YKSITTÄISEN SEURAKUNNAN OIKEUKSISTA JA RAJOISTA II

Hermann Sasse (1895-1976), professori, Australia

 

Uusi testamentti ei sisällä mitään lakia yksittäisen ekklesian (seurakunnan) järjestysmuodosta. Yhdessä kaupungissa ei ole pakko olla vain yksi ekklesia. Ekklesian rajojen ei myöskään täydy käydä yksiin kaupungin rajojen kanssa. Muutoinhan olisi mahdotonta – kuten jo aiemmin muistutimme – käyttää sanaa ekklesia myös yhden kaupungin sisäpuolella olevista kotiseurakunnista ja kristityistä pienemmällä tai suuremmalla (koko Akhaia! 2. Kor. 1:1) kaupunkia ympäröivällä alueella. Tarkoitamme tällä sanoa, että paikallisseurakunnan käsitteeseen ei voi sisältyä määritelmää ”paikasta”. Täytyy sanoa, että jos yksittäisen ekklesian jäsenmäärä kasvaisi niin suureksi ja sen ”paikka” niin laajaksi, että yhteen tuleminen ei olisi enää mahdollista, niin kyseinen ekklesia lakkaisi olemasta se, mitä sen olemuksensa mukaan on määrä olla. ”Seurakunta”, joka ei enää voi yhdessä kuulla evankeliumia ja viettää alttarin sakramenttia, ei ole enää yksittäinen ekklesia Uuden testamentin mielessä.

 

Paikallisseurakunnan ”paikan” ongelma näyttäytyi erilaiselta suurissa kaupungeissa, joissa Paavali teki lähetystyötä, ja Galatian ilmeisesti enemmän maaseutumaisissa olosuhteissa. Samoin Rooman valtakunnan tiiviisti asutut alueet – ainoastaan niiden olosuhteista meillä on yksityiskohtaista tietoa – poikkesivat idän maaseutualueista. Korinton ja Rooman tapaisissa kaupungeissa seurakunta oli luonnollisesti erilainen kuin idän alueilla, jossa kristillistä uskoa eivät ottaneet ensiksi vastaan ainoastaan yksilöt vaan ruhtinaat kansoineen (Odessa, Armenia). Kun lähetystyö myöhemmin eteni lännessä kelttien ja germaanien keskuuteen, täytyi sen tuottaa väistämättömästi aivan erilaisia yksittäisen ekklesian muotoja. Kuka epäilee, etteikö Jeesuksen Kristuksen kirkko kaikkine armonvälineineen ja kaikkine lupauksineen ollut olemassa skottilais-iiriläisessä kirkossa, jossa sielunhoito keskittyi luostareihin. Apotit ja suurapotit (munkkiluostarien johtajia) olivat yksittäisen ekklesian johtajia. Yksittäinen ekklesia tarkoitti samaa kuin klaani (sukulaisuuden yhdistämä ryhmä ihmisiä), jopa niin paljolti, että apotin virka oli perinnöllinen hallitsevassa perheessä. Se periytyi sedältä veljenpojalle aivan kuten katholikoksen virka myöhemmin nestoriolaisilla. Yksittäinen ekklesia sai taas erilaisen ilmenemismuodon gooteilla suuressa kansainvaelluksessa. Siinä se samaistui armeijan marssivan joukko-osaston kanssa. Se oli erikoislaatuinen ”paikallisseurakunta”. Silti se oli Jumalan kirkko, jossa oli evankeliumi, avainten virka ja sakramentit! Ja eivätkö Mayflowerin (laiva, jolla ihmisiä muutti Englannista Amerikkaan 1620) pyhiinvaellusisät olleet ”paikallisseurakunta”? Mainitsemme nämä esimerkit ainoastaan osoittaaksemme, miten mahdotonta on rajoittaa yksittäistä ekklesiaa Uuden testamentin ja dogmatiikan mielessä muotoon, joka oli mahdollinen tai välttämätön kaupungeissa, joissa Paavali teki lähetystyötä, tai joka 1800-luvun Missourissa ja tänä päivänä jossain maallistuneessa suurkaupungissa voi olla sovelias.

 

Mikä sitten liittää kaikki nämä yksittäisen ekklesian eri muodot yhteen? Ei organisaation muoto, vaan se seikka, että kristityt kokoontuvat aivan konkreettisesti yhteen, armonvälineet hoidetaan sekä tehdään se, mikä tekee tämän mahdolliseksi. Armonvälineille on näet ominaista, että niitä voidaan toimittaa vain elävien henkilöiden keskuudessa, ihmiseltä toiselle. Evankeliumin puhuu yksi ihminen toiselle. Kastetta ei voi toimittaa, jos kastettava puuttuu. Ehtoollisen viettoa varten pitää kokoontua yhteen. Syntien anteeksiantamusta ei voi antaa kirjeitse – paitsi erityisissä poikkeustapauksissa. Tällainen on kristillinen seurakunta, yksittäinen ekklesia. Se on paikka, jossa tapahtuu kaikki se, mitä Kristus on lahjoittanut kirkolleen armonvälineiden myötä. Ilman niitä sitä ei tapahtuisi. Una sanctaa (yksi, pyhä, yhteinen seurakunta) ei olisi, jos ei olisi yksittäistä seurakuntaa. Siksi oikea kristillinen seurakunta on suurin ja ihanin asia kristikunnassa. Se on enemmän kuin suurin ajateltavissa oleva ja mahtavin kokonaiskirkon edustus, mitä voisi olla olemassa. Olettakaamme, että saataisiin koolle aito ekumeeninen kirkolliskokous, jossa kristikunta esiintyisi kaikkein ihanteellisimmalla tavalla ilman synkkiä varjoja, jotka ovat tähän saakka langenneet jokaisen kirkolliskokouksen ylle. Tämä kirkolliskokous ei olisi mitään verrattuna yhteen yksinkertaisen ja aidon kristillisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Sillä mikään ekumeeninen kirkolliskokous ei voi antaa anteeksi syntejä eikä harjoittaa avainten virkaa. Mikään Rooman kirkolliskokous ei myöskään väittäisi tällaista itsestään, ei liioin kardinaalikollegio koskaan luulottelisi antavansa syntejä anteeksi.

 

Ainoastaan tästä käsin voimme ymmärtää, mitä yksittäinen ekklesia, seurakunta tai paikallisseurakunta on – tai miksi ikinä sitten kutsummekin konkreettista Jumalan kirkkoa. Yksittäisessä ekklesiassa tapahtuu se, mitä kirkossa pitää tehdä. Siellä saarnataan, kastetaan, annetaan synninpäästö sekä jaetaan Herran ruumis ja veri. Siellä toimii kirkollinen virka (ministerium ecclesiasticum), sanan ja sakramenttien palvelu, joka on asetettu kirkkoa varten. Siellä harjoitetaan sitä, mikä Lutherille ja luterilaisille tunnustuksille on kirkon hallinto (saks. Kirchenregiment), Kristuksen lauman johtaminen sanan ja sakramenttien välityksellä. Se, mitä me nykyajan kristikunnassa olemme tottuneet kutsumaan kirkon hallinnoksi (seurakuntien ja pastorien tarkastus, seurakuntien kokoaminen yhteen suuriksi kirkoiksi synodeineen, konsistoreineen ja piispan virkoineen sekä johtamisen ja hallinnoinnin työ, joka tällaisissa kokonaisuuksissa tapahtuu), on yhtä poikkeusta lukuun ottamatta seurakunnan alaista avustavaa palvelua. Se ei ole seurakunnan yläpuolella. Poikkeuksena on pastorien vihkiminen virkaan niiden viranhaltijoiden välityksellä, jotka on sitä varten nimitetty. Mutta ne, jotka vihkivät virkaan, eivät myöskään ole mitään muuta kuin pastoreita eikä heillä ole korkeampaa asemaa kuin näillä. Tässä vaikuttaa seurakunnan elämään instanssi, joka ei kuulu siihen, mutta sen vaikutus on sidottu seurakunnan ratkaisevaan myötävaikutukseen tai jopa aloitteeseen. Mutta muusta pätee seuraava: kirkon hallinto kuuluu varsinaisessa merkityksessä yksittäiselle seurakunnalle. Se panee täytäntöön avainten vallan (potestas clavium), joka on annettu koko kirkolle. Tätä ei synodi eikä konsistori (kirkon hallintoelin) voi tehdä, eikä piispakaan kirkon hallintomiehenä vaan ainoastaan pastorina ja kristittynä. 

 

 

 

Yksittäinen ekklesia on konkreettinen Jumalan kirkko, jossa Jumalan pelastavat teot tässä maailmassa tulevat todellisuudeksi. Jos sillä ei ole mitään korkeampaa maallista instanssia yläpuolellaan, niin mikä voima pitää monet yksittäiset ekklesiat yhdessä? Miten ilmenee se ykseys, joka sitoo ne yhteen? Eikö yksittäisen kirkon riippumattomuuden täydy johtaa väärään itsehallintoon, independentismiin (seurakunnan absoluuttinen riippumattomuus) ja sen myötä kaikkien ekklesioiden ykseyden tuhoutumiseen? Uuden testamentin vastauksesta ei voi erehtyä. Monet kirkot ovat yksi kirkko, koska kukin niistä on Jumalan kansa, Kristuksen ruumis, Pyhän Hengen temppeli: ”Yksi ruumis ja yksi Henki... yksi Herra, yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa” (Ef. 4). Mutta missä tämä Kirkon Herra ja hänen auktoriteettinsa tulee näkyväksi? Hänhän on näkymätön. Missä ja miten hänen auktoriteettinsa tulee näkyväksi?

 

On hyvin mielenkiintoista, että juutalaiskristillisyys ei ajan oloon kyennyt vastustamaan kiusausta tehdä Herran auktoriteetti näkyväksi. Sen jälkeen kun kahdentoista (apostolin) kollegio oli hajonnut Jaakobin, Sebedeuksen pojan, kuoltua marttyyrikuoleman ja Pietarin lähdettyä Jerusalemista, Jaakobista, Herran veljestä, tuli seurakunnan johtaja. Se huomionarvoinen seikka, että Jaakobin virkaa pitivät hallussaan vuorotellen Jeesuksen muut verisukulaiset, osoittaa, että hänen arvovaltansa ei perustunut siihen, että hän oli apostoli kahdentoista piirin ulkopuolelta kuten Paavali (1. Kor. 15:7ss.). Se perustui sen sijaan siihen seikkaan, että hän oli Herran ruumiillinen veli. Juutalaiskristillisyys oli kehittymässä kalifaatiksi (johtajan asema perinnöllinen). Suurin ja johdonmukaisin yritys saada aikaan, että yhden kirkon näkymätön Herra tulee näkyväksi, on myöhempi Rooman paavius (room. kat. oppi paavista Kristuksen sijaisena). Kirkon historiassa on ilmennyt muitakin yrityksiä tehdä Kristuksen auktoriteetti kouriintuntuvaksi. Esimerkiksi ekumeenisista kirkolliskokouksista on ajateltu, että ne eivät voi erehtyä, koska ne edustavat koko Kristuksen kirkkoa. Uusi testamentti vastustaa näitä yrityksiä selvällä opilla, että tässä maailmassa Herran auktoriteetti on kirkolle käsitettävissä ainoastaan hänen sanassaan – mutta siinä myös todellisesti. Elävä ja voimallinen Jumalan sana, Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, on auktoriteetti, joka on sekä jokaisen yksittäisen kirkon että koko kirkon yläpuolella, ja siinä kaikki kirkon auktoriteetti kohtaa rajansa.

 

Miten tämä auktoriteetti tulee meille? Varhaiskirkon näkemyksen mukaan Jumala puhui sille ennen kaikkea Vanhan testamentin pyhissä kirjoituksissa, toiseksi myös Pyhän Hengen vaikuttamassa profetian sanassa (Ap. t. 11:28; 21:10; 1. Kor. 12:28; 14:29ss.; 1. Tim. 1:18) ja kolmanneksi – ja tämä on kaikkein tärkein sanan muoto – apostolin julistuksessa lihaksi tulleen Sanan silminnäkijänä. Näitä vastaa kolme suurta virkaa, jotka Jumala on antanut kirkolle. Ne ovat arvojärjestyksessä: apostolit, profeetat, opettajat (1. Kor. 12:28). Opettaja tarkoittaa tässä niitä, jotka Pyhän Hengen johtamina selittävät Raamattua. Toisin kuin kaikkien muiden kirkollisten virkojen kohdalla, näihin virkoihin ei kutsuta ihmisten välityksellä. Nämä virat eivät myöskään kuulu yksittäiselle ekklesialle, kuten vanhinten, piispojen ja diakonien virat. Ne kuuluvat sitä vastoin kaikille kirkoille, koko kristikunnalle. He voivat harjoittaa saarnavirkaansa kaikkialla, kuten Didakhe yhä todistaa. Virat peittävät osittain toisensa. Niinpä Paavali oli opettajana Antiokiassa (Ap. t. 13:1), ennen kuin hän alkoi suuren toimintansa apostolina. Kaikkein tärkein näistä viroista oli apostolin virka. Profeetat väistyvät taka-alalle apostoleihin nähden (vrt. myös Ef. 2:20), ja opettajan virka siirtyy pian piispoille ja presbyteereille (1. Tim. 3:2; 5:17). Apostolin virka kuuluu ainutlaatuiseen historian sukupolveen, silminnäkijöiden sukupolveen. Sillä on voittamaton arvo ja auktoriteetti siinä, että sen tehtävä oli kirkolle perustava ja ainutlaatuinen. Kristuksen kirkko on olemukseltaan apostolinen kirkko (ecclesia apostolica), kuten se tunnustaa itsestään Nikean-Konstantinopolin -uskontunnustuksessa. Siten me ymmärrämme, että sekä varhaisimpien aikojen ekklesioille että kaikkien aikojen kirkolle ei ole ollut mitään korkeampaa auktoriteettia kuin apostolinen sana, erityisesti kun Herran sana on sen takana (vrt. 1. Kor. 7:10; 9:14; 11:23). Tässä meidän pitää panna merkille, että apostolin virka ei suinkaan rajoitu kahteentoista. Sillä Ylösnoussut oli kutsunut myös muita tähän virkaan, jos he olivat ylösnousemuksen todistajia (1. Kor. 15:7ss.).

 

Apostolin virka oli Uuden testamentin kirkossa se side, joka piti monet yksittäiset seurakunnat yhdessä. Mikään ei niin hyvin kuvaa tämän viran olemusta kuin sen suhde yksittäiseen ekklesiaan. Apostolit eivät vallitse seurakunnan uskoa, vaan sen sijaan he tekevät työtä, että se saisi iloita (2. Kor. 1:24). He ovat uskovien isiä (1. Kor. 4:15; 1. Tess. 2:11; Filem. 10). Vaikka Paavalilla oli sellainen auktoriteetti, jota ei kenelläkään muulla henkilöllä kristikunnassa ollut, hän salli Antiokian kirkon (edustajien) panna kädet hänen päällensä, vaikka Kristus itse oli jo lähettänyt hänet (Ap. t. 13:3). Apostolilla oli luonnollisesti oikeus etsiä itselleen ne työtoverit, joita hän piti tehtävään sopivina. Hänellä oli myös täydellinen valtuutus asettaa vanhimpia perustamiinsa seurakuntiin (Ap. t. 14:23, jossa ei sanota mitään valinnasta). Mutta sikäli kuin voimme Paavalin kohdalla tarkistaa, hän pitää tarkoin silmällä sitä, että seurakunta on mukana kaikessa. Hän oli vihkinyt virkaan rakkaimman työtoverinsa, ”poikansa” Timoteuksen, kätten päälle panemisella sen jälkeen, kun Herran tahto oli ilmoitettu ”profetian kautta”. Mutta hän piti kiinni siitä, että Lystran seurakunta toteutti kätten päälle panemisen vanhimpiensa välityksellä ja siten osallistui virkaan vihkimykseen (1. Tim. 4:14; 2. Tim. 1:6). Viranhaltijan ja seurakunnan sekä kokonaiskirkon ja yksittäisen kirkon oikeuksia ei siis eroteltu huolellisesti toisistaan, kuten myöhemmässä kirkko-oikeudessa. Virka ja seurakunta kuuluvat erottamattomasti yhteen, jopa silloin – kuten apostolin ja hänen työtoverinsa tapauksessa – jolloin oli kyseessä virka, jota seurakunta ei ollut vielä lainkaan perustanut. Ne kuuluvat yhteen samalla tavalla kuin kokonaisekklesia ja yksittäinen ekklesia, joita ei voida mitenkään erottaa toisistaan. Kaikki se, mikä myöhemmän kirkkohistorian kulussa on niin usein repäisty irti ja asetettu toinen toistaan vastaan, on tässä Uuden testamentin kirkossa vielä sidottuna yhteen Kristuksen ruumiin ykseydessä.

 

Koetus, jossa Uuden testamentin ekklesian ykseyden monissa ekklesioissa täytyi osoittautua kestäväksi, oli apostolisen ajan suuri ratkaisu juutalaiskristillisyyden ja pakanakristillisyyden välillä. Emme yleensä käsitä tämän ratkaisun merkitystä, koska emme kykene ajattelemaan, että siinä olisi voinut käydä toisinkin. Kysymys oli siitä, pitikö pakanoiden, joista oli nyt tullut ”Israel”, ottaa päälleen laki. Tätä ei voinut ratkaista yksittäinen ekklesia, ja kuitenkin se koski kaikkia. Se oli ratkaisu jokaisen kirkon tulevaisuuden tiestä, koska se oli ratkaisu koko kirkolle. Se tuli ns. apostolisen kirkolliskokouksen osalle, ja kannattaa tarkastella sitä lyhyesti sen kirkko-oikeudellisen luonteen suhteen.

 

Myöhempi kirkko on pitänyt Jerusalemin kokousta synodina (kirkolliskokous), kaikkien synodien perusmuotona. Se ei näet voinut käsittää, että sellainen ratkaisu voitaisiin saavuttaa millään muulla keinolla kuin säännönmukaisen synodin avulla. Mutta synodi oli vielä Uuden testamentin näköpiirin ulkopuolella. Synodit syntyivät vasta toisen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien aikana seurakunnan kokouksista. Synodin varhainen muoto on seurakunnan kokous, johon vieraat muista seurakunnista ottivat osaa. Jerusalemin kokous sitä vastoin oli Jerusalemin kirkon kokous, joka koostui vanhimmista, veljistä ja apostoleista. On selvää, että Luukas lukee heidät tähän kirkkoon kuuluviksi. Se, miten kauas Jerusalemin ekklesia ulottui kaupungin rajojen ulkopuolelle ja pitikö se kaikkia Israelin seurakuntia ja ekklesioita osana itseään, voidaan tässä jättää avoimeksi kysymykseksi. Se oli joka tapauksessa yksittäinen ekklesia, joka vallitsevassa järjestysmuodossa kokoontui valitsemiensa toimihenkilöiden kanssa, ei synodi. Antiokian kirkon edustajat ottivat osaa kokoukseen. Johto oli Jaakobin, Herran veljen, käsissä, joka oli Jerusalemin ensimmäinen piispa. Paavali, Barnabas ja heidän seuralaisensa ottivat kirkkonsa virallisesti valtuutettuina edustajina (Ap. t. 15:2) osaa kokoukseen ja neuvottelivat jerusalemilaisten kanssa vapaasti puhuen ja esittäen vastaväitteitä. Tekstistä ei voi päätellä varmuudella, missä määrin seurakunta kokonaisuudessaan otti osaa koko neuvonpitoon ja missä määrin moni asia käsiteltiin ainoastaan apostolien ja vanhinten läsnäollessa. On kuitenkin selvää, että antiokialaisilla ei ollut äänioikeutta. He ottivat Jerusalemin kirkon tarjoaman päätöksen vastaan. Se vastasi täysin heidän toiveitaan. Heidän mukanaan takaisin (Antiokiaan) seurasi Jerusalemista lähetystö. Se jätti muodollisen dekreetin (ratkaisu, päätös), joka vakuutetaan laaditun Pyhän Hengen avulla. Siten se ilmaisee Herran tahdon, joka koskee jokaista yksittäistä ekklesiaa ja näin ollen koko Jumalan kirkkoa.

 

Ymmärtääksemme tämän tapahtuman merkityksen meidän täytyy kysyä, olisiko myös päinvastainen tilanne ollut mahdollinen. Jos antiokialaiset kristityt olisivat saapumisellaan tehneet Jerusalemin kirkon levottomaksi, olisiko se lähettänyt lähetystön Antiokiaan ja saanut aikaan sikäläisen kirkon päätöksen siitä, mikä kanta lakiin otetaan? Tämä ei tietenkään ole ajateltavissa. Jerusalem ja Antiokia eivät ole tässä yhdenvertaisia, vaikka molemmat ovat Jumalan kirkkoja. Jumalan edessä Jerusalem ei ole enempää kuin Antiokia. Kaikki yksittäiset ekklesiat ovat samanarvoisia Kristuksen ruumiina. Mutta tämä ei merkitse demokraattista yhtäläisyyttä konstitutionaalisessa (rakenteellisessa) suhteessa. Se on aivan kuten ekklesiassa, jossa yksittäisillä kristityillä on Kristuksen ruumiin jäseninä sama arvo. Silti kaikilla ei ole samoja tehtäviä, kuten Paavali selvästi sanoo 1. Kor. 12:ssa. Jerusalem on erityisesti kunnioitettu muiden kirkkojen äitinä, pyhän kaupungin kirkkona, apostolien asemapaikkana. Meidän on ainoastaan tarpeen ajatella sitä, miten Paavali, vaikka hän mitä päättäväisimmin torjuu monien jerusalemilaisten kaikki hierarkkiset (arvojärjestystä koskevat) vaatimukset, oli tehnyt tämän kirkon erityisen aseman selväksi seurakunnilleen hyvin tahdikkaasti (Room. 15:27).

 

Mutta minkä varassa Jerusalemin seurakunnan päätökset viime kädessä lepäsivät? Eivät Jerusalemin kirkon arvostuksessa. Antiokialaiset ja Paavali eivät koskaan olisi tunnustaneet ratkaisua, jos he eivät olisi olleet vakuuttuneita sen oikeellisuudesta. Ja miksi se oli oikea? Sitä on kutsuttu apostoliseksi dekreetiksi, vaikkakin virheellisesti. Apostolit toki seisoivat arvovallallaan sen takana. Mutta apostolitkin saattoivat erehtyä. Antiokiassa he tämän myöhemmin oppivat. Apostolien kollegiolle ei ollut luvattu, että se voisi sanoa kaikista päätöksistään: Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi! Jokin muu on tässä se, joka antaa apostolien ratkaisulle vakuuttavan arvovallan. Apostolit saattoivat väittää omaavansa eniten pätevyyttä kirkossa tässä kysymyksessä. Silti he asettuivat nöyrinä vaatimattomien vanhinten rinnalle, joiden nimiä kukaan ei tiedä, ja seurakunnan vähäisimpien veljien rinnalle (joilla varmasti ei ollut mitään teologista pätevyyttä, mutta jotka tunsivat Vapahtajansa). Näin he kumarsivat auktoriteettia, joka on myös heidän yläpuolellaan. Kun Jumalan pakanakristittyjen keskuudessa tekemistä ihmeistä oli kerrottu kaikki, mikä osoitti, että näillä oli yhtäläinen asema (juutalaiskristittyjen rinnalla), Jaakob, ankara juutalaiskristitty, astui esiin todistaen Raamatulla: ”...ynnä kaikki pakanat, jotka ovat minun nimiini otetut, sanoo Herra, joka tämän tekee” (Ap. t. 15:17). ”Profeettojen sanat pitävät yhtä” (Concordant verba prophetarum) (15:15). ”Kristuksen apostolien kuoroon” liittyy ”profeettojen suuri joukko” sanoaksemme asian Te Deumin sanoilla, jonka Luther luki kirkon uskontunnustusten joukkoon. Tämä on ratkaisu kirkon tiestä. Kuka teki tässä ratkaisun? Kuka puhui? Antiokian kirkko? Jerusalemin kirkko? Yksittäinen kirkko? Paikallisseurakunta? Piispa? Vanhimmat? Seurakunnan kokous? Apostolien kollegio? Kaikki he puhuivat, järjestyksessä ja epäjärjestyksessä, selvissä tai epäselvissä kirkko-oikeudellisissa olosuhteissa, suuremmalla tai vähäisemmällä auktoriteetilla. Mutta ratkaisevaa ei ollut mikään ihmissana vaan Herran sana. Se tulee kaikille sukupolville Herran apostolien ja profeettojen sanassa kaikkialla, missä se kaikuu. Rakennettaessa vähäisintä paikallista kirkkoa rakennetaan koko Jumalan kirkkoa. Sillä siellä, missä ”kunniakas apostolien kuoro” ja ”profeettojen ylistettävä joukko” on läsnä – lainatakseni vielä kerran varhaisen kristikunnan suurta ylistysvirttä – siellä on läsnä myös koko kirkko. Se on jokaisessa paikalliskirkossa ja samalla se ulottuu kauas sen tuolle puolen: ”Pyhä kirkko kautta maailman!” (per orbem terrarum sancta ecclesia).

 

Hermann Sasse, Über Recht und Grentze der Einzelgemeinde (Briefe an lutherischen Pastoren, Nr 11, Februar 1950). Sisältyy kokoomateokseen In Statu Confessionis I, ss. 146-151. Lutherisches Verlagshaus Berlin und Hamburg 1966. Suomennos: Hannu Lehtonen. Artikkelin alkuosa julkaistu edellisessä numerossa. Lyhennelmä.