LAKI JA EVANKELIUMI C

LAKI JA EVANKELIUMI C.F.W. WALTHERIN KIRJOITUKSISSA

Daniel Preus, pastori, USA

C.F.W. Walther, joka kuului luterilaisen Missouri‑synodin (LCMS) perustajaisiin, ei ollut eikä halunnutkaan olla erityisen omaperäinen teologi. Hän tekikin usein sekä puheissaan että kirjoituksissaan selväksi, että teologi, jota hän eniten arvosti ja johon hän eniten luotti, oli Martti Luther. Raamatun ulkopuolella ei ole ketään teologia eikä mitään lähdettä, jota hän lainaa läheskään yhtä usein kuin Lutheria. Hän on niin riippuvainen Lutherista ja käyttää niin merkittävässä määrin Lutherin kirjoituksia, että häntä on usein kutsuttu ”Amerikan Lutheriksi”. Häneen viitattiin usein ennallistamisteologina (repristinatioteologi) ja erityisesti Lutherin ennallistajana; näin tekivät varsinkin ne, jotka poikkesivat hänen teologiastaan.

Walther itse ei hävennyt sitä, että häntä pidettiin Lutherista riippuvaisena. Hänellä ei ollut mitään halua olla omaperäinen tai saavuttaa itselleen nimeä teologina. Hänen ensisijainen toiveensa oli perustaa Amerikan mantereelle todella luterilainen kirkko, ja Waltherille tämä merkitsi lujasti Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin perustuvaa kirkkoa. Tällaisen kirkon tulisi hänen mielestään pitää Lutheria pääteologinaan. Walther uskoi, ”että hyvän dogmaatikon tuntomerkki oli, että hän rakensi oppinsa Raamatun olennaiselle perustukselle ja käytti luterilaisten isien terminologiaa ja ajatustapaa. Tässä mielessä hän osoitti, että hänelle ainoa hyvä dogmaatikko oli ennallistamisteologi, joka uskosta tiivistelmiä ja esityksiä pitäessään nojautuu esi‑isiinsä.”¹ Ja esi‑isä, jota tuli eniten tutkia ja kunnioittaa, oli Luther. Walther oli kuitenkin myös hyvin perehtynyt puhdasoppisiin luterilaisiin isiin ja lainasi usein Johann Gerhardia, Martin Chemnitziä, Hunniusta ja muita, erityisesti lakia ja evankeliumia koskevissa luennoissaan.

Tämä esitykseni jakautuu kahteen osaan. Ensiksi käsitellään Waltherin historiallista taustaa. Tästä on mielestäni erittäin paljon apua niille, jotka eivät ole perehtyneet luterilaisuuden eivätkä varsinkaan Missouri‑synodin historiaan Amerikassa. Toinen osa kattaa hänen opetuksensa laista ja evankeliumista.

C.F.W. Waltherin väitetään olevan tärkein teologi, joka luterilaisella kirkolla Amerikassa on koskaan ollut. Amerikan luterilaisuudesta puhuttaessa tulee mieleen muitakin nimiä – Henry Melchior Muhlenberg, Charles Porterfield Krauth, S. S. Schmucker (jos häntä voi pitää luterilaisena), Franz Pieper – mutta voidaan epäillä, oliko kenelläkään näistä sellaista vaikutusta kirkkokuntaansa kuin C. F. W. Waltherilla oli Missouri‑synodissa. Hän oli tuottelias kirjoittaja. Vaikka hän ei koskaan kirjoittanut teosta systemaattisesta teologiasta, hän kattoi kristillisen opin laajoilta osin pelkästään varhaista Missouri‑synodia kohdanneita teologisia kysymyksiä käsittelevillä kirjoituksillaan. Niinpä hän kirjoitti laajasti kirkosta ja virasta, predestinaatiosta, vanhurskauttamisesta, Raamatusta ja monista muista aiheista. Yli tuhat hänen saarnoistaan on säilynyt, ja hänen on arvioitu kirjoittaneen vuosittain noin 800 kirjettä, kun hän neljäkymmentä vuotta hoiti Amerikassa pastorin virkaa. Kirjoitukset, joista hänet parhaiten tunnetaan ja jotka ovat eniten vaikuttaneet Missouri-synodin teologiaan ja elämään, ovat toisaalta kirkkoa ja virkaa, toisaalta lakia ja evankeliumia käsittelevät kirjoitukset. Nyt tarkastelemme hänen lakiin ja evankeliumiin keskittyviä kirjoituksiaan. Ennen pääaiheeseen siirtymistä tahdon kuitenkin tarjota teille muutamia yksityiskohtia Waltherin elämästä luodakseni taustaa, jota vasten voitte arvioida tätä merkittävää teologia ja niitä olosuhteita, joissa hän kirjoitti.

Waltherin elämä

Carl Ferdinand Wilhelm Walther syntyi 25. lokakuuta 1811 Langenchursdorfissa Saksissa, 12‑lapsisen perheen kahdeksantena. Hänen isänsä, isoisänsä ja isoisoisänsä olivat kaikki olleet pappeja. Klaus Harmsin synnyttämällä herätysliikkeellä (Erweckungsbewegung) ei juuri ollut vaikutusta häneen, kun hän 10‑vuotiaana meni oppikouluun (engl. Gymnasium) Schneebergiin täysin rationalistisessa ympäristössä. Vaikka hänen isänsä oli ollut uskova ja kasvattanut Ferdinandia konservatiivisena luterilaisena, Walther tunnusti myöhemmin, ettei ollut oppikouluvuosinaan ollut kristitty. Vuonna 1878 hän kirjoitti: ”Rakas jumalaapelkäävä isäni oli opettanut minulle varhaisimmasta lapsuudestani asti, että Raamattu on Jumalan sana. Mutta minun täytyi lähteä isäni kodista hyvin varhain, seitsenvuotiaana, ja elää epäuskoisissa piireissä. En menettänyt historiallista uskoa. Jumalan enkelin lailla se seurasi minua halki elämän. Mutta noiden yli kahdeksan oppikouluvuoden ajan olin kääntymätön.”²

Kun Walther päätti oppikoulun, ei siis juuri hämmästytä, ettei hänellä ollut mitään halua opiskella teologiaa. Hänen todellinen rakkautensa oli musiikki. Tuohon aikaan hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Minusta tuntuu, että olen syntynyt vain musiikkia varten.”³ Hänen isänsä ei kuitenkaan hyväksynyt sitä, vaan painosti poikansa Leipzigin yliopistoon valmistumaan pappisvirkaan. Tuolloin Waltherilla ei ollut edes omaa Raamattua, mikä todistaa rationalismin vaikutuksesta, eikä paljon rahaa. Hän kirjoitti 9. joulukuuta 1829 päiväkirjaansa välinpitämättömyydestään Jumalan sanaa kohtaan: ”Tänään luin Raamatusta, nimittäin Apostolien teoista, jotta ensinnäkin tutustuisin siihen paremmin – sillä tiedän apostoleista hyvin vähän, ja osaan tuskin luetella heidän kahtatoista nimeään – ja toiseksi rakentuakseni esimerkeistä järkkymättömän uskon vaikutuksista ja todistuksista.⁴ Toisaalla hän sanoo: ”Oppikoulusta valmistuttuani siirryin yliopistoon. En ilmaissut epäuskoani julkisesti, sillä vanhempani olivat uskovia. Mutta olin lähtenyt vanhempieni kodista jo kahdeksanvuotiaana ja kaikki toverini olivat epäuskoisia; samoin olivat kaikki professorini lukuun ottamatta yhtä, jossa näytti olevan häivähdys uskosta.. Kun menin yliopistoon, en osannut ulkoa kymmentä käskyä enkä osannut luetella Raamatun kirjoja. Tietämykseni Raamatusta oli säälittävää, eikä minulla ollut aavistustakaan uskosta.⁵

Jos Schneebergin lukion rationalistinen vaikutus oli merkittävä, Leipzigissä tilanne oli vielä huonompi. Hyökkäykset niitä vastaan, jotka uskoivat Raamatun olevan Jumalan sana, olivat toistuvia ja voimakkaita. Tahtoessaan löytää lujan perustuksen Walther etsi hengellistä ohjausta muualta. Hänen veljensä Otto Walther esitteli hänet joukolle Raamatun opiskelijoita, jotka pitivät itseään hengellisesti heränneinä tosiuskovina. Valitettavasti tämä Raamatun opiskelijoiden ryhmä joutui lopulta ankaran pietistin vaikutuksen alaiseksi, niin että Waltherin saama lohdutus katosi pian. Tämä mies tutustutti Waltherin Freseniuksen kirjoituksiin, ja mitä enemmän Walther luki Freseniuksen Rippi ja Herran ehtoollinen -kirjaa, sitä pahemmaksi hänen hengellinen tilansa kävi. Waltherin mukaan: ”Mitä pidemmälle luin kirjaa, sitä epävarmemmaksi tulin siitä, olinko kristitty. Sisäinen ääni sanoi minulle: ’Todistus siitä, että sinä täytät kristitylle asetetut vaatimukset, on riittämätön...’ Tuohon aikaan, avatessani minkä tahansa uskonnollisen kirjan, jossa käsiteltiin armon ja pelastuksen järjestystä, luin vain katumusta koskevan luvun. Kun tulin evankeliumia ja uskoa koskeviin lukuihin, suljin kirjan sanoen: ’Tuo ei ole minua varten.’ Synkkenevä pimeys peitti sieluni, kun maistoin yhä vähemmän evankeliumin suloisuutta. Jumala tietää, etten pyrkinyt pettämään itseäni; tahdoin tulla pelastetuksi. Noihin aikoihin pidin parhaina kirjoina noita, jotka puhuivat ankaraa kieltä syntisille eivätkä jättäneet heille mitään Jumalan armosta.⁶

Muutama tapahtuma Waltherin elämässä johti hänet pietismin vaikutuspiiristä puhdasoppisen luterilaisuuden suuntaan. Ensimmäisellä tapahtumalla oli dramaattinen vaikutus hänen myöhempään käsitykseensä ja opetukseensa lain ja evankeliumin välisestä erosta. Pitkällisen sairauden aikana talvella 1831‑32 Walther lähti joksikin aikaa Leipzigin yliopistosta ja palasi kotiinsa. Siellä hän sairastaessaan paneutui tutkimaan Martti Lutherin kirjoituksia. Lutheria lukiessaan hän kuuli evankeliumin selvän äänen, kun Lutherin opetus vanhurskauttamisesta teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Lutherin tekemä selvä ero lain ja evankeliumin välillä auttoi Waltheria toipumaan hengellisestä masennuksestaan.

Samaan aikaan Walther oli alkanut kirjeenvaihdon Martin Stephan ‑nimisen papin kanssa, joka palveli böömiläistä Pyhän Tapanin seurakuntaa Dresdenissä. Tämä mies torjui Saksissa tuolloin niin tavallisen rationalistisen raamattunäkemyksen, omaksui herätysliikkeen hengen ja julisti evankeliumia selvästi seurakuntalaisilleen. Tuolloin ei ollut epäilystä Stephanin puhdasoppisuudesta ja sitoutumisesta luterilaiseen oppiin. Hän totesi itse: ”Sen mitä olen saarnannut, uskon itse koko sydämestäni. Olen lujasti vakuuttunut siitä, että vain Raamattu voi olla puhtaan kristillisen opin lähde. Siitä hurskaat esi‑isämme ovat johtaneet puhtaan opin ja säilyttäneet sen meitä varten evankelis‑luterilaisen kirkkomme tunnustuskirjoissa.⁷ Stephan myös lohdutti Waltheria tämän taisteluissa pietistisen teologian kanssa. Hänellä oli erittäin voimakas vaikutus Waltheriin ja useisiin muihin pappeihin ja maallikoihin, jotka viimein seurasivat häntä Amerikkaan väittäen, että Saksin viranomaisten harjoittama vaino teki omantunnon mukaisen uskonharjoituksen mahdottomaksi. Yli 700 maahanmuuttajaa seurasi Stephania St. Louisiin, Missouriin, ja heistä tuli yksi ryhmistä, jotka muodostivat Missouri-synodin vuonna 1847.

Toivon, että voisin tehdä oikeutta kaikille tapahtumille, jotka vaikuttivat myöhempään Missouri‑synodin ja sen teologian muotoutumiseen. Sen on kuitenkin odotettava toista tilaisuutta. Esitän vain ne yksityiskohdat, jotka auttavat ymmärtämään Waltheria henkilönä ja hänen teologista kehitystään.

Vain vähän sen jälkeen kun he olivat saapuneet St. Louisiin, vakavat ongelmat uhkasivat tuhota luterilaisen yhteisön, joka oli seurannut pastori Martin Stephania Amerikkaan. Hänen auktoritatiivinen ja joskus diktatorinen johtajuutensa oli jo aiheuttanut jonkin verran tyytymättömyyttä. Ensinnäkin hän oli määrännyt seuraajiaan asettamaan hänet piispan virkaan laivalla matkalla Amerikkaan. Hän oli myös vaatinut heitä vannomaan uskollisuudenvalan hänelle heidän johtajanaan sekä hengellisissä että ajallisissa asioissa. Kaikki maahanmuuttajat olivat panneet rahansa yhteiseen kassaan Amerikkaan matkustamista, rakennusten rakentamista ja omaisuuden hankkimista hengellistä yhteisöään varten jne. Kun he saapuivat, monilla oli vaikeuksia huolehtia fyysisistä tarpeistaan, kun taas Stephan salli itselleen monenlaista ylellisyyttä ja hyvin varustetun viinikellarin. Tyytymättömyys muuttui kuitenkin nopeasti avoimeksi kapinaksi, kun eräänä sunnuntaina kaksi naista erityisen väkevän saarnan jälkeen tunnusti pastori Loeberille tehneensä aviorikoksen piispa Stephanin kanssa. Muut papit uskoivat C. F. W. Waltherin tehtäväksi käydä tapaamassa Stephania ja ryhtyä asianmukaisiin toimiin. Hänen keskustelunsa eivät saaneet Stephania tunnustamaan, mutta naisten antaman todistuksen ja useiden Stephanin autokraattista (itsevaltaista) asennetta koskevien todisteiden vuoksi häntä syytettiin väärästä opista, häneltä otettiin pois piispan oikeudet, hänet soudettiin Mississippi‑joen yli Illinoisiin ja häntä käskettiin olemaan koskaan palaamatta Missouriin.

Ilman piispaansa saksilaiset joutuivat teologiseen sekamelskaan ja alkoivat asettaa kyseenalaiseksi sekä Saksasta lähtemisensä perusteet että asemansa kirkkona. Nykyään on vaikeaa kuvitella, miten suuri heidän pettymyksensä on täytynyt olla. Heidän maahanmuuttonsa oli jo ollut tarpeeksi tuskallinen, kun heidän oli täytynyt myydä kotinsa, jättää ystävänsä ja rakkaansa Saksissa ja kestää lähtöpäätöksensä aiheuttama arvostelu ja pilkka. Sitten merimatka, joka eri laivoilla kesti 43‑62 päivää – jolla sattui sairauksia, muutamia kuolemantapauksia ja jopa menetettiin yksi viidestä laivasta, Amalia, josta ei enää koskaan kuultu mitään. New Orleansissa, ennen matkaa jokea pitkin St. Louisiin jotkut luopuivat yhteisöstä. Kun he sitten olivat päässeet perille, kävi ilmi sekä Stephanin yhteisten varojen väärinkäyttö että hänen kohtuuttomat kulunsa. Myös kannattavan asunnon etsintään ja asumiseen liittyneet ongelmat St. Louisissa olivat kaikki vaikeuksia, jotka aiheuttivat epäjärjestystä ja masensivat heitä. Ja kaiken lisäksi he joutuivat huomaamaan piispansa uskottomuuden!

Nämä ihmisparat olivat niin sekaisin, että kyselivät itseltään, voivatko he olla lainkaan kirkko, koska heillä ei enää ollut piispaa. Ja oliko heillä oikeus kutsua omia pappeja? Zion on the Mississippi ‑nimisen kirjan kirjoittaja tarjoaa kysymyssarjan muodossa hyvää tietoa saksilaisten henkisestä tilasta tänä aikana.

Jokainen oli ollut niin täysin myrskyn lamaannuttama, että liioittelematta sanoen kukaan ei tiennyt, missä seisoi. Oliko heidän papeillaan oikeus palvella seurakuntia? Olivatko he tehneet oikein jättäessään seurakuntansa Saksassa? Vai pitäisikö heidän palata? Oliko koko maastamuutto ollut oikeutettavissa? Oliko Stephanin palvonta vienyt heiltä kristittynä olemisen oikeutuksen? Olivatko he kirkko vai ”roskajoukko”? Olivatko he luterilainen kirkko vai stephanilainen yhdistys? Jos he olivat seurakuntia, oliko heillä oikeus kutsua pappeja ja opettajia? Oliko heillä oikeus erottaa virassa olevia? Jos heillä oli tämä oikeus, oliko heidän velvollisuutensa tehdä niin? Entä näiden miesten tahraantunut maine? Vielä perustavampia kysymyksiä esitettiin: Mikä oli kirkko? Mikä oli palvelusvirka? Nämä ja tuhannet muut kysymykset kiihdyttivät näiden ihmisten mieliä, joita ahdistivat taloudelliset vaikeudet, omantunnon syytökset ja julkinen häpeä.⁸

Tänä hyvin vaikeana aikana Jumala käytti C.F.W. Waltheria palauttamaan järjestyksen ja tuomaan jälleen toivoa ja rauhaa näiden ihmisten mieliin. Kuten aiemmin Saksassa ollessaan sairaana, Walther syventyi Martti Lutherin ja muiden puhdasoppisten isien kirjoituksiin. Pitkällisen tutkistelun seurauksena Walther väitellessään erään maallikon kanssa, jonka mielestä saksilaiset eivät olleet kirkko eikä heillä ollut oikeutta kutsua eikä erottaa pastoreita, esitti sarjan kirkkoa ja virkaa käsitteleviä teesejä. Ne eivät ainoastaan vakuuttaneet näitä ihmisiä siitä, että he todella olivat kirkko, jolla oli oikeus kutsua pastoreita, vaan niistä tuli myös noin kahdeksan vuotta myöhemmin perustetun Missouri-synodin kanta.

Vaikka Walther ei tässä väittelyssä kiinnittänyt suuresti huomiota lain ja evankeliumin aihepiiriin, uskon, että teidän on tärkeää tietää tämä tausta ymmärtääksenne sen yhteyden, josta koko Waltherin teologia, mukaan lukien hänen näkemyksensä laista ja evankeliumista, kehittyi. Korostan jälleen hänen riippuvuuttaan varsinkin Lutherista, hänen luottamustaan Lutheriin kirkon teologina ja opettajana ja hänen omaa haluaan olla opetuksissaan ja omissa vakaumuksissaan aidosti luterilainen.

Lopuksi minun on tarpeen tarjota lyhyt selitys Amerikan tilanteesta johdantona Waltherin opetukseen laista ja evankeliumista. Kun saksilaiset saapuivat Missouriin, Yhdysvaltojen uskonnollinen ilmapiiri oli hyvin myrskyisä ja epävarma. Sisällissodassa, jota joskus kutsutaan itsenäisyystaisteluksi, ei ollut ainoastaan saavutettu itsenäisyyttä 13 siirtokunnalle, vaan oli myös luotu itsenäisyyden henki ihmisten sydämiin ja mieliin. Tämä henki ilmeni paitsi yhteiskunnallisessa myös uskonnollisessa elämässä. Siteitä vanhoihin vakiintuneisiin uskontoihin katkaistiin uusien lahkojen ja kulttien muodostuessa.

Näinä vuosina mormonit, kristillisen tieteen edustajat, adventistit ja Jehovan todistajat, jotka väittivät saaneensa uusia näkyjä tai tietoja Raamatusta, perustivat kukin omat kulttiyhteisönsä. Uudet uskonnolliset liikkeet ”haastoivat tavallisen kansan ottamaan uskonnollisen kohtalonsa omiin käsiinsä, ajattelemaan itsenäisesti, vastustamaan keskitettyä valtaa ja papiston korottamista erilliseksi ihmisryhmäksi.”⁹ ”Nämä liikkeet sallivat myös tavallisten ihmisten luottaa omiin uskonnollisiin virikkeisiinsä. Heitä rohkaistiin ilmaisemaan uskonsa kiihkeän tunteenomaisesti ja rohkeasti todistaen.¹⁰

Tällaista oli Waltherin aikaan, ja sen tietäminen on meille avuksi ymmärtääksemme tätä teologia, tai ainakin sitä, miksi hän käsitteli tiettyjä aiheita. Waltherin teos laista ja evankeliumista varmasti heijastaa hänen aikaansa, hänen omaa elämänkokemustaan, hänen näkemiään tapahtumia ja hänen aikansa puheenaiheita. Hänen keskittymisensä lakiin ja evankeliumiin tarjoaa siten runsaasti todisteita siitä, miten hän oli alttiina vapaamielisyydelle, rationalismille, pietismille, individualismille, lakihenkisyydelle ja lahkolaisuudelle. Hän oli itse nähnyt, että kaikki nämä uhkasivat lain ja evankeliumin oikeaa erottamista toisistaan. Siten Walther pääteoksessaan Lain ja evankeliumin oikeasta erottamisesta ottaa huomioon kaikki nämä tekijät, jotka uhkasivat puhdasta oppia laista ja evankeliumista.

Laki ja evankeliumi

Kuten aiemmin mainitsin, Walther oli tuottelias kirjoittaja. Hänen ehkä paras teoksensa ei kuitenkaan syntynyt niin, että hän olisi itse pyrkinyt saamaan aikaan kirjan, joka sisältää hänen oppinsa laista ja evankeliumista systemaattisesti esitettynä. Se on pikakirjoittajan muistiinpanoista koottu reproduktio, joka on tehty Waltherin lakia ja evankeliumia koskevista luennoista tämän ollessa professorina Concordia‑seminaarissa St. Louisissa. Itse asiassa kirja julkaistiinkin vasta kymmenen vuotta Waltherin kuoleman jälkeen. Waltherin opetus laista ja evankeliumista esitettiin 39 luennon sarjassa, jota pidettiin perjantai‑iltaisin 12.9.1884‑6.11.1885. Luennot pidettiin perusteellisten muistiinpanojen pohjalta, jotka Walther oli ennalta valmistanut, eikä ole juurikaan epäilystä, että pikakirjoittaja oli täysin uskollinen ja tarkka jäljentäessään Waltherin esityksen tästä aiheesta.

Waltherin 39 luentoa perustuvat 25 väitteeseen (teesiin) laista ja evankeliumista. Vaikka kaikkia näitä väitteitä pidetään tärkeinä ja raamatullisina, ei jokaiseen niistä kohdisteta yhtä suurta huomiota. Kirjan englanninkielisessä laitoksessa, joka on 413‑sivuinen, esimerkiksi 13. väite käsittää vain kahdeksan sivua, kun taas keskeisenä pidetty 9. väite vie lähes 84 sivua ja heijastaa Waltherin laajaa kokemusta pietismistä ja sen vaarojen täydellistä ymmärtämistä. Kuvauksessani Waltherin kannasta lakiin ja evankeliumiin keskityn mielelläni pääosin hänen iltaluentoihinsa, joiden lomassa viittaan satunnaisesti hänen saarnoihinsa ja muihin kirjoituksiinsa.

Waltherin luennot voidaan esittää monessa eri järjestyksessä. Esitän ne ensin kronologisessa järjestyksessä; sitten haluan tarjota analyyttisemmän esityksen. Waltherin ensimmäisten kahdeksan luennon tarkoitus näyttää yksinkertaisesti olleen selittää lain ja evankeliumin väliset peruserot, tehdä niiden ero mahdollisimman selväksi ja pohjustaa myöhempien luentojen ymmärtämistä. Luennoissaan yhdeksännestä kolmanteentoista hän tarkastelee sitä, miten lain ja evankeliumin oikea erottaminen voi monin tavoin vääristyä tai nämä voidaan sekoittaa keskenään. Koko luentosarjan ytimen muodostavat selvästi luennot 14:nnestä 19:nteen, joissa selvästi heijastuu Waltherin oma kokemus pietismistä, sen lakihenkisyydestä ja objektiivisten armonvälineiden ja objektiivisen vanhurskauttamisen tärkeydestä. On ironista, että Walther nojaa niin painokkaasti kokemukseensa pietismistä vähätelläkseen kokemuksen arvoa siinä, miten ihminen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä. Mutta hän vahvistaa oman 3. väitteessä lausumansa kannan: ”Lain ja evankeliumin oikea erottaminen on kristityn ja erityisesti teologin suurin ja vaikein taito, jonka vain Pyhä Henki kokemuksen koulussa opettaa.”¹¹ Loput kaksikymmentä luentoa, jotka perustuvat vahvasti Lutheriin, käsittelevät laajemmin aiempia kohtia ja tukevat aiemmin esitettyä. Luennot 29:nnesta 32:nteen ovat luonteeltaan hyvin käytännöllisiä ja näyttävät olevan kohdistetut kirkon tuleville saarnaajille.¹²

Mielestäni on kuitenkin hyödyllisempää tiivistää Waltherin iltaluennoillaan suorittama lain ja evankeliumin käsittely panemalla merkille hänen johdonmukainen tapansa korostaa luennoissaan kauttaaltaan vanhurskauttamisen kolmea eri puolta. Ensiksikin havaitaan Waltherin korostavan, että Kristus on lunastanut täydellisesti kaikki ihmiset. Toiseksi hän keskittyy armonvälineisiin (Sanaan ja sakramentteihin). Kolmanneksi hän kiinnittää huomiota uskoon tarjottujen lupausten vastaanottajana.¹³ Tarkastelen hieman yksityiskohtaisemmin kutakin näistä kolmesta puolesta Waltherin lain ja evankeliumin käsittelyssä. Haluan käsitellä näitä aiheita mieluummin yhdessä kuin erikseen, koska pelastus, jonka Kristus on hankkinut koko maailmalle lihaan tulonsa, elämänsä, kärsimisensä, kuolemansa ja ylösnousemisensa välityksellä, voidaan välittää meille vain evankeliumin ja sakramenttien kautta, jotka puolestaan luovat uskoa, jotta yksittäiset syntiset voisivat ottaa vastaan Kristuksen kaikille hankkimat ansiot.

Puhuttaessa lain ja evankeliumin erosta ei tietenkään voida puhua vain vanhurskauttamisesta. On puhuttava myös synnistä, on puhuttava rangaistuksesta ja tuomiosta. Mutta lain tarkoitus on valmistaa ihmisiä evankeliumia varten. Pyhän Hengen on tehtävä opus alienum, ut faciat opus proprium, eli hänen on tehtävä vieras työnsä voidakseen tehdä varsinaisen työnsä. Niinpä on saarnattava sekä lakia että evankeliumia, mutta Walther toteaa viimeisessä väitteessään, että ”Jumalan sanaa ei jaeta oikein, jos ei anneta evankeliumin yleensä olla opetuksessa etualalla”.¹⁴ Siksi tässä esityksessäni evankeliumi on ehdottomasti etualalla.

Kristus on täydellisesti lunastanut kaikki ihmiset. Walther uskoi objektiiviseen vanhurskauttamiseen. Hänen 14. väitteensä kuuluu: ”Kymmenenneksi: Jumalan sanaa ei jaeta oikein, jos uskoa vaaditaan vanhurskauttamisen ja pelastumisen ehtona, ikään kuin ihminen ei olisi Jumalan edessä vanhurskas ja pelastuisi ainoastaan uskon kautta vaan myös uskonsa vuoksi, uskonsa perusteella ja uskonsa nojalla.¹⁵ Tätä väitettä selittäessään Walther kirjoittaa: ”Kun Jumalan sana sanoo, että ihminen pelastuu ja vanhurskautetaan yksin uskon kautta, se tarkoittaa juuri sitä, että häntä eivät pelasta hänen omat tekonsa vaan yksinomaan hänen Herransa ja Vapahtajansa Jeesuksen Kristuksen, koko maailman Lunastajan, teot ja kuolema. Nykyään on teologeja, jotka vastoin tätä opetusta väittävät, että pelastukseen vaikuttavaa tekemistä on kahdenlaista. Ensinnäkin on Jumalan tehtävä jotakin. Hänen osansa on vaikein, sillä hänen tehtävänsä on lunastaa ihmiset. Mutta toiseksi vaaditaan, että ihmisenkin on tehtävä jotakin. Eihän käy päinsä, että lunastetuiksi tulleet pääsisivät taivaaseen muitta mutkitta. Ihmisenkin on tehtävä jotakin todella suurta: hänen on uskottava. Tämä opetus kumoaa täysin koko evankeliumin.¹⁶

Waltherille usko ei ole koskaan pelastuksen ehto; armoa ei tarjota sillä ehdolla, että syntinen hyväksyy sen. Armo on ehdotonta ja usko vain ottaa vastaan sen, mitä ilmaiseksi tarjotaan. Predestinaatiokiistan yhteydessä, joka raivosi Amerikan luterilaisten keskuudessa joitakin vuosia 1800‑luvun lopulla, Walther ja Missouri‑synodi hänen kanssaan torjui intuitu fidei ‑muotoilun, jonka mukaan Jumala vanhurskauttaa ihmiset sen uskon nojalla, jonka hän ennalta näkee heillä tulevan olemaan.

Waltherin mukaan hänen aikansa saksalaisteologit, jotka väittivät, että ihmiset vanhurskautetaan intuitu fidei ja että he olivat vain ottaneet tämän käsitteen puhdasoppisilta teologeilta, olivat ymmärtäneet täysin väärin sen, miten nuo teologit tätä termiä käyttivät. Walther toteaa: ”Jos Johann Gerhard ja Aegidius Hunnius nousisivat kuolleista ja näkisivät, että vastustajamme nykyisessä predestinaatiokiistassa vetoavat heihin auktoriteetteinaan, he hämmästyisivät; sillä voidaan aivan selvästi osoittaa, että he ovat torjuneet vastustajien opin ja pitäneet sitä inhottavana.¹⁷

Walther lainaa Osianderia: ”Usko ei vanhurskauta sikäli kuin se on käskyä tottelevaa kuuliaisuutta – sillä näin tarkasteltuna se on teko, työ, jotakin lain vaatimaa – vaan ainoastaan sikäli kuin se ottaa vanhurskauden vastaan ja liittyy siihen passiivisen välineen tavoin.¹⁸ Myös Johann Gerhard: ”Tulla vanhurskautetuksi uskon vuoksi on toista kuin tulla vanhurskautetuksi uskon välityksellä. Edellisessä näkemyksessä usko on ansiollinen, jälkimmäisessä välineellinen syy. (Täytyy olla olemassa välikappale (engl. organ), jonka välityksellä saan omakseni ja nautittavakseni sen, mitä minulle tarjotaan.) Meitä ei vanhurskauteta ansioksi käsitetyn uskon vuoksi vaan uskon välityksellä, joka pitäytyy Kristuksen ansioon.¹⁹ Vanhurskauttaminen tapahtuu siksi uskon kautta (lat. per fidem), ei uskon tähden (lat. propter fidem).

Näin ollen Walther tuomitsee tietyt Melanchthonin lausumat, jotka pitäisivät ihmisen valituksi tulemisen syynä jotain, jonka Jumala näkee ennalta tuossa ihmisessä. Melanchthonin Loci Communes ‑teosta vuodelta 1552 lainaten Walther sanoo: ”Melanchthon kirjoittaa: ’Te sanotte, ettette pysty tottelemaan evankeliumin ääntä, kuuntelemaan Jumalan Poikaa ja vastaanottamaan häntä Välimieheksenne?’ Tähän kysymykseen Melanchthon vastaa: ’Tietysti pystytte!’ Mikä kamala vastaus tämä onkaan! Kun seurakuntalainen tulee luoksenne valittaen, ettei pysty uskomaan, teidän tulee kertoa hänelle, ettette hämmästy sellaista väitettä; sillä eihän kukaan ihminen pysty; hän olisi ihme, jos pystyisi. Ja teidän täytyy opastaa häntä olemaan tekemättä mitään, vain kuuntelemaan Jumalan sanaa; niin Jumala antaa hänelle uskon.²⁰

Toisin sanoen evankeliumin sana välittää Kristuksen ansiot syntiselle, jotta usko syntyisi. Yksi Waltherin parhaita neuvoja saarnaajille tulee mielestäni julki siinä, miten hän käsittää uskon – ei miksikään ihmisen teoksi vaan Pyhän Hengen teoksi vastauksena evankeliumin saarnaamiseen. Walther lausuu 13. väitteessä: ”Yhdeksänneksi: Jumalan sanaa ei jaeta oikein, jos uskomaan kutsutaan ikään kuin ihminen voisi itse saada itsensä tai ainakin auttaa itseään uskomaan, sen sijaan että saarnattaisiin uskoa ihmisen sydämeen pitämällä hänelle esillä evankeliumin lupauksia.”²¹ Tätä väitettä selittäessään hän sanoo: ”Saarnaajan on kyettävä pitämään saarna uskosta mainitsematta lainkaan sanaa ’usko’. Ei ole tärkeää takoa tätä sanaa kuulijoiden korviin, mutta on välttämätöntä muotoilla puheensa niin, että jokaisessa kurjassa syntisessä herää halu laskea syntitaakkansa Herran Jeesuksen Kristuksen eteen ja sanoa hänelle: ’Sinä olet minun ja minä sinun.’”

Juuri tässä ilmenee Lutherin todellinen suuruus. Hän kutsuu harvoin kuulijoitaan uskomaan, mutta hän saarnaa Kristuksen teosta, pelastuksesta armosta ja Jumalan armon rikkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa niin, että kuulijat huomaavat, ettei heidän tarvitse tehdä mitään muuta kuin ottaa, mitä heille tarjotaan ja löytää lepopaikka Jumalan armon helmassa.²²

Edellä lainatuissa sanoissa Walther paljastaa jälleen kerran armonvälineiden välttämättömyyden. Luther saarnasi evankeliumia; se on sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, siitä kuka hän on ja mitä hän on tehnyt. Kelpo luterilainen saarnaaja seuraa Lutherin esimerkkiä ja saarnaa evankeliumia. Hän ei käske uskoa, vaan pikemminkin käyttää niitä välineitä, joilla Jumala on luvannut luoda uskoa. Vain armonvälineet voivat luoda uskoa ja lahjoittaa sen, minkä usko ottaa vastaan.

Se, minkä vain armonvälineet voivat lahjoittaa ja minkä vain usko voi ottaa vastaan, ei kuitenkaan ole jotain, jolle vastaanottava usko asettaisi minkäänlaisia ehtoja. Pikemminkin se on jotain, jonka Kristus on hankkinut objektiivisesti, aivan riippumatta ihmisen osallistumisesta ja uskosta. Yhdeksännen väitteen käsittelyssä Waltherin pitäytyminen vanhurskauttamisen objektiiviseen luonteeseen tulee esiin voimakkaasti. Väite kuuluu: ”Viidenneksi: Jumalan sanaa ei jaeta oikein, jos lain satuttamia ja kauhistamia syntisiä ei armon saamiseksi ohjata sanaan ja sakramentteihin vaan omiin rukouksiin ja ponnistuksiin Jumalan kanssa, nimittäin rukoilemaan ja kamppailemaan, kunnes he tuntevat Jumalan armahtaneen heitä.”²³

Tätä väitettä käsitellessään Walther käy pietistien ja lahkojen kimppuun, jotka riistävät Kristukselta tämän kunnian ja siten kyseenalaistavat tämän täydellisen lunastustyön vaatimalla jonkinlaista oikeaa asennetta ja valmisteluja pelastuksen saamiseksi Jumalalta ja niin edelleen. Pietistejä vastaan Walther väittää: ”Armo ei ole jotain, jota minun tulee etsiä sydämestäni. Se on Jumalan sydämessä. Armoa ei voida löytää minusta, vaan se on minun ulkopuolellani.²⁴ Edelleen Walther sanoo: ”Lahkot esittävät sovituksen siihen tapaan kuin Vapahtaja olisi tehnyt Jumalan taipuvaksi pelastamaan ihmisiä, jos ihminenkin on taipuvainen antamaan sovittaa itsensä. Mutta se on vastaevankeliumia. Jumala on sovitettu! Sen tähden apostoli Paavali huudahtaa: ’Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa’, tehden selväksi: ’Jumala on sovitettu teidän kanssanne Jeesuksen Kristuksen kautta! Tarttukaa siis käteen, jonka taivaallinen Isä teitä kohtaan ojentaa.’ Edelleen apostoli sanoo: ’Yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.’ Se merkitsee: Jos Kristus on kuollut kaikkien ihmisten synnin tähden, on se suorastaan samaa kuin jos kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja suorittaneet täyden hyvityksen synneistään. Sen tähden ei ihmisen puolelta tarvita yhtään mitään Jumalan sovittamiseksi, sillä hän on jo sovitettu. Vanhurskaus on jo olemassa, ihmisen ei tarvitse sitä vasta ponnistuksillaan hankkia. Vieläpä, jos hän niin tahtoo tehdä, se on hirvittävää jumalanpilkkaa, taistelua Jumalan Pojan suorittamaa armoa, sovitusta ja täydellistä lunastusta vastaan.”²⁵

Kun Franz Pieper, josta tuli sittemmin St. Louisin Concordia‑seminaarin ja myös Missouri‑synodin presidentti, kuvaa Waltherin käsitystä vanhurskauttamisopista, hän lainaa Waltherin selontekoa Läntiselle piirille vuodelta 1875.

”Kaikki uskonnot kristinuskoa lukuun ottamatta opettavat, että ihmisen on itse tehtävä se, minkä välityksellä hänet vapautetaan ja pelastetaan. Kristinusko ei opeta vain, että kaikkien ihmisten pitäisi pelastua ikuisuudessa, vaan myös, että heidät on jo pelastettu. Kristinuskon mukaan ihminen on jo lunastettu, hänet on jo päästetty ja vapautettu synnistään ja kaikista sen pahoista seurauksista. Hänet on jo sovitettu Jumalan kanssa. Kristinusko julistaa: ’Teidän ei tarvitse lunastaa itseänne eikä varmistaa sovitusta Jumalan ja itsenne välillä, sillä kaiken tämän Kristus on jo suorittanut teitä varten. Eikä hän ole jättänyt teidän tehtäväksenne mitään paitsi uskoa tämä, eli ottaa se vastaan!’ Tässä kohden kristinusko todellakin poikkeaa kaikista muista uskonnoista.”²⁶

Waltherin pääsiäissaarnoissa tämä objektiivinen vanhurskauttaminen korostuu erityisen silmiinpistävästi. Saarnassa Mark. 16:1-8:sta Walther saarnaa aiheesta Kristuksen ylösnousemus – teidän synninpäästönne. Siinä hän julistaa:

”Kun Jeesus herätettiin kuolleista, hänet päästettiin kaikesta synnistä. Koska Kristus ei kuitenkaan kuollut omasta puolestaan vaan kaikkien ihmisten puolesta, kenet siis todella vapautettiin, kenet todella päästettiin synnistä, kun Jeesus nousi kuolleista? Kaikki ihmiset! Aivan kuten Israel riemuitsi, kun Daavid kukisti Goljatin, niin koko ihmissuku riemuitsi, kun Jeesus kukisti synnin, kuoleman ja helvetin. Ja niin kuulemme Paavalin sanovan Toisessa kirjeessään korinttilaisille: ’Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.’ Ja edelleen Roomalaiskirjeessään: ’Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi.’ Kuten Kristuksen kadotustuomio oli koko ihmiskunnan kadotustuomio, Kristuksen kuolema koko ihmiskunnan kuolema, Kristuksen suorittama maksu koko ihmiskunnan puolesta suoritettu maksu, niin Kristuksen elämä on nyt koko ihmiskunnan elämä, hänen vapauttamisensa koko ihmiskunnan vapautus, hänen vanhurskautensa koko ihmiskunnan vanhurskaus ja hänen päästämisensä synnistä koko ihmiskunnan synninpäästö.²⁷

Walther ei koskaan pehmentänyt lain sanomaa. Hänen kuudennen väitteensä mukaan ”Jumalan sanaa ei jaeta oikein, jos ei saarnata lakia sen koko ankaruudessa”²⁸, mutta pitäytymällä objektiivisen vanhurskauttamisen totuuteen hän saattoi saarnata evankeliumia sen täydessä suloisuudessa. Tämä sanoma Kristuksen suorittamasta koko maailman täydellisestä lunastuksesta saa Waltherin julistamaan evankeliumin sanomaa sellaisella voimallisella ja lohdullisella tavalla kuulijoilleen tässä samassa vuoden 1846 pääsiäissaarnassa.

”Nyt kun Kristus on herätetty kuolleista, kenenkään ei tarvitse ajatella mielessään: ’Jos lähestyn Jumalan synteineni, mitä Jumala tekee? Antaako hän ne todella anteeksi?’ Ei, kuka oletkin, mitä oletkin tehnyt, Jumala on jo antanut syntisi anteeksi, antanut ne anteeksi jo 1900 vuotta sitten, kun hän Kristuksessa, tämän ylösnousemuksen kautta, antoi synninpäästön kaikille, joiden puolesta Kristus kuoli ristillä. Oletko petkuttanut tai varastanut? Se on tuomittava synti mutta sinulle on annettu anteeksi. Oletko tehnyt aviorikoksen? Se on rikos Jumalaa vastaan – mutta sinulle on annettu anteeksi. Oletko ollut juovuksissa yhä uudelleen ja uudelleen? Se on häpeällistä – mutta sinulle on annettu anteeksi. Oletko tahallasi pilannut toisen henkilön maineen? Se on hirveä synti – mutta sinulle on annettu anteeksi. Kristus nousi sinun puolestasi. Hänen ylösnousemuksensa on sinun synninpäästösi. Sinulle on annettu anteeksi.²⁹

Mutta heti tämän kauniin julistuksen jälkeen Walther jatkaa: ”On vielä yksi asia, jonka pitää tapahtua, jotta voit omistaa tämän anteeksiannon, joka sinulle on annettu – se on usko. Sillä jokaisen, joka tahtoo pelastua ja päästä taivaaseen, on uskottava, että tämä synninpäästö, joka julistettiin Kristuksen ylösnousemuksessa 1900 vuotta sitten, julistettiin myös hänelle. Pelastuaksesi sinun tulee uskoa, että Jumalan tarjoama anteeksianto on sinun.³⁰

Walther uskoi universaaliseen, objektiiviseen vanhurskauttamiseen, mutta hän ei ollut mikään universalisti. Ei ole mitään pelastusta ilman uskoa Kristukseen. Se, minkä Kristus on hankkinut kärsimyksellään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ihmiskunnan sijaisena, täytyy välittää syntiselle sellaisella tavalla, että se tulee hänen omakseen (subjektiivinen vanhurskaus). Syntisen on siis uskottava, että kaikki, minkä Kristus on suorittanut häntä varten, on todella hänen. Niinpä Jumala on valmistanut armonvälineensä saattaakseen Kristuksen elämän, työn ja kuoleman ansiot syntiselle ja luodakseen tuon uskon. Nämä armonvälineet ovat evankeliumi ja sakramentit. Vain evankeliumi ja sakramentit välittävät Kristuksen ansiot. ”Niinpä”, Walther kirjoittaa, ”saarnaajat, jotka eivät selvästi julista evankeliumia... eivät ole hoida palvelusvirkaansa uskollisesti, vaan aiheuttavat suurta vahinkoa ihmisten sieluille. Sen sijaan, että auttaisivat kristittyjä tuntemaan puhdasta oppia, he antavat heidän harhailla pimeässä, ruokkivat vääriä kuvitelmia heidän mielessään ja kiihdyttävät vauhtia heidän väärällä ja vaarallisella polullaan.”³¹

Miksi Walther sanoo näin? Koska vain evankeliumi tuo Kristuksen ansiot. Siksi hän 27. iltaluennossaan sanoo: ”Lutherin kuvauksen mukaan evankeliumi on Kristuksen viimeinen tahto ja testamentti, ei siis oppi siitä, miten me teemme itsemme arvollisiksi Jumalan edessä, vaan siitä, mitä meidän on vastaanotettava Jumalalta.”³² Evankeliumi välittää, lähettää ja antaa Kristuksen ansiot ja kaiken, minkä hän on meille hankkinut. Harhaoppisen suuri synti siinä, ettei hän saarnaa evankeliumia, ei siis ole niinkään se, että hän vääristää Jumalan sanan – minkä hän toden totta tekee – vaan se, että hän riistää syntisiltä pelastuksen, jonka vain evankeliumi voi tuoda.

Siksi Walther ei voi sietää lahkoja, jotka vaativat ihmiseltä sisäisiä hengellisiä taisteluja, ennen kuin tämä voi olla varma uskosta. ”Sillä lain ja evankeliumin sekoittaminen, joka on tavallista lahkoissa”, Walther sanoo, ”on juuri tätä, että he opastavat hätääntyneitä syntisiä rukoilemalla ja sisäisellä ponnistelulla taistelemaan tiensä armoon, kunnes he tuntevat armon asuvan heissä, sen sijaan että he osoittaisivat Sanaa ja sakramentteja.”³³ Vain Sana ja sakramentit välittävät armon.

Juuri tämän käsityksen vuoksi, että vain Sana ja sakramentit välittävät armon, Walther varoitti painokkaasti luottamasta omiin tunteisiin armon saamisen merkkinä. Vuonna 1872 Synodikonferenssille toimitetussa asiakirjassa³⁴ Walther totesi:

”Emme suinkaan kiellä, että armon Henki tekee itsensä tunnettavaksi syntisten sydämissä... Mutta on valtava erehdys, jos tunnetta, jonka kiihkoilijat herättävät rukoilemisellaan ja ponnistelullaan, pidetään armona. Parhaassa tapauksessa – sillä usein tämän tunteen aiheuttavat muut syyt kuin Jumalan Henki – se, mitä kiihkoilijat kutsuvat armoksi, on Pyhän Hengen aikaansaama armollinen vaikutus. Mutta armo, jolla meidät vanhurskautetaan ja pelastetaan, on jotakin ulkopuolellamme, ei mitään meissä olevaa. Kun siis katuva syntinen tulee luterilaisen pastorin luo kysyen: ’Mistä minä, kadotettu ja tuomittu syntinen, voin löytää armon?’, tämä vastaa hänelle: ’Lohduttaudu Jumalan armolla, joka on varattuna sinulle evankeliumissa ja pyhissä sakramenteissa. Usko, mitä Jumala niissä kertoo sinulle, ja iloitse armosta, joka sinulle Jumalan sanassa lahjoitetaan. Ota vastaan synninpäästö ja käy Herran pöydässä, sillä siinä Jumala tarjoaa, antaa, lahjoittaa ja sinetöi sinulle armonsa ja kaikkien syntiesi anteeksiannon’.”³⁵

Tunteisiin luottaminen oli Waltherin hyökkäysten suosikkikohteita, koska se loi sellaista epävarmuutta ja riisti syntisiltä lohdutuksen, kiinnittäen heidän huomionsa viime kädessä johonkin heissä itsessään olevaan. Vuonna 1859 pitämässään esitelmässä hän väittää:

”Kiihkoilijat julistavat eroavansa paavilaisista siinä, että he ovat varmoja armontilastaan.³⁶ Silti kiihkoilijat turvautuvat paavilaiseen vanhurskauttamisperiaatteeseen, koska heidän pelastusvarmuutensa ei lepää ikuisesti pysyvän Sanan varassa, vaan heidän oman häilyvän tunteensa varassa; siksi heidän on pakko joko tulla tekopyhiksi tai usein valittaa kadottaneensa Kristuksen. Tämän vuoksi he myös niin ponnistavat voimiaan herättääkseen tunteitaan kaikenlaisin tavoin, ja kuka milloinkin kerskuu kääntymyksellään, vaikka heidän jo kohta täytyy lohdutuksen puutteessaan palata katumuspenkkiin.”³⁷

Sekaannus lain ja evankeliumin erottamisessa on suurelta osin seurausta uskon luonteen väärinymmärtämisestä. Usko ei ole anteeksiannon syy, usko ei vaikuta pelastusta, usko ei saa aikaan yhtäkään niistä siunauksista, joista se ottaa vastaan. Usko on puhdasta vastaanottamista. Usko vain ottaa vastaan sen mitä tarjotaan.

Tämä on tärkeä kohta, kun Walther puhuu reformoidusta käsityksestä Herran ehtoollisesta. Jälleen kerran hän korostaa Herran ehtoollisen vietossa ilmenevän Jeesuksen lunastustyön objektiivista luonnetta. Ei usko tuota Herran ehtoollisessa saatavia ansioita; usko vain ottaa vastaan sen, minkä Kristus on hankkinut ja mikä tarjotaan sakramentissa.

”Sanoessaan ’teidän edestänne’ hän tahtoo muistuttaa opetuslapsiaan: ’Pankaa tarkoin mieleenne, että nyt tulette saamaan ja nauttimaan sen ruumiin, jonka katkeran kuoleman kautta ristillä koko maailma on lunastettu. Ettekö iloitsisi ja ääneenne riemuitsisi, kun nämä koko maailman edestä maksetut lunnaat niin sanoakseni annetaan teidän suuhunne?’ Ja antaessaan opetuslapsilleen siunatun kalkin hän sanoo: ’Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan.’ ’Teidän edestänne vuodatetaan!’ Miksi hän lisää nämä sanat? Hän tahtoo sanoa: ’Saadessasi sovituksen veren tässä pyhässä ateriassa, saat samalla sen, mitä tämän uhrin kautta ristillä on hankittu.”³⁸

Näin ollen myös hänen käsityksessään Herran ehtoollisesta usko on vain vastaanottavassa osassa. Uskolla ei ole mitään omaa ansiota; sen ansio on siinä, minkä se ottaa vastaan. Usko ei ota mitään kunniaa itselleen; se vain saa kunnian.

Siten usko on voimallinen asia, sillä usko omistaa Kristuksen ja kaiken, mitä hän tarjoaa – syntien anteeksiannon, elämän ja autuuden. Ja nämä on vain sillä, jolla on usko. Jolla on usko, hänellä on itse Jumala Isänä ja ikuinen valtakunta perintönä. Silti uskolla, josta voidaan sanoa näin suurenmoisia asioita, ei ole mitään omaa ansiota, vaan vain se minkä usko saa häneltä, johon se luottaa.

Niin kaikki tulee Jumalalta Kristuksen kautta ja pelastuksen asiassa vain Jumala saa kunnian; ihmiset voivat saada lohdutuksen, koska pelastus on vain armosta. Laki syyttää aina (Lex semper accusat). Lakia on saarnattava. Ellei niin tehdä, kukaan ei koskaan ota vastaan evankeliumia. Eikä lakia saa pehmentää, kun sitä julistetaan katumattomille syntisille. Sitä on saarnattava heille koko ankaruudessaan. Kenelläkään saarnaajalla ei ole oikeutta pidättää sanomistaan lakia, sillä näin tehdessään hän toimii vastoin omaa tavoitettaan saarnata evankeliumia mahdollisimman tehokkaasti, koska vain syntiset, jotka tuntevat oman tilansa ja toivottomuutensa vanhurskaan Jumalan edessä, kaipaavat armoa. Siksi lakia on saarnattava. Mutta laki syyttää aina; se ei koskaan lohduta; se ei voi pelastaa. Vain evankeliumi voi todella välittää anteeksiannon, elämän ja autuuden. Siksi on kauheaa, jos saarnaaja sekoittaa lain ja evankeliumin ja, kuten Walther sanoo neljännessä väitteessään, Yksimielisyyden ohjeen tapaan: ”Oikea tieto lain ja evankeliumin erottamisesta ei ole vain kirkas valo koko pyhän Raamatun oikeaan ymmärtämiseen, vaan ilman tätä tietoa Raamattu myös on ja pysyy suljettuna kirjana.”³⁹

Tänä ekumeenista kiihkoa lähentelevänä aikana Waltherin Lain ja evankeliumin raitis lukeminen tarjoaa hyödyllisen rokotuksen sitä kuumeista ryntäystä vastaan, jolla pyritään uusiin ja vääriin julistuksiin yhteydestä tai keskinäisestä ymmärryksestä. Missä on todellinen ykseys, siellä kirkko iloitsee yhteytensä, yhteisymmärryksensä tai lähentymisensä julistamisesta. Mutta kun osapuolet eivät opeta eivätkä usko oppia puhtaasti, kun lakia sanotaan evankeliumiksi ja evankeliumille asetetaan sellaisia ehtoja, että se muuttuu laiksi, sellaiset julistukset eivät ole vain epärehellisiä vaan ne myös edistävät sen kirkon tuhoamista, jonka ne väittävät yhdistävänsä. Mitähän olisi mahtanut tapahtua, jos luterilaiset olisivat luterilais‑roomalaiskatolisissa oppikeskusteluissa vaatineet, että lain ja evankeliumin oikealla erottamisella tulee olla olennainen osa keskusteluissa ja niitä mahdollisesti seuraavissa sopimuksissa. Minun on vaikea kuvitella, että olisi koskaan päästy julistukseen yhteisymmärryksestä. Tätä erottamista, joka oli uskonpuhdistuksen ydinkohtia, Rooma ei näet tänäkään päivänä ymmärrä.

Tosi luterilaiset pitävät aina arvossa ”oikeaa tietoa lain ja evankeliumin erottamisesta” ja sijoittavat tämän eron aina kaiken teologiansa, keskustelujensa ja hengellisen elämänsä keskukseen. Hyödyllisin kirja, jota voin suositella tähän tarkoitukseen, on Waltherin Laki ja evankeliumi. Se ei ole erinomainen vain osoittaessaan Rooman ja Geneven, vapaamielisyyden, rationalismin ja kiihkohenkisyyden vaaralliset erehdykset. Se ei vain esitä selvästi monia tapoja, joilla sekä lakia että evankeliumia voidaan vääristellä ja saada kyvyttömiksi suorittamaan niille kuuluvaa työtä. Se tuo myös julki evankeliumin todellisen lohdutuksen jokaiselle lukijalle esittäessään yhä uudelleen, miten armollinen Isämme, joka on vanhurskauttanut koko maailman Poikansa kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen kautta, jakaa elämän lahjojaan ja luo syntisten sydämissä aitoa uskoa kallisarvoisella evankeliumillaan. Jokaiselle kristitylle on suureksi hyödyksi lukea tämä Missourin suurimman teologin kirja.

Pohjois‑Euroopan Luther‑Akatemian konferenssi 25.8.2000. Suomennos: Jarmo Heikkilä. Väliotsikot toimituksen.

VIITTEET

1. Arthur Drevlow, Ed., C.F.W. Walther: The American Luther (Mankato, MN: Walther Press, 1987), 151.

2. Lewis W. Spitz, The Life of C.F.W. Walther (St. Louis, MO: Concordia Publishing House, 1961), 10.

3. Sama.

4. Sama, 13.

5. C.F.W. Walther: The Proper Distinction Between Law and Gospel (St. Louis, Mo: Concordia Publishing House, 1928), 141. Kaikki seuraavat viittaukset tähän teokseen lyh. Law and Gospel. Suomennoksessa käytetty apuna teoksia C. F. W. Walther: Laki ja evankeliumi, Helsinki 1952, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, suom. Heikki Koskenniemi; C. F. W. Walther: Jumalan kyllä ja Jumalan ei, Lain ja evankeliumin tehtävä, Hämeenlinna 1994, SLEY‑Kirjat, suom. Jarmo Heikkilä.

6. Law and Gospel, 142.

7. Spitz, 20.

8. Walter O. Forster, Zion on the Mississippi (Saint Louis: Concordia Publishing House, 1953), 516‑517.

9. Nathan Hatch, The Democratization of American Christianity (New Haven and London: Yale University Press, 1989), 58.

10. Sama.

11. Law and Gospel, 42.

12. Robert Kolb & Thomas Manteufel, eds., Soli Deo Gloria: Essays on C.F..W. Walther (St. Louis: Concordia Seminary Press, 2000), 61‑81. Olen kiitollinen Richard Kraemerille, jonka artikkeli tässä muistojulkaisussa Festschrift in memory of August R. Suelflow tarjoaa erinomaisen analyysin Waltherin Lain ja evankeliumin kronologisesta rakenteesta.

13. Tämän kuvauksen Waltherin vanhurskauttamisen korostamisesta tarjoaa Franz Pieper, huomattava Missourin teologi, St. Louisin Concordia‑seminaarin professori ja LCMS:n presidentti. Franz Pieper, Dr. C. F. W. Walther as Theologian, Concordia Theological Monthly, Vols. 55 & 56 (December, 1955 & January, 1956).

14. Law and Gospel, 403.

15. Sama, 268.

16. Sama, 269.

17. Sama, 271.

18. Sama, 272, kursivointi alkuperäisteoksessa.

19. Sama, 273, kursivointi alkuperäisteoksessa.

20. Sama, 264.

21. Sama, 260.

22. Sama, 260.

23. Sama, 129.

24. Sama, 145.

25. Sama, 136, kursivointi alkuperäisteoksessa.

26. Franz Pieper, Dr. C.F.W. Walther as Theologian, Concordia Theological Monthly, Vol. XXVI (December, 1955), 921.

27. Saarna pääsiäispäivänä 1846, kääntänyt Daniel Preus. Mark. 16:1‑8 kuului nähtävästi Waltherin suosikkiperikooppeihin. Hän saarnasi tästä tekstistä kaikkiaan 16 kertaa.

28. Law and Gospel, 79.

29. Saarna Mark. 16:1‑8:sta, pääsiäinen 1846.

30. Sama.

31. Law and Gospel, 276.

32. Sama, 291.

33. Sama, 153.

34. Synodikonferenssi oli Amerikan luterilaisen synodien liitto, jonka tunnustukselliset luterilaiset kirkkokunnat perustivat vuonna 1872. Sillä pyrittiin edistämään ja ulkonaisesti ilmaisemaan opillista ykseyttä, rohkaisemaan toinen toisiaan uskossa ja tunnustuksessa, tarjoamaan yhteinen rintama väärää oppia vastaan ja harjoittamaan yhteistyötä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Konferenssi hajotettiin vuonna 1967 eräiden jäsensynodien erimielisyyksien vuoksi.

35. Synodical Conference Report, 1872, 23.

36. Tähän Waltherilta lainattuun kohtaan liittyy viite: ”Paavilaiset, kuten hyvin tiedetään, pitävät rangaistavana julkeutena sitä, että tavallinen kristitty väittää olevansa varma armontilastaan.”

37. C.F.W. Walther, The Lutheran Doctrine of Justification, esitelmä Addisonissa, Ill., 1859.

38. Law and Gospel, 152.

39. Sama, 60.