MUUT LEHDET:

 

PIISPOJEN HAUREUS JA JUUDAKSEN EHTOOLLINEN

 

Lihan haureus

 

Viime keväänä puhuttiin puolisonsa hylänneestä piispasta, jonka ilmeisesti vuosikausia jatkunut haureuden harjoittaminen toisen miehen vaimon kanssa tuli julkisuuteen. Lihallinen haureus ja avionrikkominen – puolison hylkääminen ja toisen naiminen – ovat kadottavia, taivaaseen pääsemisen estäviä syntejä. ”Ettekö tiedä, että

vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät.” (1Kor. 6:9-10)

 

Samaan hengenvetoon on myös julistettava parannuksentekijän paikalle tulevalle eli syntinsä tunnustavalle ja Jumalan sekä seurakunnan edessä syntejään katuvalle täydellinen armahdus ja syntien anteeksiantamus: ”Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa maahan asti vuotaneessa uhriveressä saat uskoa syntisi anteeksiannetuksi.

Mene, äläkä tästedes enää syntiä tee.” Mutta entä jos julkisyntiä harjoittanut ei halua tunnustaa syntejään, ei niitä katua, ei parannusta tehdä, ei pyytää anteeksi? Tällaisen kohdalla on oikean paimenen käytettävä avainten valtaan kuuluvaa syntiin sitomista (Matt. 16:19, 18:15-18, Joh. 20:23).

 

Katumattomalle on tehtävä selväksi, että tunnustamaton synti erottaa ihmisen Jumalasta, seurakunnan ehtoollisyhteydestä ja iankaikkisesta elämästä. Palkkapaimen ei välitä sitoa syntejä, vaan antaa langenneen kulkea rauhassa omaa tietään kohti kadotusta. Itsestään selvää on myös, että katumaton ei voi toimia seurakunnan paimenena ja kaitsijana (1Tim. 3:2, Tiit. 1:6).

 

Haureus eli avioliiton ulkopuolinen sukupuolielämä ja avionrikkominen (puolison hylkääminen muun syyn kuin haureuden tähden ja toisen naiminen) ovat kauhistuttavan yleisiä (julki)syntejä. Turhaan ei Jeesus puhu nimenomaan avionrikkojasta ja syntisestä sukupolvesta (Matt. 12:39, 16:4, Mark. 8:38). Sukupolvesta käytetty kreikankielen sana ”genea” voidaan kääntää myös sukukunnaksi tai jopa ihmiskunnaksi. Tuo viimeinen tulkintamahdollisuus tuntuu kaikkein todellisimmalta. Sillä olisivatko Jeesuksen ajan ihmiset voineet harjoittaa enemmän huoruutta ja haureutta kuin meidän aikamme ihmiset? Meidän Jeesusta Herrakseen tunnustavien joukossa lienee kuitenkin vielä joitakuita, jotka eivät ole lihassaan haureutta harjoittaneet tai aviota rikkoneet. Ovatko he sitten puhtaita ja synnittömiä kuudennen käskyn edessä? ”Jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.” (Matt. 5:28) Kenelläkään ei siis ole mahdollista ylpeillä omasta puhtaudestaan jonkun julkisesti saastaisuuteen langenneen rinnalla. Olemme jokainen samassa armahdusta ja synnin poispanemista tarvitsevien joukossa. Olemme itsessämme, vähintäänkin ajatuksissamme, joka ainoa syntisiä ja saastaisia ja siten jokapäiväiseen parannukseen velvoitettuja.

 

Hengen haureus

 

Piispan lihallinen haureus on erityisen paha ja Jumalan tahtoa julkeasti rikkova synti (1. Kor. 6:12-20). Mutta vielä monin verroin tuhoisampaa ja salakavalammin kadottavaa on piispan tai yleisemminkin seurakunnankaitsijan hengellinen haureus. Hengellistä haureutta voidaan kutsua myös epäjumalanpalvelukseksi tai harhaoppisuudeksi. Lihallista haureutta harjoittava tuottaa turmion itselleen sekä kumppanilleen ja samalla aiheuttaa suurta tuskaa ja ahdistusta monelle petetyksi tulleelle – lasten kärsimyksistä puhumattakaan. Paimenen lankeaminen madaltaa myös lampaiden kynnystä astua rajan väärälle puolelle. ”Enkös minäkin voi näin tehdä, jos kerran saarnamieskin.” Mutta hengellinen haureus eli harhaoppisuus tuottaa turmion kaikille väärän opin uskoneille ja omaksuneille, ei ainoastaan tiettyihin (teko)synteihin syyllistyneille. Siksi meidän tulee paljon enemmän kavahtaa harhaoppista kuin lihassaan langennutta piispaa tai kaitsijaa.

 

Esimerkkejä kirkkomme johtomiesten hengellisestä haureudesta eli harhaopeista on ikävä kyllä helppo luetella. Luterilaisen uskomme luovuttamaton ydin ja keskus on forenssinen vanhurskauttamisoppi: jumalattoman julistaminen vanhurskaaksi taivaan tuomioistuimessa yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Jumalalle kelpaamisen perusteeksi ei voi eikä saa tuoda mitään ihmisestä itsestään lähtevää ja nousevaa. Niin sanottu yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, jolla pyrittiin etsimään yhteyttä Rooman piispan alaisen kirkon ja luterilaisten nimeä kantavien välille, hämärsi ja osittain jopa turhensi ja suorastaan kumosi ristiriitaisin sanakääntein tätä oman uskomme ja pelastuksemme kirkkainta aarretta. Tällaisen opin hyväksyvää ja sitä ajavaa ei voi kutsua muulla nimellä kuin harhaoppinen. Tuo julistus tarjoaa pelastustieksi jumalattoman vanhurskauttamisen lisäksi myös uskovan omia hyviä tekoja. Jos joku kristitty ottaa vakavasti tuon julistuksen sisällön, niin hän joutuu epätoivon rannattoman juoksuhiekan mereen eikä voi koskaan olla varma pelastumisestaan.

 

Jo lähes klassiseksi muodostunut piispojen harhaoppi, ns. naispappeuden hyväksyminen, on viime vuosina saanut yhä räikeämpiä muotoja. Enää piispoille ei riitä edes se, että he estävät oikein Jumalaa palvelevien pääsyn saarnavirkoihin. Nyt he haluavat lisäksi erottaa jo viroissa olevat Jumalaa pelkäävät paimenet. Lisää syvyyttä juuri tämän hengellisen haureuden muodon tuhoavuuden ymmärtämiseen antaa syntiinlankeemuskertomuksen tutkiminen saarnaviran näkökulmasta.

 

Eeva – ensimmäinen naispappi

 

Aadam oli asetettu paratiisin paimeneksi. Hänen tehtävänään oli palvella Jumalan sanan saarnalla ja sakramentin hoitamisella seurakuntaansa eli vaimoaan Eevaa. Ensimmäisen saarnaviranhoitajan saarnan sisältö oli yksinkertainen: ”Saat syödä vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta et paratiisin keskellä olevasta hyvän- ja pahantiedon puusta. Sinä päivänä, jona siitä syöt, olet totisesti kuoleva.” (1. Moos. 2:16-17) Uskonpuhdistaja Martti Lutherin mukaan Aadam hoiti sakramenttia siten, että hän jakoi elämän puun hedelmää – samoin kuin mekin saamme saarnamiehen kädestä ottaa ehtoollispöydässä vastaan todellisen elämän puun hedelmän, Herran Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren. Kielletyn puun hedelmä oli myös sakramentti – sitä vain nautittiin sillä tavoin, että sitä nimenomaan ei syöty! Tämän ainoan Jumalan antaman kiellon kunnioittamisella ihminen osoitti rakkautensa, ylistyksensä, uskonsa ja kuuliaisuutensa Herraansa kohtaan. Saatana sai valheillaan nimenomaan paimenviran ja siihen kiinteästi liittyvän jumalanpalveluksen muutetuksi. Seurakunta toki kokoontui yhä edelleen jumalanpalvelukseen samaan paikkaan, paratiisin keskellä olevan puiden juurelle. Yhä edelleen pidettiin saarnaa ja myös sakramenttia nautittiin. Mutta paimenen sijasta saarnasikin seurakunta, Eeva: ”Ota sinäkin, Aadam tästä toisesta puusta. Tämän hedelmä on paljon maukkaampaa.” Jumalan sanan sijasta saarnattiin omia kokemuksia ja tuntemuksia. Ja sakramenttiakaan ei suinkaan hoitanut ja toimittanut enää Jumalan asettama paimen, vaan saarnaviran omiin käsiinsä ottanut seurakunta: ”Hän (Eeva) otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi.” (1. Moos. 3:6) Se, että syötäväksi tarkoitettu sakramentin puu oli vaihtunut viereiseen, ei näyttänyt kumpaakaan haittaavan.

 

Kumman synti oli tuhoavampi: Eevan vai Aadamin? Yksiselitteisesti Aadamin. Eevan eli seurakuntalaisen synti tuotti rangaistuksen vain hänelle itselleen: raskauden vaivat, kivuliaan synnyttämisen ja halun mieheen, joka on kuitenkin häntä vallitseva. Aadamin, langenneen paimenen, synti tuotti sen sijaan verrattomasti suuremman rangaistuksen: ”Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä, niin olkoon maa sinun takiasi kirottu.” (1. Moos. 3:17) Koko luomakunnan tuska ja sen tuottama tuho ihmiselle johtuvat siitä, että kaitsija hyväksyi ns. naispappeuden. Piispaa tai muuta paimenta, joka hyväksyy naispappeuden, on kavahdettava yhtä lailla – jossain mielessä enemmänkin! – kuin naispuolista seurakuntalaista, joka on ryhtynyt Herran käskyn (1. Kor. 14:33-38) ja muiden selväsanaisten Pyhien Kirjoitusten ohjeiden (1. Tim. 2:12, 3:2, Tiit. 1:6) vastaisesti hoitamaan saarnavirkaa.

 

Juudaksen ehtoollinen

 

Viimeisen puolentoista vuodenaikana on useaan kertaan todettu jotensakin seuraavasti: ’Koska Jeesus jakoi ehtoollisen myös Juudas Iskariotille, niin myös meidän on jaettava ehtoollinen harhaoppisille piispoille.’ Risto Santalan kirja ’Messiaan ateria. Ehtoollisen hengellinen sanoma ja historialliset juuret’ (Kuva ja Sana 1999) antaa tähän kysymykseen kuitenkin meille harvemmin esiin nostetun näkökulman. Rovasti Risto Santala, eläkkeellä oleva Israelin lähetystyöntekijä ja Lahden Joutjärven seurakunnan kirkkoherra, on Jeesuksen ajan juutalaisuuden kansainvälisesti tunnettu tutkija. Hän tuo kirjassaan esiin mielenkiintoisia ja meille useimmille muuten tuntemattomia näkökulmia ehtoollisaterian juutalaisiin taustoihin. Santala käy kirjassaan läpi ehtoollisaterian yhteyden juutalaiseen pääsiäisaterian viettämiseen, ja tulee siihen lopputulokseen, että Juudas ei ilmeisesti enää ollut läsnä, kun Jeesus jo vietetyn Vanhan liiton pääsiäisaterian jälkeen (Luuk. 22:20, 1. Kor. 11:25) asetti ja jakoi Uuden liiton ehtoollisen.

 

Seuraavassa lainaus kirjan toisen luvun kohdasta ”Kolmas eli ’siunauksen malja’” (s. 36-37), kursivoinnit ja lihavoinnit teoksen mukaan: ”Egyptin vitsausten perinteisen kerronnan ja pohdinnan eli ’magiid-osan’ jälkeen Jeesus otti leipäpalasen ja kastoi sen vadissa olevaan ’haroshet’-kastikkeeseen. Sekä Matteus että Markus esittävät, että se olisi tapahtunut ennen ehtoollisen asettamista. Matteus (26:21, 23) kertoo Jeesuksen sanoneen, että ’yksi teistä kavaltaa minut ... joka minun kanssani pisti kätensä vatiin, se kavaltaa minut’. Ja kun kukin vuorostaan penäsi tuntien oman heikkoutensa, olenko se minä, Jeesus vastasi Juudas Iskariotille: ”Sinäpä sen sanoit!” Markus (14:18, 20) muistaa Jeesuksen paljastaneen, että ’joka syö minun kanssani’ ja ’joka kastaa vatiin minun kanssani’, hän se on. Johannes (13:27-30) kertoo, että Jeesus kastoi vielä itsekin palan ja antoi Juudaalle sanoen: ’Minkä teet, tee se pian.’ Opetuslapset arvelivat, että Juudas sai rahastonhoitajana tehtävän ’ostaa jotakin’ tai ’antaa jotakin köyhille’, kuten tapana oli. ’Niin hän, otettuaan sen palan, meni kohta ulos; ja oli yö.’

 

Näistä asioista voi päätellä, että Juudas ei ilmeisesti jäänyt aterian huipentumaan, ’kolmannen maljan’ siunaamiseen ja aterian päätösosaan, jolloin pääsiäislammas ja muu ateria syötiin loppuun. Jälleen tämäkin Jeesuksen toimittama hienovarainen Juudas Iskariotin syrjäyttäminen ateriayhteydestä katkeroitti yhä tämän mieltä. Talmudin säännösten mukaan illanisäntä pesi joka kerta kätensä sen jälkeen, kun hän oli kostuttanut leipäpalan astiaan. Näin Jeesuskin on saattanut toimia tässä vaiheessa.

 

Nyt oli vuorossa kolmas maljakerta, jolla on nimenä ’siunauksen malja’ eli ’koos ha-brachaa’. Apostoli viittaa siihen 1. Kor.10:16 jakeessa, kun hän kysyy: ’Siunauksen malja, jonka siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen?’”

 

Santalan esittämien perusteiden mukaan on täysin mahdollista, että Juudas Iskariot ei osallistunut kiirastorstain ilta-aterian loppuvaiheeseen, jossa Jeesus asetti ja jakoi Herran Pyhän Ehtoollisen. Ne, jotka perustelevat ehtoollisyhteyttä harhaoppisten piispojen kanssa tällä ns. Juudaksen ehtoollinen -argumentilla, kulkevat tässä kohtaa heikoilla jäillä.

 

Juha Muukkonen, pastori, Tornio

Sisarenpoika 2/2005