APPREHENDERE CHRISTUM

Reima Jokinen, TM, FM, Turku

 

Kirjastossa käteeni sattui Olli-Pekka Vainion vuonna 2004 ilmestynyt väitöskirja, joka käsittelee luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitystä Lutherista Yksimielisyyden ohjeeseen. Lainasin niteen mielenkiinnosta, josko nykyinen Luther-paradigma [professori Mannermaan Luther-tutkimukseen perustuva oppirakennelma, toim. huom.] jo horjuisi, mutta jouduin pettymään. Lukeminen inspiroi minussa pari ajatusta, joista tahdon lyhyesti kirjoittaa.

 

Kirjassa verbi apprehendere (tarttua johonkin) ymmärretään lähes identtiseksi habere tai possidere (omistaa) -verbien kanssa. Taustalla on vallitsevan tulkintasuuntauksen lähtökohta, jonka mukaan vanhurskauttamisen peruste on Kristuksen läsnäolo syntisessä. ”Omistamisella” saadaan ilmaistuksi paremmin tällainen asiaintila, kun taas ”tarttuminen” on instrumentaalista toimintaa. Jälkimmäinen on kuitenkin verbin lähtökohtainen merkitys. Muu on siitä johdettua. Toiston välttämiseksi suomenkielisiä vastineita voi vaihdella, kunhan vain sanan lähtökohta tiedostetaan ja merkitys pysyy asiakontekstissa muuten mukana. Niinpä esimerkiksi ”fide apprehensus Christus” onkin parempi suomentaa ”uskon omistama Kristus” kuin esimerkiksi ”uskolla tartuttu Kristus”. Tällöin tämä omistaminen kuitenkin perustuu siihen, että Kristukseen tartutaan. Koska usko tarttuu (apprehendit), se vain siksi myös omistaa (habet). Ne eivät ole synonyymejä. Tieteellisen teologisen tutkimuksen on pitäydyttävä alkutekstiin. Suurelle yleisölle kirjoitetut suomennokset eivät ole ”normatiivisia”.

 

Lutherin saksankielinen vastine verbille ”apprehendere” on ”ergreifen”. Hyvin konkreettisesti hän käyttää sitä kohdassa WA 47, 97, 22-37, jota Vainio siteeraa alaviitteessä 110 sivulla 64: Luther esittää sydämen ja uskon tarttumisorgaaneiksi ja hän rinnastaa ne käsiin, sormiin ja jalkoihin. Tarttumisen johdosta sydän ja usko omistavat Kristuksen. Usko välineenä on ilmeinen: ”...wird [...] mit keiner hand, finger oder fusse ergreifen, sondern allein mit dem hertzen und glauben ergrieffen”. Ajatusta vastaisi latinan ”(Christus) corde et fide apprehenditur” (Kristukseen tartutaan sydämen uskolla). Samoin ”...wird [...] allein durch den glauben ergrieffen” (a1aviite 118) olisi ”(Christus) per fidem apprehenditur (Kristukseen tartutaan uskon kautta).

 

Uskon alkusynty (Vainion ”renovatio 1”) eli se, että jumalaton siirtyy epäuskosta vanhurskauteen, jää Lutherillekin mysteeriksi. Hän ei sanone asiasta enempää kuin mitä hän Vähän katekismuksen kolmannen uskonkappaleen kohdalla tekee: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä , valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.” Mielestäni sinänsä oikea ajatus ”in ipsa fide Christus adest” (juuri uskossa Kristus on läsnä) ei ole vastaus tähän mysteeriin.

 

Kristus on kuollut kaikkien puolesta, mutta yleistä lupausta uskosta tai Kristuksen asumisesta jokaisessa ihmisessä ei ole. Siksi ne eivät ole uskon kohde. ”Praesentia/inhabitatio Christi” (Kristuksen läsnäolo uskossa) on pimeyttä. Meidän pitää tyytyä siihen paradoksiin, että usko, jonka sisältö on Kristuksen persoona, ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna vain luottamuksena tarttuu Jumalan sanan universaaleihin armolupauksiin ja löytää uskonvarmuuden vain niistä. En usko, että ihminen pystyy mieltämään yksinkertaista uskontapahtumaa, jossa uskon kohde on uskomisprosessissa jollain salatulla tavalla itse läsnä alusta saakka. Kielen on pakko kuvata prosessia syy-seuraussuhteilla. Subjektin ja objektin rajoja ei pidä hälventää. Tähän nykyparadigma mielestäni johtaa; asia esitetään ikään kuin Kristus uskoisi Kristukseen. Ei, Jumalan vaikuttama mutta ihmisen oma sydämen usko, joka tarttumistoimintansa takia omistaa kaikille evankeliumin kautta tunnetuksi tehdyn ja tarjotun Kristuksen, luetaan vanhurskaudeksi. Itsensä lahjoittava Jumala toimii näin. Emme tartu henkilöön ”Kristus sinänsä”, vaan on kyse ilmoituksen oikeaoppisesta ymmärtämisestä. ”Christum adesse” (Kristuksen läsnäolo) kuvaa henkilökohtaisen uskon mystistä sisältöä, jota meidän ei tarvitse ymmärtää, mutta jonka kristitty saa lohdutuksekseen uskoa. Christum apprehendere (Kristukseen tarttuminen) taas liittyy uskon siihen puoleen, joka ankkuroituu yleisiin lupauksiin. Mielestäni ei ole ongelmallista pitää jumalattoman vanhurskauttamista forenssisena tapahtumana, vaikka samalla usko onkin jotakin ”efektiivistä”. Ymmärryksemme ja sanamme eivät tavoita uskon jumalallista luonnetta.

 

Koska Luther kohdistaa Galatalaiskommentaarissaan kritiikkinsä skolastiseen ”fides caritate formata” (rakkauden muovaama usko) -oppiin, kirja on ymmärrettävä tästä kontekstista käsin. Sitä voidaan pitää Yksimielisyyden ohjeen rinnalla täydentävänä, tiettyä näkökulmaa tarkentavana esityksenä. Luther ja Yksimielisyyden ohje opettavat samoin. Myös tunnustuskirjat ottavat kantaa aina joihinkin ajankohtaisiin kysymyksenasetteluihin, kuten Vainio toteaakin, mutta silti ne laaditaan tietoisesti ”yleisiksi” opinmäärityksiksi, joiden katsotaan sitovan myös tulevia sukupolvia. Luulen, että Chemnitz ja hänen kumppaninsa olivat tarkkoja sanavalintojensa suhteen. He myös ”tunsivat Lutherinsa”.