MIKSI ON VÄLTTÄMÄTÖNTÄ TAISTELLA PUHTAAN OPIN PUOLESTA

MIKSI ON VÄLTTÄMÄTÖNTÄ TAISTELLA PUHTAAN OPIN PUOLESTA?

Saarna uskonpuhdistuksen päivänä

C. F. W. Walther (1811-1887), teol. tri, USA

”Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu” (Juud. 3)

Uskonpuhdistuksen historia on kertomus lähes kolmikymmenvuotisesta jatkuvasta sodasta – vuodesta 1517, jolloin Luther asetti julkisuuteen 95 teesiään paavin iljettävää anetta vastaan, vuoteen 1546 saakka, jolloin hän kuoli. Tämä sota ei ollut niinkään fyysinen kuin hengellinen. Toisella puolella oli Luther, suojaton munkki, jonka kädessä ei ollut muita aseita kuin Raamattu ja jota tukivat vain muutamat enimmäkseen arkamieliset ystävät. Toisella puolella oli uudelleen voimiensa tuntoon elpynyt paavi, jolla oli käsissään ajallinen ja hengellinen miekka, kuten hän niitä kutsui. Tällä tarkoitetaan kirkkoa ja valtiota. Paavia tuki lukematon prelaattien, kardinaalien, piispojen ja arkkipiispojen sekä pappien, munkkien ja nunnien joukko, samoin kuin sen aikaisen kristikunnan suurin hallitsija, keisari. Mutta toisella puolella oli harha, toisella puolella totuus; toisella puolella ihmisten sana, toisella puolella Jumalan sana. Ja – mikä tärkeintä – toisella puolella oli näkymätön Jeesus Kristus, totuuden Kuningas ja pelastuksen Herra kaikkien pyhien enkeliensä kanssa, toisella puolella saatana, pimeyden ja hävityksen ruhtinas koko helvetillisen armeijansa kanssa.

Luther julisti lokakuun 31. päivänä 1517 noilla 95 teesillään sodan paavia ja tämän seuraajia vastaan. Hän vyötti itsensä Hengen miekalla, kuten Daavid kerran lingolla Goljatia vastaan, jätti synkän munkin kammionsa Herran, elävän Jumalan nimessä, astui julkisuuteen ja antoi kaikille, jotka tahtoivat seistä Herran ja hänen oikean kirkkonsa puolella, signaalin hyökkäystä ja pyhintä sotaa varten, mitä ikinä oli käyty maan päällä.

Sitten seurasi kahakka toisensa jälkeen, suullisessa ja kirjallisessa muodossa. Vuonna 1518 Luther oli voitokas salaisessa kaksintaistelussa Augsburgissa kardinaali Cajetanuksen kanssa. Aiheena oli yksi pieni sana: ”revoco”, ts. ”minä peruutan”. Mutta kaikki juonikkaan italialaisen retoriikka oli turhaa. Luther ei peruuttanut, ja niin hän jätti taistelukentän voittajana. Vuonna 1519 seurasi julkinen kiista Lutherin ja paavillisen sofistin, tohtori Eckin, välillä Leipzigin väittelyssä. Se kosketteli pääasiallisesti paavin ja kirkolliskokousten asemaa. Mutta lopussa kaikki ne, jotka olivat totuudesta, jopa paavilaiset, tunnustivat Lutherin voittajaksi. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1521, Luther lopulta haastettiin saapumaan Wormsiin, jotta hän henkilökohtaisesti tulisi keisarin ja valtakunnan eteen puolustamaan itseään ja kuulemaan tuomionsa. Kaikki Lutherin ystävät vapisivat, mutta Luther ei. Hän vakuutti: ”Minä menisin Wormsiin, vaikka siellä olisi yhtä paljon perkeleitä kuin katoilla tiiliä.” Siten alkoi kuuma taistelu. Mutta katsohan! Samoin kuin Daniel tuli vahingoittumattomana leijonien luolasta, ja kolme miestä tuli kärventymättöminä tulisesta pätsistä, niin myös Luther lähti Wormsista voittamattomana. Sillä hänen päätössanansa ovat ja pysyvät: ”Minä en peruuta! Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Aamen!”

Toinen kuuma uskonpuhdistustaistelu käytiin, kun tunnustuksemme esitettiin Augsburgin valtiopäiville vuonna 1530. Koska paavi oli erottanut Lutherin kirkosta ja keisari oli julistanut hänet lainsuojattomaksi, hän ei voinut seistä tässä suuressa, ratkaisevassa taistelussa Augsburgissa evankeliumin tunnustajien riveissä. Mutta todellisena Jumalan valitsemana kenraalina tässä sodassa hän ei ollut ainoastaan se, joka kirjoittamalla Torgaun artiklat oli, niin sanoakseni, hahmotellut taistelusuunnitelman ja sanellut rauhan artiklat. Hän oli myös se, joka valtiopäivien aikana Coburgista käsin päivittäisillä kirjeillään johti ja rohkaisi pientä vihollisen edessä seisovaa ryhmää Augsburgissa. Juuri tämän kamppailun raivotessa Luther laati virren, jossa lauletaan: ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan, on miekkamme ja kilpemme ajalla vaaran, vaivan.” Se toteutui suurenmoisesti. Tämäkin ratkaiseva taistelu voitettiin.

Kertomus uskonpuhdistuksesta ei kuitenkaan ole ainoastaan kertomus sodasta ulospäin, vaan myös hengellisestä sisällissodasta. Zwingli, Sveitsin uskonpuhdistaja, oli ensin ollut yhtä mieltä Lutherin kanssa ja taistellut hänen kanssaan urhoollisesti Jumalan sanan puolesta paavillisia ihmisoppeja vastaan. Mutta pian Zwingli lankesi pois ja julisti: on vastoin järkeä uskoa, että Kristuksen ruumis ja veri on Herran ehtoollisessa. Luther käsitti tyrmistyneenä, että Zwingli aikoi korvata paavin ihmisjärjellä. Niinpä kun Luther ja Zwingli olivat julkaisseet useita kiistakirjoituksia toisiaan vastaan ilman tulosta, seurasi lopulta ratkaiseva taistelu, Marburgin keskustelu. Marburgissa oli määrä ratkaista kiistan aihe: Pysyvätkö totuudellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan Pojan sanat ”tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni” yhä lujina. Ja tätä seuraava kysymys: Täytyykö Jumalan sanan antaa tietä järjelle vai täytyykö järjen antaa tietä Jumalan sanalle. Ja ylistys Jumalalle! Luther ei antanut periksi tässäkään. Kuten hän Wormsissa oli puolustanut Jumalan sanaa vastoin paavin kirkollista arvovaltaa, niin hän Marburgissa puolusti samaa Jumalan sanaa ihmisjärjen arvovaltaa vastaan.

Näin Luther jatkoi taistelua, kunnes hänet lopulta kutsuttiin iankaikkisen rauhan maahan siellä kruunattavaksi ja viettääkseen kaikkien uskollisten sotilaiden kanssa iankaikkisen elämän voitonjuhlaa.

Mutta onko kirkon uskonpuhdistuksen voitto tuonut lopulta rauhan? Ei suinkaan! Kirkon on määrä juhlia ylhäällä. Täällä sen täytyy taistella viimeisen pasuunan soittoon saakka. Jumalan sana todistaa tämän meille kaikkialla. Näin myös apostoli Juudas, jolla on lisänimi Thaddeus, kirjoittaa tekstissämme: ”Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä KILVOITTELEMAAN SEN USKON PUOLESTA, JOKA KERTA KAIKKIAAN ON PYHILLE ANNETTU.”

MIKSI EMME SAA EMMEKÄ VOI KOSKAAN LUOPUA KIRKON TAISTELUSTA OIKEAN OPIN PUOLESTA?

1. Koska kirkkomme puhdas oppi ei ole meidän omaisuuttamme, vaan aarre, joka on ainoastaan uskottu meille uskollista hoitamista varten.

Ensimmäinen syy siihen, miksi on otaksuttu, että on lopulta tullut aika lopettaa kiistely puhtaasta opista kirkossamme on, koska tämä ainainen riitely ja taisteleminen, kuten sitä kutsutaan, on vastoin rakkautta. Kristus, he sanovat, sanoo selvin sanoin: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus” (Joh. 13:35). Sen tähden Johannes myös kirjoittaa: ”Joka ei rakasta, pysyy kuolemassa” (1. Joh. 3:14). Niin, Paavali nimenomaan sanoo: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.” ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus” (1. Kor. 13:1,13). Kun galatalaiset riitelivät ja taistelivat keskenään, sama apostoli moitti heitä vakavasti ja kirjoitti: ”Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä” (Gal. 5:15).

On totta, että veljellinen rakkaus on todellisten (oikeiden) kristittyjen välttämätön merkki; ilman rakkautta kaikki muut hyveet ovat vain tyhjää teeskentelyä ja kaikki lahjat, olkoot kuinka suuria tahansa, ovat hyödyttömiä; on totta, että rakkaudeton riitely ja taistelu voi tuottaa vain tuhoa; tästä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin seuraa, että on tullut meidän aika luopua kaikesta kamppailusta puhtaan opin puolesta kirkossamme; sillä kuten olemme kuulleet, apostoli Juudas kirjoittaa tekstissämme näin: ”Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä KILVOITTELEMAAN SEN USKON PUOLESTA, JOKA KERTA KAIKKIAAN ON PYHILLE ANNETTU.” Apostoli siis sanoo oikeasta uskosta, että se on ”kerta kaikkiaan pyhille annettu”. Oikeaa uskoa, tai mikä on sama, puhdasta oppia, ei ole lahjoitettu heidän omakseen vaan ainoastaan uskottu heidän hoitoonsa. Siitä ei ole tehty heidän omaisuuttaan, jonka suvereeneja herroja he ovat ja jolla he voivat menetellä, miten haluavat. Vaan se on jotakin toiselle kuuluvaa, joka on uskottu heille. Se on Jumalan omaisuutta, jota heidän pelkästään palvelijoina ja taloudenhoitajina tulee uskollisesti säilyttää ja hoitaa.

Vaatiiko rakkaus, että taloudenhoitaja antaa jotakin hänelle uskotusta omaisuudesta pois tai että hän vähentää herransa velallisten velkaa? Tai että hän voi tyynesti ottaa itselleen herransa aarteet, jotka on annettu hänelle vartioimista ja säilyttämistä varten? Oliko se esimerkiksi rakkautta, kun taloudenhoitaja tehdäkseen itselleen ystävän sanoi velalliselle, joka oli hänen herralleen velkaa sata mittaa öljyä: ”Tässä on velkakirjasi, istu ja kirjoita pian viisikymmentä” (Luuk. 16:6). Eikö se ollut pikemminkin uskottomuutta, vieläpä avoin petos ja varkaus? Eikö Kristus tästä syystä kutsu häntä myös ”vääräksi huoneenhaltijaksi”? Olisiko se rakkautta, jos taistelun välttämiseksi kenraali sallisi tehdä vain pienen aukon vihollista varten linnoituksen valliin, joka on uskottu hänelle puolustettavaksi? Eikö sellaista kenraalia sitä vastoin vaadittaisi tilille ja rangaistaisi petturina? Tai onko rakkautta varastaa toisilta näiden omaisuus tehdäkseen hyvää köyhille? Ja lopuksi, olisiko se ollut rakkautta, jos Luther olisi välittömästi vaiennut totuudesta, jonka hän oli löytänyt ja oppinut tuntemaan?

Olisiko se rakkautta, jos taistelussa puhtaan opin puolesta, joka on ”annettu” meille, ts. uskottu meille ainoastaan uskollista hoitamista varten, me luterilaiset lopulta luovuttaisimme? Jos me saadaksemme ystäviä ihmisten keskuudessa ja jotta meitä pidettäisiin rakastavana ja sopuisana väkenä, antaisimme tämän opin mennä menojaan? Ei, se ei olisi veljellistä rakkautta tai lähimmäisen rakkautta, puhumattakaan rakkaudesta Jumalaa kohtaan, vaan itserakkautta. Se ei olisi Jumalan meille uskoman suuren omaisuuden uskollista hoitamista, vaan toisen omaisuuden häpeällistä kavaltamista. Se ei olisi Jumalan edessä mitään muuta kuin ryöstöä ja varkautta. Ja varkaat eivät peri iankaikkista elämää.

Tietenkin rakkautemme tulisi olla valmis rauhan tähden taipumaan sellaisissa asioissa, joissa meillä on sananvalta, mutta ei niissä asioissa, joissa valta ei ole meillä vaan toisilla. On totta, että meidän rakkautemme tulisi olla valmis uhraamaan kaikki, mitä meillä on, jopa elämämme, jos se on välttämätöntä, mutta ei kuitenkaan muiden omaisuutta vaan ainoastaan omamme. Tästä syystä Luther sanoi vuonna 1522 vastustajilleen: ”Rakkauteni on valmis kuolemaan teidän puolestanne... mutta uskoa tai Sanaa teidän tulisi kunnioittaa. Te voitte odottaa rakkaudeltamme kaikkea, mitä tahdotte; mutta pelätkää uskoamme kaikissa asioissa.”

Älkää antako johtaa itseänne harhaan, kun tänä päivänä niitä, jotka eivät vieläkään luovu taistelusta puhtaan opin puolesta kirkossamme, syytetään kaikkialla rakkaudettomuudesta. Pitäkää mielessänne: Tämä oppi, kuten tekstimme sanoo, on usko, ”joka on kerta kaikkiaan annettu pyhille”. Se ei tästä syystä ole meidän omaisuuttamme, jonka pois antamiseen meillä olisi valta ja vapaus. Se on sitä vastoin Jumalan omaisuutta, jota me voimme ainoastaan hoitaa emme vain me vaan koko kristikunta, niin, mikä koko maailman tulisi säilyttää ja jättää taakseen ja antaa tulevalle sukupolvelle. Siksi tuona päivänä (tuomiopäivänä) Jumala sanoo meille myös, mitä hänen sanansa puhtaaseen oppiin tulee, jonka hän on uskonut meille luterilaisille: ”Tee tili huoneenhallituksestasi” (vrt. Luuk. 16:2).

Totta kyllä, on katkera häpeä joutua antamaan pitää itseään sydämettömänä ja rakkaudettomana väkenä. Tämä häpeä murtaa monesti täydelleen niiden sydämet, jotka taistelevat Jumalan sanan puolesta. Mutta kaikkien oikeiden sotilaiden on aina täytynyt kestää tämä häpeä. Siksi hurskaat isämme sanovat myös kirkkomme tunnustuskirjoissa: ”Ei ole kyllä helppoa poiketa niin monen kansan yksimielisestä kannasta ja ottaa kantaakseen lahkolaisen nimi. Mutta Jumalan käsky velvoittaa kaikkia: me emme saa osallistua taisteluun jumalattomuuden ja rikollisen julmuuden puolesta.” Sen tähden, että maailma näkisi, että meissä luterilaisissa on vielä rakkautta, osoittakaamme kaikissa maallisissa asioissa rakkautta sitä runsaammin. Mutta asioissa, jotka koskevat Jumalaa, hänen sanansa puhdasta oppia, joka ”on kerta kaikkiaan annettu pyhille”, antakaamme Kristuksen sanan olla tunnuksenamme ja johtotähtenämme: ”Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias” (Matt. 10:37).

2. Koska tämän aarteen menettäminen olisi jotakin paljon kauhistuttavampaa kuin kaikki riita ja eripura ihmisten keskuudessa.

Me emme voi luopua kamppailusta puhtaan opin puolesta kirkossamme, koska tämän aarteen menettäminen olisi jotakin paljon kauheampaa kuin kaikki riita ja eripura ihmisten keskuudessa.

On totta, että taistelu ja riita, jota jatkuvasti käydään kaikkialla kristikunnassa, ei ainoastaan eri kirkkokuntien välillä vaan usein myös yhden ja saman kirkon jäsenten välillä, on niin suuri onnettomuus, että sitä kerta kaikkiaan ei voi sanoin kuvata eikä kyllin valittaa, eipä myöskään itkeä kyllin verisin kyynelin. Eikö se ole suuri onnettomuus, että kaikki ne, jotka tahtovat olla yhden ja saman taivaallisen Isän lapsia, yhden ja saman Vapahtajan palvelijoita, yhden ja saman Pyhän Hengen temppeleitä, taistelevat toistensa kanssa? Eikö se ole suuri onnettomuus, että ne, joiden on määrä yhtenä miehenä taistella kristikunnan lukemattomia ja väkeviä vihollisia vastaan, vetävät miekkansa esiin toinen toistaan vastaan. Kuinka saatanan täytyykään iloita, kun hän näkee eripuran kristittyjen keskuudessa. Kuinka monet epäuskoiset ovatkaan pahastuneet eivätkä siitä syystä tahdo tulla kristityiksi, koska he ajattelevat: Miten tuo voi olla ainoa pelastava uskonto, jonka tunnustajat tavallaan raatelevat toisiaan? Ja kuinka monet heikot kristityt harhautuvat kristillisyydessään ja lankeavat takaisin maailmaan!

Sen tähden monet sanovat, että eikö ole korkea aika meidän luterilaisten vihdoinkin luopua kamppailusta puhtaan opin puolesta kirkossamme. Että me, kuten Jesaja on ennustanut, taomme miekkamme vantaiksi ja keihäämme vesureiksi (vrt. Jes. 2:4)? Että me viimeinkin teemme rauhan kaikkien kristittyjen kanssa, ojennamme heille sovinnon käden ja yhdistymme heidän kanssansa yhdeksi suureksi rauhan seurakunnaksi? On varmaa, etä jos me luterilaiset voisimme ostaa terveellisen, yleisen rauhan sopimuksen verellämme, ei kukaan luterilainen, puhumattakaan luterilaisesta pastorista, pitäisi vertaan niin kalliina, etteikö hän ennemmin suuresti iloiten vuodattaisi sitä tämän hyväksi.

Ja silti me emme voi luopua kamppailustamme puhtaan opin puolesta kirkossamme. Näin opettaa Jumalan sana kaikkialla ja näin opettaa myös tekstimme, jossa luemme: ”Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille YHTEISESTÄ PELASTUKSESTAMME, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu.” Koska apostoli tahtoi kirjoittaa kristityille ”yhteisestä pelastuksesta”, hän piti ennen kaikkea tähdellisenä kehottaa heitä ”kilvoittelemaan uskon puolesta”. Niinpä tämän apostolisen selityksen mukaan kysymys ei ole mistään vähemmästä kuin ”yhteisestä pelastuksesta” (meidän kaikkien pelastuksesta).

Tohdimmeko ja voimmeko siis luopua taistelusta puhtaan opin puolesta kirkossamme? Ei koskaan! Jos me taistelisimme rahasta ja omaisuudesta, kunniasta ihmisten edessä, hyvistä päivistä, sanalla sanoen maallisista asioista, voi meitä, jos me emme koskaan kysyisi, tuhotaanko siten rauha maailmassa ja kirkossa, loukataanko siten epäuskoisia ja heikkoja kristittyjä, estetäänkö siten Jumalan työtä vai ei. Mutta on eri asia, kun me ”kilvoittelemme sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu”. Silloin me emme taistele ajallisista vaan iankaikkisista aarteista, silloin me emme taistele ihmisen vaan Jumalan kunniasta, silloin me emme taistele tästä elämästä vaan iankaikkisesta elämästä, silloin tekstimme mukaan me taistelemme yhdellä sanalla sanottuna ”yhteisen pelastuksen puolesta”.

Tästä syystä kaikki profeetat ja apostolit ja Kristus itse taistelivat alati puhtaan uskon puolesta; ja Kristus vieläpä nimenomaan sanoo Matteuksen evankeliumin 10. luvussa: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut ’nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa’” (Matt. 10:34-36). Riita, jonka aiheuttaa se, että joku taistelee puhtaan opin puolesta, ei siksi ole onneton vaan siunattu riita, jota Kristus ei tullut lopettamaan ja kieltämään vaan sen sijaan herättämään ja kannustamaan tässä maailmassa.

Tietysti jos kukaan ei väärentäisi Jumalan sanaa, ei mikään riita olisi tarpeellinen, niin, se olisi vakava, kauhea synti. Mutta lihalla, maailmalla ja saatanalla on alati halu väärentää Jumalan sana eli puhdas oppi. Ja koskaan sitä ei ole väärennetty niin monin tavoin kuin juuri meidän aikoinamme, niin että nyt miljoonat kuolevat iankaikkisen kuoleman väärennetyn opin myrkyn tähden. Uskallammeko ja voimmeko siis olla hiljaa ollaksemme hävittämättä maallista rauhaa? Sillä onko kauheampaa, että ihmisiltä otetaan ajallinen rauha vai että heiltä riistetään Jumalan sana, joka yksin voi pelastaa heidän sielunsa? Eikö tämä ole koko maailmaa arvokkaampaa? Eikö Kristus sano: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, ja siten myös koko maailman rauhan, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?” (Matt. 16:26)

Areios hyökkäsi Kristuksen jumaluutta koskevan opin kimppuun neljännellä vuosisadalla. Entä jos ei Athanasios eikä kukaan muu henkilö olisi taistellut tätä väärennöstä vastaan? Viidennellä vuosisadalla Pelagius ryntäsi sen opin kimppuun, että ihmisen kääntymys tapahtuu yksin armon välityksellä. Entä jos ei Augustinus eikä kukaan muu olisi taistellut sitä vastaan? 1500-luvulla koko Kristuksen oppi oli paavin väärentämä. Entä jos ei Luther eikä kukaan muu henkilö olisi taistellut paavia vastaan? 1700-luvun lopulla kristilliseen kirkkoon oli tunkeutunut rationalismi. Mitä jos kukaan ei olisi taistellut sitä vastaan? On totta, että maailmassa olisi ollut äärettömän paljon vähemmän riitaa ja erimielisyyttä. Mutta missä olisi nyt puhdas Jumalan sana? Missä olisi nyt luterilainen kirkko? Missä olisi nyt oikea oppi pelastuksen tiestä? Kaikki tämä olisi hävinnyt kauan sitten maan päältä, ja sen mukana lukemattomien ihmisten pelastus olisi menetetty.

Rakkaat ystävät, surkaamme ja valittakaamme sitä, että väärät opettaja alati hyökkäävät puhtaan opin kimppuun kirkossamme ja ovat siten syypäitä konfliktiin ja riitaan kirkossa. Älkäämme kuitenkaan koskaan valittako vaan sitä vastoin kiittäkäämme ja ylistäkäämme Jumalaa, että hän aina herättää miehiä, jotka taistelevat noita vääriä opettajia vastaan, sillä, minä toistan, tämä koskee ”yhteistä pelastusta”.

3. Koska tämä taistelu on Jumalan MÄÄRÄÄMÄ ja siksi varmasti Jumalan SIUNAAMA ajassa ja iankaikkisuudessa.

Ja silti tärkein ja kiistattomin syy siihen, miksi meidän ei tule emmekä me voi luopua taistelusta puhtaan opin puolesta kirkossamme on tämä: koska tämä taistelu on Jumalan meille määräämä ja on siksi varmasti siunattu asia ajassa ja iankaikkisuudessa.

On monia hyvää tarkoittavia kristittyjä, jotka sanovat, että luonnollisesti kaikkia taisteluja puhtaan opin puolesta ei tulisi torjua; päinvastoin toisinaan täytyy mitä vakavimmin taistella sen puolesta. Niinpä esimerkiksi oli ehdottomasti oikein, että Luther taisteli 400 vuotta sitten kuolemaan saakka puhtaan evankeliumin puolesta rohkeasti kuin leijona paavikunnan vääristelyjä vastaan. Tästä syystä hänen taistelullaan oli sellainen menestys, jota kirkon historiassa ei ole koskaan uudelleen saavutettu. Mutta nyt on selvästi aika lopettaa taistelu puhtaan opin puolesta kirkossamme; on aika toinen toisiaan vastaan taistelemisen sijasta rakentaa yhdessä, miekan sijasta tarttua muurauslastaan. Sillä mitä kaikesta riidasta on ajassamme tuloksena? Ei mitään muuta kuin suurempia hajaantumisia ja sekasortoa. Nämä rauhan saarnaajat ovat kaikesta huolimatta pahasti harhassa.

Ennen kaikkea ei ole totta, että kirkossamme [Walther viittaa tässä 1800-luvun tapahtumiin omassa kirkossaan] meidän aikanamme jo yli kolmekymmentä vuotta kestänyt taistelu puhtaan opin puolesta on tuottanut tuloksena vain suuria hajaantumisia ja sekasortoa. Päin vastoin Jumalan kunniaksi on sanottava, että tämän taistelun tuloksena uskonpuhdistuksen kirkko ja sen kultainen, puhdas oppi on jälleen noussut keskuudessamme ikään kuin kuolleista. Yli tuhat seurakuntaa on jälleen kokoontunut kirkkomme vanhan, puhtaan tunnustuksen äärelle. Vanhan, puhtaan evankeliumin ääni on samanaikaisesti kiirinyt kaikkiin maihin ja on voittanut uusia totuuden tunnustajia kaikkialla ja koonnut heidät hurskaiden isiemme vanhan kunnon lipun alle. Toiset, epäilemättä tuhannet ja taas tuhannet, jotka olivat jo aikeissa luopua kokonaan vanhasta, iankaikkisesta uskosta, tulivat ainakin pysäytetyiksi tällä harhatiellä; jotkut saatiin yhä enemmän palaamaan totuuden tielle, jonka he olivat jättäneet. Jumala on siunannut tätä nykyistä taistelua hyvin ja suurenmoisesti yli kaikkien toiveiden, rukousten ja ymmärryksen.

Entä jos tämä ei olisi totta? Entä jos näyttäisi siltä kuin kaikki taistelu puhtaan opin puolesta kirkossamme meidän aikanamme olisi lopulta täysin tuloksetonta ja hyödytöntä? Me emme siltikään saa emmekä voi luopua tästä taistelusta. Ja miksi? Siksi, että suuri Jumala on antanut siitä käskyn selvin sanoin. Sillä kuka on se, joka tekstissämme niin vakavasti kutsuu kaikki pyhiä, ts. kaikki kristittyjä apostoli Juudaksen kautta ”kilvoittelemaan (taistelemaan) sen uskon puolesta, joka on kerta kaikkiaan pyhille annettu”? Se on suuri Jumala itse. Sillä nämä pyhät Jumalan miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen johtamina (vrt. 2. Piet. 1:21). Mitä muuta me tarvitsemme? Kuka ihminen, niinpä, kuka enkeli uskaltaa sanoa: ”Ei, älä taistele”, kun Jumala sanoo: ”taistele!”?

Ja kun me nyt taistelemme suuren Jumalan käskystä, tohdimmeko koskaan pelätä, että taistelumme olisi turhaa? Ei koskaan! Se, mitä Jumala tekee tai käskee tehtäväksi, ei voi olla mitään muuta kuin siunattu ajassa ja iankaikkisuudessa.

Älkäämme koskaan kuunnelko niitä, jotka kiittävät ja ylistävät uskonpuhdistuksen taistelua puhtaan evankeliumin puolesta, mutta eivät tahdo tietää mitään samanlaisesta taistelusta meidän päivinämme. Jumalan käsky: ”Kilvoittele (taistele) uskon puolesta!” koskee kaikkia aikoja, myös omaamme. Sytyttäköön meidänkin sydämiämme se palava into, jolla Luther ja hänen uskolliset apulaisensa taistelivat. Älkäämme pelkurin lailla luovuttako taistelutta sitä, minkä he kuumassa taistelussa ja sanalla, kirjoituksella, verellä ja kyynelillä saavuttivat taistellen, vaan säilyttäkäämme se uskollisesti ja puolustakaamme sitä rohkeasti kaikki hyökkäyksiä vastaan kuolemaan saakka. Älkäämme pitäkö mitään pelastusta varten ilmoitettua totuutta merkityksettömänä ja suostuko sen vääristämiseen. Sillä tässä on voimassa: ”Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (Gal. 5:9). Älkäämme myöskään välittäkö siitä, että taistelumme takia nimemme hylätään ikään kuin olisimme ilkeitä ihmisiä. Myös Lutherin ja hänen apulaistensa täytyi aikoinaan kokea tämä, mutta tänä päivänä miljoonat siunaavat heitä, kun he ovat jo kauan sitten olleet haudan levossa. Jos me tänä päivänä osoitamme, että me emme ole uskonpuhdistuksen rappeutuneita lapsia vaan oikeita lapsia, jonakin päivänä, kun me olemme tomuna, meidän lapsemme, lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme siunaavat meitä.

Pysyköön nimemme epäsuosion peitossa ihmisten edessä tuomiopäivään asti, siksi että me taistelemme puhtaan opin puolesta kirkossamme. Jos me siitä huolimatta pysymme uskollisina taistelussa, niin tuomiopäivä on Kristuksen tähden oleva kruunauspäivämme ja koko iankaikkisuutemme ikuisen voiton ja rauhan juhla, niin totta kuin Jumala on vanhurskas ja totuudellinen. Mikä ilo, mikä kunnia se onkaan, kun meidätkin kurjat, halveksitut, haukutut ja vihatut ihmiset otetaan kaikkien Jumalan pyhien soturien lukemattomaan joukkoon Aadamista aina viimeiseen uskolliseen taistelijaan, jotka riemuitsevat Jumalan valtaistuimen edessä!