armoon”. Tuo kokemustila halutaan säilyttää ja sen muistoon palata, koska siinä tilassa on saatu maistaa Jumalan armoa ja pelastusta. Ryhmät, joiden teologiaa leimaa Israel-keskeinen julistus, ovat lähes poikkeuksetta juuri näitä, jotka etsivät uskonvarmuutta ohi sakramenttien. Julistuksessa niille ei löydy luontevaa paikkaa. Ne kuuluvat ”teoriaan”.

Kuten yksilön uskoontulossa, myös Israelin kohdalla oletetaan sionismin mukaan jokin järisyttävä ”alkuvauhti” voimakkaan kollektiivisen uskoontulon seurauksena. Jopa luterilaiset (sionistiset) teologit saattavat pitää vähemmän tärkeänä sitä, onko ”messiaaninen juutalainen” luterilainen vai kenties baptisti. Israelin pelastumista ei tiukasti liitetä sanan ja sakramenttien vaikutukseen, vaan oletetaan jokin salainen Jumalan ihme. Mutta juutalaiskansan ei ensinkään luvata tulevan uskoon. Futuurissa ajatus ei ole pelkkä ”uskoon pelastuminen”, vaan mukana on lopullisempi näkökulma (Room. 11:26). Paavalilla pelastaa-verbi futuurissa viittaa lopullisen pelastuksen hetkeen tuomiopäivänä, jolloin koko uskova juutalaiskansa kautta aikojen pääsee taivaaseen – tietysti yhdessä pakanakirkon kanssa.

Reformoidun hapatteen vaikutuksesta myös käsite ”Israel” on irrotettu sen perinteisestä raamatullisesta ja vanhakirkollisesta merkityksestä (uusi Israel). Laiska ajattelumme luonnostaan menee yli siitä, missä aita on matalin: Raamatun Israel yhdistetään nyt lähinnä televisiossa luotuun sosiologis-poliittiseen ilmiöön. Elävää kuvaa on niin helppo seurata! Jos median luoma subjektiivinen välitön tuntemus Israel-sanan merkityksestä ei pidä yhtä perinteisen uskon kanssa, sen pahempi perinteiselle uskolle! 

Uuden liiton juutalainen Israel

Jeesuksen puhe ”tämän sukupolven” kohtalosta synoptisen apokalypsin mukaan toteutui: Vuonna 70 tuli todella maailmanloppu! Kaikki lopun ajan ennustukset juutalaiskansalle olivat täyttyneet. Jeesus ei erehtynyt (tai puhunut nyky-Israelin tapahtumista). Koska Jeesus puhui juutalaisten Messiaana, hän ei edellyttänyt, että samaan aikaan toteutuisi myös pakanamaailman loppu ja Ihmisen Pojan tulemus kirkkaudessa. Maailmanloppu oli ”kaksiosainen”, mutta Jumalan näkövinkkelistä pakanoiden aikojen loppu ja juutalaisteokratian loppu (teokratia = uskonnollinen ja yhteiskunnallinen järjestys muodostavat ykseyden) ovat yksi ja sama tapahtuma. Näinhän jo profeetat Vanhassa testamentissa saattoivat yhdistää koko messiaanisen ajan alusta loppuun kuin yhdeksi tapahtumaksi. Itse Messiaan tulemuskin oli kaksiosainen, vaikka juutalaiset rabbit eivät osanneet lukea Raamattua näin; odotettiin ”suoraan” vahvaa Messiasta. Lutherinkin mielestä Jeesus tuntuu sekoittavan maailmanlopun Jerusalemin hävitykseen, mutta toteaa, että ”Raamatulla on tapana puhua juuri näin”. Asiallisesti yhteenkuuluvat mutta ajallisesti etäällä olevat tapahtumat esitetään kuin yhtenä tuokiokuvana.

Jerusalemin hävityksen jälkeen oli koittava ehkä pitkäkin pakanoiden aikakausi. Kuitenkin oli aina oltava juutalaisia, joista valita. Juutalaiskristityt pysyisivät omana erityisryhmänään pakanoidenkin aikana! Silti pysyy loppuun saakka voimassa totuus: ”Eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin”. Kun juutalaiskansa on itsepintaisesti ollut ottamatta vastaan Messiastaan läpi vuosisatojen, ovat he erillisenä kansana säilyneet. Paatumus on siis sama asia kuin Messiastaan hylkivän juutalaisen identiteetin säilyminen.

Jotkut opettavat, että juutalaiset kääntyvät Kristuksen tullessa kirkkaudessaan. Kirkon historiallisen opetuksen ja luterilaisen tunnustuksen pohjalta on kuitenkin mahdotonta mieltää paruusia (Kristuksen tuleminen kirkkaudessa) viimeiseksi herätyssaarnaksi. Valituille on ajassa annettu usko sanan ja sakramenttien kautta. Ensin pakanat saivat armahduksen juutalaisten lankeemuksen johdosta. Nyt taas juutalaiset armahdetaan, kun he pakanoita ”kadehtien” palaavat öljypuuhunsa. Mistään hetkellisestä historiallisesta massa-armahduksesta ei ole kyse, vaan sekä pakanoiden että juutalaisten pelastus toteutuu kaikkien aikojen valittujen kohdalla uskon kautta. Tämä projekti jatkuu läpi historian ja huipentuu lopulliseen uskovan kansan armahdukseen viimeisenä päivänä.

Room. 9-11 käsittelee juutalaisuutta ulkoisesta näkökulmasta käsin: Lihallisista Aabrahamin jälkeläisistä valitaan aina rippeet joka sukupolvessa. Kyseistä raamatunkohtaa arvioitaessa on pidettävä mielessä Galatalaiskirjeen sanat juutalaisuuden ja kreikkalaisuuden samanarvoisuudesta siksi, että ne kumoavat lähtökohtaisesti juutalaisuuden arvovallan pohjalta esitetyt hengelliset vaatimukset tai etuoikeudet, oli sitten kyseessä ympärileikkaus tai vaikkapa ”Israelin siunaaminen”. Kristuksessa ei todellakaan ole enää juutalaista eikä kreikkalaista! Myös kirkkorukous ”Jumalan omaisuuskansan Israelin” puolesta voi väärin miellettynä olla tällaista ulkoisen juutalaisuuden ”siunaamista”, joka saatetaan legitimoida olettamalla messiaaninen juutalaisaika joskus tulevaisuudessa. Rukous pitäisi muotoilla niin, ettei seurakunta joutuisi siunaamaan sitä, minkä Jumala on kironnut. Rukous voisi olla vaikkapa: ”Kokoa valittusi juutalaiskansasta”. 
Teokratiasta erillään, ”katkaistuina oksina”, juutalaisilla tai juutalaisuudessa ei enää ole mitään sellaista, josta pakanat olisivat heille juuri nyt kiitollisuudenvelassa. Kollektiivina heidät on enimmäkseen kirottu paatumukseen. Jaloon oliivipuuhun takaisin palaava juutalainen on nyt kiitollisuudenvelassa kirkolle siitä, miten se on heidän puolestaan historian varrella määritellyt ja osittain myös kirjoittanut (Luukas) Uuden testamentin kaanonin, laatinut vanhan kirkon uskontunnustukset ja kumonnut matkan varrella monia harhaoppeja – unohtamatta tietenkään luterilaisuuden tuomaa siunausta. Uusi Israel on nyt kokenut oman elinkaarensa, joka vastaa juutalaisteokratian aikaa.

Juutalainen ei tule luonnostaan helpommin uskoon kuin pakana – sellaista Paavali ei opeta oksastamista käsittelevällä argumentoinnillaan (Room.11:13-24). Hän nimenomaan esittää ehdon: Juutalaiset oksastetaan kernaasti, mikäli eivät pysy epäuskossaan. Koska Jumalan sana on annettu ensin juutalaisille, on tämän järjestyksen vuoksi juutalaiskristitty pakanakristittyä ”luonnollisempi” ilmiö. Hehän palaavat näin vain kotipuuhunsa. Tämän Paavali tahtoi sanoa pakanoiden mahdollista ylpeysreaktiota vastaan. Toisaalta juutalaiskristityt eivät muodosta mitään kristillistä eliittiä.

Epäuskoiset eivät ole Israel

Israeliin suhtautumisesta voidaan kuin varkain pyrkiä tekemään osa vanhurskauttavaa uskoa samoin kuin Paavalin aikana suhtautumisesta ympärileikkaukseen. Jos Room. 11:26 varmasti opettaisi juutalaisten joukkokääntymistä tiettynä hetkenä historiassa ohi pakanoiden aikojen normaalikäytännön ennen paruusiaa, voitaisiin juutalaisen ja pakanan välille ehkä olettaa yhä ero. Se vaatisi ainakin jossain mielessä teokratian palauttamista, vaikka se selitettäisiin ajallisesti lyhyeksi tai muuten heikennetyksi ilmiöksi vanhaan liittoon verrattuna.

”Koko Israel on pelastuva” ei siis tarkoita, että kaikki epäuskoiset juutalaiset joskus kääntyisivät. Israelin pelastuminen lopettaa nykyisen historian. Verbi ”pelastua” ei futuurissa merkitse kääntymistä, katumusta tai uskoontuloa. Juutalaisten pleerooma (uskovien juutalaisten täysi luku, Room. 11:12) on elämä kuolleista (Room. 11:15), mikä viittaa ”ylöstempaamisen” hetkeen. On huomionarvoista, että niin juutalaisista kuin pakanoista (Room. 11:25) käytetään tuota samaa pleerooma-sanaa. Juutalaisten pleerooma lopettaa heidän paatumuksensa, mikä taas lankeaa yksiin pakanoiden täyden luvun kanssa. Näiden tapahtumien jälkeen ei enää tulla uskoon, vaan pelastutaan taivaaseen. Sieltä käsin uutta Israelia on hallittu jo 2000 vuotta, kun Messias Jeesus Kristus otti Juudan suvulle luvatun valtikan ja alkoi hallita ikuisesti.

Juutalaisuus säilyy ”siihen asti kun muista kansoista koottava määrä on tullut täyteen”. Maailman loppuhistorian ajaksi Roomalaiskirje ennustaa siis juutalaisten massapaatumuksen, ei massakääntymistä. Paavali rinnastaa ulkoisen juutalaisuuden ja paatumuksen. Apostolin tavoin mekin teemme työtä ja rukoilemme heidän puolestaan, jotta voisimme pelastaa edes muutamia. Näin koko pelastuvan Israelin lukumäärä täyttyy historian varrella vähitellen kuten pakanoidenkin. Juutalaisuuden pysyminen julkisena sosiologisena suureena toisaalta muistuttaa paatumuksen vuoksi Jumalan vihasta, mutta toisaalta kantaisien saamien lupausten tähden uskova vähäinen juutalaiskansa siinä ohessa karttuu ja lopulta pelastuu.
 
Sionismin harha on siinä, että se olettaa juutalaisuudessa yhä olevan jotakin hengellistä substanssia ylitse pakanoiden. Ilman uskoa Jeesukseen pelkkä juutalaisuus vie kadotukseen. Hengellinen kerskuminen juutalaisuudesta on Jumalan mieltä vastaan. Kantaisien saamien lupausten tähden uskovia juutalaisia ylläpidetään silti loppuun saakka. Sionismin kritiikki ns. korvausteologiaa kohtaan on tietyssä mielessä kuitenkin ollut oikeutettua: Juutalaisuus ei häviä maan päältä, eivätkä uskovat juutalaiset koskaan täysin sulaudu pakanoihin. Siitä huolimatta kaikki uuden liiton uskovat kuuluvat ”Jerusalemin pyhiin”. Arvoltaan kaikki kristityt ovat samalla tasolla. Juutalaislähetys on loppuun saakka vahvasti motivoitu.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus