EVANKELISIA PUHEITA JA EVANKELIUMIN SAARNA

Johannes Bäck, khra (1850-1901)

Otsakekirjoitukseni ehkä kummastuttanee arvoisia lukijoitani. Tahdon sen tähden kohta ilmaista ne seikat, jotka ovat antaneet siihen aihetta.

Jokainen meistä on varmaankin kuullut tämmöisiä lauseita: ”hän on niin evankelinen”; ”hän pitää niin evankelisia puheita”; ”hän puhuu niin liikuttavaisesti ja suloisesti Jumalan rakkaudesta” jne. Olen usein kuullut saarnaajia, joista näin on todistettu, ja olen huomannut näissä todistuksissa olevan perää. He ovat todellakin pitäneet suloisia, liikuttavia, evankelisia puheita. Ja kuitenkin olen kaivannut niissä puheissa parasta ja tärkeintä, olen kaivannut Kristuksen evankeliumia, josta syystä minun on täytynyt palata kuulemasta korvat täynnä makeita sanoja, mutta sydän ihan tyhjänä. Jumala on näet armostansa antanut minulle semmoisen sydämen, joka ei tule toimeen evankelisilla puheilla, vaan Kristuksen evankeliumilla. – Toisaalta olen väliin kuullut jotakuta saarnaajaa arvosteltavan kovin kuivaksi ja yksipuoliseksi. Olen mennyt häntä kuulemaan, mutta voi ihmettä! Vaikka kohta en kuullut hänen suustaan evankelisia puheenparsia, niin kuulin sen sijaan jotain paljon parempaa, kuulin Kristuksen puhdasta evankeliumia. Tästä olen tullut huomaamaan, että moni voi pitää evankelisia puheita, vaikka hän ei koskaan voi saarnata Kristuksen evankeliumia.

Evankelisia puheita eikä evankeliumin saarnaa! Kuinka tämä on mahdollista? Onhan evankeliumin saarnaaja aina evankelinen ja semmoisena hän pitää evankelisia puheita. Niin todella, yhdeltä kannalta katsoen. Mutta jos me asettaudumme maailman lasten katsantokannalle, eli toisin sanoin, jos me pidämme silmällä heidän ajatuksiansa ja käsitystänsä evankeliumista ja evankelisista puheista, niin voimme syystä puhua evankeliumin saarnoista ja evankelisista puheista asioina, jotka eivät aina ole yhtä. Saamme kohta kuulla.

Saarnaaja puhuu hyvin laveasti ja liikuttavilla sanoilla Jumalan armosta, hyvyydestä ja rakkaudesta. Hän vakuuttaa vakavasti, että Jumala on niin äärettömän hyvä; ettei kenenkään tarvitse Häntä kammoksua, vaan että kaikki saavat luottaa Hänen hyvyyteensä ja uskoa tälle Jumalalle itsensä ja kaikki asiansa. Mutta tärkeimmän hän jättää pois. Hän ei osoita kuulijoillensa, millä perusteella eli minkä tähden Jumala, loukkaamatta vanhurskauttansa, voi, jopa täytyykin, olla suurille syntisille, niinpä vihollisillensa, hyvä ja armollinen. Hän ei muista, taikka ei edes tiedäkään Jumalan olevan hyvän syntisille vanhurskaana Jumalana, joka Kristuksessa Jeesuksessa on saanut kaikki pyhät ja korkeat vaatimuksensa meidän puolestamme täysin tyydytetyiksi. Sanalla sanoen, tuo saarnaaja jättää pois Kristuksen evankeliumin ytimen, voiman ja sydämen, ja pitää evankelisen, so. evankeliumin värisen, puheen, joka kyllä erinomaisesti liikuttaa kuulijoita, jotka eivät tunne evankeliumin salaisuutta taikka eivät ole siinä vakaantuneita, mutta jättää ne sydämet aivan tyhjiksi, joita synnin ja mahdottomuuden tunne kerrassaan kieltää uskomasta Jumalan hyvyyttä, niin kauan kuin Hänen vanhurskautensa ei ole tyydytetty. Todellakin iljettäviä ovat minusta tuommoiset Jumalan rakkauden maalaajat.

On myös toisia evankelisia puhujia, jotka tulevat Kristuksen evankeliumin rajaa lähemmäksi kuin edellä mainitut, ja pitävät vielä evankelisempia puheita; mutta eivät nämäkään saarnaa Kristuksen evankeliumia. Kumminkin he evankelisilla lauseparsillansa ja makeilla sanoillansa viehättävät kuulijoitansa siihen määrään saakka, että nämä tuntevat olevansa seitsemännessä taivaassa. He puhuvat suloisia sanoja Jeesuksen rakkaudesta syntisiin ja maalaavat Hänen sydänlaatuansa mitä hohtavimmilla väreillä. Sydäntä liikuttavilla sanoilla he kutsuvat syntisiä Jeesuksen luo ja vakuuttavat, että Jeesus heitä parantaa ja pelastaa kohta paikalla, jos he vaan tulevat hänen luoksensa. ”Vielä tänä iltana sinä voit tulla pelastetuksi, jos sinä vaan tulet Jeesuksen tykö ja annat sydämesi kokonansa Hänelle”; tähän suuntaan he puhuvat ja ihmiset itkevät, vakuuttaen, että he eivät koskaan ole kuulleet niin evankelista puhetta. Jos joukossa silloin on sellaisia, joidenka onnistuu päästä johonkuhun erinomaiseen tunnevimmaan, niin nämä muka sinä iltana pelastetaan. Vapahdus muka silloin tapahtuu, ja saarnaaja on sen välittäjä. Mutta se lunastus, joka Jeesuksessa Kristuksessa jo on tapahtunut, se jää syrjään. Saarnaaja on ehkä siihenkin kajonnut, mutta ainoastansa osoittaaksensa Jumalan suurta rakkautta; hän ei ole voinut esittää sen suurta ja siunattua sisältöä. Toisin sanoen, hän ei ole saarnannut syntien anteeksiantamusta Jeesuksen nimeen eikä julistanut autuutta. Hän on kyllä vakuuttanut, että Jumala antaa synnit anteeksi, koska ihmiset kääntyvät ja uskovat. Mutta että ihmisen Kristuksessa rangaistu synti jo on Kristuksen sovintoveren kautta anteeksi annettu ja iankaikkinen vanhurskaus Kristuksen ylösnousemisen kautta synnin sijaan omaksemme asetettu, ja että anteeksiantamus ja vanhurskaus jo kasteessa ovat meille ikiomiksemme annetut, sekä siihen nähden nyt omiksemme uskottavat ja uskossa pidettävät, käytettävät ja nautittavat – siitä hän ei ole sanaakaan puhunut. Itse ydinkohta on jäänyt pois. Ihmisiä on kehotettu ja houkuteltu uskomaan, mutta heille ei ole saarnattu sitä evankeliumia, joka uskon vaikuttaisi. Hengessänsä liikutetut ovat tavallansa tehneet liiton Jumalan kanssa tuntematta sitä iankaikkista liittoa, jonka Jumala ainoassa Pojassaan on tehnyt koko langenneen ihmiskunnan kanssa.

Mikä on nyt seuraus kaikesta tästä? Väitetään kyllä, että niin ja niin monta tuli uskoon sinä ja sinä iltana, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa. Ei tultu uskoon, vaan tunnehurmaan. Tämä tietysti lakkaa, ja silloin on koko hengellinen elämä mennyt, kunnes taas päästään uusiin liikutuksiin ja tuntemisiin. Toinen seuraus siitä on, että semmoiset nk. uskovaiset eivät voi koetella henkiä. Kaikki on heistä hyvää, kun se vaan kiihottaa tunne-elämää. Heiltä näet puuttuu autuuden oikea käsitys. He eivät tunne sovinnon, vanhurskauttamisen ja uuden syntymisen salaisuuksia, sen tähden on heidän mahdotonta tutkia henkiä. Että me olemme armoitetut ja vapahdetut laillisella tiellä ja laillisessa järjestyksessä, se tahtoo sanoa siten, että Jumalan pyhän lain peräytymättömät, korkeat vaatimukset ovat meidän puolestamme täysin tyydytetyt Jeesuksessa Kristuksessa ja me tällä perustuksella Jumalan kanssa sovitetut; että ylitsekäyminen on lopetettu, synnit peitetty, pahat teot sovitetut ja iankaikkinen vanhurskaus tuotu edes (ks. Dan. 9:24); että se käsikirjoitus, joka säätyin kautta meitä vastaan oli, on otettu pois ja naulittu ristiin ja me yhdellä uhrilla täydelliseksi tehdyt – tästä kaikesta he eivät tiedä mitään. Ja jos heillä onkin siitä jonkinmoinen tieto, niin he eivät pidä tätä ulkokohtaista lunastusta minäkään varsinaisena vapahduksena, johon yksityinen on uskolla sulkeutuva, vaan ainoastaan Jumalan rakkauden etevimpinä osoituksena ja ehkä takeena siihen, että Jeesus heitä muka nyt vasta tahtoo vapahtaa.

Jesajan 52 luvussa (Jes. 52:7) luemme: ”O kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajain jalat vuorilla, jotka rauhaa julistavat, jotka hyvää saarnaavat, autuuden ilmoittavat, jotka Siionille sanovat: Sinun Jumalas on kuningas.” Näistä Herran Jumalan omista sanoista käy selville, että evankeliumin saarnaajan velvollisuus on saarnata Kristuksen evankeliumia. Tätä kallista velvollisuutta hän ei vielä täytä pitämällä evankelisia puheita. Evankelisten puheitten pitäjä puhuu rauhasta ja autuudesta; evankeliumin saarnaaja julistaa rauhaa ja ilmoittaa autuuden. Edellinen pelkää aina, että Kristuksen evankeliumia saarnataan liika runsaasti, sillä hän ei tunne sen voimaa ja luulee sen tähden sen vaikuttavan turmiollisesti. Jälkimmäinen päin vastoin ei tohdi pitää ainoatakaan saarnaa, niin ettei hän kumminkin muutamalla sanalla ilmoita autuuden salaisuutta, sillä hän tuntee evankeliumin voiman ja on itse saanut kokea, mitä se vaikuttaa. Edellinen ei voi kärsiä, että aina puhutaan siitä, kuinka Kristus on meidän puolestamme täyttänyt kaikki. Hänen mielestään kaikki jo tietävät tämän, ja nyt on kansaa opetettava, että sen tulee myös jotakin täyttää. Jälkimmäinen, so. evankeliumin saarnaaja, sitä vastoin ei voi saarnata mitään suloisempaa kuin juuri tämän, että Jeesus on kaikki täyttänyt; ja omasta sekä muiden kokemuksesta hän huomaa, kuinka vähän tästä eletään. Sen tähden hän yhä vaan sitä teroittaa, ja tälle hyvälle perustukselle hän saarnoissansa sitten rakentaa kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä.