YKSITTÄISEN SEURAKUNNAN OIKEUKSISTA JA RAJOISTA

Hermann Sasse (1895-1976), professori, Australia

 

Vetoamme lukijaan etukäteen, että hän, mikäli mahdollista, varoisi sitä virhettä, jonka me kaikki alituisesti teemme – nimittäin että tuomme Uuteen testamenttiin modernin ajattelumme käsitteet, teologiset ja sosiologiset luokitukset ja ehkä jopa tutun termistömme. Tämä on virhe, jonka me kaikki teemme tietämättämme ja väistämättömästi. Otan esimerkin tarkastelemaltamme alueelta. Olisi hyvä asia, jos lakkaisimme kääntämästä sanan ekklesia toisinaan ”kirkoksi” (Kirche) ja toisinaan ”seurakunnaksi” (Gemeinde). Se on modernin teologian tai paremminkin modernin sosiologian paha tapa. Jumalan sana ei käytä ilman syytä samaa sanaa siitä, mitä me kutsumme ”kirkoksi” ja siitä, mitä me kutsumme ”seurakunnaksi”. Ja kaikki suuret kirkolliset Raamatun käännökset seuraavat tietoisesti tätä yleistä kielitieteellistä käytäntöä. Latinalainen Raamattu ilmaisee kreikan sanan ekklesia johdonmukaisesti lainasanalla ecclesia. Luther kääntää sen koko ajan sanalla ”Gemeine” ja englantilainen Raamattu sanalla ”church”. Luther-Raamattu ei käytä sanaa Kirche (kirkko), englantilainen Raamattu käyttää sanaa congregation (”seurakunta”) ainoastaan Vanhan testamentin ”kokouksesta” tai ”heimosta”. Miksi me olemme hylänneet sen, mitä kaikki nämä käännökset ovat säilyttäneet alkutekstistä mitä hienoimmalla kielellisellä vaistolla? Luther korvasi sanan ”kirkko” sanalla ”Gemeine”. Saattaa hyvinkin olla, että me tänä päivänä syistä, jotka ovat hyvin samanlaisia kuin ne, jotka saivat hänet näin menettelemään, teemme täsmälleen päinvastoin: väärinkäsityksen välttämiseksi me puhumme kirkosta emmekä seurakunnasta. Mutta silloin meidän tulisi tehdä se johdonmukaisesti. Kun me tänä päivänä, toisin kuin Luther, sallimme Herran Kristuksen Matt. 16:ssa sanoa, että Hän tahtoo rakentaa ”kirkkonsa”, niin silloin meidän täytyy myös sallia Paavalin kirjoittaa Jumalan ”kirkolle” Korintossa.^[1] Muutoin menetetään jotain aivan olennaista käsityksessä kirkosta. Tahdomme olla hyvänä esimerkkinä ja muuttaa tämän esityksen otsikkoa. Puhumme yksittäisen ekklesian oikeuksista ja rajoista jättääksemme taaksemme modernien kielten ilmaukset sille, mitä Uusi testamentti tarkoitti.

 

1.

 

Uusi testamentti puhuu ekklesiasta ja ekklesioista. Monikon käyttö osoittaa, että on olemassa sellainen asia kuin yksittäinen ekklesia. Jokainen ekklesioista on ekklesia sanan täydessä merkityksessä. Ekklesian ja kunkin monista ekklesioista välillä on olemuksen samuus. Myöhemmän kristikunnan kielenkäyttö ja teologinen ajattelu ei koskaan unohtanut, ettei ole olemassa ekklesiaa ilman ekklesioita eikä ekklesioita ilman ekklesiaa. Rooman paavikin yhä tietää tämän, vaikka hän muutoin näyttääkin paljolti unohtaneen, mikä kirkko on. ”Minä tunnustan pyhän katolisen ja apostolisen Rooman kirkon, kaikkien kirkkojen äidin ja hallitsijattaren” (Sanctam catholicam et apostolicam Romanam ecclesiam omnium ecclesiarum matrem et magistram agnosco). Näin täytyy jokaisen katolisen viranhaltijan vannoa uudelleen ja uudelleen Trenton uskontunnustuksessa (Professio fidei Tridentina). Roomallekaan ei siis ole olemassa vain yhtä ekklesiaa vaan ekklesioita, joiden äiti ja hallitsijatar on pyhä Rooman kirkko – jossa erehtymättömän opettajattaren tylyys rajoittaa vaativan äidin rakkautta, joka on niin valmis neuvomaan. Koska Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen mukaan^[2] paavilla on universaali piispuus, joka tarkoittaa suoraa ja välitöntä piispallista arvovaltaa kokonaiskirkkoon, ei jää paljoakaan tilaa ekklesioille ekklesian rinnalla (rakas äiti nieli tyttärensä). Pieni tila aina jää, esimerkiksi kun kutsu Vatikaanin kirkolliskokoukseen 1869 julkaistiin, ja epäilemättä seuraavassa kirkolliskokouksessa^[3] kutsut julkaistaan myös ”kaikille itäisen riitin kirkkojen piispoille, jotka eivät ole yhteydessä apostolisen istuimen kanssa” (ad omnes episcopos ecclesiarum ritus Orientalis communionem cum Apostolica Sede non habentes). On hyvä katolinen väittämä, että Rooman kirkko on kaikkien kirkkojen, vieläpä idän skismaattisten kirkkojen, äiti ja hallitsijatar. Sillä on kylläkin tänä päivänä toinen merkitys kuin silloin, kun Lateraanin pyhän Johanneksen kirkolla – paavin katedraalilla yhä tänä päivänä – oli nimitys ”maailman kaikkien kirkkojen pää ja äiti” (Caput et mater omnium orbis ecclesiarum). Että kirkko ei koostu kirkoista vaan sen sijaan tavallaan on kirkoissa, on väittämä, jota ei enää voida ymmärtää sen kirkkokäsityksen kanssa, joka perustuu Vatikaanin kirkolliskokouksen jälkeisiin moderneihin olettamuksiin. Tämä totuus perustuu viime kädessä Uuteen testamenttiin eikä katoliseen kanoniseen lakiin tai katoliseen dogmatiikkaan. Se on syntyisin tiedostamattomasta uskon teologiasta, joka jokaisella kirkolla on sen virallisesti formuloidun dogmatiikan ohessa. Tässä mielessä Rooman hiippakunnat, arkkihiippakunnat, maakunnalliset kirkot, kansalliset kirkot ja patriarkaatit ovat Rooman kielenkäytön mukaan kirkkoja. Huolimatta siitä kuinka kauas me muutoin saatamme joutua Uudesta testamentista, ainakin tässä termistössä elää Uuden testamentin näkemys, että kirkko on olemassa kirkoissa.

 

Kirkko Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina ja Pyhän Hengen temppelinä on olemassa jokaisessa yksittäisessä ekklesiassa ja kaikissa niissä yhdessä. Tämä Uuden testamentin näkemys elää kaikkien kirkkojen kielessä. Tämä myös selittää lausuman, joka aloittaa Augsburgin tunnustuksen ja johon usein viitataan: ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa” (Ecclesiae magno consensu apus nos docent).^[4] Usein on kysytty: mitä nämä opettavat seurakunnat (ecclesiae docentes) lopulta ovat. Tarkoitetaanko niillä seurakuntia (Kirchengemeinden)? Tarkoitetaanko niillä allekirjoittajien edustamia alueellisia kirkkoja? Mutta näitä ei vielä ollut olemassa. Ne olivat enintään muotoutumisvaiheessa (statu nascendi) ja seurakuntia sanan täsmällisessä merkityksessä ei ylipäänsä ollut olemassa aikana, jolloin kansalaisyhteisö oli täysin identtinen kirkollisen yhteisön kanssa. Augsburgin tunnustuksen kanssa evankeliset valtakunnansäädyt esittivät ”omien saarnaajiemme ja oman uskontunnustuksemme, josta ilmenee, millaista oppia he pyhän Raamatun ja puhtaan Jumalan sanan mukaisesti ovat tähän saakka julistaneet keskuudessamme”.^[5] On selvä, että tunnustus ei puhu opettavista seurakunnista – puhuaksemme vain tästä ajasta. Niitä ei koskaan ollut olemassa 1500- ja 1600 -lukujen luterilaisuudessa. Pitäjän seurakunta (Kirchspiel, Pfarrei) ei ole sen kaltainen seurakunta, jota Luther kuvailee kirjoituksessaan ”Seurakunnan oikeudesta ja vallasta arvostella kaikkea oppia sekä kutsua, ottaa ja eroittaa opettajia sekä saarnavirasta” (WA 11, 408-416). Ei saa koskaan unohtaa, että sellainen ”kokous tai seurakunta”, jollainen Lutherilla oli tässä mielessään, ei koskaan toteutunut uskonpuhdistuksessa. Mutta tällä ei tietenkään tarkoiteta sanoa, että ”seurakuntaa” Uuden testamentin syvällisessä merkityksessä, minkä Luther oli uudelleen löytänyt, ei ollut olemassa. Mutta emme voi puhua myöskään opettavista alueellisista kirkoista 1500-luvulla. Yksimielisyyden ohjeessa eivät puhu alueelliset kirkot, vaan ”Augsburgin tunnustuksessa pysyvät vaaliruhtinaat, ruhtinaat ja säädyt sekä myös kirjan loppuun allekirjoituksensa liittäneet jumaluusoppineet...”^[6] Yksimielisyyden ohjeen esipuhe puhuu siitä, mitä ”alueillamme, kirkoissamme ja kouluissamme” (”in ditionibus, ecclesiis et scholis”)^[7] tulee tai ei tule opettaa. Ja jo alituinen kirkkojen ja koulujen (scholae tai Academiae) yhdistäminen Yksimielisyyden ohjeessa (vrt. myös Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys, Opin summa, perusta, sääntö ja ohje, TK 1990, 460ss.) osoittaa, että ”evankelisia” tai ”uudistettuja” kirkkoja, ts. Augsburgin tunnustuksen kirkkoja, ei ajateltu alueellisina kirkkoina. Mutta ne eivät ole myöskään seurakuntia siinä merkityksessä, jonka me tälle sanalle annamme. Se on tuon ajan tavallinen kielellinen ilmaus, kuten osoittaa muun muassa Württenbergin kirkon suuren kristologisen tunnustuksen otsikko (Tübinge 1572): ”Württenbergin vaaliruhtinaskunnan kirkkojen ja koulujen muuttumattomasti toistettu ja perusteellinen julistus opista ja tunnustuksesta, joka koskee Herramme ja Vapahtajamme Kristuksen persoonaa ja molempia luontoja... esittäneet Württenbergin teologit.” Se on omistettu ”Saksin kirkkojen ja koulujen” professoreille, teologeille, superintendenteille, pastoreille ja palvelijoille. Kirkko Saksissa tai Württenbergissä on olemassa sikäläisissä kirkoissa. Kielenkäyttö on sama, jonka Rooman kirkkokin on jatkuvasti säilyttänyt, ja sen juuret ovat Uuden testamentin termistössä. Myös luterilaisen opin mukaan kirkko on kirkoissa, Augsburgin tunnustuksen kirkko on olemassa Augsburgin tunnustuksen kirkoissa.

 

Jos ekklesia on yksittäisissä ekklesioissa, niin mitä sitten on yksittäinen ekklesia? On selvä, että me voimme oppia tämän vain sieltä, missä tämä kielenkäyttö syntyi ja missä sillä on perimmäinen teologinen perustansa, Uudesta testamentista. Tässä tulisi olla etukäteen selvää, että emme saa lukea Uuteen testamenttiin myöhempiä käsityksiä kirkosta ja seurakunnasta. Ehkä kaikkein tärkein asia tutkittaessa Uuden testamentin kirkkokäsitettä on se, että me ensiksi kerta kaikkiaan unohdamme alueellisen kirkon, kansankirkon, kansallisen kirkon, universaalisen kirkon, pitäjän seurakunnan, paikallisen seurakunnan ja henkilöjäsenseurakunnan käsitteemme ja mitä ikinä ne saattavat tarkoittaa. Sillä ymmärtääksemme mikään tästä ei esiinny lainkaan Uudessa testamentissa. Ja sitten meidän täytyy ponnistella pannaksemme syrjään ne ennakkokäsitykset, jotka jokainen meistä tuo mukanaan sekulaarista sosiologiastaan, kun lähestymme Uuden testamentin oppia Kirkosta.

 

Läntisen ihmisen ajattelua ihmisyhteisöistä luonnehtii kaksi suurta sosiologista näkemystä. Näiden näkemysten juuret ovat antiikin maailmassa, ja ne ovat alituisesti poikkiteloin toistensa kanssa. Toinen ymmärtää yhteisön yksilöstä käsin yksilöiden liittona. Rousseaun^[8] oppi sosiaalisesta sopimuksesta ja kommunistisen manifestin^[9] näkemys yhteisöstä ”yhteenliittyneinä yksilöinä”, ovat tämän teorian täydellinen ilmaus. Ja huolimatta sen heikkouksista, jotka kaikki ovat tunnustaneet, vieläpä huolimatta siitä, että se aina uudelleen on johtanut kaiken inhimillisen elämän hajoamiseen, se on saavuttanut arveluttavan voiman myös uskonnollisiin mieliin. Se on tuottanut modernin protestantismin kirkkokäsityksen, joka syntyi uskonpuhdistuksen baptistisissa lahkoissa ja Bucerin kristillisessä yhteisössä Strassbourgissa. Se kypsyi Englannin kongregationalistien ja baptistien keskuudessa ja saavutti voiton 1700- ja 1800 -luvun pietistisissä virtauksissa. Luterilaisuuteen levisi syvälle näkemys, että kirkko on seurakunta, jonka muodostavat ”uudestisyntyneet yksilöt liittymällä yhteen”, kuten Schleiermacher sanoo juhlitussa määritelmässään kirkosta. Tässä mielessä pietistis-metodistiset ekklesiolat (pikkukirkot kirkoissa) ja mitä erilaisimmat ekklesiat koettivat toteuttaa kirkon siinä syvässä vakaumuksessa, että ne eivät siinä toteuttaneet muuta kuin Uuden testamentin kirkon. He eivät huomanneet, että he olivat itse asiassa lukeneet Uuteen testamenttiin sekulaarista sosiologiasta peräisin olevan kirkkokäsityksensä, sosiaalisen sopimuksen teorian. Uudessa testamentissa meille ei koskaan sanota, että ihmisten on liityttävä seurakuntaan. Kirkko oli aina jo olemassa, ja ihmisiä ”liitettiin siihen” (Ap. t. 2:41), ja näin oli asian laita myös niissä tapauksissa, joissa apostolin saarnaamisen tuloksena jollekin paikkakunnalle syntyi se, mitä me kutsuisimme yleensä uudeksi seurakunnaksi ja mitä Uusi testamentti kutsuu ”Jumalan kirkoksi”. Tämän sosiologian hallitsema kirkko-oppi ei voi koskaan ymmärtää, mitä Uusi testamentti sanoo kirkosta Kristuksen ruumiina. Se ei koskaan tajua kirkon ykseyttä.

 

On ymmärrettävää, että tätä näkemystä vastaan on yhä uudelleen asettunut toinen näkemys. Se ei lähde yksilöstä vaan yhteisöstä, ja se ei ymmärrä kirkkoa kristittyjen kokonaissummaksi vaan kristityiksi kirkon jäseninä. Tämän kirkko-opin taakse kätkeytyy toinen suuri sosiaalisen elämän teoria. Se nousi esi-kristillisestä idästä ja raivasi tiensä stoalaisuuteen ja siitä eurooppalaisen ihmisen henkiseen elämään. Se on oppi yhteisöstä elävänä organismina, jossa yksilöt ovat olemassa vain jäseninä. Me löydämme tämän opin idän ja lännen katolisuudesta. Itse asiassa suuret venäläiset teologit ja filosofit vakuuttavat meille sopusoinnussa lännen katolisten ajattelijoiden kanssa, että juuri tämä on katolisuuden ja siten kristinuskon olemus: totuus on täyteydessä, kokonaisuudessa. 1800-luvun romanttis-konservatiivinen reaktio valistusta ja sen yhteisön pirstomista vastaan johti ihmiselämän suurten yksilön yläpuolella olevien yhteisömuotojen, avioliiton, perheen, kansan ja valtion, uudelleen löytämiseen. Tämä omalla tavallaan suurenmoinen kokonaisuusajattelun idea ei voinut välttyä joutumasta katoliseen käsitykseen kirkosta. Siinä uskottiin, että Rousseau ja Marx voitiin kohdata kristillisellä opilla yhteisöstä. Ja luultiin, että siinä, mitä Uusi testamentti sanoi kirkosta Kristuksen ruumiina, jonka täyteys täyttää kaiken kaikissa (Ef. 1:23), oli löydetty arvovaltainen vahvistus koko opille yhteisöstä.

 

Ei huomattu, että Kristuksen ruumis Uudessa testamentissa ei ole mikään organismi. Ei pantu merkille sitä, että Uuteen testamenttiin oli luettu oppi, jota siellä ei ollut. Yksi esimerkki riittää tekemään tämän selväksi. Kaikkialla missä romanttinen orgaaninen kirkko-oppi määrää kirkkokäsitteen, tulee näkyviin ajatus, että totuus löydetään kirkon kokonaisuudessa; että opin yleisyys (katolisuus) olisi sen totuuden tae. Tämä teoria voi saavuttaa lumoavan voiman sieluihin. Se antaa idän ja lännen katoliselle kristitylle hänen horjumattoman varmuutensa uskonsa oikeellisuudesta. Siinä John Henry Newman, Englannin kansan suurin uskonnollinen lahjakkuus Wesleyn jälkeen, löysi rauhan sielulleen sen jälkeen, kun häntä oli järkyttänyt huomautus, jota Augustinus kerran käytti. Osoittaakseen Afrikkaan rajoittuvan donatolaisuuden harhan tämä sanoi: Peloton mies tuomitsee maailman! (Securus judicat orbis terrarum!). Osa kirkosta voi erehtyä, jokainen osa on alttiina erheelle, mutta kirkko kokonaisuutena ei erehdy. Tämän ajatuksen pettävä voima on toisinaan voittanut luterilaisetkin. Se voima, jota se on harjoittanut mieliin sen jälkeen, kun se raivasi tiensä kirkkoon toisella vuosisadalla, ei saa johtaa meitä sivuuttamaan sitä, että se on epäkristillinen ajatus, jota ei löydy Uudesta testamentista. Millä Raamatun kohdalla sitä tuettaisiin? Islamilla on sama vakuuttuneisuus. ”Minun kansani ei tule koskaan olemaan yhtä mieltä harhan kanssa.” Tämä Muhammedin sana antaa hurskaalle muslimille horjumattoman varmuuden kaikkea sitä vastaan, mitä hän pitää harhana. Lopuksi se ilmaisee pakanallisen ajatuksen ”kansan ääni on Jumalan ääni” (vox populi vox Dei). Jumalan kirkko voitti tämän harhan, kun uskonpuhdistaja katsoessaan taaksepäin siihen hetkeen, jolloin hän yksinään tunnusti katolisen kirkon arvovaltaa vastaan evankeliumin yksinomaisen arvovallan myös yli Kirkon, uskalsi sanoa: Silloin minä olin kirkko! (Tunc eram ecclesia!) Kukaan katolilainen ei voi ymmärtää tätä huomautusta. Ja mikään organismiteoria ei voi koskaan käsittää, mitä yksittäiselle kristitylle, joka on Kristuksen ruumiin jäsen, merkitsee, että Herra Kristus kuoli hänen, syntisen, puolesta, täysin henkilökohtaisella tavalla, ja ajatteli häntä huutaessaan: ”Se on täytetty!” Siten Hän on kuin vertauksen paimen, joka huolehtiessaan yhdestä kadonneesta lampaasta jättää yhdeksänkymmentä yhdeksän autiomaahan eikä lepää, kunnes hän on löytänyt sen yhden. 

3.

 

Miksi suurten sosiologisten systeemien täytyy pettää, kun on ymmärrettävä kirkon olemus yhteisönä. Niiden täytyy, koska tämä yhteisö on kerta kaikkiaan luonteeltaan yliluonnollinen, ja sitä ei voi ymmärtää rinnastamalla se luonnollisiin yhteisöihin. Yhteisö, joka on kirkko, on Pyhän Hengen toiminnan tulos. ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.” (1. Kor. 2:14) Luonnollinen ihminen – ja tämä sisältää myös teologin vanhan Aadamin – sekoittaa Pyhän Hengen uskonnollisen ihmisen hengen kanssa tai uskonnollisen yhteisön yleisen hengen kanssa. Hän ymmärtää esimerkiksi uskontunnustuksen yksityisten uskonnollisten vakaumusten ilmauksena tai ihmisyhteisössä hyväksyttyjen uskonnollisten näkemysten ilmauksena. Hän näkee eron, jännityksen, yksittäisen ihmisen tunnustuksen ja kaikkien yhteisen tunnustuksen välillä. Hän ei käsitä, että Jumalan kirkossa tätä vastakohtaa ei ole olemassa. Yksilön credo (minä uskon) ja kirkon mahtava ”me uskomme, opetamme ja tunnustamme” eivät varmasti voi olla ristiriidassa keskenään, jos ne kumpikin tunnustavat Pyhän Hengen vaikuttaman uskon. Sillä ”Pyhä Henki ... on pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” (Vähä katekismus, TK 1990, 306) Luonnollinen ihminen ei ymmärrä tätä Pyhän Hengen ihmettä, että minun uskoni on koko kirkon usko ja kirkon usko on minun uskoni. Ja kirkon yhteys on Kristuksen ruumiin yhteys. Mikään sosiologia ei myöskään ymmärrä tätä, vaikka ne, jotka kannattavat oppia yhteisöstä elävänä organismina, ovat erikoisella mieltymyksellä tarttuneet siihen, samalla kun heidän edeltäjänsä antiikin filosofiassa jo rakastivat vertausta yhteisöstä ruumiina. Mutta muistutamme lukijaa siitä, mitä olemme aiemmin [HS viittaa toiseen artikkeliin] sanoneet kirkosta Kristuksen ruumiina Uudessa testamentissa. Ei ainoastaan ekklesiaa sen kokonaisuudessa vaan jokaista yksittäistä ekklesiaa tarkastellaan Kristuksen ruumiina (1. Kor. 12:27; vrt. 3:16; 6:19; Ef. 5:30). Mistään ”seurakunnasta” ei koskaan sanota, että se on Kristuksen ruumiin jäsen. Ruumiin jäsenet ovat aina uskovat. Aivan kuten Lutherin mukaan Kristuksen sakramentaalinen ruumis on todellisesti ja olemuksellisesti, mutta ei paikallisesti tai kvantitaviisesti (määrällisesti) läsnä konsekroidussa leivässä, ja jokainen ehtoollisvieras vastaanottaa koko Ruumiin, niin myös kirkko Kristuksen ruumiina ei ole rajoitettu maallis-inhimillisten yhteisöjen ominaispiirteisiin. Kirkko on Kristuksen jakamattomana ruumiina siellä, missä tuhat kertaa tuhat ja kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta seisoo Karitsan valtaistuimen edessä. Se on läsnä myös siellä, missä kaksi tai kolme on kokoontunut Hänen nimessään. Kirkko ei ole kirkkojen kokonaissumma. Yksittäinen kirkko ei ole aritmeettinen osa kokonaiskirkosta. Kirkko ei koostu kirkoista, se on kirkoissa.

 

Tästä näkökulmasta me ymmärrämme sen arvon, jonka Uusi testamentti omistaa yksittäiselle ekklesialle. Yksittäinen ekklesia, ”seurakunta” on kirkko. Sillä on kaikki ne määreet, jotka kuuluvat kokonaiskirkolle. Sillä on kaikki koko kirkon oikeudet. Siltä ei puutu mitään, mikä kuuluu kirkolle. Jokainen yksittäinen kirkko on Kristuksen lauma, samalla tavalla kuin koko kristikunta on Hyvän Paimenen lauma. Kukin niistä on ostettu Hänen kalliilla verellään. Kukin niistä seisoo kuin kultainen lamppu Hänen edessään (Ilm. 1:20). Hän näkee jokaisessa niistä kuninkaallisen papiston, pyhän kansan. Ja aivan kuten Kristus kunnioittaa kutakin näistä ekklesioista – kukin Vähän Aasian seitsemästä kirkosta saa oman kirjeensä oman piispansa välityksellä – samoin apostolitkin kunnioittavat niitä. Paavali ei kirjoittanut Galatian evankeliselle aluekirkolle vaan Galatian kirkoille. Hänen kirjeensä tuli kullekin niistä, ja kukin niistä luki sen. Ilmestyskirja on osoitettu kristityille Aasian maakunnassa. Seitsemän seurakuntaa edustavat koko Aasian kirkkoa. Kirkko on olemassa kirkoissa.

 

Miten nämä kirkot ilmenivät? Millainen konstituutio (järjestysmuoto) niillä oli? Mitkä ovat yksittäisen ekklesian oikeudet? Missä ovat sen oikeuksien rajat? Ensiksi, pyrkiessämme vastaamaan näihin kysymyksiin me emme ota Jerusalemia ja Palestiinan kirkkoa huomioon, koska siinä vallitsivat selvästi erityiset olosuhteet. Tällä kirkolla oli myös kirkollinen laki, joka poikkesi monessa suhteessa siitä, mikä pakanakristityillä oli. Meidän täytyy varoa, ettemme yritä löytää samoja olosuhteita ja järjestyksiä jokaisessa kristikunnan seurakunnassa Antiokian ja Rooman välillä. Kuten kaikilla kirkollisen elämän alueilla, myös tässä moninaisuus oli alkuperäinen, yhtenäisyys tuli myöhemmin. Mutta voidaan havaita suuria yleisiä linjoja eri kirkkotyyppien ulkoisessa ilmenemisessä. Ensiksi nimi. Ryhmä ihmisiä kerääntyy evankeliumin ja Kristuksen sakramenttien kokoamana yhteen ja kutsuu itseään ekklesiaksi. Tämä ei ole itsestään selvää. He olisivat myös voineet kutsua itseään ”synagoogaksi”, jolla nimellä oli sama kielitieteellinen alkuperä. He olisivat myös voineet valita monia muita nimityksiä. Mutta he valitsivat tämän sanan ja käyttivät sitä ilmaistakseen, mitä he olivat. Sanan synagooga, kokous, he jättivät juutalaisille, joiden synagoogista he itse olivat lähtöisin. He kutsuivat itseään ”ekklesiaksi”, ”kokoukseksi”, mitä käytetään kreikankielisessä Vanhassa testamentissa (Septuaginta) vastineena sanalle gahal, joka tarkoittaa Israelin juhlallista kokoontumista Jumalan kasvojen eteen. Tähän sanaan sisältyy siis väite siitä, että ollaan todellinen Jumalan kansa, Israel Hengen mukaan. Kirkko Efesoksessa on Jumalan kansa Efesoksessa. Ensimmäisessä Kleemensin kirjeessä Jumalan kansa Roomassa kirjoittaa Jumalan kansalle Korintossa. Synagoogassa ei ollut tällaista itsetietoisuutta. Tähän kytkeytyy ero järjestysmuodossa. Nuoret kristityt seurakunnat toivat synagoogasta hämmästyttävän paljon mukanaan: Raamattunsa, virsikirjansa, huomattavan suuren osan liturgiastaan, hämmästyttävän monet myös sapatin pyhittämisen sunnuntain, ”Herran päivän”, ohella. Siellä missä me tapaamme vanhimpien instituution, se osoittautuu perustuvan ”vanhinten neuvostoon” (synagoogan gerusia), vaikkakin heti otettiin käyttöön uusi nimitys presbyteeri (vanhin). Mutta se, mikä oli muuttunut, oli käsitys seurakunnasta. Roomassa oli monia synagoogia mutta vain yksi Kirkko. Jokainen synagoogaseurakunta on itsenäinen yhteisö, jolla on oma johtajisto. Mutta Kirkko Roomassa pysyy yhtenä kautta vuosisatojen, vaikka se kokoontuu monissa kotiseurakunnissa ja pian monissa kirkkorakennuksissa jumalanpalvelukseen. Tämä ikivanha käytäntö, samoin kuin diakonien luvun rajoittaminen seitsemään, oli ilmiselvästi Jerusalemin Kirkon jäljittelemistä. Tässä on yksittäisen ekklesian syvimmän olemuksen ymmärtämiseksi ratkaisevaa huomata, että kirkko on paikallinen kirkko, nimittäin että se on syntynyt tietylle paikkakunnalle. Sillä on syvällinen merkitys, että kristitty piispa ei virassaan toimiessaan käyttänyt sukunimeään vaan virkapaikkansa nimeä ristimänimensä ohella. Yksittäinen ekklesia on Jumalan kansa tietyllä paikkakunnalla. Kirkko ei leiju pilvissä, vaan se on olemassa täällä maan päällä. Ja se ei ole määrittelemättömissä paikoissa vaan täällä! Täällä Roomassa tai Korintossa tai Kenkreassa. Ja uskovat tietävät, missä se on, missä he kokoontuvat yhteen. ”Sinä Jerusalem, rakennettu kaupungiksi, johon kokoonnutaan yhteen” (Ps. 122:3). Ekklesian paikka on paikka, jossa Jumalan kansa kokoontuu yhteen. Se on Kristuksen todellisen läsnäolon paikka tässä maailmassa. Siellä lauletaan Sanctus (Pyhä-hymni), joka kerran kaikui Jerusalemin temppelissä ja jota lauletaan taivaassa. Näin yksittäisestä ekklesiasta, seurakunnasta, tulee jumalallisen läsnäolon paikka maailmassa, Jumalan temppeli, elävistä kivistä rakennettu (1. Kor. 3:16; Ef. 2:21; 1. Piet. 2:5ss.).

 

Hermann Sasse, Über Recht und Grentze der Einzelgemeinde (Briefe an lutherischen Pastoren, Nr 11, Februar 1950). Sisältyy kokoomateokseen In Statu Confessionis I, ss. 139-146. Lutherisches Verlagshaus Berlin und Hamburg 1966. Lyhennelmä. Suomennos: Hannu Lehtonen