KIRKKOISIEN KEINOVALIKOIMA

Sven‑Olav Back, teol. tri, Parainen

 

Backin oheinen kirjoitus tuo esille todistuksia varhaiskirkon ajalta, joita ei meillä juuri tunneta. Athanasioksen kamppailu areiolaisuutta vastaan tunnetaan, mutta hänen käytännön toimiaan tunnetaan puutteellisesti. Oheinen artikkeli tuo uutta näkökulmaa kirkkokeskusteluun. Se osoittaa myös, että piispa Obaren suorittama piispavihkimys Ruotsissa viime vuonna saa tukea Athanasioksen ym. oikeaoppisen kirkon opettajien toiminnasta.

 

Länsimaiden sortuvissa protestanttisissa kirkoissa on meneillään kehitys, jonka päämääränä on korvata Kirkon klassinen usko kuvitelmilla, jotka heijastavat tämän aikakauden henkeä. Kirkkoihin on määrä toteuttaa ihmisvaltakunta ja pystyttää relativismin (suhteellistaminen) diktatuuri. Vanhan uskon edustajat vastustavat tätä, minkä tähden heidät – riippumatta siitä, tietävätkö he tästä suunnitelmasta vai eivät – pitää työntää marginaaliin ja eliminoida. Käynnissä olevassa kamppailussa – käydään sitä sitten Euroopassa, Australiassa tai Amerikassa – on ollut liikkeellä merkillinen iskulause. Se kuuluu: ”Skisma (kiista) on pahempi kuin heresia (harhaoppi).” Se tarkoittaa, että paikallisen kirkon ”ykseys” täytyy säilyttää hinnalla millä hyvänsä, vaikka se merkitsisi harhaoppisille periksi antamista sekä vapaaehtoista yhteistyötä ja ehtoollisyhteyttä heidän kanssaan. Tällainen päättely näyttää olevan tavallista anglikaanisissa ja anglikaanisen ajattelun vaikuttamissa yhteyksissä. Anglikaanisessa kirkossa on yleistä, että ollaan ylpeitä jatkuvuudesta alkukirkkoon ja sen isiin asti. Niinpä ei ole yllättävää, että juuri alkukirkosta on haettu tukea ajatukselle, että skisma on pahempi kuin heresia. Viittauksena alkukirkollisiin periaatteisiin on esimerkiksi väitetty, etteivät ”ortodoksiset” (tässä: puhdasoppiset) piispat saa missään olosuhteissa sekaantua toisten piispojen hiippakuntien tapahtumiin riippumatta siitä, mitä niissä on meneillään.

 

Tuoreessa artikkelissaan Touchstone-lehdessä (”Abusing the Fathers”, huhtikuu 2005) amerikkalainen historiantutkija William Tighe osoittaa, että alkukirkon tuki tällaiselle näkemykselle on olematon. On mahdotonta väittää alkukirkkoon vetoamalla, että kristittyjen olisi alistuttava harhaoppisille tai että puhdasoppisten piispojen tulisi kunnioittaa harhaoppisten piispojen suvereeniutta. Päinvastoin alkukirkko edellytti, että piispan tulee olla puhdasoppinen. Harhaoppinen piispa on yksinkertaisesti luonnottomuus eikä saa mitään tukea alkukirkosta. Tighen artikkelin mielenkiintoisimpiin anteihin kuuluu selvitys niistä keinoista, joita kirkkoisä Athanasios käytti taistelussaan areiolaisia vastaan Nikaian kirkolliskokouksen (325) jälkeisenä aikana.

 

Vaikka Areios ja hänen uusi, väärä oppinsa Kristuksesta oli tuomittu Nikaian kirkolliskokouksessa, jatkoi areiolainen puolue keisarin tukemana toimintaansa piispa Eusebios Nikomedialaisen johdolla (häntä ei pidä sekoittaa kuuluisaan kirkkohistorioitsijaan Eusebios Kesarealaiseen). Areiolaisten tarkoitus oli nujertaa puhdasoppiset piispat yksi kerrallaan – erityisesti jahdattiin nikaialaisen uskon tärkeintä puolustajaa, nimittäin Athanasios Aleksandrialaista. Areiolaiset menestyivät erittäin hyvin kampanjassaan: Athanasios karkotettiin kerta toisensa jälkeen piispanistuimeltaan, ja hänen oli vaellettava kaupungista ja maasta toiseen. Mutta hän palasi aina uudelleen takaisin, ja lopulta häntä ei enää pystytty ajamaan pois. Athanasioksen kuoleman (373) jälkeen astui muita esiin jatkamaan taistelua. Konstantinopolin kirkolliskokouksessa 381 vahvistettiin se nikaialainen usko, jonka puolesta Athanasios ja muut olivat taistelleet.

 

Athanasios taisteli areiolaisia harhaoppisia vastaan kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hän puhui ja hän kirjoitti. Mutta hän ei rajoittunut sanoihin vaan osoittautui toimintakykyiseksi sanan täydessä merkityksessä. Tighe painottaa, kirkkohistorioitsijoiden Sokrateksen ja Sozomenin (molemmat kirjoittivat 400-luvun puolivälissä) tietojen tukemana, ettei Athanasios epäröinyt mennä muiden piispojen hiippakuntiin ja suorittaa ordinaatioita (virkaanvihkimyksiä) siellä ilman näiden piispojen lupaa. Näin hän menetteli siinä tapauksessa, että piispat olivat areiolaisia tai valmiita tekemään kompromisseja areiolaisten kanssa. Papit, jotka Athanasios vihki, liittyivät taisteluun areiolaista harhaoppia vastaan.

 

Tighe huomauttaa, että on epävarmaa, vihkikö Athanasios ainoastaan diakoneja ja pastoreita vai vihkikö hän myös piispoja. Sokrates kirjoittaa, että hän ”joissakin kirkoissa suoritti myös ordinaatioita, mistä tuli vielä yksi syy moittia häntä, koska hän päätti ryhtyä ordinoimaan toisten hiippakunnissa”. Sozomen kertoo, että palattuaan Aleksandriaan noin 346 (toisen maanpakonsa jälkeen) Athanasios karkotti areiolaismieliset papit. Sozomen lisää: ”Siihen aikaan sanottiin, että hän matkustaessaan muiden maiden kautta sai aikaan saman muutoksen (harhaoppisten pappien karkotuksen) sattuessaan vierailemaan kirkoissa, jotka olivat areiolaisten vallassa. Häntä moitittiin varmasti myös siitä, että hän oli rohjennut suorittaa ordinaatioseremonioita kaupungeissa, joissa hänellä ei ollut mitään oikeutta tehdä niin.”

 

Ei ainoastaan Athanasios vaan myös muut puhdasoppiset piispat menivät harhaoppisten hiippakuntiin ja suorittivat vihkimyksiä. Eusebios Samosatalainen ja Lucifer Cagliarilainen (molemmat 300-luvulla) vihkivät myös piispoja, missä havaitsivat ”varsinaisen” piispan olevan harhaoppinen.

 

Myrskyisenä kirkollisena murrosaikanamme kuulee joskus sanottavan, ettei Athanasios perustanut ”uutta kirkkoa” vaan jäi uskollisesti ”kirkkoon”. Tämä on tietysti totta. Puhe ”uuden kirkon” perustamisesta olisi yksinkertaisesti ollut käsittämätöntä Athanasiokselle. Kuitenkin tällaiset väitteet tästä suuresta kirkkoisästä ovat osittain harhaanjohtavia. Oikeaan kuvaan hänestä kuuluu myös hänen valmiutensa taistella harhaoppeja vastaan mm. William Tighen merkille panemilla, jyrkilläkin keinoilla.

 

Kyrka och folk 23.2.2006

 

Suomennos: Isto Vuorio