USUS JA ACTIO

EHTOOLLISTEOLOGISIA NÄKÖKOHTIA

YKSIMIELISYYDEN OHJEESSA

Jürgen Diestelmann, pastori, Saksa

 

A. Kirkkohistoriallista taustaa, FC SD VII, 85-87

 

Mitkä periaatteet on otettava huomioon messuliturgiaa ja erityi­sesti ehtoollisliturgiaa luotaessa? Tämä kysymys tulee vastaan aina silloin, kun tarkoituksena on muuttaa tai uudistaa liturgisia järjestyk­siä. Siellä missä luterilainen kirkko tietää olevansa sidottu Tunnus­tuskirjoihin talletettuun tunnustukseen, se voi vastata kysymykseen vain tästä tunnustussidonnaisuudesta käsin. Otsikossa mainittu Yk­simielisyyden ohjeen osa on omistettu kysymykselle alttarin sakra­mentin vietosta. Tällöin on erityisesti kysymys käsitteistä usus ja actio sekä käsitteestä “konsekraatio”.

 

Näiden käsitteiden kohdalla vallitsee tänä päivänä epäselvyys, joka kylläkin voidaan jäljittää taaksepäin aina uskonpuhdistuksen vuosi­sadalle asti, vaikka Yksimielisyyden ohjeen kirjoittajien tarkoituksena olikin luoda tähän asiaan selvyys. Niitä kirkkohistoriallisia tapahtu­mia, jotka saivat Yksimielisyyden ohjeen isät paneutumaan näihin asioihin, on tutkittu yksityiskohtaisesti vain vähän, vaikka arkistois­sa on saatavilla runsaasti lähdeaineistoa.

Luterilaisen ehtoollisopin kohdalla tutkimuksen huomio on suun­taantunut kyseisen opin kehitykseen Lutherin elinaikana, usein jopa vain nuoren Lutherin kehitykseen. Kirkollisesti sitovia eivät ole kui­tenkaan Martti Lutherin henkilökohtaiset kehityslinjat, vaan Tun­nustuskirjojen virallisesti hyväksytyt ratkaisut. Nämä ovat – sikäli kuin ne koskevat meidän kohtaamme – pitkälti riippuvaisia vuosien 1550 ja 1580 välillä vallinneista vastakkainasetteluista.

 

Hermann Sasse kirjoitti luterilaisuuden sen aikaisesta tilanteesta: ”0li tullut välttämättömäksi sisällyttää Tunnustukseen ehtoollisartik­la. Olihan Melanchthonin poikkeaminen Lutherista tämän opin koh­dalla tasoittanut tien Calvinin opin tunkeutumiselle saksalaiseen luterilaisuuteen. Kokonaisia maita, kuten esimerkiksi Pfalz, oli tul­lut kalvinistisiksi. Tämän lisäksi kalvinistinen sakramenttikäsitys oli vähitellen tunkeutunut sisään luterilaiseen kirkkoon ja luonut sen, mitä kutsutaan ”kryptokalvinilaisuudeksi”. Juuri kalvinistinen sakra­mentin tulkinta pyrkii esiintymään aitona Augsburgin tunnustuksen oppina. Tähän se käyttää luterilaista terminologiaa, niin etteivät maallikot, eivätkä myöskään papit, enää kykene havaitsemaan eroa.” Luterilaisuus oli näin ollen uhattuna sekä ulkoa että sisältä käsin.

 

Ulkoa tuleva uhka: kalvinilaisuus

 

Schmalkaldenin sodan onneton loppu sekä sen jälkeiset interim-­kauden riitaisuudet olivat heikentäneet luterilaisuutta tavattomasti. Tämän vuoksi taka-alalle olivat jääneet ne asiat, jotka erottivat lute­rilaiset sveitsiläisistä samaan tapaan kuin ennenkin. Calvin ja hänen kannattajansa tekivät tästä sen johtopäätöksen, että luterilaiset olivat luopuneet ehtoollisopistaan. He olivat vakuuttuneita siitä, että he olivat ymmärtäneet Martti Lutheria, joka sillä välin oli kuollut, paljon paremmin kuin luterilaiset itse. Heidän nähdäkseen luterilaiset, siellä missä he yhä pitivät kiinni uskosta reaalipreesenssiin, olivat juuttuneet syvälle paavilaisuuteen. Melanchthonin usein kaikkea muuta kuin yksiselitteinen kanta olikin vahvistanut tätä vakaumusta. Kalvinilaisilla oli nyt pyrkimyksenä yhdistää koko pohjoinen Euroop­pa heidän opinnäkemyksensä alle. He tunkeutuivat alueille, jotka jo kauan sitten olivat tunnustusdokumenteissaan ja kirkkojärjestyksis­sään sitoutuneet yksiselitteisesti luterilaisen reformaation perintöön. Tästä oli seurauksena ristiriitoja.

 

Tälle kirkkohistorialliselle tilanteelle olivat tyypillisiä tapahtumat, jotka liittyivät kalvinilaisen seurakunnan karkottamiseen Englannista. Kalvinilaiset olivat aiemmin Edvard VI:n hallituskaudella saaneet Lontoossa ulkomaalaisseurakuntana etuoikeuksia, jotka heiltä nyt vietiin kuningatar Marian, nk. Maria Verisen, valtaistuimelle nousun jälkeen. Useimmat seurakunnan jäsenistä eivät olleet valmiita alistumaan ja siksi heidän oli lähdettävä Englannista. Kun he saapuivat Kööpenhaminaan, kuningas Kristian III torjui heidät, koska he julis­tivat Lutherin ehtoollisopin vääräksi ja oman kalvinistisen käsityk­sen ainoaksi oikeaksi. Kristian III olisi ollut valmis vastaanottamaan heidät, jos he olisivat Tanskassa tunnustaneet sikäläisen kirkon opin ja järjestyksen oikeaksi. He kuitenkin hylkäsivät tämän ehdotuksen ja joutuivat näin jättämään myös Tanskan. Heitä ei missään nimessä karkotettu väkivaltaisesti, vaan kuningas antoi heille huomattavan raha-avustuksen jatkomatkaa varten. He eivät noudattaneet Kristian III:n hyvää tarkoittavaa neuvoa etsiä turvapaikka maasta, jossa hei­dän oma tunnustuksensa olisi vallalla. He halusivat tietoisesti aset­tua asumaan luterilaisille alueille. Näin ollen heidät torjuttiin myös monissa pohjoissaksalaisissa kaupungeissa, kunnes heidät lopulta otettiin vastaan kalvinilaisessa Emdenissä. Nämä tapahtumat herät­tivät yleistä närkästystä: kalvinilaisten keskuudessa luterilaisten väi­tetyn kovasydämisyyden takia, luterilaisella puolella sen itsepäisyy­den takia, jolla kalvinilaiset pyrkivät ajamaan oman näkemyksensä läpi luterilaisilla alueilla. Luterilaisten keskuudessa nämä tapahtumat saivat aikaan kasvavaa tietoisuutta oman perinnön säilyttämisen tär­keydestä. Oikeutetusti he moittivat kalvinilaisia siitä, että nämä ovat hylänneet yleiskristillisen tunnustuksen Kristuksen läsnäolosta alttarin sakramentissa.

 

Yksimielisyyden ohjeen ehtoollisartikla on syntynyt tässä tunnus­tuskuntien välisessä tunnelmassa ja tätä kirkkohistoriallista taustaa vasten. Ensimmäisessä osassaan (VII, 2-72) se käsittelee seikkape­räisesti niiden väitteitä, jotka ovat ”täysin sanoutuneet irti” Augsbur­gin tunnustuksesta. Tämä koski erityisesti kalvinilaisia, mutta myös muita, jotka kielsivät Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren todelli­sen läsnäolon siunatussa ehtoollisleivässä ja -viinissä. Heitä kutsut­tiin ”sakramenttilaisiksi” (tai: sakramentin halveksijoiksi, sa. Sakramentierer).

 

 

Sisältä tuleva uhka: filippismi

 

Luterilaisuus ei ollut uhattuna vain ulkoa päin. Tämän osoittaa Yk­simielisyyden ohjeen seitsemännen artiklan jälkimmäisempi osa (VII,73 -), missä käsitellään niitä, jotka luterilaisuuden sisällä olivat lä­hentyneet ”sakramenttilaisia”. Heitä kutsuttiin myös ”kryptokalvini­laisiksi” tai ”uuszwingliläisiksi”. Heistä puhutaan jo aikaisemmin (FC SD VII, 1) ja sanotaan, että ”valitettavasti kuitenkin muutamat ju­maluusoppineet ja eräät muutkin, jotka kerskuvat Augsburgin tunnus­tuksella, ovat ilmaisseet, ei enää ainoastaan salaisesti, vaan osit­tain julkisestikin tässä kohdassa kannattavansa sakramenttilaisia ...” Heidän esiintuomiinsa kysymyksiin vastataan Yksimielisyyden oh­jeen ehtoollisartiklassa pykälästä 73 lähtien. Siellä sanotaan, että ”joidenkin Augsburgin tunnustusta kannattavien opettajien kesken on esiintynyt vaarinkäsitystä ja jakautumista...”

 

Keistä Augsburgin tunnustuksen opettajista tässä on kysymys? Teologisessa kirjallisuudessa viitataan tässä yhteydessä useimmiten vain ”saligerilaiseen riitaan”, jonka keskushahmona oli pastori Johan­nes Saliger (usein lisänimi: ”Beatus”) ja jonka paikkana vuodesta 1568 oli Lyypekki ja myöhemmin Rostock. Kirkkohistoriallisissa tutkimuksissa tätä riitaa on arvioitu hyvin eri tavoin. Tosiasiassa tämänkaltaisia riitatapauksia on ollut useita. Eihän Yksimielisyyden ohjeessa itsessäänkään puhuta vain yhdestä vaan muutamista ”juma­luusoppineista”, jotka aiheuttivat ”väärinkäsitystä ja jakautumista”. Siksi ei ole ihmeteltävää, että näitä kysymyksiä käsitellään Yksimie­lisyyden ohjeessa hyvin seikkaperäisesti. Saligerilaisen riidan lisäk­si on tuotava esiin ennen kaikkea seuraavat tapaukset:

 

1. Hilsdesheimissa erotettiin vuonna 1555 superintendentti Tilemann Crage. Hän oli herättänyt yleistä pahennusta, koska hän oli ehtoollisen vieton aikana päästänyt ehtoollisleivän putoamaan maa­han eikä ollut nostanut sitä heti kunnioituksella ylös. Hän puolusti kantaansa julkisesti useissa kirjoissa. Kysymykseen, miksi hän ei ollut osoittanut asiaankuuluvaa kunnioitusta, hän vastasi ivallisesti: ”... eihän se ole Herramme Jumala, joka on tipahtanut taivaasta alas... Se on vain elementti, kunnes se nautitaan.”

 

2. Danzigissa alkoi vuonna 1561/62 sakramenttiriita siten, että muuan lääkäri – teologisesti valistunut maallikko – kysyi eräältä pas­torilta, oliko tämä sitä mieltä, että vain ”asetussanoilla, joilla pappi siunaa leivän ja viinin sakramentiksi” saataisiin aikaan se, että ky­seessä ”on sakramentti ja Herran Kristuksen todellinen ruumis”. Pastori, joka oli kalvinilainen, vastasi, että hän ”piti tällaista taikuutena ja magiana”. Lääkäri vastusti sanoen: ”Ei, tämä ei ole mitään magiaa, koska se ’tapahtuu Jumalan käskystä ja Hänen sanan kaut­ta’. Siksi se on tosi, oikea ja voimallinen. Jos sitä pitäisi kutsua magiaksi, niin silloin olisi kyseessä pyhä, Jumalan käskemä magia. Mitään, mikä tapahtuu ilman Jumalan sanaa ja käskyä, ei voida ver­rata tähän.” Tässä keskustelussa oli aluksi kysymys luterilaisen ja kalvinilaisen ehtoolliskäsityksen vastakohtaisuudesta, mutta Danzi­gissa oli kalvinilaisten lisäksi myös filippistejä, jotka aiheuttivat lu­terilaisille päänvaivaa. Kyseessä olivat Melanchthonin oppilaat, jot­ka monessa suhteessa olivat taipuvaisia kalvinismiin, ilman että he halusivat tulla samaistetuksi sen kanssa.

 

Filippisteille oli tunnusomaista se, että he kylläkin puhuivat Kris­tuksen ruumiin ja veren läsnäolosta, mutta eivät liittäneet reaalipree­senssiä ehtoollisaineisiin vaan ainoastaan tapahtuvaan toimitukseen. Niinpä luterilaiset havaitsivat seisovansa kalvinilaisten ja filippistien kaksoisrintaman edessä. Näitä positioita ei useinkaan voinut erottaa toisistaan tarkasti, vaan ne sekoittuivat toisiinsa.

 

3. Lyypekissä puhkesi vuonna 1568 saligerilainen kiista. Tällöin papiston enemmistö koostui juuri filippisteistä. Astuttuaan Lyypekissä virkaan pastori Johannes Saliger, jonka mukaan kiista on nimetty, alkoi kritisoida virkaveljiensä sakramenttien hoitoa. Alkusyynä oli kysymys jälkikonsekraatiosta. Saliger ja eräs vaikutusvaltainen seu­rakuntalainen – taaskin eräs lääkäri – kysyivät, oliko pyhän Raama­tun mukaista, että jälkikonsekraation sijaan tyydyttiin sekoittamaan konsekroimaton viini jo konsekroidun sekaan.

 

Saliger kannattajineen toi esiin muun muassa seuraavia vastaväitteitä filippistejä vastaan:

a) Konsekroidut elementit on pidettävä tarkasti erillään konsekroi­mattomista.

b) Sanat ”tämä on minun ruumiini” tai ”tämä on minun vereni” viittaavat pateenilla olevaan leipään ja kalkissa olevaan viiniin, kos­ka Kristus itse siunasi ne ehtoollisaineet, jotka hän otti käteensä.

c) Tämän takia papin on otettava konsekroitavat ehtoollisaineet käteensä. (Tämä vastasi myös Lyypekin alkuperäistä järjestystä.)

d) Ei ole mitään varmuutta siitä, koskivatko Kristuksen siunauksen sanat myös oblaattirasiassa ja kannussa olevia elementtejä, jotka tosin ovat alttarilla, mutta joita ei alkujaan oltu erotettu konsekroitaviksi.

e) Ei pidä konsekroida suurempaa leipä- ja viinimäärää kuin eh­toollista varten tarvitaan. Sen tähden kirkon palvelijoiden on arvioi­tava tarvittava oblaattien ja viinin määrä sen perusteella, kuinka monta henkeä oli ilmoittautunut edeltävän ripin yhteydessä.

f) Todettiin, että myös Luther oli kieltänyt sekoittamasta konsek­roituja elementtejä konsekroimattomiin. Hän ei olisi hyväksynyt yleis­tä konsekraatiota, joka koskisi kaikkia alttarilla olevia ehtoollisaineita.

g) Ehtoollisen vieton päättyessä jäljelle ei saa jäädä konsekroitua leipää tai viiniä (Reliqua Sacramenti).

h) ”Kontaktikonsekraatio” eli näkemys, jonka mukaan jälkikon­sekraation sijasta riittäisi konsekroimattoman viinin sekoittaminen konsekroituun, on hylättävä. Kuten Tom Hardt on todennut, jo Tuo­mas Akvinolainen hylkäsi tämän näkemyksen.

 

4. Kyseinen riita jatkui vuonna 1569 Rostockissa, missä Johan­nes Saliger silloin vaikutti. Siellä kiista sai alkunsa siitä, että Ros­tockin papit puolustivat Danzigin filippistejä ja väittivät, etteivät sakramenttia tehneet sakramentiksi papin lausumat Kristuksen sanat, vaan leivän ja viinin syöminen ja juominen sekä ehtoollisen vastaan­ottajien usko.

 

5. Jo aiemmin, vuonna 1554, oli alkanut Bremenin ehtoolliskiista kaupungin luterilaisten saarnaajien ja tuomiokirkonsaarnaaja Albert Rizaeus Hardenbergin välillä. Hardenberg oli filippistisesti suuntau­tunut, mutta samalla kalvinilaisen Jojannes á Lascon vaikutuksen alainen. Kun kävi ilmi, että sekä luterilaiset että filippistit vetosivat Augsburgin tunnustukseen, Hardenberg viittasi siihen, että oli ole­massa erilaisia Augsburgin tunnustuksen lukutapoja. Yleensä ottaen tuli selväksi, että muuttamattoman (Invariata) ja muutetun (Variata) välillä on ero. Vasta Naumburgin Ruhtinastenpäivillä (1561), eli Melanchthonin kuoleman (1560) jälkeen, vahvistettiin, että sitova on nimenomaan muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen teksti.

 

Kaikkien näiden kiistojen takaa löytyvät valitukset tapauksista, joissa ehtoollisen viettoon oli liittynyt epäasianmukaisuutta. Näitä toi esille erityisesti erfurtilainen pastori Johan Hachenburg. Tämä muu­ten vähän tunnettu teologi julkaisi vuosina 1557 ja 1561 kaksi kirjaa, joissa hän valittaa lisääntyvässä määrin holtitonta ja epäkunnioittavaa sakramentin käsittelyä. Hänen valituksen aiheitaan joiden kohdalla hän viittaa suoraan Lutheriin, olivat muun muassa seuraavat:

 

1. Hän valitti yleisesti kunnioittavan suhtautumisen puutetta py­hän ehtoollisen jakamisen yhteydessä.

2. Hän valitti erityisesti sitä, ettei Kristuksen ruumista ja verta monesti erotettu riittävällä huolellisuudella tavallisesta leivästä ja viinistä.

3. Hän valitti edelleen sitä, että Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren palvominen (adoratio) tuomittiin.

4. Hän valitti sitä, että Kristuksen asettamaa ehtoollisen toimitus­tapaa (actio sacramentalis) ei säilytetty.

5. Hän valitti sitä, että käsitys, jonka mukaan reaalipreesenssi koski vain uskovia, oli leviämässä.

6. Hän valitti sitä, että monin paikoin oltiin sitä mieltä, ettei eh­toollisella ollut mitään merkitystä niille, jotka eivät vastaanotta­neet sitä.

7. Hän valitti harhaopista, jonka mukaan pyhä ehtoollinen oli sakra­mentti ja reaalipreesenssi olemassa vain toimittamisen aikana.

 

Näiden vuosikymmenten aikana kasaantui myös oikeudenkäynte­jä sellaisia pappeja vastaan, jotka oli vedettävä tilille pahennusta herättäneestä käytöksestä ehtoollisen toimittamisen yhteydessä. Yleen­sä heidät tuomittiin ankarasti, eli vangittiin, karkotettiin maasta tai siirrettiin muualle. Nämä oikeudenkäynnit vahvistavat Hachenburgin valitusten oikeellisuutta.

 

Jo Luther oli vuonna 1545 kutsunut erästä kappalaista ”Jumalan ja ihmisten halveksijaksi”, koska tämä ei ollut huolellisesti erottanut konsekroituja ehtoollisleipiä konsekroimattomista. Pappi oli käyttäy­tynyt alttarilla epäkunnioittavasti, kun häneltä oli pudonnut siunattu ehtoollisleipä maahan. Luther halusi varmistua siitä, että kyseinen pappi suljettiin tämän takia pois wittenbergiläisten kirkkojen yhtey­destä. Hänen tuomionsa kuului: ”Menköön hän zwingliläistensä tykö. Ei ole tarpeen, että pidetään vankilassa meille vieras ihminen, johon ei ole luottamista, silloinkaan kun hän vannoo.”

 

Aiemmin, vuonna 1543, Eislebenin Pyhän Andreaksen kirkon pappi, Simon Wolferinus, oli laatinut teesit, joiden mukaan oli periaat­teessa turhaa huolehtia siitä, ettei konsekroidusta leivästä tai viinistä jäänyt mitään jäljelle ehtoollisen vieton loputtua. Hän väitti, ettei se, mitä leivästä ja viinistä jää jäljelle kommuunion jälkeen, ole enää sakramentti.

 

Luther vastasi tähän tyrmistyneenä ja antoi kahdessa Wolferinukselle osoitetussa, hyvin merkityksellisessä kirjeessä tarkkoja ohjeita oikeasta ehtoollisen toimitustavasta. Hän kirjoitti. ”... pitäkää huoli siitä, että sen, mikä on jäänyt maljasta yli, juo joko ehtoollisvieraat tai pappi ... tai joku muu henkilö, joka on jo vastaanottanut Kristuk­sen ruumiin, niin ettei teitä pidettäisi ihmisinä, jotka pahaa esimerkk­iä seuraten ... eivät suhtaudu ehtoollistoimitukseen sen arvon mu­kaisesti.” Luther varoitti suurella vakavuudella kiusallisista ja vaa­rallisista kysymyksistä, joita muunlaisesta käytännöstä seuraisi.

 

Näissä Wolferinukselle osoitetuissa kirjeissä Luther on määritellyt tarkasti sen ehtoollisen kulun (actio sacramentalis), jonka Kris­tus on asetussanoilla määrännyt: ”Näin me siis tahdomme määritellä sakramentin ajan tai toimituksen: se alkaa Herran rukouksesta ja jatkuu, kunnes kaikki ovat nauttineet ehtoollista, tyhjentäneet mal­jan ja syöneet [jäljellä olevat leivän] palat, kansa on päästetty mene­mään ja se on poistunut alttarilta.”

 

Eislebeniläisen pastori Wolferinuksen toiminta on merkityksellis­tä ennen kaikkea siksi, että hän puolusti teesejään vetoamalla Me­lanchthoniin. Filip Melanchthon oli nimittäin muuttanut alkuperäis­tä suhtautumistaan. Alunperin hän oli seissyt ehtoolliskiistassa ko­konaan Lutherin rinnalla. Sitten hän oli saanut vaikutteita Oecolam­padiukselta, jonka mukaan osa kirkkoisistä oli kannattanut asetussa­nojen ymmärtämistä vertauskuvallisesti. Melanchthoniin olivat vai­kuttaneet myös Butzerin sovitteluyritykset. Erään uskontokeskustel­un yhteydessä Kasselissa vuonna 1534 hän tunsi itsensä luterilaista positiota puolustaessaan kuin ”vieraan näkemyksen edustajaksi”. Siitä lähtien hän edusti näkemystä, jonka mukaan Kristuksen ruumis ei ole läsnä leivässä, vaan leivän kanssa sielun ruokana (”hengellinen naut­timinen”, sa. ”geistliche Niessung”).

 

Tästä syystä Melanchthon vuonna 1540 muutti Augsburgin tunnus­tuksen alkuperäisen tekstin, jonka hän itse oli kirjoittanut vuonna 1530. Koska Augsburgin tunnustus oli ojennettu keisarille sekä val­tiopäiville ja koska reformaatioon liittyneet alueet olivat sen viralli­sesti hyväksyneet, oli siitä kuitenkin tällä vähin ehtinyt tulla virallinen kirkollinen asiakirja, jolla oli valtakunnanoikeudellista merkitystä ja jonka sananmuoto oli lyöty lukkoon. Kuitenkin Melanchthon kä­sitteli sen tekstiä ikään kuin se olisi ollut yksityinen dokumentti.

Kymmenennen artiklan alkuperäisen sananmuodon ”että ehtoolli­sessa Kristuksen todellinen ruumis ja veri ovat todellisesti läsnä lei­vän ja viinin muodossa ja jaetaan ehtoollisvieraille” (quod corpus et sanguis Christi vere adsint et distribuantur vescentibus in coena Domini) sijaan Melanchthon kirjoitti nyt, että Kristuksen ruumis ja veri jaetaan ehtoollisen nauttijoille leivän ja viinin kanssa (quod cum pane et vino vere exhibeantur corpus et sanguis Christi vescentibus).

 

Näiden sananmuotojen välillä on merkityksellinen ero. Muuttama­ton (alkuperäinen) Augsburgin tunnustuksen muoto, Augustana in­variata, opettaa Lutherin kanssa Kristuksen ruumiin ja veren sakra­mentaalista yhdistymistä leivän ja viinin kanssa. Luther saattoi kir­joittaa: ”Miksei Kristus sisällyttäisi ruumistaan leivän perusolemuk­seen (substanssi) siinä kuin sen muotoonkin (aksidenssi)? Tuli ja rauta, joilla on eri perusolemus, ovat kuumennetussa raudassa niin toisiinsa liittyneinä, että kumpikin osa on sekä tulta että rautaa. Miksei Kristuksen kunniakas ruumis saa paljon ennemmin olla leivän sub­stanssin joka osassa? ... Iloitsen suunnattomasti siitä, että tavallisen kansan parissa on säilynyt yksinkertainen usko tähän sakramenttiin. Ymmärtämättä substansseja ja aksidensseja, ja niistä kiistelemättä, uskotaan yksinkertaisella uskolla, että Kristuksen ruumis ja veri ovat siinä todellisesti läsnä, ja jätetään tämän merkityksestä kiisteleminen niille, joilla on siihen tilaisuus.” Toisin kuin skolastinen transsubstan­tiaatio-oppi, joka halusi kuvata sakramentaalisen läsnäolon ihmettä filosofisin käsittein, Luther kuvasi yksinkertaista kansanuskoa, joka ei kysele oppineiden käsitteiden perään.

 

Melanchthon sitä vastoin ei enää vuoden 1540 muutetulla tekstil­lään opettanut Kristuksen ruumiin läsnäoloa leivässä, vaan vain sitä, että Kristus jaetaan ehtoollistoimituksessa. Hän oli täten luopunut yleiskristillisestä tunnustautumisesta reaalipreesenssiuskoon. Muute­tusta tunnustuksesta hän jätti pois myös lisäyksen: ”Hylätään ne, jotka opettavat toisin.”

 

Tästä saivat alkunsa monet myöhemmät vastakkainasettelut. Me­lanchthonin tekstimuutos jäi kuitenkin aluksi vähälle huomiolle. Sii­nä ei ainakaan havaittu mitään asiallista muutosta. Voitiinhan nimittäin sielläkin, missä pidettiin kiinni reaalipreesenssistä ja konsekraa­tiosta Lutherin tarkoittamassa merkityksessä, sanoa, että Kristuksen ruumis ja veri jaetaan leivän ja viinin kanssa (cum pane et vino vere exhibeantur). Kun tämä lause tulkittiin omasta luterilaisesta lähtökoh­dasta käsin, ei huomattu, että Melanchthon käytti sitä toisessa merkityksessä.

 

Melanchthonin tekemä muutos merkitsi Kristuksen asettaman eh­toolliskäytännön (actio sacramentalis) toisenlaista ymmärtämistä. Sillä jättämällä pois sanat ”todellisesti läsnäoleva” (adsint) ja puhu­malla vain Kristuksen ruumiin ja veren ”jakamisesta” ehtoollisvie­raille, hän jätti pois Kristuksen sanojen siunaavan vaikutuksen. Enää ei puhuta leivän ja viinin konsekroinnista. Lutherille itselleen – ja kaikille niille, jotka pitivät kiinni Augsburgin tunnustuksen alkupe­räisestä tekstistä – konsekraatio oli kuitenkin hyvin tärkeä. Luther kutsui tätä ”sakramentin korkeimmaksi ja voimallisimmaksi osaksi” (potissima et principalis actio in Sacramento). Siunausakti luo näet varmuuden Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolosta ehtoollisleiväs­sä ja -viinissä.

 

Ajan kuluessa tuli yhä selvemmin esiin se, että Melanchthonin seuraajat rajoittivat pyhän ehtoollisen olemuksen jakamistapahtumaan (exhibere) ja etteivät he enää myöskään nähneet Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloa konsekroiduissa ehtoolliselementeissä vaan aino­astaan ehtoollisen jakamisessa. Sen painottaminen, että Kristuksen ruumis ja veri ovat läsnä siunatussa leivässä ja viinissä, näytti tästä – niin kuin myös kalvinistisesta – näkökulmasta skolastisen transsub­stantiaatio-opin jäänteeltä.

 

Tämän näkemyksensä kanssa Melanchthon päätyi vastakkaisasetteluun Lutherin kanssa. Siten hän käytti myös ”Nihil habet” -sääntöä (FC SD VII, 85) toisin kuin Luther. Se kuuluu: ”Mikään ei ole sakra­mentti Kristuksen asettaman käytön ulkopuolella.” (Nihil habet ra­tionem sacramenti extra usum a Christo institutum.) Melanchthon sovelsi termejä usus ja actio vain itse ehtoollisen jakamiseen. Jo Luther oli todennut, että kyseinen sääntö oli suunnattu vain sellaisia käytäntöjä vastaan, joita Kristus ei ollut käskenyt (esim. sakrament­tikulkueet). Luther käsittää sanojen usus ja actio tarkoittavan koko Kristuksen käskemää toimitusta, joka sulkee sisäänsä konsekraation sekä ruumiin ja veren todellisen läsnäolon leivässä ja viinissä. Tämän niin kutsutun ”Nihil habet” -säännön heikkous on siinä, että se on vain kielteisessä muodossa. Luterilaisuuden lukuisat muut kiel­teiset ilmaisut (kuten esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen ja Yksimielisyyden ohjeen ”tuomitsemme”- ja ”hylkäämme” -lauseet) kuu­luvat aina positiivisten, asian vahvistavien, ilmaisujen yhteyteen. ”Nihil habet” -sääntö jää sitä vastoin pelkäksi negatiiviseksi tote­amukseksi: ”Mikään ei ole sakramentti ...” ja jättää avoimeksi kysy­myksen, miten usus ja actio ymmärretään oikein.

 

Tässä on syvällisempi peruste edellä kuvatuille kiistoille, joihin Yksimiehisyyden ohje (FC DC VII) viittaa maininnalla ”väärinkäsi­tystä ja jakaantumista joidenkin Augsburgin tunnustusta kannattavi­en opettajien kesken”.

 

Kun saligerilainen kiista leimahti Lyypekissä uudestaan liekkiin vuonna 1574, Saliger itse ei ollut osallisena. Hänen kannattajansa ajoivat vastakkainasettelua kuitenkin niin rajusti, että kahden super­intendentin oli ryhdyttävä välittäjiksi. Nämä olivat Martin Chemnitz Braunschweigista ja Lucas Baumeister Rostockista. Heidän onnistui saada aikaan sovitteluesitys, joka teki oikeutta Saligerin ja hänen ystäviensä näkemykselle. Se on identtinen Yksimielisyyden ohjeen erään osion kanssa (FC SD VII, 85-87). Voidaan varmuudella olet­taa, että Martin Chemnitz oli se, joka toi kyseisen kohdan Yksimiel­isyyden ohjeeseen.

 

1. On voitu havaita, että ”Nihil habet” -sääntöä on opetettava yk­siselitteisesti Lutherin ymmärtämässä mielessä. Tällöin otetaan kan­taa filippististä näkemystä vastaan.

2. Tätä alleviivaavat viittaukset Wolferinukselle osoitettuihin kir­jeisiin (Lutherin teosten Jenaer Ausgabe, osa 4).

3. Täysin Lutherin näkemyksen mukaisesti usus-sanaa ei tule kä­sittää vain jakamista tarkoittavaksi vaan identtiseksi koko Kristuk­sen asettaman ehtoollistoimituksen kanssa (actio sacramentalis -”koko ulkonainen, näkyvä, Kristuksen käskemä toimitus”). Filippis­tien näkemys hylätään sitä vastoin seuraavin sanoin: ”Tässä usus eli actio, toisin sanoen käyttö ja toiminto, ei ensisijaisesti merkitse us­koa eikä edes yksistään suulla nauttimista...”

4. Nimenomaan konsekraatio mainitaan sakramentin toimittamisen oleellisena osana, eikä ainoastaan muodollisena, vaan siunaavana ja vaikuttavana osana, kuten pykälissä 75 ja 76 Lutheriin ja Khrysos­tomokseen viitaten osoitetaan. Sillä siellä selitetään, että Kristuksen asetussanat ”kestävät, pätevät, vaikuttavat ja pysyvät voimassa, ... että juuri niiden Kristuksen sanojen voimasta ... Kristuksen ruumis ja veri jaetaan ja vastaanotetaan todella läsnäolevina. Sillä Kristus itse on yhä väkevä puhutun sanan kautta, niiden ensimmäisten alkupe­räisten asetussanojen voimasta, jotka hän tahtoo toistettavan...” Siellä sanotaan myös, että ”sanat lausuu papin suu, mutta esiin pannut ehtoollisaineet siunaa Jumalan voima ja armo, kun hän sanoo: ’Tämä on minun ruumiini.’”

 

Kyseinen kohta (FC SD VII, 85-87) vastaa täten myös kysymyk­seen reaalipreesenssin kestosta. Luther lähti siitä, että suoritettu kon­sekraatio antaa varmuuden reaalipreesenssistä, koska se on Kristus itse, joka puhuu siunaavat sanat papin suulla. Luther ei hyväksy skolastikkojen spekulaatioita, jollaisia olivat esimerkiksi kysymys siitä, minkä Kristuksen lausuman tavun kohdalla reaalipreesenssi astuu voimaan. Luther sanoi: ”Me emme määrää Jumalalle hetkeä emmekä ajankohtaa, vaan tyydymme uskomaan yksinkertaisesti sen, että se tapahtuu, mitä Jumala on sanonut.” Luther viittaa eräisiin raamatunkohtiin: Matt. 8:3 (spitaalisen parantaminen), Joh. 4:50 (pojan parantaminen Kapernaumissa) sekä Joh. 11:43 (Lasaruksen he­rättäminen). Jeesus vaikutti sanallaan ihmeitä, ilman että voitiin määritellä, minkä sanan tai tavun kohdalla ihme tapahtui. Ei saa olla mitään epäilystä siitä, että sana vaikuttaa ihmeen, vaikka sitä hetkeä ei voidakaan määritellä, jolloin se sen vaikuttaa. Khrysostomos-sitaatti (FC SD VII, 76) on otettu mukaan tämän saman asian valaise­miseksi.

 

Tällöin on tehtävä ero sakramenttitoimituksen keston ja reaalipree­senssin keston välillä.

 

Sakramenttitoimituksen (actio sacramentalis) keston määräävät asetussanat. Ne tarkoittavat ”koko sitä ulkonaista, näkyvää ehtoollistoimitusta, jonka Kristus on asettanut. Siihen kuuluvat asetussa­nat eli konsekraatio sekä siunatun leivän ja viinin, Kristuksen ruumiin ja veren, jakaminen ja vastaanottaminen eli suulla tapahtuva nauttiminen.” (FC SD VII, 86)

 

Reaalipreesenssin kestoa ei voida määritellä yhtä tarkasti. Var­muus siitä, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, on kä­sillä viimeistään silloin, kun Kristuksen sana – ehtoollisen vieton yhteydessä – on sanottu niiden ”ylitse”. Koska kyseessä on Kristuk­sen luomisvoimainen sana, ei ole sallittua spekuloida kysymyksellä, milloin reaalipreesenssi loppuu.

 

Käsky ”tehkää se minun muistokseni” kertoo, mitä tarkoitusta varten sakramentti on asetettu. Siksi siunatun leivän ja viinin käyt­tötarkoituksena saa ainoastaan olla sen jakaminen Kristuksen nimeen kokoontuneelle seurakunnalle. Tästä syystä on välttämätöntä, että leipää ja viiniä konsekroidaan vain sen verran, kuin jaettavaksi tar­vitaan ja pidetään huoli siitä, ettei mitään jää yli. Tästä seuraa myös jälkikonsekraation välttämättömyys siinä tapauksessa, että konsekroi­tu leipä ja viini eivät riitä.

 

Astu arkkiin. Reijo Arkkilan 60-vuotisjuhlakirja. Toim. Sakari Korpinen, Markku Niemelä ja Juhana Pohjola. Suomen Luther-Säätiö 2002. Käännös Marjo Ahlqvist.