HEIKAN TYÖRYHMÄN MIETINNÖSTÄ

Sakari Meinilä, Oulu

Johdanto

 

Piispainkokous otti äskettäin monille ehkä yllättävänkin tiukan kannan naispappeuden vastustamiseen. Keskustelu naispappeudesta on viime aikoina muutenkin kärjistynyt. Koko ajan asia, eli ristiriita naispappeuden vastustajien ja puolustajien välillä on kytenyt pinnan alla, vaikka välillä on ollut rauhallisempaa. Piispainkokouksen kannanotto on mielestäni johdonmukainen seuraus pitkällisestä kehityskulusta, joka alkoi kirkolliskokouksen päätöksestä avata pappisvirka naisille 1986. Nyt tapahtunut irtiotto on voinut saada yllykkeitä viimeaikoina aktiivisesti esiintyneiden naispappeutta vastustavien tahojen, etenkin Luther-säätiön edustajien julkisista toimista, joiden huipentuma oli ehkä TV-ohjelma ”Tunnustus”. (Olisiko juuri se saanut ”maljan vuotamaan yli äyräiden”?) Heikan työryhmän toimeksiannossa – mikä lienee tapahtunut ennen kyseistä ohjelmaa – näet puhuttiin vielä sanamuodoin, jotka tuntuivat etsivän myös kummankin osapuolen kannalta rakentavaa ratkaisua koettuihin ongelmiin (vrt. Heikan työryhmän mietintö (lyh. HTRM), s.1 ja tämän artikkelin alaviite 5).

 

Naispappeuskysymys on mielestäni edelleen ajankohtainen vaikka moni kokenee jo kyllästymistä aiheeseen. Käsitys naispappeudesta heijastelee näet käsitystä Raamatusta, ja Raamattu-kysymys on kaikkien aikojen kristityille aina ajankohtainen. Erityisen tärkeä se on ajankohtaisuutensa lisäksi nimenomaan luterilaiselle itseymmärrykselle, jonka kivijaloista yksi on ”sola scriptura”, eli periaate ”yksin kirjoitukset”. Tämä tarkoittaa, että kaikki opit kirkossamme on ammennettava ainoastaan Raamatusta, sillä yksin myös koeteltava ja sillä tuomittava. Mikään Raamatun vastainen oppi ei voi olla kirkkoamme sitova, vaan sellainen on siitä karsittava ja pois heitettävä.

 

Tunnustuskirjojen asema on sekin alisteinen Raamattu-periaatteelle. Luterilaisuus tunnustautuu Tunnustuskirjoihinsa ”ohjattuna ohjeena” kun Raamattu on se ”ohjaava ohje”. Tunnustuskirjoihin tunnustaudutaan, koska ne ovat Raamatun mukaisia.^[1] Tunnustuskirjat ovat osa Kristuksen kirkon jatkuvaa tunnustautumista itse Raamattuun, joka tunnustautuminen uskonpuhdistuksen aikoihin kirjattiin myös kirjalliseen muotoon ja hyväksyttiin yhteisesti noudatettavaksi (vrt. Tunnustuskirjojen erään osan nimitys: ”Yksimielisyyden ohje”). Tunnustuskirjat eivät siten merkitse irtautumista Raamatusta, vaan siihen sitoutumista, ja sen opin julkista julistamista Raamatun vastaisia oppeja vastaan. 

 

Piispainkokouksen päätöksen arviointia

 

Kaiken kaikkiaan piispainkokouksen edellä mainittu kannanotto vaikuttaa minusta ylimitoitetulta, jos tarkastellaan vain Suomen ev. lut. kirkon taisenpaikallisseurakuntien sisäistä tilaa. Ainoastaan parissa prosentissa on koettu varsinaisia ongelmia naispappeuskysymyksen johdosta.^[2](…) ”Kevään 2004 valmistusvaliokunta katsoi, että virkakysymys kuuluu seurakuntatyön ytimeen. Harvatkin ongelmatilanteet ovat liikaa ja voivat merkittävästi vaikeuttaa seurakunnan perustehtävän hoitoa.” (Harv. SM). Tämäkin viittaa siihen, että kysymyksessä on enemmän julkisuuteen kuin kirkkoon itseensä kohdistuva toimenpide. On tärkeää pitää yliote julkisuuskuvasta käytävässä taistelussa, koska julkisuuden kautta ajatellaan mahdolliseksi saavuttaa nopeita tuloksia? Taistelu julkisten tiedostusvälineiden kautta luotavasta kuvasta on tietysti tosiaan jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan ja kansanliikkeeksi (tai sellaisen aseman säilyttämiseen) pyrkivän ryhmittymän kannalta olennainen. Mikään ei näet ole niin nopeasti katoavaa pääomaa kuin hyvä julkisuuskuva. Voi sanoa, että joka hallitsee julkisuutta, hallitsee suurten ihmisryhmien mielipiteitä omasta ryhmästään. Tällä voidaan ajatella olevan merkitystä oman yhteisön jäsenmäärälle ja oman kannattajakunnan lukuisuudelle.

 

Onko piispainkokouksen kannanotto kuitenkin kaksiteräinen miekka nimenomaan kirkon naispappeutta ajavan siiven itsensä kannalta? Alkaako kirkko näyttämään ikävältä sananvapauden rajoittajalta, vaikka naispappeuden vastustajien alasajo koetetaankin viedä läpi vetoamalla tasa-arvokysymykseen? Näen tässä vaaroja myös tällaisen strategian kannattajien todennäköisesti omiksi kokemien arvojen suunasta.

 

Tasa-arvo ja uskonnonvapaus vastakkain?

 

Mietintö asettaa selvästi nykyisin yleisesti hyväksyttyjä arvostusten eri osa-alueita tärkeysjärjestykseen. Naisten tasa-arvo on vain yksi asia. Toisaaltahan Suomessa on myös uskonnonvapaus. Tietyn ryhmän (mietinnössä siis naispappeuden vastustajien) sananvapauden rajoittaminen on eräänlaista uskonnonvapauden rajoittamista. Naispappeuden vastustajiltahan viedään mielipiteen vapaus kiellettäessä vapaus kirkon virantoimituksissa sanoa sitä ääneen. Sellainen mielipiteen vapaus, jossa mielipide saa kyllä olla olemassa, mutta sitä ei saa missään ilmaista, on ontto. Tähän mietinnössä oleva huomautus, että mielipiteen vapaus toteutuu niin, että henkilöillä, jotka eivät omantunnon syistä voi noudattaa lain sallimia ammatillisia tehtäviä on oikeus vaihtaa ammattia, on – sen lisäksi, että sen käyttö naispappeuden vastustamisen sallimisen ohella kirkossamme vaikuttaa helposti humoristiselta –myös kaksiteräinen lausuma. Naisten tasa-arvokin toteutuisi näet vastaavalla tavalla. Onhan naispapeilla myös aina oikeus luopua ammatistaan yhteisössä, joka ei arvosta tai arvioi naisen ja miehen tehtäviä samalla tavalla kuin hän.

 

Molemmilla em. arvoilla on siis lain suoja. Naisten tasa-arvo naispappeuden toteuttamisen muodossa asettuu kuitenkin mietinnössä ristiriitaan naispappeuden vastustajien uskonnonvapauden kanssa edellisen eduksi. Ei ole kuitenkaan hengelliseksi itseään kutsuvan yhteisön kannalta itsestään selvää, kumpi on asetettava etulyöntiasemaan ristiriitatilanteessa. Valintahan voi myöhemmin heijastua joihinkin uusiin ja ennakoimattomiin tapauksiin. Naisten tasa-arvo ei esimerkiksi ole leimallisesti vain uskonnollinen teema. Tässä asiassa ollaan helposti samassa rintamassa humanistien, poliitikkojen ja muiden maalliseen alaan kuuluvien, vaikka sinänsä hyvienkin asiakokonaisuuksien kanssa. Myös naispappeuden puoltajilla on kuitenkin mitä ilmeisimmin edelleen arvoja, joiden perustelu puhtaasti järjen tai maallisen lainsäädännön avulla voi käydä tukalaksi ilman Raamatun yliluonnollisen ilmoituksen antama perustelua. Kristinuskon luonteeseen kuuluu tietty tavallisen järjen, taiteen, tieteen ja kulttuurin ylittävä osa – muuten se lakkaa olemasta uskontoa, ja palautuu ihmisperäiseen ajatteluun. Tasa-arvon alueella kristinuskokin joutuu kilpailemaan tieteen, kulttuurin ja taiteen kanssa. Ellei kristinuskolla ole mitään uutta ja toisenlaista annettavaa mainittujen tietämisen ja taitamisen piirien lisäksi, se käy kokonaan tarpeettomaksi.

 

Vaarallinen jyrkän strategian naispappeuden vastustamiseen omaksuvan suunnasta on mielestäni myös se, että mietinnössä vedotaan uhkakuvaan, missä työsuojelupiirit voisivat ruveta nostamaan oikeusjuttuja naisia syrjivää kansankirkkoamme vastaan, jos kirkko sallii naispappeuden vastustajien vältellä yhteisiä työtehtäviä naispappien kanssa. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että mietintö katsoo naisten välilliseksi syrjinnäksi jopa sellaisenkin miespappien toimesta tapahtuvan työtehtävien väistelyn, joka tapahtuu kummankin osapuolen taholta vapaaehtoisesti. Koska ev.lut. kirkko ei tässä voi luonnollisestikaan olla maassamme missään erikoisasemassa – lain edessä pätee lain mukaan tasavertaisuuden periaate – tämän vaaran rajaaminen yksin ev.lut. kirkkoon on keinotekoista. Ajatellaanko Heikan työryhmän mietinnössä siis esim., että työsuojelupiirit ehkä piankin puuttuvat katolisen tai ortodoksisen kirkon harjoittamaan naisten syrjintään, kun nämä eivät edes lainkaan ole hyväksyneet naispappeutta? Tähän verrattunahan ev. lut kirkoissa tapahtuva työtehtävien väistely on hyvin pieni asia – oikeastaanhan siinä miespappi syrjäyttää itsensä virantoimituksesta, eikä nimenomaan tällä toimellaan estä naispappia toimimasta. Juuri tätä vastaan mietintö on kuitenkin myös suunnattu. Onkin nähtävissä, että mietinnön tavoite ajaa (ehkä huomaamattaan) helposti vaakalaudalle myös mietinnön laatijoiden omalta kannaltaan tärkeiksi kokemia arvoja. Kannanotto naisten tasa-arvon asettamisesta uskonnonvapauden edelle on helposti vaarallinen leimallisesti uskonnolliselle yhteisölle.

 

Pyrkiessään ajamaan naispappeuden vastustajat nurkkaan, mietinnön intentiolla voi siis olla ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Niistä voi myöhemmin muodostua sen tosiasiallisia päävaikutuksia. Tehty ennakkopäätös maallisen lain soveltamisessa tunnetusti usein asettuu myöhemmin yleiseksi ratkaisuperusteeksi myös toisissa yhteyksissä, kuin alun perin on tarkoitettu. Esimerkiksi mietinnön käyttämä peruste, perustuslaki, sallisi kirkon noudattaa sen omalakista linjaa, koska se varaa kirkoille erityisen oikeuden poiketa mm. naisten tasa-arvolaista.^[3]Kannattaa huomata, että lopun maininta ei ole siis lain omaa tekstiä, vaan kirkkomme naispappeutta puoltavan edustajan tulkinta kyseisestä lain kohdasta. Käsittääkseni laki on edelleen voimassa juuri siinä muodossa kuin se on laadittukin, eli niin, että sitä ei sovelleta Suomen ev. lut. kirkkoon. Tältä pohjalta Heikan työryhmän mietinnössä tapahtunut tasa-arvolain selkänojana käyttäminen naispappeuden vastustajien kuriin panemiseksi vaikuttaisi lain omasta suunnasta olevan vailla pohjaa. Kirkko hyväksymällä tasa-arvolain ehdottoman velvoittavaksi itseään kohtaan ikään kuin itse vapaaehtoisesti luopuu tästä sille lain taholta tarjotusta vapaudesta. Tämän se tekee vetoamalla maalliseen lakiin ohi hengellisen omalakisuuden ja kirkolle tarjotun oikeuden sisältäpäin tapahtuvaan ohjautuvuuteen. Kirkon naispappeutta puolustava enemmistö käyttää näin hengellisen alueen ulkopuolelta, maallisesta laista, otettuja perusteita selkänojana vastapuoleksi kokemansa naispappeuden vastustajien nurkkaan ajamiseksi.

Kuvatun periaatteen vahvistumisen tulevia huonoja vaikutuksia hengelliseksi mielletylle yhteisölle lienee helppo kuvitella. Tässä mielessä mietintöä ja siihen perustuvaa piispainkokouksen kannanottoa voidaan pitää lyhytnäköisenä. Vaikka asian ei periaatteessa tarvitsisi huolestuttaa juuri meitä luterilaisia, käytännössä ev.lut. kirkko mahdollisella lopullisella päätöksellään ratifioida piispainkokouksen suositus voi synnyttää vaikeuksia myös toisille kirkkokunnille, etenkin toiselle kansankirkollemme ortodoksisuudelle, joissa naispappeutta ei ole toteutettu. Mietinnön sanamuoto antaa lain toimeenpanijoille aseita käteen tarvittaessa toimia myös muiden kirkkojen naispappeuden torjuvaa virkakäsitystä vastaan maassamme. Tämän täytyy olla kiusallista kirkkomme nykyiselle johdolle, sillä se on johdonmukaisesti pyrkinyt pitämään yllä hyviä ekumeenisia suhteita mm. katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Nähdäkseni tämä on myös yksi tärkeä syy siihen, että kirkkomme naispappeuden torjujia ei ole nimetty harhaoppisiksi. Asia särähtäisi ehkä liian pahalta ekumeenisten toverien korviin, kun ekumeniassa tavoitteeksi on asettumassa se, että yhdenkään ekumeeniseen sisäpiiriin hyväksytyn kirkkokunnan omia käsityksiä ei saa sanoa harhaopeiksi (vrt. Rahner-Fries julkilausuma )^[4].

 

Mietinnön tarkempi kommentointi – näkökohtia

 

Piispa Mikko Heikan mietintö ottaa siis äärimmäisen jyrkän kannan naispappeuden vastustajia kohtaan. Tätä voidaan kritisoida myös ilman että esim. oltaisiin välttämättä naispappeutta vastaan. Paperissa on näet kysymys, ei niinkään naispappeuden vastustamisesta, vaan naispappeuden vastustamisen vastustamisesta, siitä strategiasta, mitä naispappeuden vastustajia itseään kohtaan on sovellettava. Tässä suhteessa kaikuvat erityisen ankarina korvaani mietinnön ne lausumat, joilla naispappeuden vastustajia nimenomaan edellytetään toimivan omaatuntoaan vastaan. Naispappeutta vastustavan kannan vakaumuksen ei saa näkyä viran hoidossa, ja se koskee myös opetusta. Tämä lausutaan paperissa yksiselitteisesti, kuten alla voidaan nähdä. Lopullisesti vahvistettuna asiakirjan näkemys antaisi kirkon sisällä vankan selkänojan vaikka kuinka jyrkille toimenpiteille naispappeuden vastustajien kurissa pitämiseksi, jopa häiritsevien opettajien poistamiseksi kirkon opetusviran piiristä.

 

Referoin ja kommentoin seuraavaksi puheena olevaa asiakirjaa (Piispainkokouksen 10.-11.2.2004 asettaman työryhmän mietintö Sarja B 2006:2; mietintöön viitataan lyhenteellä ”HTRM”, kursivoinnit SM).

 

”Kirkon työntekijä ei voi käytännön työssään noudattaa sellaista yleisestä lainsäädännöstä tai kirkolliskokouksen päätöksestä poikkeavaa teologista vakaumustaan, jolle ei ole lain turvaamaa suojaa. Työnantaja siis tosiasiallisesti velvoittaa naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan kirkon työntekijän työtehtäviin, jotka voivat olla henkilön oman teologisen näkemyksen vastaisia (vrt. työryhmän toimeksianto).”^[5] (HTRM, s. 54)

 

Yllä oleva on työryhmän toimenpidesuosituksissa liitteessä 1. Kuvattu vaatimus esitetään siitä huolimatta, että sama mietintö myöntää että kohdehenkilöiden vakaumus ei ole kirkkomme tunnustuksen vastainen:

”Naispappeutta vastustavaa mielipidettä ei pidetä harhaoppisena.” (HTRM, s. 61)

 

”Kirkolliskokouksen päätös merkitsee sitä, että kumpikaan osapuoli – naispappeutta vastustava tai sen hyväksyvä – ei ole harhaoppinen.” (HTRM, s. 50)

 

Vaikka mietinnössä suositellaan aluksi pastoraalista menettelyä naispappeuden torjuvan vakaumustaan noudattavan papin saamiseksi syrjintäkiellon noudattamiseen, jatko osoittaa että naispappeuden vastustajille ei anneta elintilaa toimia vakaumuksensa mukaan. 1986 naispappeuspäätöksen ponsi tulkitaan vain mielipiteenvapaudeksi, jota sitäkään ei saa julkisesti tuoda esille: ”Naisen pappisvirkaa vastustavalla on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen (koskee myös opetusta) tai kieltäytyä minkään laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta” (HTRM, s.57).

 

Jos kirkkoherra vaikka eri osapuolten yksimielisenä ollessa suostuu järjestelemään työtehtäviä sukupuolen mukaan, tämä tulkitaan syrjintäkiellon loukkaamiseksi sukupuolen perusteella:

”Välilliseksi syrjinnäksi on katsottava tilanne, jossa (...) osapuolten yksimielisellä tahdolla pyritään tekemään työvuorojärjestelyjä naispuolisen papin tai naispappeuteen kielteisesti suhtautuvien toiveiden mukaisiksi näiden sukupuolen perusteella.” (HTRM, s. 58)

Sama koskee ns. erillisvihkimyksiä (HTRM, s. 60). On selvää, että näiden kohtien perusteella naispappeuden vastustajien elintila kirkossamme kuristuu olemattomiin. Neuvostoliitossakin oli kuulemma myös uskonnonvapaus, muttei sen levittämisen vapautta. Ehdotettu ratkaisu muistuttaa minun silmissäni tätä Neuvostoliiton uskonnonvapauden tulkintaa. Vakaumuksen on jäätävä pään sisään tai sydämeen, julkisesti sitä ei saa tuoda esille. Kokemuksen ja yleisen ihmistuntemuksen mukaan tällainen vakaumus uhkaa kuihtua. Erityisen arveluttavana, ja jopa yleistä moraalitajua rapauttavana koen työryhmän kaikille kirkon työntekijöille mietinnössä eksplisiittisesti kohdistetun velvoituksen olla noudattamatta vakaumustaan ja selvää oman omantuntonsa ääntä.

Näyttää että työryhmä käytännössä ratkaisee piispainkokouksen sille kuvaamat ongelmat lopulta suosittelemalla ongelman toisen osapuolen heittämistä kirkon ulkopuolelle: ”Omantunnon vapauden toteuttaminen viranhoidon yhteydessä merkitsee perustuslailliselta kannalta sitä, että työntekijää ei voida pakottaa omantuntonsa ja vakaumuksensa vastaiseen työhön. Toisaalta työntekijä ei kuitenkaan ole oikeutettu kieltäytymään annetuista tehtävistä. Perustuslainsuoja toteutuu siten, että työntekijä, joka ei voi omantuntonsa ja vakaumuksensa vuoksi suorittaa työnantajan laillisesti antamia tehtäviä, on oikeutettu jättämään virkansa ja siirtymään toisiin tehtäviin.” (HTRM, s. 39)

 

Tämä on varsin rankkaa tekstiä, kun muistetaan että puhutaan ihmisistä, jotka ovat usein kutsumusammatissaan, ja joilla on toimeentulonsa vain tästä virastaan ja perheensä elätettävänään. Mietinnön suositus johtaa käytännössä lopulta jopa kirkon piirissä tapahtuvan naispappeuden vastustamisen kriminalisointiin:

”Toimivaltaisen kirkon toimielimen lisäksi esimerkiksi työsuojelupiirit saattavat puuttua naispappeusasiasta johtuvaan syrjintään. Sekä syrjintä että työnantajatahon puuttumattomuus syrjivään tilanteeseen voivat johtaa kärjistyneissä tilanteissa joparikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Vastuuseen voi joutua sekä työn johto että luottamushenkilöt (RikosL 47:1 § ja 3 §, rangaistuksena sakko tai enintään vuosi vankeutta).” (HTRM, s. 55)

 

Mieleeni alkaa tästä kohdasta tulla muistumia jopa alkukirkon ajoilta. Kaikki selitetään kauniisti lain puitteissa tapahtuvaksi, mutta tähän joudutaan vain kirkon omien päätösten kautta. Eikö Paavali kuitenkin kirjoittanut nuhtelevasti: ”Vaan veli käy oikeutta veljen kanssa, vieläpä uskottomain edessä!” (1. Kor. 6:6).

Laki siis asetetaan mietinnössä omantunnon yläpuolelle, vaikka omatunnon samanaikaisesti mietinnössä katsotaankin olevan sopusoinnussa tunnustuksemme, ja sitä kautta luonnollisesti Raamatunkin kanssa. Tällainen näkemys on mielestäni kirkkohistoriamme valossa etenkin luterilaisen identiteetin pohjalta kestämätön. Lutheriahan juuri ihaillaan hänen lujuutensa vuoksi, kun hän maallisia tai hengellisiä sanktioita pelkäämättä julisti ettei voi toimia omaatuntoaan vastaan. Nyt Lutherin nimeä kantavaa kirkkoa suositetaan velvoittamaan toimimaan omaatuntoa vastaan! Mielestäni kirkon tehtävänä ei ole kehottaa työntekijöitään toimimaan omaatuntoaan vastaan vaikka itse maan laki velvoittaisi sellaiseen. Päinvastoin, kirkon tulisi rohkaista omantunnon noudattamiseen vaikka vastoin lakia, jos laki on tunnustusta tai raamattua vastaan. Voimmeko millään perusteella ajautua suorastaan näin inhorealistiseen näkemykseen, mitä mietintö suosittelee? Luulen jopa tavallisten ei-uskovien maallikoidenkin väistämättä huomaavan tässä piilevän kohtalon ironian. Jeesushan sanoi: ”Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.” (Matt. 5:13)

Lähteet:

 

SAA           Saarinen, Risto. Johdatus ekumeniikkaan. Kirjaneliö. Helsinki. Sisälähetysseuran kirjapaino. Raamattutalo. Pieksämäki 1994.

HTRM        Piispainkokouksen 10.-11.2.2004 asettaman työryhmän mietintö. Sarja B 2006:2

 

Viitteet: