MIKSI OLEMME TÄÄLLÄ TÄNÄÄN?

Walter Obare Omwanza

Kenian evankelis-luterilaisen kirkon (The Evangelical Lutheran Church in Kenya, ELCK) johtava piispa

 

Päivämäärä 5. helmikuuta 2005 saa pysyvän paikkansa luterilaisuuden historiassa. Juuri tänä päivänä Ruotsin luterilaisen kirkon sisällä toimiva Lähetyshiippakunta sai vihityn piispan. Samana päivänä Ruotsin ja Suomen luterilaiset kristityt saivat uusia virkaan vihittyjä pastoreita, joiden on määrä palvella heitä Jumalan sanalla ja pyhillä sakramenteilla. Kaikessa tässä, mitä olemme saaneet toimeksi täällä Göteborgissa, apostoli Paavalin Efesolaiskirjeen seuraava kohta on jälleen kerran käynyt toteen: ”Hän astui ylös korkeuteen, hän otti vankeja saaliikseen, hän antoi lahjoja ihmisille” (Ef. 4:8).

 

Tämä päivämäärä, 5. helmikuuta vuonna 2005, tuo luonnostaan esiin kysymyksen: Miksi me olemme täällä, miksi olemme kokoontuneet tänne avaran maailman eri kolkilta? Miksi me oikein olemme saapuneet Afrikasta, Itä-Euroopasta, Saksasta, Pohjoismaista ja Pohjois-Amerikasta? Tämä kysymys voidaan esittää meille huomattavan kiihtyneessäkin äänilajissa. Sama kysymys voi tulla esiin myös hämmennyksen ja hämillisyyden siivittämänä. Mutta meidän ei tule unohtaa sitäkään, että Ruotsissa ja Suomessa on luterilaisia kristittyjä, jotka voivat vastata tähän kysymykseen mitä syvimmällä kiitollisuudella. Ovathan heidän rukouksensa saaneet näin vastauksen kuten aikanaan apostoli Paavalille esitetty pyyntö: ”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä” (Ap. t. 16:9). Emme ole tulleet Göteborgiin kevytmielisestä seikkailunhalusta. Tahdon tehdä tulomme syyt perin juurin selviksi kaikille niille, jotka, mistä syystä hyvänsä, esittävät tämän kysymyksen.

 

1. Me olemme täällä kristillisen rakkauden ja solidaarisuuden vaatimuksesta

 

Yhä uudestaan ja uudestaan olen perustellut päättäväisyyttäni tulla yli ja auttaa Ruotsin ja Suomen luterilaisia kristittyjä vedoten apostoli Paavalin sanoihin hänen Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessään, jossa puhutaan Kristuksen mystisen ruumiin, nimittäin Kirkon, hyvinvoinnista: ”Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa” (1.Kor. 12:26). Tämä oli myös raamattuperusteluni vastatessani vuosi sitten Ruotsin luterilaisen kirkon arkkipiispan kirjeeseen: ”Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa.”

 

Päätökseni ottaa tämä askel ei ole ollut helppo. Olen joutunut kamppailemaan tämän kutsun kanssa. Mutta kutsu se todellakin on, Jumalan antama kutsu. En tehnyt päätöstäni kepeästi. Kuinka monta kertaa olenkaan ollut kiusauksessa kallistaa korvani hyvää tarkoittaville neuvoille, joiden mukaan minun ei pitäisikään tulla tänne! Olenhan saanut sen sisältöisiä neuvoja yllin kyllin. Kuitenkin omatuntoni on sidottu totuuteen. Olen saanut piispanvirkani luterilaisessa kirkossa palvellakseni Jumalan totuutta ja kristillistä rakkautta. Kristillinen Raamatun totuus ja rakkaus eivät voi olla välinpitämättömiä kohdatessaan kärsimystä. Tämä kärsimys on tunnettu aina muissa maanosissa saakka, ja juuri se on syynä siihen, että me olemme täällä. Euroopassa ja eritoten Pohjoismaissa vallitseva omien luterilaisten veljiemme ja sisartemme hätätilanne on sekä kuulunut että tuntunut.

 

Tämä hätätilanne ei ole mikään äkillinen ilmiö. Päinvastoin, sehän juuri on ollut luterilaisuuden avoimena haavana jo vuosikymmeniä, vähintäänkin vuodesta 1983 lähtien, jolloin intensiivisen ja poliittisesti tarkoin suunnitellun mediakampanjan jälkeen Ruotsissa kumottiin vuodesta 1958 voimassa ollut omantunnonsuojasäädös. Vielä pahempaa on, ettei vastaavaa suojaa ole Suomessa koskaan ollutkaan. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että luterilaisilta kristityiltä on kielletty heidän perustava kristillinen vapautensa päästä osallistumaan apostolisen järjestyksen mukaisiin jumalanpalveluksiin oman kirkkonsa piirissä. Sen sijaan heitä on eri tavoin yritetty pakottaa mukaan sellaisiin jumalanpalveluksiin, joita ei ole pidetty Raamatun mukaan eikä sen järjestysmuodon mukaan, jonka ovat välittäneet meille meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen asettamat apostolit.

 

Sanon tämän nyt julki aivan avoimesti. Afrikassa ja maailman muissa osissa me emme kerta kaikkiaan pysty käsittämään tällaista tiukkaa kirkollista pakkovaltaa, kun toisaalta elämme aikaa, joka korostaa yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, joihin kuuluu myös uskonnon ja uskonnonharjoittamisen vapaus. Sellainen yhteiskunnallinen tai kirkollinen esivalta, joka toiminnassaan turvautuu pakkovaltaan ja jopa hirmuvaltaan, ei koskaan edistä hyviä päämääriä, vaan aivan päinvastaisia. Jo niinkin kauan sitten kuin 1600-luvulla Englanti jätti taakseen sellaisen hirmuvallan, jota arkkipiispa William Laud oli edustanut tähdätessään vedenpitävään kirkolliseen yhdenmukaisuuteen häikäilemättömiä, armottomia, maallisia voimakeinoja käyttämällä. Saksa on jättänyt taakseen ne vuodet, jolloin Preussin kuningas käytti sotaväkeäkin murskatakseen omien luterilaisten alamaistensa väkivallattoman vastarinnan, nämä kun eivät voineet hyväksyä kirkkonsa pakkoliitosta sellaisten protestanttien kanssa, joiden opetukset hävittivät luterilaisen opin. Pohjoismaidenkin olisi pitänyt jättää tällainen kristittyjen omiatuntoja vastaan kohdistuva hirmuvalta kauas taakseen jo 1800-luvulla, jolloin hallitukset, lait ja valtiokirkkojen piispat ja tuomiokapitulit vainosivat monin ja vaihtelevin tavoin luterilaisia kansanherätyksiä Pohjoismaissa.

 

Luterilainen jumalanpalvelus ja sananpalveluvirka kuuluvat yhteen. Sitä oudompaa onkin, että juuri Pohjoismaissa, jotka ovat monessa suhteessa olleet yleisen hyvinvoinnin esimerkkimaina koko maailmalle, luterilaiset kirkot ovat päättäneet irtisanoutua kristillisestä rakkaudesta päästäkseen sen sijaan sortamaan omiatuntoja. Liekö kysymys siitä, että sitkeähenkinen valtiokirkollisuuden perintö yhä vielä vainoaa luterilaisia kristittyjä, sitä en tiedä. Näin toimiessaan kirkot joka tapauksessa heijastavat ympäröiviä yhteiskuntiaan, jotka ovat käymässä yhä suvaitsemattomammiksi kristillistä uskoa kohtaan. Yksi meistä tänne kokoontuneista, piispa Børre Knudsen, on ollut Norjassa vankilaan suljettuna, koska hän on nostanut äänensä puolustamaan syntymättömiä lapsia vastustamalla aborttia. Äskettäin eräs helluntaisaarnaaja tuomittiin Ruotsissa vankilaan sen johdosta, että hän oli opettanut laumalleen sitä totuutta, jonka me kaikki voimme lukea apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen aloitusluvusta.

 

Me emme saa hyväksyä mitään yrityksiä pelottelemalla vaientaa tosi kristillisen uskon raamatullista ääntä. Onkin täysin väärin, että pappisvihkimys kielletään niiltä miehiltä, jotka Jumala ja kristillinen seurakunta ovat siihen toimeen kutsuneet ja joiden ainoana vikana on heidän ja tosi kirkon varsinainen voima, nimittäin uskollisuus Jumalan sanaa ja luterilaisia Tunnustuskirjoja kohtaan. Ne, jotka ovat saaneet aidon kutsun sananpalveluvirkaan ja jotka täyttävät tämän viran aidot edellytykset, on myös asetettava tähän virkaan.

 

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun luterilaiset ovat joutuneet kohtaamaan tällaisen ongelmatilanteen. Meidän tarvitsee vain palauttaa mieleemme Dietrich Bonhoefferin elämä ja hänen antamansa esimerkki: hänhän ei voinut palvella sellaisen kirkollisen esivallan alaisuudessa, joka oli lähtenyt kestämättömälle myöntyvyyslinjalle, vaan toimiessaan luennoitsijana Zingstissä ja Finkenwaldessa oli sen linjan uranuurtajana, jonka mekin olemme tänään omaksuneet.

 

Siellä, missä Jumalan kutsun kuninkaallinen valtatie on joutunut poliittisen tai kulttuurisen ennakkoluuloisuuden tukkimaksi, missä ihmistekoiset valtarakenteet tai perinteet vastustavat Jumalan sanaa ja luterilaisia Tunnustuskirjoja, siellä niiden meistä, jotka ovat vapaita, on käytävä auttamaan sorrettuja kristittyjä lähimmäisiämme. Kristuksen rakkaus vaatii meitä tähän. Juuri siitä syystä me olemmekin täällä tänään.

 

2. Me olemme täällä Jumalan sanan tähden

 

Olen sanonut muutamia sanoja kristillisestä rakkaudesta. Pitääkseni meidät kaikki oikeilla raiteilla rakkaus-sanan käyttämisessämme siteeraan sitä, mitä meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus sanoo apostoli Johanneksen evankeliumissa: ”Jos te minua rakastatte, niin te pidätte minun käskyni. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen. Jolla on minun käskyni ja joka ne pitää, hän on se, joka minua rakastaa; mutta joka minua rakastaa, häntä minun Isäni rakastaa, ja minä rakastan häntä ja ilmoitan itseni hänelle” (Joh. 14:15-17, 21).

 

Ei ole olemassakaan mitään aitoa kristillistä rakkautta, joka olisi irrallaan Jumalan sanan totuudesta. Mikä hyvänsä tässä maailmassa, joka vaatii itselleen rakkauden ylevää nimeä ja silti irrottautuu Jumalan sanan totuudesta, on pelkkää ihmisten teeskentelyä eli lammasten vaatteita, jotka kätkevät sisäänsä susilaumoja. Ei olekaan sattumaa, että kristillisen omantunnon kirkollinen sortaminen kulkee käsi kädessä Jumalan sanan totuuden moninaisen kieltämisen kanssa. Se, mikä alkaa Raamatun vesittämisenä liberalismin nimissä, päätyy piankin peräänantamattomaksi suvaitsemattomuudeksi kristillistä uskoa kohtaan.

 

Juuri tällaisen kehityskulun olemme nähneet toteutuvan länsimaissa. Menneinä aikoina Pohjoismaat ovat tuottaneet monia erinomaisia Raamatun tutkijoita koko kristikunnan hyödyksi. Nykyajan valitettava tosiasia taas on, että useimmat länsimaiden perinteiset enemmistökirkot ovat täysin kadottaneet Jumalan sanan valon. Kristus on kyllä varman lupauksensa (Matt. 28:20) mukaan läsnä kirkossaan, mutta ihmisen älyllinen ylimielisyys on siirtänyt Hänen valtikkansa syrjään.

 

Jumalan sanaa koskeva kirkkojen hätätila ei ole eilispäivän ilmiö. Sehän on ollut muhimassa monissa perinteisissä kirkkokunnissa jo vuosikymmeniä. Anglikaanisessa kirkkoyhteisössä kristillisiä siveellisyyskäsityksiä koskeviin Raamatun totuuksiin liittyvät seikat, jotka ovat viime aikoina huipistuneet kysymykseen homoseksuaalisesta käyttäytymisestä kirkossa, ovat kuluttaneet loppuun Afrikan ja Aasian kirkkojen kärsivällisyyden. Näiden kirkkojen voimakas vastalause turmiollista Jumalan sanasta luopumista vastaan pakotti läntisten kirkkojen johtajat harkitsemaan kantaansa vakavasti uudelleen. Aivan sama kysymys johti Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen avoimen hajaannuksen partaalle.

 

Kristikunnan valtaenemmistö elää nykyään länsimaiden ulkopuolella. On jo koittanut se aika, että Afrikan ja Aasian kristityt ovat oppineet sanomaan selvästi: ”on” tai ”ei” silloin, kun Jumalan sanan totuus sitä vaatii. Kuten 1960-luvun brittipääministeri Harold Macmillanin kuuluisa lausuma toteaa: ”Muutoksen tuuli pyyhkii yli tämän [Afrikan] mantereen. Pidimmepä siitä tai emme, tämä kansallistietoisuuden kasvu on poliittinen tosiasia.” Me emme enää ole eksoottisilta lähetysmailta tulevia kivoja lapsenomaisia olentoja. Me olemme kuin olemmekin täysi-ikäisiksi tulleita kristittyjä.

 

Lausuessani julki nämä kriittiset sanat en suinkaan unohda kaikkea sitä hengellistä ja aineellista hyvää, jota me olemme saaneet länsimailta. Asia on, kuten apostoli toteaa: ”Jumala ei ole väärämielinen, niin että hän unhottaisi teidän työnne ja rakkautenne, jota olette osoittaneet hänen nimeänsä kohtaan, kun olette palvelleet pyhiä ja vielä palvelette” (Hebr. 6:10). Meidän kirkkomme, Kenian luterilainen kirkko, on erityisessä kiitollisuudenvelassa ruotsalaisille luterilaisille lähetystyöntekijöille, jotka menneinä aikoina tulivat yli ja auttoivat meitä. Me haluammekin seurata heidän raamatullisia luterilaisia opetuksiaan ja kieltäydymme myymästä uskoamme tämän ajan vaihtelevien muotioikkujen turhuuden markkinoilla. Ne opetukset, jotka me saimme Ruotsista vastaanottaa jo kauan sitten, ovat nyt palanneet Afrikasta takaisin lähtöseudulleen. Me saimme tämän opetuksen teiltä ja tänä päivänä me annamme sen takaisin teille kiitollisin ja rohkein sydämin.

 

Meidän on syytä palauttaa mieleemme, mitä ne ihmiset oikein opettavat, jotka ovat pyrkineet estämään apostolisen jumalanpalveluksen ja apostoliset virkaanvihkimykset; verratkaamme tätä sitten siihen, mitä opettavat heidän sortotoimiensa kohteiksi joutuneet. Kun asiaa lähestyy tällä tavoin, asetelma käy selvääkin selvemmäksi. Ainoa oikea kirkko on se kirkko, jossa Jumalan sana on perimmäinen epäämätön ylin auktoriteetti kaikessa ja joka asiassa, aivan niin kuin tohtori Martti Luther kirjoittaa Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Me emme ota kuuleviin korviimme, mitä he kirkon nimissä käskevät tai kieltävät. Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: (Joh. 10:3) sen muodostavat pyhät uskovaiset ja "ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen". Tämän pyhyyden antaa Jumalan sana ja oikea usko” (Schmalkaldenin opinkohdat, 12).

 

Siellä, missä Jumalan sanaa sorretaan niiden kristittyjen elämässä, jotka tähän sanaan pitäytyvät, meidän kristillinen velvollisuutemme on tulla yli ja auttaa heitä, miten vain ikinä voimme sen tehdä. Toden totta: me olemme täällä tänään Jumalan sanan tähden.

 

3. Me olemme täällä tänään luterilaisten Tunnustuskirjojen tähden

 

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Jumalan sana on selkeä ja yksiselitteinen, sillä meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus juuri on tämä sana, niin kuin apostoli Johannes suurenmoisesti opettaa meitä evankeliuminsa alussa (Joh. 1:1) [Kristuksen lihaan tulon ja Raamatun inspiraation suhteesta ks. Oeschin artikkeli tässä lehdessä, toim. huom.]. Totta on sekin, ettei Jumalan sana ole minkään muutoksen tai katoavaisuuden alainen, sillä ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hebr. 13:8).

 

Luterilaiset Tunnustuskirjat ovat tämän sanan opetuksien oikea tiivistelmä. Tohtori Martti Lutherin työ uskonpuhdistajana oli olennaisesti siinä, että hän asetti uudelleen voimaan kirkon ainoan laillisen auktoriteetin, nimittäin Jumalan sanan auktoriteetin. Kaikki erimielisyydet kirkossa on ratkaistava Jumalan sanalla ja Jumalan sanan mukaisesti. Luterilaiset Tunnustuskirjat ovat selvääkin selvemmät, kun on kyse auktoriteetista kirkossa, jumalanpalveluksesta, sananpalveluvirasta ja virkaanvihkimyksestä.

 

Kun sain kutsun tulla yli ja auttaa, kysymyksenasetteluni oli, oliko Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen erimielisyydet ratkaistu kirkon laillisen auktoriteetin, nimittäin Jumalan sanan ja luterilaisten Tunnustuskirjojen, alaisuudessa, vai oliko seurattu ja toteltu muita auktoriteetteja. Me kaikkihan tiedämme vastauksen siihen kysymykseen. Ne, joita kirkossa sorretaan, joutuvat kärsimään Raamatun ja luterilaisten Tunnustuskirjojen tähden. Sortajat taas seuraavat muita auktoriteetteja. Näin ollen asetelma on hyvin selväpiirteinen.

 

Muistutan meitä vain maineikkaan ruotsalaisen teologin, piispa Anders Nygrenin, vuonna 1958 [jolloin naispappeuspäätös tehtiin Ruotsin kirkossa] puhumista profeetallisista sanoista: käymällä muuttamaan sananpalvelusvirkaa, joka on ollut voimassa aivan kristillisen kirkon alusta asti, käymällä tällä tavoin kapinaan Herran käskyä (1. Kor. 14:37) vastaan, kirkko on ottanut suunnan, jossa edessä ei ole mitään muuta kuin gnostilaisten harhaoppien tie. Nykyään jokaisen, jolla on hengellistä arvostelukykyä, on myönnettävä, että Anders Nygren -vainaja oli kuin olikin oikea profeetta.

 

Mutta, Jumalan kiitos, yhä on olemassa uskollisia raamatullisia luterilaisia, jotka tekevät kaiken, mikä on heidän vallassaan, hoitaakseen Jumalan lamppua Hänen pyhäkössään (1. Sam. 3:3). He ovat luterilaisen uskonpuhdistuksen oikeita perillisiä. Tämä on syy siihen, että me olemme täällä tänään. Me olemme täällä luterilaisten Tunnustuskirjojen tähden.

 

4. Me olemme täällä kirkon järjestysmuodon ja kirkko-oikeuden tähden

 

Voisi ajatella, että tämä on kylläkin heikoin perustelumme oikeuttamaan paikallaolemisemme tänään. Kristillinen rakkaus, Raamattu ja luterilaiset Tunnustuskirjat: nämähän nyt voisivat vielä ollakin meidän puolellamme, mutta entäpä laillinen kirkollinen järjestysmuoto ja kirkko-oikeus? Ovathan Pohjoismaiden kansanedustuslaitokset ja kirkolliskokoukset tehneet enemmistöpäätöksensä ja hyväksyneet nykyiset lait. Laillisesti pätevät kirkolliset toimielimet ovat soveltaneet näitä lakeja kirkon päivittäiskäytäntöön. Näistä syistä tämä väitteemme voisikin näyttää huteralta ja menestysmahdollisuutemme sen toteennäyttämisessä todella kyseenalaisilta.

 

Nytpä on kuitenkin niin, että tämäntapainen järkeily, joka erottaa kirkon järjestysmuodon ja kirkko-oikeuden Jumalan sanasta ja luterilaisista Tunnustuskirjoista, ei ole ensinkään luterilaista. Eikä se ole ensinkään raamatullista. Raamatun ja luterilaisen opin erottaminen omaksi korikseen ja kirkon järjestysmuodon ja kirkko-oikeuden sijoittaminen omaan erilliseen koriinsa on epäsyntyistä huijausta luterilaisessa viitekehyksessä. Kyse on valistusajattelun lapsen, 1700- ja 1800-lukujen saksalaisen filosofisen idealismin perillisen, ristisiitoksesta ikivanhan valtiokirkollisen mielenlaadun kanssa.

 

Tämä ajatusmalli on peräisin Friedrich Schleiermacherilta eikä suinkaan kirkon uskonpuhdistajalta, tohtori Martti Lutherilta. Tämä Schleiermacherin ja hänen seuraajiensa tyylinen idealistinen perinne teki jyrkän eron uskonnon ja oikeuden välille. Tämän ajatusmallin mukaan oikeus ymmärrettiin täysin maalliseksi asiaksi, siis uskonnosta erilliseksi. Uudet, maalliset näkemykset ovat sittemmin vielä entisestään sekoittaneet tätä oikeusajattelun sekamelskaa. Se ajatus, että kansan omaehtoinen tahto, ”yleinen mielipide”, on kirkossakin ylin auktoriteetti, on peräisin sveitsiläisfilosofi J. J. Rousseaun kirjoituksista, ei siis Raamatusta eikä luterilaisista Tunnustuskirjoista. Kaikkea ”yleistä mielipidettä” vastaan me olemme oppineet rukoilemaan: ”Isä meidän, joka olet taivaissa ... tapahtukoon sinun tahtosi.” Tämä jumalallinen, isällinen tahto ei ole minkäänlainen kehittyvä, yleisesti tunnettava tietoisuus tai itseään toteuttava ”ajan henki”, vaan se on säädetty ja ilmoitettu Jumalan sanassa.

 

Ainoa ylin auktoriteetti kirkossa on Jumalan sana. Tämä iankaikkinen sana ei ole jonkin arvoinen ainoastaan uskonnon kannalta. Sillä on yhtä lailla kirkko-oikeudellinen merkitys, sillä kirkossa ei voi olla kerta kaikkiaan yhtään mitään laillisesti sitovaa, joka on ristiriidassa tämän sanan kanssa. Kaiken ja joka asian kirkossa on tapahduttava Jumalan sanan mukaan. Tämä on luterilaisten Tunnustuskirjojen opetus.

 

Tämä oikeusperiaate on selvästi kirjoitettuna myös Ruotsin ja Suomen luterilaisten kirkkojen omissa perustavissa oikeusnormeissa. Onkin onnetonta, että tätä kirkko-oikeutta ei toteuteta käytännössä kirkon järjestysmuodossa. Olemme joutuneet havaitsemaan, kuinka uskon ja oikeuden epäluterilainen erottaminen yhä jatkuu niiden keskuudessa, jotka ovat irrottautuneet kristillisestä rakkaudesta, Raamatusta ja luterilaisista Tunnustuskirjoista.

 

Näin ollen meidän tulisi taaskin palauttaa mieleemme Dietrich Bonhoefferin esimerkki: hänen oman kirkkokuntansa hallintoelimet julistivat virallisesti hänen toimensa ”laittomiksi” joulukuun 2. päivänä vuonna 1935. Vain kolme kuukautta sen jälkeen, maaliskuussa 1936, Finkenwalden ”laittoman” pappisseminaarin toinen ”laiton” vuosikurssi sai lämpimät tervetulotoivotukset Ruotsissa. Jopa maineikas Upsalan arkkipiispa, tohtori Erling Eidem otti Bonhoefferin ja hänen seminaarilaisensa virallisesti vastaan maaliskuun 4. päivänä 1936. Näin toimimalla arkkipiispa Eidem tunnusti sen totuuden, joka meidänkin on tänään muistettava ja jota meidän on kunnioitettava, että näet hätäoikeuskin on oikeutta. Kotona Saksassa Bonhoeffer taas julistettiin valtion viholliseksi ja julkisuudessa esitettiin vaatimuksia, ettei hänen pitäisi antaa kouluttaa saksalaisia teologeja.

 

Näin ollen meidänkin läsnäolomme ja toimintamme Göteborgissa ovat kirkon järjestysmuodon ja kirkko-oikeuden kannalta legitiimejä, ovathan ne Jumalan sanan valtuuttamia. Siitä syystä päätänkin siteeraamalla luterilaisia Tunnustuskirjoja, tiivistäen sanottavani Schmalkaldenin opinkohtien sanoihin, jotka koskevat vihkimystä ja virkaan kutsumista. Tämä lainaus ei ole pelkkä teologinen mielipide, vaan se on kirkon järjestysmuoto ja kirkkolaki jumalallisen oikeuden mukaan, koska se on raamatullinen:

 

”Jos piispat tahtoisivat olla oikeita piispoja ja pitää huolta kirkosta ja evankeliumin julistamisesta, niin voitaisiin rakkauden ja yksimielisyyden tähden, vaikka asia ei välttämätön olekaan, suostua siihen, että he vihkisivät ja vahvistaisivat meidät ja saarnaajamme virkaan, jos he nimittäin tekisivät sen ilman pakanalliseen menoon ja prameiluun kuuluvia tyhjiä seremonioita. Mutta nyt he eivät ole eivätkä tahdokaan olla oikeita piispoja. ... He jopa vainoavat ja tuomitsevat niitä, jotka kutsuttuina hoitavat sellaista virkaa. Mutta heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita. Siksi me tahdomme ja meidän tulee vanhan kirkon ja sen isien esimerkkiä noudattaen itse vihkiä kykeneviä henkilöitä virkaan” (Schmalkaldenin opinkohdat, 10).

 

Lopuksi:

 

Me kiitämme Jumalaa Hänen uskollisuudestaan. Hän on tehnyt meidät, omat palvelijansa jo tässä nykyisessä heikkouden tilassammekin, kykeneviksi tarkkaamaan Hänen jumalallista kutsuaan ja toteuttamaan sen, mitä Hän on nyt antanut tehtäväksemme. ”Hän astui ylös korkeuteen, hän otti vankeja saaliikseen, hän antoi lahjoja ihmisille” (Ef. 4:8). Me kiitämme nöyrästi Häntä siitä. Toivomme myös sydämemme syvyydestä, että se, mitä olemme tänään tehneet Göteborgissa, koituisi avuksi Pohjoismaiden luterilaisille kirkoille.

 

Onhan selvää, ettei jumalanpalveluksen ja virkaanvihkimyksen kuninkaallista valtatietä voida loputtomiin pitää tukittuna; eikö siis nyt, vastoin kaikkia inhimillisiä vedonlyöntisuhteita ja poliittisia laskelmia, olisi oikea aika istuutua neuvottelemaan, sysätä syrjään kaikki ylimielisyys ja katkeruus ja puhua, niin kuin kristittyjen veljien ja sisarten tuleekin, yhdessä uskossa, yhdessä Herrassa, yhdestä kasteesta osallisina ja yhden ainoan toteltavan auktoriteetin alaisuudessa, nimittäin Jumalan sanan, Hänen, joka on yksi ”Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa” (Ef. 4:5,6)?

 

Puhe Arne Olssonin piispaksivihkimyksessä Göteborgissa, Ruotsissa helmikuun 5. päivänä vuonna 2005. Suomennos: Petri Kivenheimo.