HOOSIANNA DAAVIDIN POJALLE

HOOSIANNA DAAVIDIN POJALLE!

C. F. W. Walther (1811-1887), teol. tri, USA

Ja kun he lähestyivät Jerusalemia ja saapuivat Beetfageen, Öljymäelle, silloin Jeesus lähetti kaksi opetuslasta ja sanoi heille: ”Menkää kylään, joka on edessänne, niin te kohta löydätte aasintamman sidottuna ja varsan sen kanssa; päästäkää ne ja tuokaa minulle. Ja jos joku teille jotakin sanoo, niin vastatkaa: ’Herra tarvitsee niitä’; ja kohta hän lähettää ne.” Mutta tämä tapahtui, että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetan kautta, joka sanoo: ”Sanokaa tytär Siionille: ’Katso, sinun kuninkaasi tulee sinulle hiljaisena ja ratsastaen aasilla, ikeenalaisen aasin varsalla.’” Niin opetuslapset menivät ja tekivät, niin kuin Jeesus oli heitä käskenyt, ja toivat aasintamman varsoineen ja panivat niiden selkään vaatteensa, ja hän istuutui niiden päälle. Ja suurin osa kansasta levitti vaatteensa tielle, ja toiset karsivat oksia puista ja hajottivat tielle. Ja kansanjoukot, jotka kulkivat hänen edellään ja jotka seurasivat, huusivat sanoen: ”Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!” (Matt. 21:1-9)

Tässä ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumissa asetetaan eteemme kaksi asiaa: Kristuksen kuninkaallinen saapuminen, ja toiseksi, suuri into, jota sekä opetuslapset että monet kansasta osoittivat ylistääkseen Kristuksen saapumista ja auttaakseen sitä.

Mikä merkitys oli nyt ensiksi sillä, että Kristus tuli kerran Jerusalemin porttien kautta niin juhlallisesti ja antoi osoittaa itselleen kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta? Se merkitsi sitä, että Kristus on todella kuningas, ja nyt hänen aikomuksenaan oli periä valtakuntansa. Mutta että Kristus tuli maailman silmissä niin halveksittavasti, ilman mitään kuninkaallista loistoa, ei uljaalla sotaratsulla, vaan tavallisella kuormajuhdalla, ei säihkyvien aseiden kalistessa, vaan ihmisten tuodessa viheriöiviä oksia hänen eteensä, ei sotajoukon saattamana, vaan pääasiassa köyhän kansan joukon ympäröimänä, tämä merkitsi, että Kristus ei tahdo olla maallinen vaan hengellinen kuningas, ja että hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, vaan se on hengellinen, totuuden ja ristin valtakunta. Mutta samalla tämän Kristuksen näkyvän saapumisen Jerusalemin porttien kautta oli määrä olla ennuskuva siitä, että tästä eteenpäin Kristus valtakuntansa jokaisen uuden hallitusvuoden alussa tulisi näkymättömänä sanan ja sakramenttien välityksellä uusitestamentillisen Jerusalemin, ts. hänen pyhän kristillisen kirkkonsa porttien kautta. Siksi myös kirkko jo kauan sitten on valinnut ja määrännyt tämän evankeliumin jokaisen uuden kirkkovuoden alun saarnatekstiksi.

Kuitenkaan ei sekään, että opetuslapset seurasivat Kristusta hänen saapuessaan ja että suuri kansanjoukko Jerusalemista tuli häntä vastaan, koristi hänen tiensä ja lopulta puhkesi onnentoivotukseen: ”Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!”, ollut vailla tärkeää merkitystä kaikille tuleville ajoille. Se nimittäin merkitsi sitä, että vain ne ovat Kristuksen valtakunnan todellisia jäseniä, jotka ovat täynnä palavaa intoa Kristuksen valtakunnan menestyksellisen edistymisen puolesta tässä maailmassa.

Koska ensimmäisenä adventtisunnuntaina yleensä käsitellään ennen kaikkea Kristuksen saapumista, niin kiinnittäkäämme tällä kertaa ennen kaikkea huomiomme niiden intoon, jotka tulivat häntä vastaan ja hänen kanssaan. Tarkastelumme aihe olkoon siksi: Into Kristuksen valtakunnan menestyksellisestä edistymisestä maan päällä hänen valtakuntansa todellisten jäsenten välttämätön tuntomerkki.

Sallikaa minun osoittaa tässä 1) mitä tällainen into on ja miten se ilmenee, ja 2) miksi se on Kristuksen valtakunnan jäsenelle niin välttämätön tuntomerkki.

1. Into Kristuksen valtakunnan puolesta ja tämän innon ilmeneminen

Tarkasteltavana olevan tekstin mukaan on täysin kiistatonta, etteivät ainoastaan apostolit vaan myös monet muut kansasta olivat täynnä suurta intoa Kristuksen valtakunnan menestyksellisen edistymisen puolesta. Tuskin oli Jerusalemissa levinnyt uutinen, että Kristus oli parhaillaan aikeissa saapua kuninkaallisesti kaupunkiin ja aloittaa messiaanisen valtakuntansa hallitseminen, kun kokonaiset ihmisjoukot kiiruhtivat – Jumalan herättäminä – oitis ulos kaupungista, ja heti, kun he näkivät Kristuksen, he huusivat häntä avuksi: ”Hoosianna, Daavidin poika”, mikä tarkoittaa: Auta, Daavidin poika. Heidän Hoosianna-huutonsa ei tästä syystä ollut mitään muuta, kuin palava, rukoileva onnentoivotus Kristukselle hänen käsillä olevaa hallitsemisen aloittamistaan varten. He tahtoivat sanoa: Oi Herra, anna tämän kuninkaallisen Messiaamme onnistua kukistamaan kaikki kavalat, mahtavat ja julmat vihollisensa, hänen valtakuntansa levitä yhä laajemmalle ja sen hallitsemisen olla menestyksellistä ja siunauksellista. He lisäävät tästä syystä myös: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!” Mutta tämä into ei ollut ainoastaan heidän sydämissään ja suissaan, vaan he todistavat sen, niin hyvin kuin tässä hetkessä voivat, myös teoilla. Nimittäin ylistääkseen Kristuksen saapumista ja edistääkseen sitä riisuvat toiset nyt päällysvaatteensa ja levittävät ne tielle, kun taas toiset, joilla ei päällysvaatetta liene ollut, hakkaavat oksia puista ja sirottelevat ne tielle.

Nähkää tässä kuva sellaisista ihmisistä, jotka ovat täynnä intoa Kristuksen valtakunnan menestyksellisestä edistymisestä maan päällä. Heillä on 1) saman asian puolesta palava sydän, ja he tuovat tämän myös julki 2) toimivalla osallistumisella sen edistämiseen sanoin ja teoin.

Tässä on siis tärkeintä sydän, joka mainittiin ensin. Moni tosin arvelee, että jos hän ei ateistisen maailman tavoin mieluummin tahdo, että kaikki kirkot ja uskonnolliset koulut hävitettäisiin maan tasalle, jos hän sitä vastoin itse pysyy kristillisessä seurakunnassa, käy ahkerasti kirkossa ja lähettää lapsensa kristilliseen kouluun ja jos hän antaa säännöllisen avustuksen kirkon ja koulun ylläpitoon tai uhraa hyvin huomattavia summia kirkollisiin tarkoituksiin, niin silloin kukaan ei taatusti voi kiistää, että hänellä on tuo into Kristuksen valtakunnan menestyksellisestä edistymisestä maan päällä. Mutta tämä on suuri erehdys. Tästä kaikesta huolimatta ihmiseltä voi silti puuttua täysin tuo into. ”Vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi” (1. Kor. 13:3).

Jumala ei ole mikään vaihtokaupan harjoittaja, niin että hän kelpuuttaa vaaditun rakkauden sijasta myös kultaa tai jonkin teon. Mutta kuten kaikissa kristillisissä asioissa, niin myös mitä intoon Kristuksen valtakunnan hyväksi tulee, tärkeintä eivät tästä syystä ole niinkään mitkään ulkonaiset teot, vaan, kuten sanottu, ennen kaikkea se, miten ihmisen sydän suhtautuu asiaan. Siksi oikea into tässä on vain sillä, joka kyllä on Jumalan tahdon ja järjestyksen tähden maallisessa kutsumuksessaan ja toimessaan uskollinen ja ahkera, mutta jonka sydän elää silti Kristuksen valtakunnassa ja sen puolesta. Hän pitää siitä syystä kaikkea muuta siihen verrattuna sivuasioina tai kuitenkin jonain verrattomasti vähäisempänä.

Oikea into on vain sillä, joka kyllä toivottaa vilpittömästi onnea ja siunausta sille valtakunnalle, jossa hän asuu, mutta Kristuksen valtakunnalle vielä paljon enemmän. Sellainen ihminen murehtii kyllä sitä hätää, joka kohtaa hänen maallista isänmaataan, mutta kirkon, hänen hengellisen isänmaansa, hätä herättää hänessä silti verrattomasti suuremman murheen. Hänen omaisensa ja näiden ajallinen hyvinvointi ovat epäilemättä myös hänen sydämellään, mutta Kristuksen valtakunnan hyvinvointi vielä paljon suuremmassa määrin. Hän kuulee, lukee ja puhuu mielenkiinnolla siitä, mitä maailman valtakunnissa tapahtuu, mutta hänen mielenkiintonsa sitä kohtaan, mitä Kristuksen valtakunnassa tapahtuu, on verrattomasti suurempi, lämpimämpi ja elävämpi. Jos sellainen ihminen, joka on täynnä intoa Kristuksen valtakunnan puolesta, kuulee, että Jumalan sana menestyy jossakin paikassa, että monet ihmiset tulevat totuuden tuntoon, suuria syntisiä tai katkeria kristinuskon vihollisia kääntyy, uusia seurakuntia perustetaan ja kirkkoja ja kouluja rakennetaan, niin tämä tuottaa hänelle yhtä suuren ilon kuin maailmanihmiselle uutinen suuresta onnesta, joka on kohdannut tätä henkilökohtaisesti. Jos hän sitä vastoin kuulee, että jossain paikassa esiintyy vääriä opettajia, että näiden toimesta totuus poljetaan maahan ja monet sielut johdetaan heidän välityksellään harhaan, kokonaisia seurakuntia turmellaan ja tuhotaan, että aiemmin oikeamieliset kristityt ovat langenneet pahaan harhaan tai syntiin ja häpeään, että käsillä on suuri pahennus ja sen välityksellä estetään Jumalan työ, niin se koskee häneen, aivan kuin häntä itseään olisi kohdannut suuri onnettomuus.

Esimerkkinä tällaisesta innosta ovat ensimmäiset kristityt, kuten Apostolien teot todistavat. Kaikki – heidän ajatuksensa ja mielensä, heidän tahtonsa ja toiveensa, heidän ilonsa ja heidän surunsa – pyöri Kristuksen valtakunnan, kuin heidän keskipisteensä, ympärillä. Miten he aina tulivatkaan täyteen lohdutusta ja iloa Pyhässä Hengessä ja täyteen Jumalan ylistystä ja kiitosta, kun matkoiltaan takaisin palaavat apostolit kertoivat heille, mitä Herra oli tehnyt heidän välityksellään sekä pakanoiden että juutalaisten keskuudessa! Mikä juhlariemu kulkikaan silloin koko kristikunnan kautta, kun Rooman suurkaupunkiin oli kokoontunut suuri, ihana kristittyjen seurakunta! Ilo tästä oli niin yleinen, että, kuten Paavali kirjoittaa, Rooman kristittyjen uskoa mainittiin nyt kaikessa maailmassa (Room. 1:8).

Mutta kun jonkun ihmisen sydämessä elää oikea into Kristuksen valtakunnan menestyksellisestä edistymisestä maan päällä, ei tämä into voi suinkaan jäädä sydämeen, vaan se murtautuu esiin kuin suljettu tuli sekä sanoin että teoin. ”Sydämen kyllyydestä suu puhuu.” Se, jonka sydämen tämä into täyttää, ei tästä syystä rukoile päivittäin ainoastaan itsensä ja omaistensa puolesta, vaan hän sulkee myös Jumalan valtakunnan asiat päivittäiseen rukoukseensa. Hän on oppinut rukoilemaan sen, minkä vain harvat osaavat – Isä meidän -rukouksen kaksi ensimmäistä pyyntöä: ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi.” Hän nimittäin ei rukoile tätä enää ajattelemattomasti, vaan täynnä vakavaa pyyntöä, että Jumalan nimi todella pyhitettäisiin kaikkialla puhtaalla opilla ja hurskaalla elämällä ja näin pystytettäisiin ihmissydämiin Jumalan valtakunta, ts. vanhurskaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä. Niinpä sellainen ihminen ei ainoastaan pane käsiään kunnioittavasti ristiin, niin usein kuin jumalanpalveluksissa luetaan rukous kirkon puolesta, vaan hän myös yhtyy siihen huokaillen sydämellisesti Jumalan puoleen. Kun hän veisaa yhdessä toisten kanssa virren kirkon puolesta, hänen ajatuksensa eivät harhaile, vaan hengessään hän seisoo samalla esirukousta rukoillen Jumalan armoistuimen edessä. Niin usein kuin hän kuulee jostain kirkollis-hengellisestä hätätilasta ja uhkaavasta vaarasta, missä tahansa se onkin, lähellä tai kaukana, niin tämä ajaa hänet heti anomisin ja rukouksin notkistamaan polvensa; ja niin usein kuin hän kuulee totuuden ja armon voitosta jossakin, niin tämä saa hänet ylistykseen ja kiitokseen. Tämä on päivittäinen ”Hoosianna”, jonka hän huutaa maailmassa kulkevalle taivaalliselle kuninkaalle.

Mutta sellainen ihminen ei myöskään tyydy pelkkään Hoosiannaan. Hän on myös toimelias Kristuksen valtakunnan levittämisen puolesta. Hän uhraa mielellään jotakin varoistaan, hengenlahjoistaan, ajastaan ja vaikutusvallastaan kirkon ja koulun, saarnaajien ja opettajien, sisä- ja ulkolähetyksen, Raamatun ja muiden hyvien kirjojen levittämisen sekä Kristuksen puutteenalaisten jäsenten huolenpidon hyväksi, olkoot nämä leskiä tai orpoja tai sairaita tai vaivaisia tai muukalaisia, lyhyesti, kaiken sen hyväksi, mikä palvelee Kristuksen valtakunnan edistämistä. Missä ikinä on kysymyksessä Kristuksen valtakunnan rakentaminen, siinä hän on mukana, siinä hän ei kaihda mitään keinoa, mitään vaivaa, mitään epämukavuutta, mitään maailman pilkkaa ja ivaa, vaan hän toimii vastenmielisyyttä tuntematta, sydämen halulla, niin kauan kuin päivä on. Nämä ovat ne ”vaatteet” ja ”palmunoksat”, jotka hän päivittäin asettaa Kristuksen jalkojen juureen.

2. Miksi tämä into on Kristuksen valtakunnan jäsenelle niin välttämätön tuntomerkki?

Monet, jotka pitävät itseään kristittyinä, arvelevat, että todelliseen kristillisyyteen ei kuulu mitään muuta, kuin että ihminen kantaa huolta omasta sielustaan. Muista hänen ei tarvitse huolehtia – se on saarnaajan asia. On tosin valitettava asia, jos ihminen tahtoo käännyttää toisia, mutta unohtaa samalla itsensä. Käännytysintoinen ihminen, joka itse on kääntymätön, on aivan luotaantyöntävä ilmiö. Hänen käännytysintonsa ei useimmiten perustu mihinkään muuhun kuin työn karttamiseen tai hengelliseen ylpeyteen. Mutta niin mieletöntä kuin onkin haluta käännyttää toisia ennen kuin on itse kääntynyt, niin on kuitenkin murhe siitä, että myös muut kääntyvät ja Kristuksen valtakunta siten kasvaa, todellisesti kääntyneiden kristittyjen välttämätön tuntomerkki.

Ensimmäinen peruste tähän on se, että Kristus tahtoo ennen kaikkea saarnaajan, mutta myös kaikki niiden, jotka hän on ottanut omikseen, nyt vuorostaan johtavan muita hänen luokseen. Kristus käski kyllä evankeliumimme mukaan ennen kaikkea opetuslapsiaan edistämään hänen saapumistaan hankkimalla kuormajuhdan, mutta Kristus julisti myös häneen uskovan kansan aktiivisen osallistumisen niin välttämättömäksi, että hän huudahti kansan Hoosianna-huudoista ja vieläpä lapsista närkästyneenä valittaville fariseuksille: ”Minä sanon teille: jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Kristus voisi kyllä käännyttää maailman ilman kristittyjään valistamalla ja herättämällä sydämet ilman välikappaleita, tai hän voisi panna toimeen maailman käännyttämisen pelkästään säännönmukaisesti asetettujen saarnaajien välityksellä. Mutta Kristus tahtoo rakkaudessaan ja viisaudessaan, että ihmiset tuodaan hänen luokseen ihmisten välityksellä, ei myöskään ainoastaan sitä varten erikseen kutsuttujen saarnaajien vaan kaikkien niiden välityksellä, jotka jo ovat kristittyjä. Kirkon on määrä kaikkina aikoina olla sitä lähinnä seuraavan kirkon hengellinen äiti.

Jokaisen kristityn tulee olla kutsumuksensa piirissä maailman valo, hapate, maan suola ja lähetystyöntekijä. Jokainen ihminen vihitään papiksi jo pyhän kasteen välityksellä, ja joka rikottuaan kasteenliiton kääntyy jälleen, hänet vihitään jälleen uskon kautta. Näin hänet velvoitetaan myös omalta osaltaan julistamaan sen jaloja tekoja, joka on kutsunut hänet pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. Heti kun ihminen on kastettu ja tullut uskoon, hän kuuluu varsinaisesti jo taivaaseen – siellä on tämän jälkeen hänen isänmaansa, siellä hänellä on hänen kansalaisoikeutensa. Mutta Jumala antaa kastettujen ja uskoviksi tulleiden jäädä joksikin aikaa maailmaan varsinkin sen vuoksi, että hänen valtakuntansa edistyisi ja kasvaisi heidän välityksellään. Siksi Paavali sanoo: ”...halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi; mutta teidän tähtenne on lihassa viipymiseni tarpeellisempi” (Fil. 1:23-24). Siksi myös esimerkiksi Daavid rukoillessaan omaa kääntymistään lisää ikään kuin kuulemisen perusteeksi: ”Minä tahdon opettaa väärille sinun tiesi, että syntiset sinun tykösi palajaisivat” (Ps. 51:15). Ja kun Kristus oli ennustanut Pietarille tämän lankeemuksen ja uudelleen nousemisen, hän huudahtaa tälle: ”Ja kun sinä kerran palajat, niin vahvista veljiäsi” (Luuk. 22:34). Jaakob kirjoittaa lopuksi kaikille kristityille: ”Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja hänet joku palauttaa, niin tietäkää, että joka palauttaa syntisen hänen eksymyksensä tieltä, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden” (Jaak. 5:19-20).

Edellä mainitun mukaisesti voitte nyt lausua arvion itsestänne te, jotka kylläkin pysytte kristillisessä seurakunnassa, mutta ette osoita mitään intoa Kristuksen valtakunnan edistämiseksi ja levittämiseksi, vaan arvelette, ettei se ole teidän asianne – teillä on muita asioita tehtävänä – vaan saarnaajan tehtävä. Te olette selvästi niiden fariseusten kaltaisia, jotka myös kerran olivat uskovan kansan joukossa, kun Kristus saapui, mutta jotka eivät ottaneet siihen osaa, säästivät vaatteitaan eivätkä puunlehdelläkään koristaneet Kristuksen tietä eivätkä yhtyneet riemuntäyteiseen Hoosiannaan, niin, vieläpä närkästyneinä valittivat sitä. Te pitäydytte tästä syystä turhaan Kristuksen valtakunnan todellisiin jäseniin; tehän ette tee hänen tahtoaan. Mutta Kristus lausuu selvin sanoin: ”Te olette minun ystäväni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä” (Joh. 15:14).

Tämä into Kristuksen valtakunnan menestyksellisen edistymisen puolesta ei kuitenkaan ole ainoastaan sen tähden hänen valtakuntansa todellisten jäsenten välttämätön tuntomerkki, että Kristus vaatii tätä intoa heiltä, vaan, toiseksi, myös sen tähden, että jokaisella Kristuksen valtakunnan todellisella jäsenellä, ts. jokaisella todellisella kristityllä, on sellainen sydän, että toisin hän ei mitenkään voi tehdä.

Monet arvelevat kylläkin, että kun he uskovat Raamattuun ja viettävätpä sen lisäksi kunniallista elämääkin, kuten kristityille sopii, niin he myös epäilemättä ovat todellisia kristittyjä. Jos heiltä samalla mahdollisesti puuttuu rakkautta, he pitävät sitä vain heikkoutena. Heidän mielestään innokkaimmat ihmiset ovat usein suurimpia teeskentelijöitä. Loppujen lopuksi kaikki riippuu kuitenkin yksin uskosta, vaikka siitä puuttuisivat hyvät teot – näin he arvelevat. Mutta tuskin voi olla olemassa vaarallisempaa ja kirotumpaa harhaa kuin tämä. Toki on totta, että yksin usko tekee autuaaksi, eivät teot. Mutta on yhtä vastaansanomattoman totta, että usko ”vaikuttaa rakkauden kautta”, kuten Paavali kirjoittaa galatalaisille (Gal. 5:6). Aivan kuten tulesta ei voi erottaa valoa ja lämpöä, niin ei myöskään uskosta rakkautta. [Onhan se, joka on todellisessa uskossa, uudestisyntynyt Pyhän Hengen kautta. Se ihmeellinen muutos, jota Raamattu kutsuu uudestisyntymiseksi, on ennen kaikkea sitä, että ihmistä ei enää täytä ja hallitse itserakkaus vaan rakkaus Kristusta ja lähimmäistä kohtaan, että hän ei enää elä itselleen, vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista hänen edestään.] Siksi Kristus lausuu: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus” (Joh. 13:35). Ja apostoli Paavali lisää ensimmäisessä kirjeessään korinttolaisille: ”Jos joku ei pidä Herraa rakkaana, hän olkoon anateema! Maran ata” (1. Kor. 16:22), ts. hän olkoon kirottu ja kuolemaan tuomittu. Nähkää, kaikki muut kristityn tuntomerkit voivat pettää, ja ne todellisuudessa pettävät, vieläpä ovat pelkkää silmänlumetta, jos lisäksi ei tule rakkauden tuntomerkkiä, nimittäin rakkautta Kristusta ja lähimmäistä kohtaan.

Sanokaa itse, voivatko tämän mukaan ne, jotka itse kyllä tahtovat tulla autuaiksi, mutta eivät ole huolissaan toisten ihmisten autuudesta, todella olla Kristuksen valtakunnan jäseniä tai todellisia kristittyjä? Jotka huolehtivat kyllä omasta pienestä kodin valtakunnastaan, mutta eivät Kristuksen suuren valtakunnan edistymisestä, josta koko maailman pelastus ja autuus riippuu? Jotka kyllä iloitsevat omasta onnestaan ja surevat omaa hätäänsä, mutta jotka ovat välinpitämättömiä kirkon onnea kohtaan eivätkä lainkaan huokaa tai itke kirkon hätää? Jotka ottavat kyllä jokaisen tunnin ja hetken Jumalan laupiaasta kädestä itsestäänselvyytenä, mutta joita oudoksuttaa suuresti, että heidänkin tulee nyt avata lempeä kätensä ja antaa ahkerasti? Jotka kyllä, jos voidaan tehdä tuottoisa kauppa, ovat heti toimessa, mutta jos on kyse Kristuksen valtakunnan asioista, vetäytyvät hiljaa syrjään välinpitämättöminä? Vaikka sellaiset voivat pitää itseään Kristuksen valtakunnan jäseninä, he eivät ole sitä – he elävät vielä itselleen. Heidän uskonsa on kuvitelma, sillä se ei vaikuta rakkauden kautta. Heidän kristillisyytensä on ainoastaan tyhjää silmänlumetta, sillä se on tyhjä puu ilman hedelmää.

Kalliisti lunastetut sielut, jotka näette tästä peilistä kuvanne, mitä minun pitää sanoa teille? Tehkää ajoissa parannus, niin, heti tänä päivänä uuden kirkkovuoden alussa! Sillä kirves on jo pantu puitten juurelle. Siksi se puu, jossa on tosin lehtiä, mutta joka ei tuota hyvää hedelmää, hakataan poikki ja heitetään tuleen.

Mutta te, jotka Jumalan armosta olette Kristuksen valtakunnan eläviä ja toimeliaita jäseniä ja jotka siksi elätte ruumiillisesti tosin maan päällä, mutta sydämellänne taivaassa, ts. ette enää itsellenne, vaan Kristukselle ja hänen valtakunnalleen: tulkaa uutena kirkkovuotena vielä innokkaammiksi! Olkoon koko teidän vielä jäljellä oleva elämänne alinomaista Hoosiannaa ja palmujen sirottamista maailmassa kulkevan Kristuksen tielle. Pysykää tässä mielessä kuolemaan saakka! Sinä pelottavana päivänä, jona kirjat avataan, te havaitsette hämmästykseksenne, miten Kristus on kirjannut kaiken hyvän, mitä te uskossa olette tehnyt hänen valtakuntansa hyväksi, iankaikkisen palkan kirjaan, ja miten kaikkein vähäpätöisimmätkin rakkauden tekonne ovat teidän tilillänne. Miten runsaat korot Taivaallinen koronvaatija maksaakaan silloin teille hänelle lainatusta! Kun Kristus sitten lopuksi menee omiensa kanssa sisään taivaallisen Jerusalemin helmiporteista, niin tekin olette tässä autuaassa joukossa ja teidän anova Hoosiannanne muuttuu iankaikkisesti riemuitsevaksi Hallelujaksi.

Lutherische Brosamen. Predigten und Reden, seit 1847 theils in Pamphletform, theils in Zeitschriften bereits erschienen, in einem Sammelband aufs Neue dargeboten von C. F. W. Walther s. 1-9. Lyhennelmä. Suomennos: Hannu Lehtonen.