KUN KÄSI KIRJOITTI

Miika Vuola, kirkkoherra, Kaskinen

 

Alkulehdiltä loppusanoihin, ensimmäisestä lankeemuksesta viimeiseen tuomioon kohtaa meidät Pyhässä Raamatussa armon ja tuomion Jumala.

 

Tämän kaksoisilmoituksen sivuuttaminen on aikamme sananjulistuksen ehkä suurin epäkohta. Mutta tuleeko silloin lopulta ymmärretyksi ja vastaanotetuksi sanoma, joka elähdyttää apostolista tervehdystä: ”Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!”?

 

Danielin kirjan 5. luku vie meidät sen ajan maailmanvallan, Babylonian, hoviin keskelle riehakkaita juhlia, jotka kuningas Belsassar järjesti ”tuhannelle ylimyksellensä”. Kuninkaan edeltäjäisä Nebukadnessar (näiden kuninkaallisten kirjaimelliset sukulaissuhteet eivät ole aivan selvät) oli vuonna 586 eKr. valloittanut Juudean ja Jerusalemin vieden Juudan kansan, sen mukana nuoren Danielin, pakkosiirtolaisuuteen Babylonian maahan.

 

”Silloin tuotiin ne kulta‑astiat, jotka oli otettu temppelistä, Jumalan huoneesta, Jerusalemista, ja niistä joivat kuningas ja hänen ylimyksensä, hänen puolisonsa ja sivuvaimonsa. He joivat viiniä ja ylistivät kultaisia ja hopeisia, vaskisia, rautaisia, puisia ja kivisiä jumalia” (Dan. 5:3).

 

Siis: korkean tason juomingit mausteinaan sukupuolinen elostelu, ihmistekoisten jumalien ylistäminen taideteosten muodossa ja sen tarkoituksellinen halventaminen, mikä oli oikeasti pyhää (tästä oli kysymys, kun kuningas tietoisesti määräsi käytettäväksi Herran huoneesta ryöstettyjä astioita: hovissa ei varmaankaan ollut mitään puutetta omista kulta‑ ja hopea‑astioista).

 

Käsi kirjoitti tuomion

 

”Sillä hetkellä ilmestyivät ihmiskäden sormet ja kirjoittivat kuninkaan palatsin kalkitulle seinälle, vastapäätä lampunjalkaa, ja kuningas näki käden, joka kirjoitti” (Dan. 5:5).

 

”Sillä hetkellä.” Saksanmaan suuri herätysvaikuttaja 1800-luvulla, Friedrich Krummacher, kirjoittaa: ”Usein Herra johtaa niin, että hän rangaistuksillaan tavoittaa kevytmieliset juuri silloin, kun he ovat eniten kiintyneet rakkaimpiin huvituksiinsa ja innokkaimmin uhraavat jumalillensa.

 

”Ilmestyivät.” Mitä havainnollisimmin kuvastuu ja todentuu tässä Jumalan oma vapaa toiminta ja sen yllättävyys, kuten myös, että tuomio on Hänen. Mutta nuo ”ihmiskäden sormet” muistuttavat Jumalan toimintatavan toisesta puolesta: hän tekee tahtonsa ja myös tuomionsa tiettäväksi yleensä ihmisten kautta. Näin Raamatun sanassa, jonka ihmiskäden sormet ovat Hengen ohjauksessa kirjoittaneet, näin maailman historiassa ja yksityisten elämänkohtaloissa, näin Jumalan palvelijoiden suun ja kynän kautta. Meidän on jatkuvasti hyvin tarkasti muistettava Herramme varoitus: ”Älkää tuomitko.” Mutta sitäkin sanaa on selitettävä antajansa tarkoittamalla tavalla eikä niin kuin piru Raamattua. Meiltä evätään oikeus omatekoisiin tuomioihin, mutta kutsutaan toisaalta joskus välittämään Jumalan tuomio yksityisiin ihmisiinkin nähden.

 

Teksti kuvaa repäisevästi, kuinka Belsassar kauhistui kohtaamaansa näkyä sydänjuuriaan myöten: ”Silloin kuninkaan kasvot kalpenivat, ja hänen ajatuksensa peljästyttivät häntä, ja hänen lanteittensa nivelet herposivat ja hänen polvensa tutisivat” (Dan. 5:6). Aavistamme, että tässä oli kysymys enemmästä ja syvemmästä kuin vain tavallisesta säikähdyksestä oudon ilmiön edessä. Epäilemättä kuvastuu kuninkaan reaktiossa omantunnon järkytys, yhtäkkinen varmuus: tuomio, ja minulle!

 

Eikö moni meistäkin ole joskus kokenut jotain tästä? Silloin sattui, kipeästi kuin hellan levy varomattomille sormille. Jokin puhe tai kirjoitus, joku tapaus, jokin ohimennen lausuttu toteamus toi omantuntosi seinälle äkkiarvaamatta kirjoituksen, tuomion tai varoituksen viestin. Siitä hämmästyneenä ja hätkähtäen jouduit lukemaan oman osoitteesi, vaikka viestin inhimillinen välikäsi ei olisi lainkaan sinua tarkoittanut.

 

Ystävä, ota silloin hetkestä vaarin ja ylläty: se on armon hetki sittenkin. ”Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan” (Ilm. 3:19).

Tulemme vielä näkemään, että tästä saattoi loppujen lopuksi olla kysymys myös kuningas Belsassarin kohdalla.

 

Suuri hälinä

 

Suuri hälinä syntyi Belsassarin hovissa. Kuningas kutsutti noidat, tähtienselittäjät ja viisaat luvaten komeat palkkiot ja näyttävät ylennykset sille, joka pystyisi arvoituksen selittämään. ”Mutta he eivät voineet lukea kirjoitusta eivätkä ilmoittaa kuninkaalle sen selitystä” (Dan. 5:8).

 

Yhtä avuttomia ovat oman aikamme astrologit ja muut velhot, mitä tulee Jumalan kirjoituksen ymmärtämiseen ja ihmisten hengelliseen auttamiseen. Meidän on sanottava aivan jyrkästi: heidän viisautensa on riivaajien viisautta. Sama koskee niitä raamatunselittäjiä ja teologisesti viisaita, joiden viisaudessa ei vaikuta ylhäältä saatu valo. Hekään eivät ”voi lukea kirjoitusta ja ilmoittaa sen selitystä”.

 

Apua kuitenkin löytyi: kuninkaan äiti muisti, että valtakunnassa oli mies, jossa oli ”pyhien jumalien henki”, ja joka aikoinaan oli auttanut kuningas Nubukadnessaria juuri samoissa asioissa, näkyjen ja unien selittämisessä.

 

Daniel

 

Niin kutsuttiin Daniel kuninkaan eteen. Ihmeellistä on, että he olivat melkein kaimat: ”Belsassar” merkitsee Babylonian kielellä: ”Jumala (Beel‑jumala) kuningasta suojelkoon” ja ”Beltsassar”, mikä oli ollut Danielin nimitys Babylonian hovissa, ”Jumala suojelkoon hänen henkeään”.

 

Tässä ei ole tilaa mainita tarkemmin Danielin aiemmasta toiminnasta ja vaikutuksesta Babylonian hovissa ja valtakunnassa; siitä kertovat meille hänen kirjansa neljä ensimmäistä lukua. Muistutettakoon vain, että hänen ”uransa” koki suorastaan hurjia nousuja ja laskuja, vainosta korkeimpaan kunnioitukseen, valtakunnan hallinnon eturivistä lähes unohduksiin joutumiseen, niin että Belsassarin aikana nähtävästi enää vain kuninkaan äiti hovissa muisti Jumalan miehen. Kaikissa näissä vaiheissa pysyi Daniel horjumattoman uskollisena Jumalalle.

 

Daniel on valmis käyttämän lahjaansa, siitä numeroa tekemättä ja palkkioita haluamatta. Kuningasta kuultuaan hän ilmoittaa voivansa todellakin antaa hänelle vastauksen. Hän aloittaa esipuheella, jossa muistuttaa kuninkaan edeltäjän, Nebukadnessarin, osaksi tulleesta menestyksestä ja sitten rangaistustuomiosta: ”kun hänen sydämensä paisui ja hänen henkensä kävi korskeaksi ja ylpeäksi”. Ja sitten suorat sanat uudelle valtiaalle: ”Mutta sinä, hänen poikansa Belsassar, et ole nöyryyttänyt sydäntäsi, vaikka tämän kaiken tiesit; vaan sinä olet korottanut itsesi taivaan Herraa vastaan” – – (Daniel muistuttaa noista jumalattomista pidoista ja pyhän häpäisemisestä niiden yhteydessä.) ”Sitä Jumalaa, jonka kädessä on sinun henkesi ja kaikki sinun tiesi, sinä et ole kunnioittanut” (Dan. 5:22-23).

 

Kuningas tarjosi palkkioksi loisteliasta ylennystä, asemaa yhtenä valtakunnan kolmesta valtamiehestä. Mutta Daniel vastasi: ”Lahjasi pidä itse, ja antimesi anna toiselle. Mutta kirjoituksen minä luen kuninkaalle ja ilmoitan hänelle sen selityksen” (Dan. 5:17). Hänen avauspuheensa huipentuu suorasukaiseen nuhteeseen: ”Sinä et ole nöyryyttänyt sydäntäsi, vaan sinä olet korottanut itsesi taivaan Herraa vastaan.”

 

Tässä saamme kauniin, hyväntuoksuisen näytön Jumalan ihmisen mielenlaadusta. Osoituksena tästä on jo Danielin lahjomattomuus, kieltäytyminen hyötymästä. Ja juuri sitä kautta Daniel sittemmin ylsi huomattavaan ajalliseen menestykseen! Mutta tuota Jumalan työtä ihmisen luonteessa ilmentää Danielin koko esiintyminen kuninkaan edessä, mahtavan despootin (itsevaltias), jonka käsissä oli hänen alamaistensa elämä ja kuolema. Siinä on samaa kuin Mooseksella faaraon, Elialla Ahabin, Jeesuksella Kaifaan ja Pilatuksen, Paavalilla kuningas Agrippan, Lutherilla Wormsin valtiopäivillä aikansa johtavien valtiollisen ja kirkollisen vallan edustajien edessä. Samalla kertaa sävyisää asiallisuutta ja vapaata, kuninkaallista ylevyyttä, käyttäytymistä jolle ylvästely on yhtä vierasta kuin mielistelykin. He kunnioittivat vallan edustajia näiden aseman vuoksi tietäen, että se oli ylhäältä lainattua, mutta toivat Korkeimman edustajina saamansa sanottavan esiin pelottomasti ja tinkimättömästi, henkilöön yhtään katsomatta. Kuinka kipeästi kaipaisivatkaan oman aikamme belsassarit tällaisia danieleita!

 

Danielin esikuva

Mutta vielä muussakin tarjoaa meille hyvän esikuvan tämä Jumalan palvelija, joka Babylonian hovissa oli tunnettu nimellä ”Beltsassar”, ”Jumala suojelkoon hänen henkeään”. Sen hovin vaikutuspiirissähän Daniel oli kokenut kuten tuli vielä kokemaankin jyrkkiä nousuja ja laskuja, epäsuosiosta ja suoranaisesta vainonalaisuudesta maineeseen ja kunniaan, valtakunnan eturiviltä unohdukseen. On puhuttelevaa, kuinka johdonmukaisesti hän pysyi Herralleen uskollisena kaikissa vaiheissaan.

 

Ystävät, eikö tässä ole viitoitettu meillekin tie onnelliseen ja terveeseen vaellukseen? Kunpa saisimme armoa olla vapaampia itsestämme, enemmän olosuhteiden, myötä‑ ja vastoinkäymisten ulkopuolella! Tuleehan meillekin palvellessamme Jumalaa menestyksen kohtia, jolloin ikään kuin tuntuvasti ja näyttävästikin saamme olla Hänen käytössään, saamme niin sanoakseni maistaa Herran kehumisia (toki viime kädessä Hänen omalle työlleen). Vaan tahdomme olla kovin heikkoja tätä kestämään. Meille käy helposti kuten Pietari‑raukallekin, eikö niin?

 

Mutta vaikeaa voi myös olla, kun joudutaan syrjään, sille pienelle paikalle. Jumala kuitenkin viisaudessaan kuljettaa näitäkin reittejä. Siinä voi olla rangaistusta, ”nurkkaan panemista”, se voi olla luonteen puhdistusta ja karaisemista, valmistusta johonkin tulevaan tehtävään, tai sitten yksinkertaisesti vain lepoa ja vaihtelua, jota meidän hyvä työnantajamme tietää meidän tarvitsevan – paremmin kuin me itse. Joka tapauksessa: harjaantukaamme Danielin tavoin tyytymään Herran tahtoon ja tiehen silloinkin, kun se vie meidät ehkä pitkäksikin aikaa sivuun. Jumalan kouluun kuuluvat myös sellaiset oppiaineet, kuin ”uskollisuus vähässä” ja ”kärsivällisyys”. Me helposti tyydymme vähempään kuin Herran tahto olisi, mutta tavoittelemme joskus myös enemmän.

 

”Mene, mene, tekel, u-farsin”

 

Entä Danielin selitys? Kuningas Belsassar oli aavistanut oikein: se toi ruhjovan tuomion sekä hänelle itselleen että hänen valtakunnalleen. ”Mene, mene, tekel, u‑farsin” – ”Jumala on laskenut sinun valtakuntasi luvun ja on tehnyt siitä lopun. Sinut on vaa'alla punnittu ja köykäiseksi havaittu. Sinun valtakuntasi on pirstottu ja annettu meedialaisille ja persialaisille” (Dan. 5:25-28).

 

Kuninkaan osalta henkilökohtaisesti tuomio kävi toteen välittömästi: ”Samana yönä tapettiin Belsassar, kaldealaisten kuningas” (Dan 5:30). Ja hyvin pian tuli hänen valtakuntansa vuoro, kun persialaisten ja meedialaisten kuningas Kyyros (Koores) vuonna 539 eKr. kukisti Babylonian valtakunnan. Se merkitsi Juudan kansalle, Danielin heimolaisille, uutta vaihetta: he saivat palata kotimaahansa ja aloittaa uuden temppelin rakentamisen.

 

Tuo ”mene, mene, tekel u‑farsin” on sittemmin historian kuluessa luettu monille mahtaville valtakunnille ja valtiaille, joiden on käynyt kuten Nebukadnessarille ja Belsassarille: ”Hänen sydämensä paisui ja hänen henkensä kävi korskeaksi ja ylpeäksi.” – ”Sinä olet korottanut itsesi taivaan Herraa vastaan.”

 

Erittäin havainnollisesti tämä ilmeni 1900‑luvun kahden suuren antikristillisen petovallan vaiheissa. Kun keväällä 1945 Hitlerin tuhatvuotiseksi kerskuttu ”Kolmas valtakunta” sortui vereen ja raunioihin, kun diktaattori vapunaattona ampui itsensä valtakunnansalissaan, jonka katolle voittoisat neuvostojoukot seuraavana päivänä kohottivat lippunsa, kun 7.5. klo 02.41 kenraalieversti Alfred Jodlin käsi allekirjoitti asiakirjan, joka määräsi Saksan asevoimat antautumaan ehdoitta kaikilla jäljellä olevilla rintamilla 9.5. klo 00.01 mennessä, kun Saksa lakkasi valtiollisesti kokonaan olemasta neljäksi vuodeksi ja joutui voittajavaltojen jakamaksi. Silloin toteutui vavahduttavan kirjaimellisesti ”Kolmannen valtakunnan” ja sen päämiehen osalta: ”Jumala on laskenut sinun valtakuntasi luvun ja on tehnyt siitä lopun / Sinut on vaa'alla punnittu ja köykäiseksi havaittu / Sinun valtakuntasi on pirstottu ja annettu meedialaisille ja persialaisille.”

 

Näin kävi myös, vaikka aivan toisissa historiallisissa puitteissa, kun 21.12. – J. V. Stalinin syntymäpäivänä – 1991 tehtiin Alma‑Atan kaupungissa päätös Neuvostoliiton pirstomisesta ”itsenäisten valtioiden liitoksi”. Neljä päivää myöhemmin, päivänä, jota me vietämme Hänen ihmiseksi syntymänsä kunniaksi, joka ”on kaitseva kaikkia pakanakansoja rautaisella valtikalla”, klo 13 laskettiin Moskovan Kremlissä alas tuo helakanpunainen valtiolippu, jota Jumalanvastaisen ihmisuskon tunnuskuvat koristivat. Niin tehtiin loppu valtakunnasta, joka kansallislaulussaan korskui: ”Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto... sun mahtis on säilyvä aikojen taa... Sun lippuasi seuraten neuvostoihminen voitosta voittohon astuva on”, ja joka seitsemän vuosikymmentä kävi suuren valtakunnan voimavaroilla sotaa Jumalan valtakuntaa vastaan.

 

Näissä molemmissa tapauksissa toteutui tarkasti saman Danielin kirjan vähän myöhempi maininta (7:11‑12): ”Silloin, niiden herjaavien sanojen tähden, joita sarvi puhui, minun katsellessani peto tapettiin, ja sen ruumis hävitettiin ja heitettiin tuleen palamaan. Ja muiltakin pedoilta otettiin valta pois; niiden elämän pituus oli määrätty aikaa ja hetkeä myöten.” Totisesti: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon.”

 

”Mene, mene, tekel ufarsin” ‑ Jumala on laskenut sinun valtakuntasi luvun ja on tehnyt siitä lopun. Sinut on vaa’alla punnittu ja köykäiseksi havaittu. Sinun valtakuntasi on pirstottu ja annettu meedialaisille ja persialaisille” (Dan. 5:26‑28).

Tämä on se viesti, jonka tuo salaperäinen käsi, keskeyttäen Babylonian hovissa pidetyt remakat juhlat, kirjoitti kuninkaallisen palatsin seinälle, ja jonka Daniel joutui lukemaan kuningas Belsassarille ja hänen valtakunnalleen. Kaikki toteutui hyvin pian, kuninkaan itsensä osalta jo samana yönä.

 

Edellä mainittiin, että tuo ”mene, mene, tekel, ufarsin”, on sittemmin historian kuluessa luettu monille mahtaville valtakunnille ja valtiaille, joille on käynyt samoin kuin vanhan Babylonian suurkuninkaalle: ”Hänen sydämensä paisui ja hänen henkensä kävi korskeaksi ja ylpeäksi.” ”Sinä olet korottanut itsesi taivaan Herraa vastaan.” Esimerkeiksi otettiin kaksi uusimman ajan suurta antikristillistä petovaltaa. Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa, joiden kummankin osalta tuo Belsassarin tuomio toteutui puhuttelevan kirjaimellisesti.

 

Nyt näyttää siltä kuin sama tuomio olisi käynyt toteen silmiemme edessä juuri samalla seudulla, missä se ensi kerran ilmoitettiin (muinainen Babylonin kaupunki sijaitsee vain noin 100 kilometrin päässä Bagdadista), yksinvaltias Belsassarin kaukaisen seuraajan osalta, joka hänkin ilmeisesti on korottanut itsensä taivaan Herraa vastaan jumalattomuudellaan, terrorihallinnollaan ja valloituspolitiikallaan.

 

Mutta tarkastelun kohteena oleva Danielin kirjan 5. luku sopii kyllä liiankin hyvin kuvaamaan myös omaa ns. länsimaista kulttuuripiiriämme, jota paljossa leimaa babylonialainen, uuspakanallinen henki ja elämänmeno; vallan, mammonan ja hekuman jumalien palveleminen, syntikulttuuri ja Jumalan tahdon ylenkatsominen. Onko meidänkin yllämme jo tuo ”mene, mene, tekel ufarsin”?

 

Armon ulottuvuus

 

Mutta raamatunkohdassamme on meitä kaikkia koskeva hengellinen viesti, ja voimme siitä löytää myös armon ulottuvuuden, armon päällekirjoituksen.

 

Siinä seisoo pakanallinen valtias israelilaisen pakkosiirtolaisen edessä. Jumalaton Jumalan tuomion puhuttelussa. Olisiko meillä lupa nähdä tässäkin kätketty kuva toisesta kuninkaasta, johon Danielkin sai näyssään viitata, ja toisessa tilanteessa, jossa osat olivat toisin päin; vanhurskas jumalattoman tilalla, oikea väärien tuomittavana.

 

Päällekirjoitus ihmiskäden sormien kautta, joka sekin tuli monien silmille: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Tämän kuninkaan olivat Israelin hengelliset johtajat vaa’allaan punninneet ja köykäiseksi havainneet. Siinä missä kuningas Belsassar oikeutetusti sai kuulla korottaneensa itsensä taivaan Herraa vastaan, siinä syytettiin väärin tuota toista juuri samasta asiasta. Hänenkin valtakuntansa näytti pirstoutuvan lähimpienkin alamaisten hajaantuessa ja jättäessä kuninkaansa. Ja ratkaisevalla hetkellä todella näytti siitä, että Jumala itse oli laskenut hänen valtakuntansa luvun ja tehnyt siitä lopun. ”Hän on vikapää kuolemaan.” ”Ristiinnaulittakoon.” ”Vapauttakoon nyt Jumala hänet, jos on Häneen mielistynyt.” ”Samana yönä tapettiin kuningas Belsassar, kaldealaisten kuningas.” Samana yönä (silloinhan yön pimeys verhosi tienoon, vaikka olikin päivä) tapettiin Jeesus, juutalaisten kuningas.

 

Mutta kun Hän tähän, sanoisimmeko, Belsassarin tuomioon suostui, kävikin kaikki päinvastaiseksi. Sen tuomion saivatkin hänen vihollisensa ja näiden takana vaikuttavat pimeyden vallat. Perimmässä mielessähän se on Saatana itse, jota koskee sana: ”Sinä olet korottanut itsesi taivaan Herraa vastaan.” Siksi myös, Golgatan voiton valossa, on viime kädessä hänen tuomionsa: ”Jumala on laskenut sinun valtakuntasi luvun ja on tehnyt siitä lopun.” ”Jumala riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaiseksi; Hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun” (Kol. 2:15).

 

”Sillä hetkellä ilmestyivät ihmiskäden sormet...” Sillä hetkellä, yhdeksännellä hetkellä, kun kuoleva mies huusi tuskissaan, kädet ristin puulle ojennettuina, ilmaantui ihmiskunnan hautakammion kalkitulle seinälle uusi käsikirjoitus, veren värillä kirjoitettu: ”Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas väärien puolesta, johdattaakseen meidät Jumalan tykö” (1. Piet. 3:18).

 

Jokaisen ihmisen osana on joutua iankaikkisen vanhurskauden vaakaan. Siinä on tarkat punnukset. Jokainen pienikin hyvä teko muistetaan. Mutta lopputulokseksi jää silti auttamatta, että meidät köykäiseksi havaitaan, liian köykäisiksi taivasten valtakuntaan. Siksi on välttämätöntä saada oikeaan aikaan siihen vaakaan ylimääräinen punnus, se ratkaiseva. Silloin muuttuu punnuksen tulos heti: tuomion päällekirjoitus vaihtuu sinun kohdallasi armon päällekirjoitukseksi: ”Hän pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meidän vastustajamme: sen Hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin” (Kol. 2:14).

 

Palatkaamme vielä kuningas Belsassariin. Edellä on jo mainittu, että hänen raju pelästymisensä tuon seinällä kirjoittaneen käden johdosta lienee ollut pohjimmiltaan omantunnon säikähtämistä: ei vain hänen palatsinsa, vaan hänen omantuntonsa seinälle tuli tekstiviesti, jonka hän ikäänkuin hetkessä tajusi tuomiokseen. Suoraa puhetta kuninkaan omalletunnolle olivat myös Danielin sanat ja viestin tulkinta.

 

Kuningas siis jäi omassatunnossaan kiinni ja kuunteli. Vaikka sanoma sisälsi nöyryyttävän moitteen ja tappion tuomion, mistään kielteisestä reaktiosta vastaanottajan taholta ei kerrota. Päinvastoin kuningas antoi heti käskyn Danielin täysimääräisestä palkitsemisesta. Kenties tämä oli vain kuninkaallista kunniantuntoa, julkisesti annetun sanan pitämistä. Mutta parhaassa tapauksessa se merkitsi hengellistä nöyrtymistä ja taipumista Jumalan tuomioon. Siinä tapauksessa meillä on toivoa, että hänen nimensä olisi saanut katetta ‑ ”Jumala kuningasta varjelkoon.”

 

Kenties Danielin persoona ja sanottava toi hänen lähelleen paitsi tuomion Jumalan myös sen Herran, joka ei sano tahtovansa jumalattoman kuolemaa, vaan että tämä kääntyisi teillään ja saisi elää. Kenties voitti Belsassar nöyrtymisensä kautta ”yhdennentoista hetken armon”. Jätämme hänet siis toivossa, että kuvauksen karu lopputoteamus: ”Sinä yönä tapettiin Belsassar, kaldealaisten kuningas”, olisi toteutunut vain ajallisessa, mutta ei iankaikkisessa mielessä.

 

Uskon ja luulen seurakuntapappina siitä jotain kokeneenikin, että moni saa Belsassarin ja ristillä tuntoihinsa tulleen pahantekijän armon meidänkin aikanamme. Mutta sellaiseen ei kukaan saa luottaa, eikä kenenkään tarvitse. ”Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra.” Nyt heti saamme ottaa todesta hengellisen laulun viestin: ”Usko Jeesukseen on enemmän kuin mielipiteet maan. Se on enemmän kuin osaamme me ajatellakaan. Se on rakkaudella ojennettu käsi Jumalan, johon tarttumalla elää uskallan.”