LUTHER JA JUUTALAISET

Staffan Bergman

 

Kirjassaan Mein Kampf Hitler onnittelee Lutheria. Hän kutsuu tätä yhdeksi Saksan ja Saksan kansan suurimmista sankareista. Mutta hän ei ylistänyt Lutheria hänen uskonpuhdistustyönsä tähden eikä myöskään hänen ”yksin Raamattu”-, ”yksin armosta”- ja ”yksin uskosta”- kirjoitustensa tähden, vaan sen tähden, mitä hän on sanonut eräässä vuoden 1543 kirjoituksessaan juutalaisista. Hitler luki oman rotuajattelunsa ja antisemitistisen tuhoamisohjelmansa Lutherin lausumiin. Jos Luther olisi aavistanut, että hänen sanojaan esitettäisiin puolustuksena jollekin niin kauhealle kuin natsismin tuhoamisleirit ja kaasukammiot, olisi hän varmasti punninnut sanansa tarkemmin joillakin kirjoituksensa ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” sivuilla.

 

Luther ei ollut sanan nykyisessä merkityksessä antisemiitti tai juutalaisten vihaaja (näistä sanoista on tullut samaa merkitseviä), ts. että juutalaiset ovat syntyjään ominaisuuksiltaan halveksittavia ja muodostavat alempitasoisen rodun. Yhtä vähän kuin muilla tuon ajan ihmisillä hänen toimintansa lähtökohtana oli käsitys ihmissuvun korkeampi- tai alempitasoisista roduista. Se tuli darwinismin myötä (Hitler muuten omisti Mein Kampfinsa juuri Darwinille, jota syystä voidaan kutsua nykyaikaisen rasismin isäksi). Kun Luther kolme vuotta ennen kuolemaansa kirjoitti kirjan juutalaisista, niin se tapahtui kiistassa ”heidän valheitaan” vastaan, ts. heidän vääriä oppejaan ja rienaavia lausumiaan Kristuksesta vastaan.

 

Luther oli julkaissut vuonna 1523 juutalaisia kohtaan epätavallisen myönteisen kirjoituksen otsikolla ”Että Jeesus Kristus syntyi juutalaisena”. Se oli epätavallinen siksi, että juutalaiset olivat yleisesti epäsuosiossa lähes koko Euroopassa. Heitä syytettiin ahneudesta ja kaikesta mahdollisesta kavalasta ja pahasta juonittelusta. Kaikki onnettomuudet, jopa musta surma, pantiin heidän kontolleen. Useimmista Saksan maista ja ruhtinaskunnista juutalaiset ajettiin pois tai heidät saarrettiin hyvin ankaralla lainsäädännöllä, joka rajoitti voimakkaasti heidän liikkumisvapauttaan. Maurien islamilaisen vallan murruttua 1400-luvun lopulla alkoi Espanjassa julma juutalaisvaino. Ne, jotka eivät välittömästi kääntyneet katolisen kirkon jäseniksi, ajettiin ulos maasta. Paavi antoi 1517 bullan, jossa vaadittiin, että juutalaisten tuli kantaa erityistä merkkiä vaatteissaan, myydä omaisuutensa ja asua getossa (juutalaisten asuinalue). Lutherin mielestä Rooman kirkko kohteli juutalaisia hyvin pahasti, ”ikään kuin he olisivat koiria”. Hän ilmaisi ymmärtävänsä, että he tätä taustaa vasten eivät tahtoneet tulla kristityiksi. Mutta hän toivoi, että juutalaiset kuitenkin nyt, kun Sana ja evankeliumi jälleen loisti kirkkaana uskonpuhdistuksen kirkoissa, kääntyisivät ja tulisivat uskoon Kristukseen. Hänen juutalaisia kohtaan ystävällisestä kirjoituksestaan otettiin useita painoksia ja sitä levitettiin paljon. Juutalaiset arvostivat sitä, vaikkakaan eivät ehkä sillä tavalla kuin Luther oli ajatellut. Osa rabbeista vaali tiettyä toivoa siitä, että Luther voitaisiin suorastaan voittaa juutalaisuuden puolelle. 

 

Ajan myötä Lutherin näkemys juutalaisista muuttui. Juutalaiset eivät osoittaneet mitään ymmärtämystä evankeliumin kutsua kohtaan. Mitä enemmän Luther syventyi juutalaisiin Talmud-kirjoituksiin ja siihen, mitä rabbit todellisuudessa opettivat, sitä enemmän hän alkoi ottaa etäisyyttä heistä ja varoittaa heidän vaikutuksestaan. Hän muun muassa näki juutalaisen propagandan sen takana, että osa luterilaisista oli ympärileikkauttanut itsensä ja väitti, että sapattia täytyy noudattaa juutalaisella tavalla. Tämä antoi hänelle aiheen kirjoittaa vuonna 1538 pamfletti ”Sapattilaisia vastaan”.

 

Ulkonaisena vaikuttavana syynä siihen, että Luther kirjoitti kirjan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan”, oli eräs rabbiininen kirjoitus. Eräs ystävä lähetti sen hänelle pyytäen häntä vastaamaan siihen. Kirjoituksessa sanottiin muun muassa, että Jeesus oli äpärä. ”Hänen äitinsä oli huora, joka synnytti hänet aviorikoksessa erään sepän kanssa.” Luther havaitsi myös, että juutalaiset odottivat maallista Messiasta, joka tekisi heistä pakanoiden herroja (joihin myös Saksan kristityt laskettiin). Hän ei nähnyt heidän oppiaan ainoastaan koko kristillisen uskon kumoavana, vaan myös valtiolle vihamielisenä ja yhteiskuntaa kumoavana. Kauhuissaan ja tukahdutetussa vihassa juutalaisten näkemyksestä Luther tarttui kynään.

 

”Juutalaisista ja heidän valheistaan” on noin 180-sivuinen kirja. Suurimmaksi osaksi se koostuu raamattuteologisista selityksistä. Luther lainaa joukon VT:n messiaanisia profetioita ja osoittaa perusteellisesti, että ne eivät tarkoita ensinkään sitä, mitä juutalaiset halusivat niiden tarkoittavan. Rikkaalla todistusaineistolla lähinnä VT:sta, juutalaisten omasta Raamatusta, hän kumoaa heidän käsityksensä. Samalla hän syyttää heitä paatuneesta sokeudesta, kun he eivät tahdo nähdä, että Jeesuksen elämä ja teot sopivat täysin yhteen Raamatun lausumien kanssa luvatusta Messiaasta. Luther ei mene tässä yli sen, mitä Uusi testamentti ja Jeesus itse sanovat surullisina ja vihassa oman aikansa juutalaisuutta kohtaan, esimerkiksi Matt. 23:n leimuavissa voi-huudoissa fariseuksista ja kirjanoppineista. Voidaan myös huomata, että Luther – toisin kuin monet aikalaisensa – ei pitänyt tässä eikä muissa kirjoituksissaan juutalaisia vastuullisina Kristuksen kuolemaan. Hän painottaa usein sitä, että me kaikki olimme synteinemme syyllisiä siihen.

 

Jos Luther olisi päättänyt kirjoituksensa tähän, olisi se tuskin herättänyt mitään suurempaa huomiota, mutta sitä hän ei tehnyt. Sen sijaan hän lisäsi muutamia sivuja siitä, mitä kristittyjen tulee tehdä ”hylätyn ja kirotun kansan” kanssa, etteivät he tule osallisiksi heidän valheisiinsa ja rienauksiinsa. ”Meidän täytyy rukouksella ja jumalanpelolla harjoittaa ankaraa laupeutta, pelastaaksemme, jos mahdollista, joitakin heistä tulisista lieskoista. Kostaa emme saa. Heitä uhkaa tuhat kertaa pahempi kosto, kuin me voimme heille toivoa. Siksi annan uskollisilleni seuraavan neuvon.” Sitten seuraa seitsenkohtainen toimintaohjelma. Tulee 1) polttaa heidän synagoogansa ja koulunsa, 2) hävittää heidän asuntonsa ja antaa heidän asua erityisissä paikoissa kuten mustalaiset, 3) ottaa heiltä pois kaikki rukouskirjat ja Talmud-kirjoitukset, 4) kieltää rabbeja hengen menetyksen uhalla opettamasta tulevaisuudessa, 5) kumota oikeus vapaaseen suojaan (= matkustuskielto), 6) kieltää heidän koronkiskontansa, lainakorkojärjestelmä ja ottaa heiltä pois käteisvarat, 7) ”nuorille voimakkaille juutalaismiehille ja juutalaisnaisille annettakoon käteen varsta, kirves, kuokka, lapio, rukki tai värttinä ja annettakoon heidän ansaita leipänsä otsansa hiessä.” Tämän sijasta voi Luther myös ajatella, ”että ainiaaksi ajaa juutalaiset heidän omaan maahansa”.

 

Voi kysyä, miten olisi mahdollista pelastaa muutamia juutalaisia liekeistä tämän seitsenkohtaisen ohjelman avulla. Ne sivut, jotka puhuvat tästä, sisältävät paljon loukkaavia, karkeita ja halventavia ilmauksia juutalaisista. Ne aiheuttavat tänä päivänä useimmille niitä lukeville mielipahaa. Mutta myös siihen aikaan, kun juutalaisista oli tapana puhua halveksivasti, oli luterilaistenkin keskuudessa niitä, jotka ottivat etäisyyttä tämän kirjoituksen terävään ja vihamieliseen äänensävyyn. Näin menetteli esimerkiksi Melanchthon.

 

Kirjaa levitettiin hyvin vähän ja niillä seitsemällä kohdalla, joita ei ollut osoitettu yksittäisille ihmisille vaan esivallalle tai ruhtinaille, oli vähän tai ei mitään vaikutusta. Kukaan ei seurannut niitä. Lutherin kirjoitus on sittemmin saanut pääasiassa levätä unohdettuna – aina siihen saakka, kunnes se jälleen 1900-luvulla joutui parrasvaloihin natsismin syntymisen myötä.

 

Hitler tulkitsi Lutherin kirjoitusta juutalaisista tietoisesti väärin. Hän ei tuntenut mitään myötätuntoa uskonpuhdistuksen uskoa Raamattua, Kristusta ja evankeliumia kohtaan. Hitler oli raivopää, jota riivasivat jumalattomat, nietzscheläiset yli-ihmiskäsitykset ja ajatus juutalaisten täydellisestä hävittämisestä rotuna. Mitään sellaista ei ollut Lutherilla. On aivan mieletöntä tehdä Lutherista vastuullinen toisen maailmansodan tuhoamisleireihin.

 

Jos jotakin on sanottava Lutherin puolustukseksi, niin se on se, että hänellä on juutalaisia kohtaan vihamielisessä kirjoituksessaan lähtökohtana omansa ja uskonpuhdistajien käsitys siitä, miten uskonnonvapautta olisi harjoitettava. Kaikilla oli ajatuksen ja uskonvapaus. Mutta jos ihminen halusi harjoittaa toista uskoa kuin hallitsevan ruhtinaan, niin vapaus oli siinä, että sai muuttaa toiseen maahan tai toisen ruhtinaan alueelle (periaate cujus regio, eius religio, ”se, joka hallitsee maata, määrää uskonnon”). Eräässä Nya Väktaren -lehden artikkelissa (5/1983) huomauttaa Tom Hardt, että Luther oli itse valmis alistumaan siihen periaatteeseen, jota hän sovelsi juutalaisiin: ”jos esivalta ei ole luterilainen, ’minun luterilaiseni lähtevät mielellään tiehensä’. [...] Ei siis ainoastaan juutalaisia, baptisteja ja roomalaiskatolisia voida pakottaa häipymään ja jättämään kaikki, vaan myös tohtori Martti Luther itse ja hänen luterilaisensa.”   

 

Meidän ei kuitenkaan pidä puolustaa liikaa Lutheria. Hän oli syntinen kuten me kaikki. Hän ei suinkaan ollut erehtymätön. Hän itse myönsi, että hänen temperamenttinsa ajoi hänet toisinaan liian pitkälle taistelun kuumuuteen, erityisesti kun hän raivostui rienaavista hyökkäyksistä Kristusta ja hänen sanaansa kohtaan. ”En voi kieltää, että kiivastun toisinaan enemmän kuin minun pitäisi...”, kirjoittaa hän eräässä kohdassa.

 

Viimeisessä saarnassa, jonka Luther piti, hän sanoo juutalaisista: ”Tahdomme menetellä heidän kanssaan kristillisessä rakkaudessa ja rukoilla heidän puolestaan, että he kääntyisivät ja ottaisivat Herran vastaan.” Siihen me yhdymme.

 

Lutheranen 1/2005

Suomennos: Hannu Lehtonen