VAINION VÄITÖSKIRJAN ARVIOTA

VAINION VÄITÖSKIRJAN ARVIOTA

Sakari Meinilä, Oulu

Olli-Pekka Vainio on kirjoittanut laajan ja perusteelliselta vaikuttavan väitöskirjan luterilaisen vanhurskauttamisopin kehityksestä (Luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitys Lutherista Yksimielisyyden ohjeeseen. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. Helsinki 2004). On nostettava hattua suurelle työmäärälle. Vainion teksti on oivaltavan tuntuista. Siinä tuntuu myös selvänä helsinkiläisen Luther-koulukunnan sydänäänet. Seuraavassa koetan analysoida Vainion tekstin Tunnustuskirjoja ja Lutheria koskevia osioita.

Yleisiä huomioita

Vainio näyttää siis paikoitellen käyttävän samantapaista argumentaatiota kuin Helsingin Luther-koulukunta, erityisesti sen johtohahmo, ekumeniikan emeritusprofessori Tuomo Mannermaa. Tällainen on esim. Sovinnonkaavan viittaus Lutheriin vanhurskauttamisen opinkohdan ”parempana selittäjänä” (s. 36), millä pyritään saamaan unio-ajatus, ts. ihmisen uskon kautta tapahtuva Kristukseen yhdistyminen epäsuorasti osaksi myös Sovinnonkaavan vanhurskauttamisoppia. Muun muassa sivuilla 45-46, 50 ja 68 on samoja Luther-sitaatteja, joita Mannermaakin käyttää omissa kirjoituksissaan. Toisaalta Vainio ottaa myös etäisyyttä Mannermaan tulkintoihin. Näitä Mannermaan kantoja ovat Sovinnonkaavan näkeminen ristiriitaisena Lutheriin nähden ja Kristuksen reaalisen syntisyyden teema. Sellaiset Luther-sitaatit, joissa rakkaus suljetaan pois uskosta, puuttuvat – aivan kuten Mannermaalla. Itse kaipaan jatkuvasti näiden Lutherin kohtien käsittelyä suomalaisen Luther-koulukunnan teksteissä.

Toinen liian vähäiselle käsittelylle jäävä piirre on se, että vaikka Vainio myöntää uskon kohdistuvan vain ”vaskikäärmeeseen”, jää tämä puoli Kristuksen työstä ohuelle pohjalle unio-teeman rinnalla. Näin Kristuksen rististä ei tule se kokoava periaate, mikä sille kuuluisi kristillisen opin keskuksena, vaan se käytännössä syrjäytyy Kristuksen läsnäolon teemojen tieltä.

Unio-oppihan ei ole koko kristinoppi. Mikäli tällainen osa-alue valtaa kokonaisuuden aseman, olemme suurissa ongelmissa uskonelämässämme, jonka keskuksena tulisi olla yksin ”Jeesus Kristus, ja hän ristiinnaulittuna”. Väitöskirja vyöryttää eteemme lukemattomia väitteitä, joiden jokaisen tarkistaminen vie aikaa. Lukuisat yksityiskohdat, tiedot ja väitteet muodostavat helposti pimentävän muurin, joka peittää kokonaissanoman silmiltämme.

Arvioin seuraavassa teoksen sitä osaa, jossa käsitellään Sovinnonkaavaa.

Sovinnonkaava

Vainio myöntää että Sovinnonkaava tai muukaan Tunnustuskirja-materiaali ei sisällytä uniota missään eikä kertaakaan vanhurskauttamiseen:

”Kristus-unio ei ole eksplisiittisesti yhdistävä tekijä pelastustapahtuman eri osien, vanhurskaaksi lukemisen ja vanhurskaaksi tekemisen välillä… Uskoa ei määritellä Christus forma fidei -formelilla eikä vanhurskauttamista kuvata eksplisiittisesti yhteytenä Kristuksen persoonaan. Sen sijaan määrittelyjä hallitsevat juridiset termit” (OPV 263-264).

”... on kuitenkin mainittava, että mikään muukaan Tunnustuskirjoissa olevista teksteistä ei eksplisiittisesti määrittele vanhurskauttamista Jumalasta osalliseksi tulemisena. Näin ei tehdä FC:ssä eikä Apologiassa eikä edes Lutherilta itseltään peräisin olevissa Schmalkaldenin opinkohdissa” (OPV 264).

”Oppia Jumala-partisipaatiosta ei esiinny missään muualla kuin FC:ssä, jossa sen asema osana vanhurskauttamista hyviä tekoja tuottavana todellisuutena kielletään” (OPV 264).

Tässä tuntunee jopa raikkaiden tuulien puhallusta luetun vanhurskauttamisen yksinomaisuutta korostavien mielestä. Vainio kuitenkin ohjaa ajatusta siihen suuntaan, että Tunnustuskirjat olisi ”rivien välissä” opettamassa uniota myös vanhurskauttamisen yhteydessä. Vainio esittää Mannermaankin käyttämän perustelun siitä, miten myös FC:n (Sovinnonkaava eli Yksimielisyyden ohje) unio-kanta olisi tulkittava Lutherin Galatalaiskommentaarin avulla. FC näet viittaa Lutherin Galatalaiskommentaariin vanhurskauttamisopin tarkempana selittäjänä, joten se ei pidä ongelmallisina tämän teoksen ilmauksia, jotka Vainion mukaan ovat unitiivisia (ilmauksia, jotka sisältävät Kristuksen ja kristityn välisen yhdistymisen ajatuksen).

Selityksenä sille, että Sovinnonkaava vaikenee union sisällyttämisestä vanhurskauttamiseen, olisi Vainion mukaan ollut historiallinen tilanne: ”Tunnustuskirjoissa pelastuksen kristologisia perusteita ei selvitetä sillä tarkkuudella kuin niiden muotoilijoiden omissa teksteissä... FC:n tekemä rajaus ei … muodostu ongelmalliseksi, jos se nähdään ja tulkitaan teologista taustaansa vasten. Kyseessä on Osianderia vastaan suunnattu rajaus, jossa Jumalan asumisen kielletään vanhurskauttavan sen tuottamien hyvien tekojen tähden. FC:ssä asuminen samastuu imputaatiota seuraavaan efektiivisen puhdistumiseen” (OPV 264; lih. SM).

Vainion mukaan FC:n tuomio kuitenkin osuu ”olkinukkeen”, ts. eräällä tavoin keksittyyn vastustajaan. Osianderkiistassa ei Vainion mukaan ollut kyse edellä mainitusta ongelmasta eli siitä, että tuomitaan Jumalan uskovassa asumisen tuottamien hyvien tekojen vanhurskauttavuus. Kysymys oli sen sijaan tuon asumisen itsensä suhteesta vanhurskauttamiseen ja toisaalta sen aikaansaaman uudistuksen luonteesta. Vainio kritisoi FC:tä tässä kohden: ”FC:n ongelma kuitenkin on, että se jättää käsittelemättä vanhurskauttamisen ja renovatioteeman suhteessa Jumalan asumiseen” (OPV 265).

Tämä puute koetettiin sitten – Vainion mukaan – hieman ontuvasti korjata FC:n allekirjoittamisen jälkeen seuraavassa vaiheessa, kun 1600-luvulla opetus uniosta vanhurskauttamisessa nousi jälleen ajankohtaiseksi. Koetettiin olla uskollisia FC:n ongelmalliselle kannalle keksimällä jako unioon, joka kuuluu vanhurskauttamiseen, ja inhabitatio Deihin (Jumalan asuminen kristityssä), joka on vasta sen seuraus ja osa uudistusta. Tämä puolestaan on Vainion mukaan ongelmallista kolminaisuusperiaatteen vuoksi, sillä onhan asia niin, että missä on kolminaisuuden yksi jäsen, ovat myös kaksi muuta (OPV 266). Näiden liittäminen vasta uskon ja vanhurskauttamisen seuraukseksi näyttää Vainion mukaan ongelmalliselta, vaikkapa ajallisesti eroa ei olisikaan. Tämän ongelmallisena pitämänsä jaon syynä Vainio näkee FC:ssä historiallisista syistä (Osianderkiista) tehdyn Jumalan asumisen uskovassa tuomitsemisen vanhurskauttamisen yhteydessä. Tahdottiin olla uskollisia tälle FC:n kannalle ja keksittiin uusi termi, unio, vanhurskauttamista kuvaamaan. Näin asuminen saattoi jäädä FC:n mukaisesti uudistuksen yhteyden määreeksi.

Vainion suhtautuminen Sovinnonkaavaan

Vainion suositus Sovinnnonkaavaan suhtautumisessa on, että se tulkitaan historiallisessa tilanteessa tehdyksi. Sovinnonkaavalle antaisi arvon se, että sen avulla onnistuttiin säilyttämään luterilaisuuden sisäinen yksimielisyys. ”Symbolien tehtävä on tässä mielessä sidottu sen syntyaikaan liittyneisiin kysymyksen asetteluihin” (OPV 266).

Vainio vaikuttaa tällä kohdalla (OPV 266) ajattelevan, että FC on onnistunut vain kirkkopoliittisesti. Se ei ole täydellinen esitys vanhurskauttamisesta, vaan vain sen hetkisten kysymysten ratkaisu. Tosin FC:n itseymmärrys katsoo Vainion mukaan myöhemmänkin kirkon olevan sidottu siinä ilmaistuun käsitykseen. FC:lle voidaan Vainion mukaan kuitenkin tehdä oikeutta vaikka siihen lisätään siitä puuttuvat kristologiset elementit (OPV 267), jotka ovat esillä sen kirjoittajien ja Lutherin teksteissä muualla näiden teoksissa. Vainio tulkitsee, että lopulta FC:n tarkoituksena on tuomita vanhurskauttamisesta vain hyvät teot, ei tehdä täydellistä esitystä siitä (OPV 267). FC itse näet viittaa lopulta Lutherin Galatalaiskommentaariin. Näin FC sisältäisi vanhurskauttamisopissaan ”merkittävän avoimuuden periaatteen”.

Arviointi väitöskirjan Sovinnonkaava-osiosta

Sovinnonkaavan opin näkeminen korostetusti historialliseen tilanteeseen liittyvänä kompromissina asettaa sen intentioiden rehellisyyden helposti kyseenalaiseksi. Mikäli koetamme luoda jonkin asiakirjan opillista sisältöä vain sitä silmällä pitäen, että näin saadaan mahdollisimman moni allekirjoittamaan se, joudumme asettamaan totuuskysymyksen toiselle sijalle, ja näin joudumme totuuden hylkäämisen vaaraan. Totuushan ei ole mikään monien ihmisten kantojen muodostama ”leikkaus” eli kompromissi ihmisten mielipiteistä. Totuuden luonteeseen kuuluu, että se on totta, vaikka kukaan ei siihen uskoisikaan. Näin ollen Vainion tulkinta Sovinnonkaavan sisällöstä asettaa asiakirjan koko arvon vaakalaudalle. Miksi enää tunnustautuisimme totuuskäsityksen oikean luonteen nurkkaan heittäneeseen opukseen? Sehän merkitsisi samaa kuin tietoinen tunnustautuminen erehdykseen tai valheeseen.

Tietysti on mahdollista, että historian aikana on syntynyt tällaisia asiakirjoja, ja periaatteessa myös Sovinnonkaava on asetettava testiin, löytyykö siitä aineksia jotka osoittaisivat sen olevan tällainen kompromissi. Katson kuitenkin, että on ongelmallista Sovinnonkaavan ja Tunnustuskirjojen tapaisen sopimusasiakirjan suhteen tulkita sitä sen ulkopuolella olevien tekstien valossa. Osapuolethan eivät näet sitoudu noihin ulkopuolisiin lähteisiin, vaan vain itse tekstiin – ainakin ellei joitain ulkopuolisia lähteitä nimenomaan mainita. Vainion suositus, että luterilaisuudeksi tulkittaisiin nykyisin Sovinnonkaavan kirjoittajien toisaalla tuotannossaan esittämiä asioita, kumoutuu mielestäni siihen, että nämä samat kirjoittajathan juuri olivat käsityksensä mukaan laatimassa luterilaisuudessa yhteisesti hyväksyttävää oppia. He juuri koettivat tehdä sen, mitä Vainio nyt ajaa takaa uudelleen arvioinnin hengessä. Mikäli asiaa siis kysyttäisiin Sovinnonkaavan tekijöiltä, he epäilemättä viittaisivat tähän laatimaansa asiakirjaan eivätkä omiin teoksiinsa. Mikäli heidän omat teoksensa olisivat sisältäneet jotain oleellista suhteessa vanhurskauttamiseen, he varmaankin olisivat sisällyttäneet asianomaiset kannat Sovinnonkaavaan. Tai sitten he olisivat erottautuneet julkisesti asiakirjasta.

Esimerkiksi Jacob Andreaen Jumalan vanhurskauttamisen yhteydessä tapahtuvaa uskossa asumista koskevat teesit FC:n ensimmäisissä versioissa putosivat pois lopullisesta FC:n tekstistä (vrt. OPV 206-212). Tämä voi johtua siitä, että niistä ei ollut yksimielisyyttä. Toinen tulkinta on, että pois jääneet ajatukset olivat niiden esittäjien itsensäkin mielestä vielä epävarmoja tai epäselviä, ja mitään epäselvää ei tahdottu tunnustusdokumenttiin sisällyttää. Niinpä Sovinnonkaavan tulkitseminen näiden todellisuudessa ehkä epävarmojen mielipiteiden ”lävitse” on hyvin erehdysaltista. Emmehän voi tietää noiden ajatusten taustoja paremmin kuin sen ajan ihmiset itse. Niitä ei katsottu tarpeelliseksi tai mahdolliseksi kirjoittaa Tunnustuskirjoihin. Meidän myöhemmin elävien lienee syytä kunnioittaa näitä heidän ratkaisujaan.

On selvää, että Jumala hallitsee myös väittelyprosesseja ja voi johtaa sellaisen mieleiseensä lopputulokseen. Tämän todistaa jo ensimmäinen opillinen väittely, joka Apostolien tekojen mukaan käytiin ympärileikkauksesta. Sielläkin väiteltiin asiasta, ja jopa paljon. Ilmeisesti siellä esitettiin siis vastakkaisia mielipiteitä, jotka sulkivat toisensa pois. Näitä ei voitu kaikkia ottaa mukaan Apostolien tekoihin, Raamatun legitiimiksi opiksi. Ajatellaksemme tässä kohdassa siten kuin Vainio meidän pitäisi nyt asettaa Raamatun ympärileikkausopetus uuteen harkintaan noiden aiemmin ja myöhemmin esiintyneiden kristittyjen vuoksi, jotka tahtoivat säilyttää Mooseksen lain ja ympärileikkauksen välttämättöminä pelastukseen? Samoinhan nyt Sovinnonkaavan suhteen viitataan kantoihin, joita ovat esittäneet sen laatimiseen osallistuneet ihmiset ennen tämän asiakirjan valmistumista ja sen jälkeen.

Sovinnonkaava on yhteisesti hyväksyttyä oppia. Se pyrkii näin ollen paljastamaan nimenomaan sen alueen, mistä oltiin yksimielisiä. Sovinnonkaavan toinen nimitys onkin Yksimielisyyden ohje. Tässä ei voida asettaa Sovinnonkaavan kanssa samalle tasolle sellaisia asioita, joita kukin kirjoittaja muussa tuotannossaan esitti joko ennen tai jälkeen asiakirjan allekirjoittamisen. Kaiketi juuri Sovinnonkaavassa ”tehtiin parhaansa”, jotta totuus tulisi mahdollisimman kirkkaasti esiin? Muut opit ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä. Ne eivät näin myöskään velvoita luterilaisuutta.

Inhabitatio Dei

Sanoin edellä, että Sovinnonkaavan kirjoittajien toisaalla tuotannossaan esittämiä mielipiteitä ei voida rinnastaa itse Sovinnonkaavan tekstiin. Tämä koskee myös oppia Jumalan olemuksellisesta asumisesta kristityssä. Sanotaanhan asianomaisessa kohdassa, että siinä on aikomus selvittää asia, ratkaista kyseinen keskustelu oikein. Seuraava asiaa koskeva Sovinnonkaavan sitaatti on Tuomo Mannermaan kirjasta In ipsa fide Christus adest: ”Sen lisäksi on ratkaistava oikein keskustelu, joka koskee Jumalan olemuksellista asumista meissä. Vaikka näet Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki (joka on ikuinen ja olemuksellinen vanhurskaus) asuu uskon kautta niissä valituissa, jotka on vanhurskautettu Kristuksen kautta ja jotka on sovitettu Jumalan kanssa (sillä kaikki todella hurskaat ovat Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä ja Jumala ajaa heitä hyvän tekemiseen), kuitenkin tämä Jumalan heissä asuminen ei ole se uskonvanhurskaus, jota Pyhä Paavali käsittelee ja jota hän kutsuu Jumalan vanhurskaudeksi, ja jonka tähden meidät julistetaan vanhurskaaksi Jumalan edessä. Sen sijaan Jumalan asuminen uskovassa seuraa sitä edeltävää uskonvanhurskautta, joka ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksisaaminen, syntisen ilmainen hyväksyminen pelkän yhden Kristuksen kuuliaisuuden ja täydellisen ansion tähden” (Mannermaa ss.12-13/Bekenntnisschriften s. 932-933) (lih. SM).

Sovinnonkaavassa koetettiin viedä päätökseen tuolloin käyty kiistely aiheesta. Edellä ollut sanamuoto osoittaa, että asiasta oli käyty väittelyä luterilaisten omassa piirissä, ja että kaikki nämä mielipiteet eivät tulisi asiakirjan lopulliseksi kannaksi. Sovinnonkaavan itsensä voidaan näin katsoa olevan sitä mieltä, että on esiintynyt näkemyksiä, joita siihen ei voitu ottaa – näkyyhän Sovinnonkaavan oman ilmauksen mukaan oikein ilmaistu kanta tietysti juuri siinä itsessään. Näin Vainion pyrkimys aukaista keskustelu uudelleen sotii tätä Sovinnonkaavan omaa pyrkimystä vastaan.

Torjuuko Sovinnonkaava vain hyvät teot vanhurskauttamisesta?

Vainion tulkinta, että Sovinnonkaavassa koetettiin torjua vain (uskonvanhurskaudesta) läsnä olevan Jumalan vaikuttamat hyvät teot, ei itse Jumalan asumista kristityissä (ss. 257, 265, 267: ”Jumalan inhabitatiolla tarkoitetaan FC:ssä yksiselitteisesti Jumalan läsnäolon vaikuttamia hyviä tekoja”), on puolestaan ristiriidassa sen seikan kanssa, että esimerkiksi edellä olevassa sitaatissa puhutaan siitä, miten uskonvanhurskaus ei ole ”mitään muuta” kuin anteeksisaaminen Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Silloinhan asuminenkin jää pois kuvasta hyvien töiden lisäksi, sillä se ei palaudu pelkkään anteeksiantamukseen eli Jumalan suosioon. Osoitetaanhan torjunta lisäksi nimenomaan myös asumiseen edellä olevassa kohdassa, ei vain hyviin tekoihin. Jumalan asuminen itse nimenomaan seuraa sitä edeltävää uskonvanhurskautta, eivät vain asumisen aiheuttamat hyvät teot. Toisessa kohdassa, joka käsittelee asumista ja tämän asumisen vaikutusta, Sovinnonkaava kieltää nimenomaan katsomasta läsnä olevan Kristuksen jumalalliseen luontoon, ja kuinka se peittää syntiä:

”Hylkäämme kaikki sellaiset opit, jotka sotivat Jumalan sanaa, profeettojen ja apostolien opetusta sekä kristillistä uskoamme vastaan: – – 4. Usko ei katsele yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä” (Sovinnonkaava, luku 3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus. TK 1990, 499 lih. SM).

Synnin peittäminenhän on anteeksiannon, ei hyvien tekojen ilmaus. Näin ollen on kaikkea muuta kuin yksiselitteisesti kysymys vain hyvistä teoista, eikä niitä vaikuttavasta Kristuksen jumalallisen luonnon asumisesta kristityssä! Kohdasta näkyy selvästi, että myös Jumalan asuminen itse (vaikuttamisen ohella) vanhurskauttamisen perustan eli uskon kohteen piiriin sisällytettynä asiana torjutaan, eivät vain sen vaikuttamat hyvät teot. Kohdistuuhan jälkimmäisessä virkkeen osassa lisäksi uskon ”tarkkailukielto” yksinomaan asumiseen, eikä asumisen ja vaikuttamisen yhdessä suorittamaan synnin peittämiseen – puhumattakaan siitä, että koko torjunta tarkoittaisi vain hyviä tekoja, kuten Vainio antaa ymmärtää.

Vainio siis väittää, että rajatessaan Jumalan ihmisessä asumisen ulos uskovanhurskaudesta Sovinnonkaava tähtäisi Osianderia vastaan, mutta se kuitenkin tulkitsisi häntä väärin. Osuihan Sovinnonkaavan tuomio Vainion mukaan ”olkinukkeen”. Toisaalta Vainio katsoo, että Sovinnonkaava tuomitsisi ainoastaan hyvät teot, ei niinkään itse näitä tekoja vaikuttavaa inhabitatio Deitä vanhurskauttamisesta.

Mikäli näin olisi, ehkä Sovinnonkaava todella ampuisi olkinukkea tykillään. Mutta jos tarkastelemme yksinomaan Sovinnonkaavan lausumia sellaisenaan ilman ennakkoasetelmia tai vertaamista mihinkään historialliseen oppiriitaan, on mielestäni todettavissa, että Vainion Sovinnonkaavan tulkinta ei näytä kuvaavan niitä oikein. Asuminen itse näytetään selkein sanoin torjuttavan ulos vanhurskauttamistapahtumasta: ”…vaikka näet Jumala, Isä Poika ja Pyhä Henki (joka on ikuinen ja olemuksellinen vanhurskaus) asuu uskon kautta niissä valituissa , jotka on vanhurskautettu Kristuksen kautta ja jotka on sovitettu Jumalan kanssa (sillä kaikki todella hurskaat ovat Jumalan, Isän Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä ja Jumala ajaa heitä hyvän tekemiseen), kuitenkin tämä Jumalan heissä asuminen ei ole se uskonvanhurskaus, jota Pyhä Paavali käsittelee ja jota hän kutsuu Jumalan vanhurskaudeksi, ja jonka tähden meidät julistetaan vanhurskaaksi Jumalan edessä. Sen sijaan Jumalan asuminen uskovassa seuraa sitä edeltävää uskonvanhurskautta, joka ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksisaaminen, syntisen ilmainen hyväksyminen pelkän yhden Kristuksen kuuliaisuuden ja täydellisen ansion tähden” (lih. SM).

Lihavoimani kohdat osoittavat, että itse asuminenkin, ei vain sitä seuraavat teot, torjutaan vanhurskauttamisesta. Se, että meitä ei julisteta vanhurskaaksi Jumalan meissä asumisen tähden ilmenee suoraan tekstistä: ”Jumalan heissä asuminen ei ole se uskonvanhurskaus…” Tämä asia tulee vielä selvemmäksi jatkon negaatiossa: Sen sijaan Jumalan asuminen uskovassa seuraa sitä edeltävää uskonvanhurskautta, joka ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksisaaminen, syntisen ilmainen hyväksyminen pelkän yhden Kristuksen kuuliaisuuden ja täydellisen ansion tähden (lih. SM).

Kristuksen ansio ja anteeksisaaminen esitetään selvääkin selvemmin ainoana vanhurskautemme sisältönä vanhurskauttamisessa. Joka sanoo: ”ei mitään muuta”, sulkee kaikki muut asiat pois. Siispä myös kaikenlainen Jumalan ihmisessä oleminen suljetaan tällä samalla lausumalla pois vanhurskauttamisesta, yhtä hyvin kuin sen synnyttämät teotkin. Mannermaa ei turhaan tulkitse tätä Sovinnonkaavan kohtaa Luther-tulkintansa unio-näkemyksen kanssa ristiriitaiseksi.

Tästä seuraa väistämättä johtopäätös: jos Vainio tulkitsee väärin Sovinnonkaavan torjuman inhabitatio-käsityksen, hän käsittää väärin myös sen rajauksen, mihin Sovinnonkaavan tuomio kohdistuu. Näin ollen on ilmeistä, että ainoastaan käsittämällä väärin Sovinnonkaavan tuomion sisältö, voidaan päätyä Vainion kantaan siitä, että Sovinnonkaavan tuomio osuu Osianderissa olkinukkeen. Vain väärin käsitetty Sovinnonkaava tuomitsee olkinuken, eikä osu kohteeseensa. Oikein käsitetty Sovinnonkaava näin ollen torjuu juuri oikein käsittämänsä Osianderin kannan. Jumalan asuminen itse ei kuulu vanhurskauttamisen perustaan.

Vainio siis muotoilee uudelleen Sovinnonkaavaa, voidakseen syrjäyttää sen esittämän oppituomion. Tämän jälkeen hän voi väittää, että tämä tuomio ei rajaa pois sitä, minkä se itse asiassa tekee: inhabitation vanhurskauttamisesta. Kun tämä saadaan hyväksytettyä lukijoiden mielissä, voidaankin syntyneestä aukosta kuljettaa sisään Sovinnonkaavan torjuma kanta, ”kristologiset elementit” vanhurskauttamisen osana. ”Olkinukkena” tässä Vainion käsittelyssä toimii siis Vainion oma Sovinnonkaavan tuomitseminen – hän itse torjuu olkinuken Sovinnonkaavassa, jota hän ei käsitä sen yksinkertaisen sanamerkityksen mukaan.

Kristus vanhurskautenamme molempine luontoineen

Vainio vetoaa siihen, että kun Sovinnonkaava opettaa vanhurskautenamme olevan Kristuksen molempien luontojen eli hänen koko persoonansa koko kuuliaisuuden, tästä saataisiin linkki Kristuksen läsnäoloa vanhurskauttamisessa korostavaan kantaan. Tässä Vainio kuitenkin mielestäni ylikorostaa jumalallista luontoa Sovinnonkaavan ilmausta selittäessään (OPV 258: ”Kristuksen ansion soveltaminen on suoraan riippuvainen hänen jumalallisesta luonnostaan”.) Tämän Vainio selittää viittaavan siihen, että tätä kautta pelastuksen sisältävä inhimillinen luonto voi tulla kaikkialla läsnä olevaksi. Tätä kautta Vainio johtaa tämän kohdan sitten tukemaan sitä kantaa, että Kristuksen vanhurskauden imputaatio (hyväksilukeminen) olisikin osallisuutta Kristuksen jumal-inhimilliseen persoonaan. Vainio joutuu myöntämään tämän perustelun ohuuden. FC:ssä soteriologista (pelastusopillista) kristologiaa käytetään Vainion mukaan ”pitkälti juridisten edellytysten hankkimiseen” (OPV 258).

Persoona-sanan tuominen vanhurskauttamista koskevaan tekstiin ei kuitenkaan mitenkään välttämättä edellytä vanhurskauttamisen perustan opinkohdassa toimivan nykyhetkisen läsnäolo-ajatuksen union eli persoonien olemisen yhteyden mielessä sisällyttämistä vanhurskauttamisen perustaan. Sen käyttö ei niin ikään ole ristiriidassa edes työn ja persoonan jaon kanssa vanhurskauttamisessa. Voidaanhan myös persoona lukea vanhurskaudeksemme. Onpa tämä kokonaisvaltaisempaakin lukemista kuin pelkän persoonassa olevan työn lukeminen osaksemme. Mutta kyllä työ on myös voitava erottaa luetussa mielessä Kristuksen persoonasta reaalisena todellisuutena ilman ristiriitaa. Itse persoonakin voidaan jakaa tällä tavoin ”kahtia”: meidän osaksemme hyväksilukemisella omistettu Kristuksen persoonahan epäilemättä erotetaan hänestä itsestään – siis hänen persoonastaan – reaalisena asiana. Tämän mukana erotetaan myös työ Kristuksen reaalisesta persoonasta vanhurskauttamisen tapahtumassa hyväksilukemisen suhteen.

Jumalan mukanaoloa sovituksessa persoonallisen yhtymyksen kautta inhimilliseen luontoon voidaan painottaa Vainion ajaman jumalallisen kaikkialla läsnäolevuuden mahdollistaman partisipaatioajatuksen (osallisuus) lisäksi ja sijasta Lutherin tavoin (GAL) siksikin, että vain ääretön Jumala on kykenevä tuottamaan sen suunnattoman ansion, mikä koko ihmiskunnan syntien sovitukseksi tarvitaan.

Vainion (OPV 257) esittämässä Sovinnonkaavan sitaatissa oleva ilmaus sopii täsmälleen edellä kuvattuun kantaan siitä, että persoona-sanan tuominen sovitukseen Jumalan ja ihmisyyden yhdistymisenä historiallisessa Jeesuksen elämässä ei ole luetun vanhurskauden vastainen ajatus:

OPV 257: ”Sen vuoksi me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että meille luetaan vanhurskaudeksi Kristuksen koko persoonan koko kuuliaisuus, jota hän on meidän sijaisenamme osoittanut Isälleen aina ristin häpeälliseen kuolemaan saakka” (Sovinnonkaava, TK 1990, 498) (lih. SM).

Tässä ratkaisu on mielestäni esitetty. Jumaluus ja ihmisyys yhdistyvät kyllä reaalisesti itsessään (Sovinnonkaava käsittelee ominaisuuksien vaihtoa Vainionkin mukaan vain Kristuksen ihmisyyden erikoistapauksessa (siis käsitellessään kristologiaa!)), mutta tämän ”yhdistymän” historiassa suorittama ansio osaksemme tulevana asiana tapahtuu kokonaan niin sanoakseni lukemistapahtuman sisällä, Jumalan sisimmässä. Lukea-sanahan viittaa edellä sekä jumaluuteen että ihmisyyteen niitä yhdistävän persoonan kautta. Tämä kaikki on forenssista puhetta, täydellistä sijaisuutta ja anteeksiantamusta.

Jumala uskomme kohteena on nimenomaan historiassa toimiva Jumala, Jeesuksen Kristuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa näkyvä Jumala (1. Kor. 15:3-4; Room. 4:25). Tässä ihmisessä Jumala näkyy meille alennuksessaan suloisena Vapahtajanamme, Sanan todistuksen kautta. Tämä ihminen on nyt ainoa Jumalamme. Jeesus sanoo: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän” (Joh. 14:9).

Juuri tämä edellä kuvattu on sen julistuksen sisältö, joka synnyttää uskon. Tässä puolestaan voi Jumala olla turvallisesti nähtävissä uskon vaikuttajana ja takaajana, kun Pyhä Henki edellä mainitun evankeliumin lupaussanan kautta herättää uskon ja kirkastaa Jeesuksen, hänen työnsä ja hänen sanansa, jotka hän maan päällä ollessaan teki ja sanoi. Juuri tämä usko luetaan vanhurskaudeksi.

Loppusana

Tässä olen voinut esittää vain aivan muutamia huomioita Vainion väitöskirjasta. Niissä on kriittisyyttä, minkä toivon lukijan ymmärtävän asian tärkeyden vuoksi. Vanhurskauttaminen on se ”opillisen silmämme verkkokalvo”, jonka avulla näemme kaiken selkeästi. Puolustammehan täydellistä armonoppia puolustaessamme samalla kuvaa Jumalasta rakastavana Isänä. Usko juuri ottaa vastaan edellytyksettömän armon Kristuksessa, ja siis näkee Isän Jumalan rakkaudellisena ja lempeänä itseänsä kohtaan. Jos tässä vaaditaan rakkautta ihmisen puolelta tai muuten tehdään asia epäselväksi, katoaa tämä armollinen kuva silmistämme ja jäämme helposti kovaan puserrukseen Jumalan lain edessä. Tämän vuoksi on tärkeätä, että yhä uudelleen otetaan kriittisesti pohdittavaksi myös nykyisin usein esitetyt väitteet Kristuksen läsnäolon kuulumisesta vanhurskauttamisen opinkohtaan.

Huolenaiheeni syy on ensiksikin siinä, että Kristuksen läsnäolon ajatuksen, union, on voitu nähdä, silloin kuin sitä koetetaan soveltaa vanhurskauttamisen opinkohtaan, voivan johtaa mm. rakkauden ja uskon sekoittumiseen ja sitä kautta lainomaisuuden tunkeutumiseen vanhurskauttamisoppiin. Perustuuhan myös asiakirja Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta luterilaisten ja katolilaisten välillä juuri unio-ajatuksen soveltamiseen. Toisaalta näen, että jos vanhurskauttamisen perustaksi käsitetään läsnäoleva Kristus, se johtaa meitä epävarmuuteen sitä kautta, ettei meissä ilman uskoa ole tuollaista Kristuksen läsnäoloa. Silloin tuon pelastavan läsnäolon olettava usko joutuu perustautumaan johonkin, jota ei ole Raamatussa yksikäsitteisesti ja suoraan luvattu.

Lyhenteet ja lähteet:

FC = Sovinnonkaava, Yksimielisyyden ohje

GAL = Luther, Martti. Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. Suom. A.E. Koskenniemi. 2p. Helsinki. SLEY. Kirjapaino Oy Lause 1957.

IPSA = Mannermaa, Tuomo. In ipsa fide Christus adest. Luterilaisen ja ortodoksisen kristinuskokäsityksen leikkauspiste. 2p. Missiologian ja ekumeniikan seura r.y. Finnische Gesellschaft fur Missiologie und Ökumenik. Helsinki 1981.

SOV = Yksimielisyyden ohje (Sovinnonkaava).

TK = Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat. SLEY-kirjat. Gummeruksen kirjapaino Oy. Jyväskylä 1990.

OPV = Vainio, Olli-Pekka, Väitöskirja Luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitys Lutherista yksimielisyyden ohjeeseen. (Helsinki 2004).