POIMINTOJA:

VANHURSKAUTTAMISOPIN TUTKIMUS

Olli-Pekka Vainio: Luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitys Lutherista Yksimielisyyden ohjeeseen. 312 sivua, Helsinki 2004.

Vainio on rohjennut käydä käsiksi tärkeään ja polttavaan aiheeseen. Suomessa on 1980-luvulta lähtien käyty keskustelua, jota ovat vauhdittaneet Helsingin Luther-koulu Tuomo Mannermaan johdolla ja Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjan hyväksyminen kirkossa 1990-luvun lopulla.

Erityisen selvästi väitöskirjassa tuodaan esiin, että Lutherilla ja kaikilla luterilaisilla isillä vanhurskauttamisen perustus on aina ulkopuolellamme Kristuksen täytetyssä työssä. On tärkeää, että tämä tulee nyt selkeästi esiin. Olen jatkuvasti ihmetellyt, miten vähän Helsingin koulussa tästä perustuksesta on puhuttu tai miten se on sivuutettu kokonaan. Ilman Kristuksen täytettyä työtä ei ole mitään jumalattoman vanhurskauttamista.

Merkittävästi Vainio myös korjaa Tuomo Mannermaan esittämän opetuksen, jonka mukaan Kristus omaksui lihaan tullessaan ihmisen syntisen luonnon. Näinhän Luther ei opettanut, ei myöskään vanha kirkko eikä Raamattu! Mannermaan opetuksessa voikin nähdä tässä kohden ongelmia koko kristologiassa.

Vainio esittää kirjassaan, että Kristuksen todellinen olemuksellinen läsnäolo (reaalipreesens, unio) on edellytys ihmisen vanhurskaaksi lukemiselle. Tällaisen opetuksen hän katsoo löytävänsä Lutherilta ja osalta myöhempiä luterilaisia opettajia.

Mutta onko Kristuksen ihmisessä asuminen (inhabitaatio, unio) todellakin vanhurskaaksilukemisen edellytys? Vainion mukaan vasta silloin voi tapahtua vanhurskaaksilukeminen (imputaatio). Tarvitaanko Kristuksen täytettyyn työhön todellakin jotain lisää? Se luetaan meille lahjana, jota lukiessa Kristus itse tulee omaksemme. Kristusta ja hänen ansiotaan ei voi eikä saa erottaa toisistaan.

Vainio kirjoittaa: ”Luther myös korosti inhabitaatiota vanhurskauttamisen edellytyksenä” (s. 142). Tästä en ole mitenkään vakuuttunut, en myöskään Vainion tavasta lukea tekstiä tässä kohdassa.

Vainion jatkoon voi hyvin yhtyä: ”Luther sitoo pelastusvarmuuden Kristuksen tekoon, joka sitten realisoituu uskossa tapahtuvassa uniossa Kristuksen persoonan kautta.” Tähän pidän kuitenkin välttämättömänä lisätä: Tämä realisoituminen tapahtuu hyväksilukemisessa eli imputaatiossa. Imputaatiota ja uniota ei saa erottaa toisistaan. Sen sijaan voimme sanoa, että ne tapahtuvat samanaikaisesti, simul.

Toivon, että Olli-Pekka Vainion kirjan äärellä käynnistyy reipas keskustelu. Kyseessä ovat luterilaisen uskomme sydänäänet. Nyt käsitellään oppia, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu.

Reijo Arkkila

Sanansaattaja 3.6.2004.