Vanhurskauttamisoppi on
Raamatun ydinoppi. Se jäsentää kaikkia muita oppeja, joita Raamattu opettaa.
Vanhurskauttamisopissa on kysymys siitä, miten syntinen pelastuu, miten hän
kestää pyhän ja vanhurskaan Jumalan edessä. Tähän tärkeään kysymykseen Raamattu
antaa selvän vastauksen. Tämä vastaus on syntien anteeksiantamus Kristuksen
tähden.
Meidän vanhurskautenamme
Jumalan edessä on syntien anteeksiantamus. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa
sanotaan tähän liittyen: ”’Vanhurskauttaminen’ merkitsee siis tässä yhteydessä
vanhurskaaksi ja synnittömäksi julistamista ja synnin iankaikkisesta
rangaistuksesta vapauttamista. Vanhurskautus tapahtuu Kristuksen vanhurskauden
perusteella; tämän Jumala lukee uskovan hyväksi (Fil. 3:9).” ”Uskonvanhurskaus
taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja
syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden
ja ansion perusteella.”
Jos vanhurskauttamiseen
sisällytetään jotakin muuta, sekoitetaan koko pelastuksen asia ja taivaan tie
pimenee. Roomalaiskatolinen kirkko tekee juuri näin. Se sisällyttää
vanhurskauttamiseen myös pyhityksen. Vanhurskauttamisesta tulee prosessi
ihmisessä. Tätä kautta ei ihminen voi koskaan olla varma pelastuksestaan. Se
jää aina riippuvaiseksi siitä, mitä hänessä tapahtuu.
Edellä lainattu
Yksimielisyyden ohje torjuu ns. osianderilaisuuden, joka oli luterilaisten
omasta keskuudesta noussut harhaanmeno. Sitä silmällä pitäen Yksimielisyyden
ohjeessa sanotaan: ”Meidän on vielä selvitettävä kiista, joka koskee Jumalan
olemuksellisen vanhurskauden asumista meissä. On totta, että Jumala – Isä,
Poika ja Pyhä Henki, iankaikkinen, olemuksellinen vanhurskaus – asuu uskon
kautta niissä jotka on valittu ja jotka Kristus on vanhurskauttanut ja
sovittanut Jumalan kanssa. Ovathan kaikki kristityt Jumalan eli Isän, Pojan ja
Pyhän Hengen temppeleitä; Pyhä Henki saa heidät tekemään sitä, mikä on oikein.
Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus,
jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus
(iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi.
Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas
ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen
armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion
perusteella” (TK 1990, s. 498).
On ihana totuus, että
Jumala itse olennollisesti asuu uskovissa. Mutta tämä asia ei siltikään voi
olla vanhurskauttamisen perusteena, vaan on sen seuraus. Vanhurskauttava usko
tarttuu evankeliumin armolupaukseen syntien anteeksiantamisesta Kristuksen
tähden. Tämän uskon kautta Jumala itse asuu uskovissa (Ef. 3:17).
Niin sanotussa uudessa
suomalaisessa Luther-tutkimuksessa on piirteitä, jotka tulevat lähelle
osianderilaisuutta. Uusin tähän liittyvä tutkimus on nuoren tutkijan,
Olli-Pekka Vainion, väitöskirja (Luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitys).
Vainion tutkimus tuo oikaisua eräisiin nykyisen Luther-tutkimuksen väitteisiin,
jotka koskevat mm. oppia Kristuksesta ja myöhempää luterilaisuutta. Mutta
Vainionkin tutkimuksessa Jumalan asuminen uskovissa esitetään useissa kohdin
vanhurskauttamisen edellytykseksi. Edellä lainattu luterilaisen tunnustuksen
kohta lausuu toisin: ”yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion
perusteella”