KIRKON MURROS JA PAPPISVIRKA

Ilpo Sinkko, pastori, Kokemäki

 

1. Kirkon murros on muutos sekulaariin suuntaan uskontulkinnassa, pappisvirassa ja seurakuntaelämässä

 

Kirkko on murroksessa. Väsymykseen asti olemme saaneet kuulla tätä hokemaa. Mitä se merkitsee? Mikä on kirkon murros? Eiköhän kirkon murros ole pohjimmiltaan sekularisaatio, maallistuminen. Edesmenneen professori Seppo A. Teinosen kirjassa Teologian sanakirja selitetään sanaa ”sekularismi” seuraavasti: ”Sekularismi on maailman, yhteiskunnan ja ihmiselämän tulkitseminen ei-uskonnollisesti.” Voisiko tuota asiaa ytimekkäämmin sanoa? Sekularismi on tauti, joka on valloittamassa kirkkoa entistä enemmän. Sekularismi tunkeutuu kirkon ”tontille” muuttaen ja vääristäen alkuperäisiä kristinuskoon liittyviä totuuksia. Totuus on suhteellista ja sitä on arvioitava yleisen mielipiteen totuus- ja sopivaisuuskäsityksestä käsin. Tällaiset sanat voisi hyvinkin kuulla nykyaikaisen länsimaisen ihmisen suusta.

 

Sekularismi näkyy yhä selvemmin kirkon kentässä. Piispa Spongin kristinuskon sekulaaristamisohjelma, jossa rationalismi syrjäyttää perinteiset raamatulliset totuudet, on yksi aikamme merkki. Paikallisseurakunnissa todellista seurakunnan ominaispiirteiden kieltämistä merkitsee myös se pienkunnallispoliittinen malli, jolla seurakuntia nykyään johdetaan. Toisin sanoen, seurakuntia johdetaan mitä suurimmassa määrin kunnallispoliittisella toimintatavalla. Kunnallispoliittinen toimintatapa ja kunnallisvirkamiesten työsuhteet toimivat varmaan hyvin kuntapuolella, mutta seurakunnalla on sanomansa, perinteensä ja ominaispiirteensä, jonka tähden kunnallispoliittista mallia ei voi enempää soveltaa seurakunnissa. Ongelmana on mm. se, että poliittiset puolueet saavat seurakuntavaaleissa avoimesti käyttää tunnuksiaan. Samalla seurakuntiin ajetaan periaatteita, jotka ovat kristinuskolle vanhastaan vieraita.

 

Seurakunnissa puoluepolitiikka ei saa syrjäyttää kristinuskoa. Valitettavasti humanismi ja nykyaikaisten periaatteiden mukainen suvaitsevaisuus on nykyään nousemassa seurakuntaelämän keskeiseksi arvoksi. Toisten ymmärtäminen ja kristillinen rakkaus ovat kyllä Kristuksen julistuksen mukaisia periaatteita. Tärkeää kuitenkin on, miten kristillinen rakkaus ilmaistaan. Mikäli seurakunnan elämään tulee ”kaikenhyväksyvä rakkaus” keskipisteeksi, väistyy seurakunnan elämästä ja julistuksesta Jumalan rakkaus. Jumalan rakkaudella on tietty muoto. Jumala rakastaa ihmistä. Mutta hän rakastaa ihmistä omien periaatteidensa mukaisesti. Raamatussa kerrotaan Jumalan rakkauden toimintatapa ja rajat. Jumala rakastaa ja siksi hän on lähettänyt Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan. Tästähän aivan selvästi kerrotaan pienoisevankeliumissa (Joh. 3:16). Raamatussa ilmoitettu Jumalan rakkaus ei siis ole yleistä hyväksymistä tai sallivuutta. Jumalan rakkaus on toimivaa rakkautta. Jumalan rakkaus kohdistuu meihin, itsessämme kadotettuihin ja tuomittuihin ihmisiin.

 

2. Kristuksen seurakunta on kuin äiti, jossa meidät synnytetään uudesti

 

Kristus antaa synnit anteeksi. Miten ja missä saamme syntimme anteeksi ja kohtaamme oikean rakkauden? Raamatun ja kirkon historian perusteella syntien anteeksisaamisen ja Jumalan rakkauden paikka on seurakunta, Kristukseen uskovien yhteisö. Rakkautta on myös varoittaa vääränlaisesta elämäntavasta. Sekin on annettu seurakunnan tehtäväksi. Keskeisellä sijalla tässä kaikessa on kristillinen julistus, laki ja evankeliumi. Laki paljastaa sen, missä olemme väärässä ja olemme tehneet syntiä, evankeliumi Kristuksesta taas vapauttaa meidät lainalaiset syntiemme taakasta. Tässä toteutuu Jumalan rakkaus ja armo meitä kohtaan. Se on siis toimivaa rakkautta, ei yleistä kaiken hyväksymistä. Älkäämme markkinoiko kirkossamme ja seurakunnissamme vääränlaista sallivuutta ja vääränlaista rakkautta! Edistäkäämme Kristuksen rakkautta syntisiä kohtaan! Kristus rakastaa meitä niin paljon, että on suostunut kärsimykseen ja ristinkuolemaan puolestamme.

 

Tämä rakkaus murtaa kaikensallivuuden ja väärän rakkauden. Kristus on kuollut puolestamme, tämä on toivomme perusta. Jos tämä perimmäinen sanoma otetaan kirkoltamme pois tai se jää syrjään, ei kirkolla ole olemassaolon oikeutta. Silloin kirkko on muuttunut pelkäksi yhteisymmärryksen ja sosiaalietiikan vaalimisen yhteisöksi. Tänä aikana on meidän vakavasti kysyttävä: Onko kansankirkon sisällä uskonto muuttumassa? Kaikesta päättäen näin on käymässä. Nykyajan maallistunut ja rationaalinen ihminen haluaa hävittää kirkon sanomasta keskeisimmät totuudet, luomisen ja lunastuksen. Hän haluaa jättää jäljelle toisten yleisen hyväksynnän ja humanistisen kaikkien ihmisten veljeyden aatteen. Mutta hän ei halua kuunnella sanomaa Jumalan Pojasta, ristiinnaulitsemisesta, ihmisen perisynnistä, eikä tulevasta tuomiosta. Ihminen haluaa olla omasta mielestään hyvä, vaikka Raamattu opettaa, että ihminen on langennut ja luonnostaan Jumalan kirkkautta vailla.

 

3. Kirkollinen myllerrys näkyy erityisen selvästi pappisvirassa

 

Entäpä sitten pappisvirka? Kirkon totuus- ja arvomyllerrys näkyy selvästi pappisvirassa. Tässä asiassa on aivan erityisen paljon tuotu ”vierasta tulta Herran alttarille”. Naispappeusratkaisu oli ikään kuin ovi, joka avattiin. Tuo ovi on vieläkin auki ja siitä tulee eteemme mitä erilaisimpia asioita. Pappisviran ”uudistaminen” alkaa todellakin saada lisävauhtia. Hurja muutos on valmisteilla kirkossamme koskien pappisvirkaa. Tästä on saatu esimakua jo seurakuntien akavalaisten luottamusmiesten kursseilla. Tästä asiasta kerrotaan Pappisliiton jäsenlehden sivuilla (Crux 6/2005, s. 20).

 

Asia siis liittyy virkaan. Tulevaisuudessa tietenkin tulisi olemaan pappeja, mutta papit jaetaan entistä voimakkaammin kahteen ryhmään: niihin, jotka työssään käyttävät valtaa ja niihin, jotka sitä eivät käytä. Ainoastaan niillä, jotka työssään käyttävät julkista valtaa, olisi tulevaisuudessa pysyvä virka seurakunnassa. Virat, joissa ei käytetä julkista valtaa, muutettaisiin työsopimussuhteisiksi. Käytännössä seurakuntatasolla tämä merkitsee sitä, että seurakunnan kirkkoherroilla olisi virka, mutta muiden seurakuntapappien virat olisivat työsopimussuhteisia virkoja. Muiden kuin kirkkoherrojen (ja johtavassa asemassa olevien pappien) osalta tämä tulisi merkitsemään myös sitä, että näille papeille tulisi työaika. Mitä tämän ”uudistuksen” jälkeen olisi enää jäljellä oikeasta pappisvirasta? Eikö pappi olisikaan pappi enää kokoaikaisesti, vaan esimerkiksi kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa!

 

Miten hoidetaan työajan ulkopuolella olevat sielunhoitopyynnöt, kuolevan ehtoolliset jne.? Seurakuntarakenne on tulevina vuosina nopeasti muuttumassa, yhä useammat seurakunnat yhdistyvät ja seurakuntakoot kasvavat. Tämä merkitsee sitä, että kirkkoherranvirkoja olisi kirkossamme paljon vähemmän kuin nykyään ja muiden kuin kirkkoherranvirkojen osuus kasvaisi huomattavasti. Työsopimussuhteisten tointen määrä siis lisääntyisi merkittävästi. Mallina pappisviran muuttamiselle on jälleen kunnallinen virkarakenne. Taas seurakuntia maallistetaan kunnallisen rakenteen mukaisesti. Jo on aikoihin eletty! Tämän esityksen mukaisesti, mikäli se menee läpi, toteutuisi lähes täydellinen pappisviran sekularisointi, viipalointi ja silppuaminen. Tämä olisi kyllä kansankirkon kannalta kätevää, sillä hankalista papeista päästäisiin helposti eroon normaalin irtisanomismenettelyn avulla. Tähän asti vakinaisessa virassa olevia pappeja on suojellut viran pysyvyys. Tulevaisuudessa työsopimussuhteisen papin irtisanominen kävisi helposti.

 

4. Johtopäätöksiä

 

Jumalan kansalle on heitetty kova haaste. Se koskee niin kristinuskon keskeistä sanomaa kuin pappisvirkaakin. Kummassakin asiassa on kirkossamme monenlaista kiehuntaa. Katoaako aito sanoma ja aito pappisvirka lopullisesti kirkostamme? Jos jompikumpi katoaa, katoaa myös aito kristinusko kansankirkostamme. Me joudumme kysymään: keillä byrokraateilla kirkossamme on aikaa ja tarmoa tehdä tämänkaltaisia uudistuksia? Sinä aikana, jolloin olen ollut seurakuntapappina (21 vuotta), on kirkossamme otettu käyttöön esimerkiksi neljä kertaa uudet kirkollisten toimitusten kaavat. Jossain päin kirkon hallinnossa on todella löysää, kun oman työpaikan säilyttääkseen täytyy suunnitella ja laatia jatkuvasti uudistuksia ja kaataa ne seurakuntien, pappien ja muiden työntekijöiden kannettavaksi. On suhtauduttava erittäin vakavasti myös siihen, että tulevaisuudessa pappisvihkimys korvautuisi yleisellä kirkon ”virkaan vihkimisellä”. Tällainen ajatus ja esitys oli jo edellisessä ehdotuksessa uudeksi kirkollisten toimitusten kirjaksi. Vielä tämä ”yleinen vihkimys” pystyttiin estämään, mutta pystytäänkö tulevaisuudessa?

 

Raamattu ja Tunnustuskirjat ovat kirkollisen opin, viran ja järjestyksen perusteokset. Nämä kirjat työnnetään nyt syrjään ja aletaan lukea kunnallislainsäädäntöä. Sitä sitten yritetään soveltaa lähes sellaisenaan seurakuntien elämään. Kirkon taistelu ihmissieluista käydään perusseurakuntatasolla. On murheellista, että kirkon johdon toimin perusseurakuntatyöltä ollaan viemässä raamatullinen arvovalta. On kyseessä kirkon ominaispiirteiden muuttaminen ja kirkon sekulaaristaminen. Tämä on tuhon tie. Tänä päivänä kirkon opillinen ja käytännöllinen puhdistaminen on välttämätöntä. Semper reformanda.