ILLOCALIS PRAESENTIA

Reima Jokinen, TM, FM, Turku

 

Viimeiset 20 vuotta on suomalaista keskustelua Lutherin vanhurskauttamisopin oikeasta tulkinnasta sävyttänyt kysymys Kristuksen läsnäolosta uskossa. Vallitsevan tulkintasuunnan näkemys, joka pitää pintansa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, on se, että Kristuksen läsnäolo syntisessä on vanhurskauttamisen syy. Tätä linjaa edusti vielä ainakin Olli-Pekka Vainion väitöskirja vuodelta 2004. Keskustelua aiheesta on jatkettava, sillä nykytulkinnan väitteet aiheuttavat hämmennystä tärkeimmässä, vanhurskauttamisen opinkohdassa. Kirjoitukseni otsikko on suomeksi Paikaton (Kristuksen) läsnäolo.

 

Edes nykytutkimus ei käsittääkseni kuitenkaan ainakaan suoraan väitä, että Luther opettaisi Kristuksen läsnäolon uskossa olevan localis (paikallista): Läsnäolon tavasta käytetään termiä reaalis-onttinen, joka kuulostaa teologisesti ihan hyvältä. Silti nykytutkimuksen johtopäättely vie siihen suuntaan, että syntisen pitäisi Sovinnonkaavan forenssisesta vanhurskauttamisopista poiketen kääntää jollakin tavoin katseensa myös itse uskoon. Mitä se katseen kääntäminen käytännön tilanteissa voisi merkitä, siihen en ole tähän mennessä löytänyt vastausta nykytutkimuksen edustajilta. Tällaisella painopisteen muutoksella olisi kuitenkin suuret sielunhoidolliset vaikukset: Millä lohduttaa ahdistunutta syntistä esimerkiksi yksityisripissä, jos pelkkä forenssinen näkökulma vanhurskauttamiseen ei riitä? Jos se taas riittää, nykytutkimus ei tuo mitään uutta Sovinnonkaavan opetukseen. Näin onkin hyvä.

 

Mielestäni nykytutkimus hämmentää sanojen realis (todellinen) ja localis merkityksiä keskenään. Onkin hedelmällistä ottaa lähtökohdaksi se, että usko on localis, Kristuksen läsnäolo ei, sillä se on ”vain” realis. Usko ja Kristus eivät myöskään ole sama asia – tämänsuuntaisiinkin väitteisiin olen joskus törmännyt. Käsite läsnäolo tuo arkikielen pohjalta helposti mieleen paikallisuuden. Uskossa toteutuu kuitenkin erilainen, mutta silti todellinen Kristuksen läsnäolon muoto. Näin ollen seuraavanlainen filosofinen päättely olisi teologisesti virheellinen:

 

Raitiovaunuun nousi Kristukseen uskova mies.

Uskossa Kristus on läsnä.

Kristus nousi raitiovaunuun.

 

Lutherille Jumalan kaikkiallinen läsnäolo oli käsittämätön salaisuus, jota ei voi esittää arkikielen tai filosofisen ymmärryksen pohjalta. Jumala on kaikkialla läsnä modo illocali (paikattomalla tavalla. Termi on omani). Tähän on vain kaksi poikkeusta: Kristuksen lihaksitulo (incarnatio) ja toinen tulemus (adventus). Paikaton on myös sakramentaalinen yhtymys ehtoollisessa (unio sacramentalis): Kristuksen ruumis ja veri saadaan todellisesti (vere et realiter), mutta silti ei tapahdu esimerkiksi Kristuksen ruumiin ”leiväksituloa” (impanatio. Vrt. incarnatio); Kristuksen ruumis ei sulkeudu leivän sisään (localis inclusio), mutta silti hänen ruumiinsa saadaan ”leivässä, leivän alla ja leivän kanssa” (in, sub, cum pane)*. Tällaista läsnäolon tapaa emme kuitenkaan käsitä: saamme todellisesti Kristuksen tosi ruumiin, mutta emme silti pureksi sitä hampaillamme tai sulata sitä vatsassamme. Yhtä lailla käsittämätön on Kristuksen olemuksellinen läsnäolo uskovassa (unio mystica). Tämä unio toteutuu vain oikeassa, elävässä ja raamatullisessa uskossa – harhaoppisilla tai kuolemansynnissä se ei pääse toteutumaan. Pyhä Henki ja Kristuksen läsnäolo voidaan menettää.

 

Lutherin mukaan oikeassa uskossa Kristus on silti läsnä erittäin todellisesti ja vaikuttavasti (praesentissime, realissime, efficacissime). Reformaattori kritisoi skolastisen teologian käsitystä, jonka mukaan Jumala on kaukana taivaassa, jota kohti armoitetut rakkausvoimat pyrkivät. Usko ymmärrettiin kyvyksi tai ominaisuudeksi (habitus), eräänlaisiksi hengellisiksi lihaksiksi, jotka parhaansa yrittäen saattoivat tavoittaa tuon kaukana taivaassa olevan Jumalan. Galatalaiskommentaaria laatiessaan Luther pyrki tuon tuostakin osoittamaan tämän näkemyksen vääräksi. Skolastinen teologia piti uskoa tekona. Siksi Luther asetti rakkausvoimien tilalle Kristuksen persoonan. Vain siksi, että usko Kristukseen tarttumalla omistaa hänet, sillä on voimaa vanhurskauttaa. Oma rakkautemme ja muu uskomme laatu sinänsä jäisivät aina liian heikoiksi pystyäkseen tähän.

 

Kun Luther asettaa rakkausvoimien tilalle Kristuksen persoonan, hän joskus esittää uskon ja Kristuksen keskenään hyvin läheisiksi. Seuraavia sitaatteja nykytutkimus mielellään käyttää asiansa puolestapuhujina:

 

”Juuri uskossa Kristus on läsnä” (WA 40, I, 228-229). Tällä kohtaa ei nykytutkimuksessa tunnuta kiinnitettävän huomiota sanoihin, jotka Luther samassa yhteydessä lisää: Kristus on ”niin sanoakseni” läsnä. Läsnäolon ei ilman muuta ajatella olevan arkiajattelun mukaista, siis localis. Luther ei tällä sitaatilla kehota syntistä etsimään itsestään Kristuksen läsnäoloa tullakseen vanhurskaaksi. Hieman edempänä Luther selittääkin (s. 229): ”Mutta se, millä tavalla hän on läsnä, ei voida ajatella, sillä se on pimeyttä. Missä siis on sydämen tosi luottamus, siellä Kristus on läsnä tuossa pilvessä ja uskossa.” Sydämen luottamus on syntynyt Jumalan sanan lupausten vaikuttamana. Pyhä Henki antaa ihmiselle raamatullisen, oikeaoppisen uskon, joka vanhurskauttaa reaalisen Kristus-yhteytensä takia. Uskova, saati sitten epäuskoinen, ei silti voi osoittaa sormellaan kohti rintaansa ja todeta: ”Koska Kristus on täällä, ihoni rajoittaman alueen sisällä, Jumala pitää minua vanhurskaana.” Lokaaliseen läsnäoloon ei voi vedota. Forenssisen vanhurskauttamisopin hylkääminen vie lähelle tällaista.

 

Vahvana todisteena asiansa puolesta nykytutkimus pitää myös sitaattia: ”Kristuksen ja uskon on yhdistyttävä (coniungi) toisiinsa täydellisesti; meidän tulee kertakaikkiaan olla taivaassa ja Kristuksen tulee olla, elää ja vaikuttaa meissä. Hän ei nimittäin elä ja vaikuta meissä ajatuksellisesti ja teoreettisesti, vaan reaalisesti, ja hän on läsnä mitä todellisimmin ja vaikuttavimmin” (WA 40, I, 546). Siinä, että Kristuksen ja uskon yhdistyminen saa aikaan sen, että ”meidän tulee kertakaikkiaan olla taivaassa”, Luther ei tietenkään ajattele olevan mitään paikallista uskovan siirtymistä maasta taivaaseen tai Kristuksen astumista ”ylhäältä alas”, vaan kyseessä on unio, jossa paikaton (Jumala) vaikuttaa paikalliseen (uskova). Koska Kristuksen läsnäolo ei ole localis, on hän sydämessä asuessaankin taivaassa, ja siinä olemistodellisuudessa, "taivaan foorumilla" (in foro coeli), tapahtuu vanhurskaaksijulistaminen, kun koko maailmaa kohdannut anteeksianto tulee Pyhän Hengen lahjoittaman uskon kautta sovelletuksi yksittäisen ihmisen kohdalle. Kristuksen ja uskon yhdistyminen ei toisaalta myöskään ole mikään ”assimilatio”, ”consubstantiatio” tai ”mixtio”, toisen muuttuminen toiseksi tai keskinäinen sekoittuminen. Jumalan ja ihmisen olemistodellisuudet kuitenkin leikkaavat siinä, kun usko tarttuu (apprehendit) Kristukseen, Jumalan Lahjaan, sanan kautta. Ihmisellä on passiivinen sopivuus olla yhteydessä Jumalaan, koska meidät on luotu hänen yhteyteensä. Vaikka tämän Lahjan olemistapa meissä on paikaton, sen vaikutukset (hedelmät) ovat tietysti paikallisia. Nämä vaikutukset eivät kuitenkaan ole vanhurskauttamisen syy.

 

Toivon, että keskustelu jatkuu, jotta asiaan saataisiin niin asiallinen kuin terminologinen luterilainen yksimielisyys. Kyseessä ei ole teoreettinen, vaan uskonelämän turvaamiseen tähtäävä asia.

 

 

*Tähän on liitettävä kommentti sanoista ”leivässä, leivän kanssa, leivän alla”, joita usein käytetään luterilaisuudelle ominaisina ilmaisuina reaalipreesenssistä: ”Kristuksen ruumis on läsnä leivässä, leivän kanssa ja leivän alla.” Emme löydä tätä ilmaisua Lutherin kirjoituksista kuin yhden ainoan kerran, ja silloinkin sen tarkoitus on osoittaa, että tätä sanamuotoa saatetaan hätätilassa käyttää kieltämään todellinen läsnäolo. Siltä puuttuu selkeyttä verrattuna sanoihin ”Tämä on” tai ”Leipä on”. Kun luterilaiset tunnustuskirjat käyttävät tätä sanamuotoa positiivisessa merkityksessä, ne eivät suinkaan lankea Lutherin sakramenttiopista. Niissä sanotaan selvästi, että sanamuoto on sekundäärinen ja tiettyjen olosuhteiden vaatima: ”Kristuksen ja pyhän Paavalin sanoista ovat peräisin sanonnat: ehtoollisleipä on ’Kristuksen ruumis’ ja ’osallisuus Kristuksen ruumiiseen’. Näiden ohella käytetään sanontoja ’leipään sisältyvänä’, ’leivän myötä’, ’leivässä’. Näin torjutaan paavilainen transsubstantiaatio-oppi ja tehdään selväksi, että leivän muuttumaton olemus ja Kristuksen ruumis ovat sakramentaalisesti yhdistyneet.” – – Niinpä siis tunnustuskirjat käyttävät sanoja ”leivässä, leivän kanssa, leivän alla” pelkästään apukeinona korostaakseen, että muuttumaton leipä on Kristuksen ruumis, ja sakramentissa on siis tapahtunut yhdistyminen, jossa kaksi entisellään pysyvää, muuttumatonta materiaa on tullut yhdeksi. (Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti. Luterilainen oppi ehtoollisesta, s. 47-48. SLEY-Kirjat. Pieksämäki 1992.)