KUN KÄSI
KIRJOITTI
Miika Vuola, kirkkoherra, Kaskinen
Alkulehdiltä loppusanoihin, ensimmäisestä lankeemuksesta
viimeiseen tuomioon kohtaa meidät Pyhässä Raamatussa armon ja tuomion
Jumala.
Tämän kaksoisilmoituksen sivuuttaminen on aikamme
sananjulistuksen ehkä suurin epäkohta. Mutta tuleeko silloin lopulta
ymmärretyksi ja vastaanotetuksi sanoma, joka elähdyttää apostolista tervehdystä:
”Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta
Kristukselta!”?
Danielin kirjan 5. luku vie meidät sen ajan
maailmanvallan, Babylonian, hoviin keskelle riehakkaita juhlia, jotka kuningas
Belsassar järjesti ”tuhannelle ylimyksellensä”. Kuninkaan edeltäjäisä
Nebukadnessar (näiden kuninkaallisten kirjaimelliset sukulaissuhteet eivät ole
aivan selvät) oli vuonna 586 eKr. valloittanut Juudean ja Jerusalemin vieden
Juudan kansan, sen mukana nuoren Danielin, pakkosiirtolaisuuteen Babylonian
maahan.
”Silloin tuotiin ne kulta‑astiat, jotka oli otettu
temppelistä, Jumalan huoneesta, Jerusalemista, ja niistä joivat kuningas ja
hänen ylimyksensä, hänen puolisonsa ja sivuvaimonsa. He joivat viiniä ja
ylistivät kultaisia ja hopeisia, vaskisia, rautaisia, puisia ja kivisiä
jumalia” (Dan.
5:3).
Siis: korkean tason juomingit mausteinaan sukupuolinen
elostelu, ihmistekoisten jumalien ylistäminen taideteosten muodossa ja sen
tarkoituksellinen halventaminen, mikä oli oikeasti pyhää (tästä oli kysymys, kun
kuningas tietoisesti määräsi käytettäväksi Herran huoneesta ryöstettyjä
astioita: hovissa ei varmaankaan ollut mitään puutetta omista kulta‑ ja
hopea‑astioista).
Käsi kirjoitti tuomion
”Sillä hetkellä ilmestyivät ihmiskäden sormet ja
kirjoittivat kuninkaan palatsin kalkitulle seinälle, vastapäätä lampunjalkaa, ja
kuningas näki käden, joka kirjoitti”
(Dan. 5:5).
”Sillä hetkellä.” Saksanmaan suuri herätysvaikuttaja 1800-luvulla,
Friedrich Krummacher, kirjoittaa: ”Usein Herra johtaa niin, että hän
rangaistuksillaan tavoittaa kevytmieliset juuri silloin, kun he ovat eniten
kiintyneet rakkaimpiin huvituksiinsa ja innokkaimmin uhraavat
jumalillensa.
”Ilmestyivät.”
Mitä havainnollisimmin kuvastuu ja todentuu tässä Jumalan oma vapaa toiminta ja
sen yllättävyys, kuten myös, että tuomio on Hänen. Mutta nuo ”ihmiskäden sormet”
muistuttavat Jumalan toimintatavan toisesta puolesta: hän tekee tahtonsa ja myös
tuomionsa tiettäväksi yleensä ihmisten kautta. Näin Raamatun sanassa, jonka
ihmiskäden sormet ovat Hengen ohjauksessa kirjoittaneet, näin maailman
historiassa ja yksityisten elämänkohtaloissa, näin Jumalan palvelijoiden suun ja
kynän kautta. Meidän on jatkuvasti hyvin tarkasti muistettava Herramme varoitus:
”Älkää tuomitko.” Mutta sitäkin sanaa on selitettävä antajansa
tarkoittamalla tavalla eikä niin kuin piru Raamattua. Meiltä evätään oikeus
omatekoisiin tuomioihin, mutta kutsutaan toisaalta joskus välittämään Jumalan
tuomio yksityisiin ihmisiinkin nähden.
Teksti kuvaa repäisevästi, kuinka Belsassar kauhistui
kohtaamaansa näkyä sydänjuuriaan myöten: ”Silloin kuninkaan kasvot
kalpenivat, ja hänen ajatuksensa peljästyttivät häntä, ja hänen lanteittensa
nivelet herposivat ja hänen polvensa tutisivat” (Dan. 5:6). Aavistamme, että
tässä oli kysymys enemmästä ja syvemmästä kuin vain tavallisesta säikähdyksestä
oudon ilmiön edessä. Epäilemättä kuvastuu kuninkaan reaktiossa omantunnon
järkytys, yhtäkkinen varmuus: tuomio, ja minulle!
Eikö moni meistäkin ole joskus kokenut jotain tästä?
Silloin sattui, kipeästi kuin hellan levy varomattomille sormille. Jokin puhe
tai kirjoitus, joku tapaus, jokin ohimennen lausuttu toteamus toi omantuntosi
seinälle äkkiarvaamatta kirjoituksen, tuomion tai varoituksen viestin. Siitä
hämmästyneenä ja hätkähtäen jouduit lukemaan oman osoitteesi, vaikka viestin
inhimillinen välikäsi ei olisi lainkaan sinua
tarkoittanut.
Ystävä, ota silloin hetkestä vaarin ja ylläty: se on
armon hetki sittenkin. ”Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä
nuhtelen ja kuritan” (Ilm. 3:19).
Tulemme vielä näkemään, että tästä saattoi loppujen
lopuksi olla kysymys myös kuningas Belsassarin kohdalla.
Suuri hälinä
Suuri hälinä syntyi Belsassarin hovissa. Kuningas
kutsutti noidat, tähtienselittäjät ja viisaat luvaten komeat palkkiot ja
näyttävät ylennykset sille, joka pystyisi arvoituksen selittämään. ”Mutta he
eivät voineet lukea kirjoitusta eivätkä ilmoittaa kuninkaalle sen selitystä”
(Dan. 5:8).
Yhtä avuttomia ovat oman aikamme astrologit ja muut
velhot, mitä tulee Jumalan kirjoituksen ymmärtämiseen ja ihmisten hengelliseen
auttamiseen. Meidän on sanottava aivan jyrkästi: heidän viisautensa on
riivaajien viisautta. Sama koskee niitä raamatunselittäjiä ja teologisesti
viisaita, joiden viisaudessa ei vaikuta ylhäältä saatu valo. Hekään eivät ”voi
lukea kirjoitusta ja ilmoittaa sen selitystä”.
Apua kuitenkin löytyi: kuninkaan äiti muisti, että
valtakunnassa oli mies, jossa oli ”pyhien jumalien henki”, ja joka aikoinaan oli
auttanut kuningas Nubukadnessaria juuri samoissa asioissa, näkyjen ja unien
selittämisessä.
Daniel
Niin kutsuttiin Daniel kuninkaan eteen. Ihmeellistä on,
että he olivat melkein kaimat: ”Belsassar” merkitsee Babylonian kielellä:
”Jumala (Beel‑jumala) kuningasta suojelkoon” ja ”Beltsassar”, mikä oli ollut
Danielin nimitys Babylonian hovissa, ”Jumala suojelkoon hänen
henkeään”.
Tässä ei ole tilaa mainita tarkemmin Danielin aiemmasta
toiminnasta ja vaikutuksesta Babylonian hovissa ja valtakunnassa; siitä kertovat
meille hänen kirjansa neljä ensimmäistä lukua. Muistutettakoon vain, että hänen
”uransa” koki suorastaan hurjia nousuja ja laskuja, vainosta korkeimpaan
kunnioitukseen, valtakunnan hallinnon eturivistä lähes unohduksiin joutumiseen,
niin että Belsassarin aikana nähtävästi enää vain kuninkaan äiti hovissa muisti
Jumalan miehen. Kaikissa näissä vaiheissa pysyi Daniel horjumattoman uskollisena
Jumalalle.
Daniel on valmis käyttämän lahjaansa, siitä numeroa
tekemättä ja palkkioita haluamatta. Kuningasta kuultuaan hän ilmoittaa voivansa
todellakin antaa hänelle vastauksen. Hän aloittaa esipuheella, jossa muistuttaa
kuninkaan edeltäjän, Nebukadnessarin, osaksi tulleesta menestyksestä ja sitten
rangaistustuomiosta: ”kun hänen sydämensä paisui ja hänen henkensä kävi
korskeaksi ja ylpeäksi”. Ja sitten suorat sanat uudelle valtiaalle: ”Mutta
sinä, hänen poikansa Belsassar, et ole nöyryyttänyt sydäntäsi, vaikka tämän
kaiken tiesit; vaan sinä olet korottanut itsesi taivaan Herraa vastaan” – –
(Daniel muistuttaa noista jumalattomista pidoista ja pyhän häpäisemisestä niiden
yhteydessä.) ”Sitä Jumalaa, jonka kädessä on sinun henkesi ja kaikki sinun
tiesi, sinä et ole kunnioittanut” (Dan. 5:22-23).
Kuningas tarjosi palkkioksi loisteliasta ylennystä,
asemaa yhtenä valtakunnan kolmesta valtamiehestä. Mutta Daniel vastasi:
”Lahjasi pidä itse, ja antimesi anna toiselle. Mutta kirjoituksen minä luen
kuninkaalle ja ilmoitan hänelle sen selityksen” (Dan. 5:17). Hänen
avauspuheensa huipentuu suorasukaiseen nuhteeseen: ”Sinä et ole nöyryyttänyt
sydäntäsi, vaan sinä olet korottanut itsesi taivaan Herraa
vastaan.”
Tässä saamme kauniin, hyväntuoksuisen näytön Jumalan
ihmisen mielenlaadusta. Osoituksena tästä on jo Danielin lahjomattomuus,
kieltäytyminen hyötymästä. Ja juuri sitä kautta Daniel sittemmin ylsi
huomattavaan ajalliseen menestykseen! Mutta tuota Jumalan työtä ihmisen
luonteessa ilmentää Danielin koko esiintyminen kuninkaan edessä, mahtavan
despootin (itsevaltias), jonka käsissä oli hänen alamaistensa elämä ja kuolema.
Siinä on samaa kuin Mooseksella faaraon, Elialla Ahabin, Jeesuksella Kaifaan ja
Pilatuksen, Paavalilla kuningas Agrippan, Lutherilla Wormsin valtiopäivillä
aikansa johtavien valtiollisen ja kirkollisen vallan edustajien edessä. Samalla
kertaa sävyisää asiallisuutta ja vapaata, kuninkaallista ylevyyttä,
käyttäytymistä jolle ylvästely on yhtä vierasta kuin mielistelykin. He
kunnioittivat vallan edustajia näiden aseman vuoksi tietäen, että se oli
ylhäältä lainattua, mutta toivat Korkeimman edustajina saamansa sanottavan esiin
pelottomasti ja tinkimättömästi, henkilöön yhtään katsomatta. Kuinka kipeästi
kaipaisivatkaan oman aikamme belsassarit tällaisia
danieleita!
Danielin esikuva
Mutta vielä muussakin tarjoaa meille hyvän esikuvan tämä
Jumalan palvelija, joka Babylonian hovissa oli tunnettu nimellä ”Beltsassar”,
”Jumala suojelkoon hänen henkeään”. Sen hovin vaikutuspiirissähän Daniel oli
kokenut kuten tuli vielä kokemaankin jyrkkiä nousuja ja laskuja, epäsuosiosta ja
suoranaisesta vainonalaisuudesta maineeseen ja kunniaan, valtakunnan eturiviltä
unohdukseen. On puhuttelevaa, kuinka johdonmukaisesti hän pysyi Herralleen
uskollisena kaikissa vaiheissaan.
Ystävät, eikö tässä ole viitoitettu meillekin tie
onnelliseen ja terveeseen vaellukseen? Kunpa saisimme armoa olla vapaampia
itsestämme, enemmän olosuhteiden, myötä‑ ja vastoinkäymisten ulkopuolella!
Tuleehan meillekin palvellessamme Jumalaa menestyksen kohtia, jolloin ikään kuin
tuntuvasti ja näyttävästikin saamme olla Hänen
käytössään, saamme niin sanoakseni maistaa Herran kehumisia (toki viime kädessä
Hänen omalle työlleen). Vaan tahdomme olla kovin
heikkoja tätä kestämään. Meille käy helposti kuten Pietari‑raukallekin, eikö
niin?
Mutta vaikeaa voi myös olla, kun joudutaan syrjään,
sille pienelle paikalle. Jumala kuitenkin viisaudessaan kuljettaa näitäkin
reittejä. Siinä voi olla rangaistusta, ”nurkkaan panemista”, se voi olla
luonteen puhdistusta ja karaisemista, valmistusta johonkin tulevaan tehtävään,
tai sitten yksinkertaisesti vain lepoa ja vaihtelua, jota meidän hyvä
työnantajamme tietää meidän tarvitsevan – paremmin kuin me itse. Joka
tapauksessa: harjaantukaamme Danielin tavoin tyytymään Herran tahtoon ja tiehen
silloinkin, kun se vie meidät ehkä pitkäksikin aikaa
sivuun. Jumalan kouluun kuuluvat myös sellaiset oppiaineet, kuin ”uskollisuus
vähässä” ja ”kärsivällisyys”. Me helposti tyydymme vähempään kuin Herran tahto
olisi, mutta tavoittelemme joskus myös enemmän.
”Mene, mene, tekel, u-farsin”
Entä Danielin
selitys? Kuningas Belsassar oli
aavistanut oikein: se toi ruhjovan tuomion sekä hänelle itselleen että hänen
valtakunnalleen. ”Mene, mene, tekel, u‑farsin” – ”Jumala on laskenut sinun
valtakuntasi luvun ja on tehnyt siitä lopun. Sinut on vaa'alla punnittu ja
köykäiseksi havaittu. Sinun valtakuntasi on pirstottu ja annettu meedialaisille
ja persialaisille” (Dan. 5:25-28).
Kuninkaan osalta henkilökohtaisesti tuomio kävi toteen
välittömästi: ”Samana yönä tapettiin Belsassar, kaldealaisten kuningas”
(Dan 5:30). Ja hyvin pian tuli hänen valtakuntansa vuoro, kun persialaisten ja
meedialaisten kuningas Kyyros (Koores) vuonna 539 eKr. kukisti Babylonian
valtakunnan. Se merkitsi Juudan kansalle, Danielin heimolaisille, uutta
vaihetta: he saivat palata kotimaahansa ja aloittaa uuden temppelin
rakentamisen.
Tuo ”mene, mene, tekel u‑farsin” on sittemmin
historian kuluessa luettu monille mahtaville valtakunnille ja valtiaille, joiden
on käynyt kuten Nebukadnessarille ja Belsassarille: ”Hänen sydämensä paisui
ja hänen henkensä kävi korskeaksi ja ylpeäksi.” – ”Sinä olet korottanut
itsesi taivaan Herraa vastaan.”
Erittäin havainnollisesti tämä ilmeni 1900‑luvun kahden
suuren antikristillisen petovallan vaiheissa. Kun keväällä
1945 Hitlerin tuhatvuotiseksi kerskuttu ”Kolmas valtakunta” sortui vereen ja
raunioihin, kun diktaattori vapunaattona ampui itsensä valtakunnansalissaan,
jonka katolle voittoisat neuvostojoukot seuraavana päivänä kohottivat lippunsa,
kun 7.5. klo 02.41 kenraalieversti Alfred Jodlin käsi allekirjoitti asiakirjan,
joka määräsi Saksan asevoimat antautumaan ehdoitta kaikilla jäljellä olevilla
rintamilla 9.5. klo 00.01 mennessä, kun Saksa lakkasi valtiollisesti kokonaan
olemasta neljäksi vuodeksi ja joutui voittajavaltojen jakamaksi. Silloin
toteutui vavahduttavan kirjaimellisesti ”Kolmannen valtakunnan” ja sen päämiehen
osalta: ”Jumala on laskenut sinun valtakuntasi luvun ja on tehnyt siitä lopun
/ Sinut on vaa'alla punnittu ja köykäiseksi havaittu / Sinun valtakuntasi on
pirstottu ja annettu meedialaisille ja
persialaisille.”
Näin kävi myös, vaikka aivan toisissa historiallisissa
puitteissa, kun 21.12. – J. V. Stalinin syntymäpäivänä – 1991 tehtiin Alma‑Atan
kaupungissa päätös Neuvostoliiton pirstomisesta ”itsenäisten valtioiden
liitoksi”. Neljä päivää myöhemmin, päivänä, jota me vietämme Hänen ihmiseksi
syntymänsä kunniaksi, joka ”on kaitseva kaikkia pakanakansoja rautaisella
valtikalla”, klo 13 laskettiin Moskovan Kremlissä alas tuo helakanpunainen
valtiolippu, jota Jumalanvastaisen ihmisuskon tunnuskuvat koristivat. Niin
tehtiin loppu valtakunnasta, joka kansallislaulussaan korskui: ”Oi suuri ja
mahtava Neuvostoliitto... sun mahtis on säilyvä aikojen taa... Sun lippuasi
seuraten neuvostoihminen voitosta voittohon astuva on”, ja joka seitsemän
vuosikymmentä kävi suuren valtakunnan voimavaroilla sotaa Jumalan valtakuntaa
vastaan.
Näissä molemmissa tapauksissa toteutui tarkasti saman
Danielin kirjan vähän myöhempi maininta (7:11‑12):
”Silloin, niiden herjaavien sanojen tähden, joita sarvi puhui, minun
katsellessani peto tapettiin, ja sen ruumis hävitettiin ja heitettiin tuleen
palamaan. Ja muiltakin pedoilta otettiin valta pois; niiden elämän pituus oli
määrätty aikaa ja hetkeä myöten.” Totisesti: ”Jumala on ylpeitä vastaan,
mutta nöyrille Hän antaa armon.”
”Mene, mene, tekel ufarsin” ‑ Jumala on laskenut sinun
valtakuntasi luvun ja on tehnyt siitä lopun. Sinut on vaa’alla punnittu ja
köykäiseksi havaittu. Sinun valtakuntasi on pirstottu ja annettu meedialaisille
ja persialaisille” (Dan. 5:26‑28).
Tämä on se viesti, jonka tuo salaperäinen käsi,
keskeyttäen Babylonian hovissa pidetyt remakat juhlat, kirjoitti kuninkaallisen
palatsin seinälle, ja jonka Daniel joutui lukemaan kuningas Belsassarille ja
hänen valtakunnalleen. Kaikki toteutui hyvin pian, kuninkaan itsensä osalta jo
samana yönä.
Edellä mainittiin, että tuo ”mene, mene, tekel,
ufarsin”, on sittemmin historian kuluessa luettu monille mahtaville
valtakunnille ja valtiaille, joille on käynyt samoin kuin vanhan Babylonian
suurkuninkaalle: ”Hänen sydämensä paisui ja hänen henkensä kävi korskeaksi ja
ylpeäksi.” ”Sinä olet korottanut itsesi taivaan Herraa vastaan.”
Esimerkeiksi otettiin kaksi uusimman ajan suurta antikristillistä petovaltaa.
Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa, joiden kummankin osalta tuo Belsassarin tuomio
toteutui puhuttelevan kirjaimellisesti.
Nyt näyttää siltä kuin sama tuomio olisi käynyt toteen
silmiemme edessä juuri samalla seudulla, missä se ensi kerran ilmoitettiin
(muinainen Babylonin kaupunki sijaitsee vain noin
Mutta tarkastelun kohteena oleva Danielin kirjan 5. luku
sopii kyllä liiankin hyvin kuvaamaan myös omaa ns. länsimaista
kulttuuripiiriämme, jota paljossa leimaa babylonialainen, uuspakanallinen henki
ja elämänmeno; vallan, mammonan ja hekuman jumalien palveleminen, syntikulttuuri
ja Jumalan tahdon ylenkatsominen. Onko meidänkin yllämme jo tuo ”mene, mene,
tekel ufarsin”?
Armon ulottuvuus
Mutta raamatunkohdassamme on meitä kaikkia koskeva
hengellinen viesti, ja voimme siitä löytää myös armon ulottuvuuden, armon
päällekirjoituksen.
Siinä seisoo pakanallinen valtias israelilaisen
pakkosiirtolaisen edessä. Jumalaton Jumalan tuomion
puhuttelussa. Olisiko meillä lupa nähdä tässäkin kätketty kuva toisesta
kuninkaasta, johon Danielkin sai näyssään viitata, ja
toisessa tilanteessa, jossa osat olivat toisin päin; vanhurskas jumalattoman
tilalla, oikea väärien tuomittavana.
Päällekirjoitus ihmiskäden sormien kautta, joka sekin
tuli monien silmille: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.”
Tämän kuninkaan olivat Israelin hengelliset johtajat vaa’allaan punninneet ja
köykäiseksi havainneet. Siinä missä kuningas Belsassar oikeutetusti sai kuulla
korottaneensa itsensä taivaan Herraa vastaan, siinä syytettiin väärin tuota
toista juuri samasta asiasta. Hänenkin valtakuntansa näytti pirstoutuvan lähimpienkin alamaisten hajaantuessa ja jättäessä
kuninkaansa. Ja ratkaisevalla hetkellä todella näytti siitä, että Jumala itse
oli laskenut hänen valtakuntansa luvun ja tehnyt siitä lopun. ”Hän on vikapää
kuolemaan.” ”Ristiinnaulittakoon.” ”Vapauttakoon nyt Jumala hänet,
jos on Häneen mielistynyt.” ”Samana yönä tapettiin kuningas Belsassar,
kaldealaisten kuningas.” Samana yönä (silloinhan yön pimeys verhosi tienoon,
vaikka olikin päivä) tapettiin Jeesus, juutalaisten
kuningas.
Mutta kun Hän tähän, sanoisimmeko, Belsassarin tuomioon
suostui, kävikin kaikki päinvastaiseksi. Sen tuomion saivatkin hänen
vihollisensa ja näiden takana vaikuttavat pimeyden vallat. Perimmässä
mielessähän se on Saatana itse, jota koskee sana:
”Sinä olet korottanut itsesi taivaan Herraa vastaan.” Siksi myös,
Golgatan voiton valossa, on viime kädessä hänen tuomionsa: ”Jumala on
laskenut sinun valtakuntasi luvun ja on tehnyt siitä lopun.” ”Jumala riisui
aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaiseksi; Hän
sai heistä hänen kauttaan voiton riemun” (Kol. 2:15).
”Sillä hetkellä ilmestyivät ihmiskäden
sormet...” Sillä hetkellä,
yhdeksännellä hetkellä, kun kuoleva mies huusi tuskissaan, kädet ristin puulle
ojennettuina, ilmaantui ihmiskunnan hautakammion kalkitulle seinälle uusi
käsikirjoitus, veren värillä kirjoitettu: ”Sillä myös Kristus kärsi kerran
kuoleman syntien tähden, vanhurskas väärien puolesta, johdattaakseen meidät
Jumalan tykö” (1. Piet.
3:18).
Jokaisen ihmisen osana on joutua iankaikkisen
vanhurskauden vaakaan. Siinä on tarkat punnukset. Jokainen pienikin hyvä teko
muistetaan. Mutta lopputulokseksi jää silti auttamatta, että meidät köykäiseksi
havaitaan, liian köykäisiksi taivasten valtakuntaan. Siksi on välttämätöntä
saada oikeaan aikaan siihen vaakaan ylimääräinen punnus, se ratkaiseva. Silloin
muuttuu punnuksen tulos heti: tuomion päällekirjoitus vaihtuu sinun kohdallasi
armon päällekirjoitukseksi: ”Hän pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen,
joka oli meidän vastustajamme: sen Hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi
ristiin” (Kol. 2:14).
Palatkaamme vielä kuningas Belsassariin. Edellä on jo
mainittu, että hänen raju pelästymisensä tuon seinällä kirjoittaneen käden
johdosta lienee ollut pohjimmiltaan omantunnon säikähtämistä: ei vain hänen
palatsinsa, vaan hänen omantuntonsa seinälle tuli tekstiviesti, jonka hän
ikäänkuin hetkessä tajusi tuomiokseen. Suoraa puhetta kuninkaan omalletunnolle
olivat myös Danielin sanat ja viestin tulkinta.
Kuningas siis jäi omassatunnossaan kiinni ja kuunteli.
Vaikka sanoma sisälsi nöyryyttävän moitteen ja tappion tuomion, mistään
kielteisestä reaktiosta vastaanottajan taholta ei kerrota. Päinvastoin kuningas
antoi heti käskyn Danielin täysimääräisestä palkitsemisesta. Kenties tämä oli
vain kuninkaallista kunniantuntoa, julkisesti annetun sanan pitämistä. Mutta
parhaassa tapauksessa se merkitsi hengellistä nöyrtymistä ja taipumista Jumalan
tuomioon. Siinä tapauksessa meillä on toivoa, että hänen nimensä olisi saanut
katetta ‑ ”Jumala kuningasta varjelkoon.”
Kenties Danielin persoona ja sanottava toi hänen
lähelleen paitsi tuomion Jumalan myös sen Herran, joka ei sano tahtovansa
jumalattoman kuolemaa, vaan että tämä kääntyisi teillään ja saisi elää. Kenties
voitti Belsassar nöyrtymisensä kautta ”yhdennentoista hetken armon”. Jätämme
hänet siis toivossa, että kuvauksen karu lopputoteamus: ”Sinä yönä tapettiin
Belsassar, kaldealaisten kuningas”, olisi toteutunut vain ajallisessa, mutta
ei iankaikkisessa mielessä.
Uskon ja luulen seurakuntapappina siitä jotain kokeneenikin, että moni saa Belsassarin ja ristillä tuntoihinsa tulleen pahantekijän armon meidänkin aikanamme. Mutta sellaiseen ei kukaan saa luottaa, eikä kenenkään tarvitse. ”Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra.” Nyt heti saamme ottaa todesta hengellisen laulun viestin: ”Usko Jeesukseen on enemmän kuin mielipiteet maan. Se on enemmän kuin osaamme me ajatellakaan. Se on rakkaudella ojennettu käsi Jumalan, johon tarttumalla elää uskallan.”