KIRKKOJEN VÄLINEN EHTOOLLISYHTEYS

Werner Elert, professori, Saksa (1885-1954)

Paikallisseurakunta kokee yhteytensä aidoimmin ja täydellisimmin yhteisessä jumalanpalveluksessa. Siinä se saa täyttymyksensä ehtoollisen (eukaristian) vietossa. Tämä yhteyden täytäntöönpano on luonnollisista syistä aina rajallista; vanha kirkko ei tunne jumalanpalvelusten järjestämistä joukkokokouksina. Eukaristiaan osallistumista on rajoitettu lisäksi periaatteellisesti niin, että toisuskoiset (heterodoksit) on suljettu ulkopuolelle ja muualta tulevat samoin uskovat (homodoksit) hyväksytään vain erityisen legitimaation (suosituskirjeiden) nojalla. Mutta jumalanpalveluksessa jokainen seurakunta kokoontuu Herransa eteen ja hänen ympärilleen, ja tässä suhteessa hän myös puolestaan yhdistää kaikki paikallisseurakunnat yhdeksi ainoaksi ecclesiaksi. Ecclesia, jonka kokoamista ”neljästä ilmansuunnasta” Didakhessa (kirja joka kuuluu Apostolisiin isien kokoelmaan) rukoillaan (10, 5), ei ole paikallisseurakunta vaan koko kirkko. Yhteiset kärsimykset muistuttavat kristittyjä myös heidän hajallaan asuessaan siitä, että he ovat yksi ainoa ”veljeys maailmassa” (1. Piet. 5:9). Justinuksen kuvauksen mukaan hänen aikansa liturgia sisältää esirukouksen ”kaikkien toisten puolesta kaikilla paikkakunnilla” (apol. I, 65), ja näin oli asianlaita myös kaikissa myöhemmissä liturgioissa.

Jumalanpalveluksen esirukous ei koskaan rajoittunut koskemaan vain paikallisseurakuntaa. Valikointia suoritetaan vasta sen jälkeen kun esirukous yksittäisten nimeltä mainittujen elävien tai kuolleiden puolesta tulee käyttöön. Nimet on kirjoitettu diptyykkeihin (listoja joista seurakunnan jäsenten nimet luettiin ääneen), ja ne luetaan niistä liturgian vastaavassa kohdassa. Jos tällöin mainitaan erikseen myös patriarkkoja ja piispoja, niin on ymmärrettävää, että tämä kunnia suodaan vain samoin uskoville (homodokseille). Diptyykeistä tulee tällä tavoin kirkkojen välisen yhteyden dokumentteja. Jos yhteys johonkuhun niissä mainittuun katkeaa, esim. kun hänet erotetaan virastaan tai ekskommunikoidaan (erotetaan kirkon yhteydestä), niin myös nimi pyyhitään pois diptyykeistä. Yhteyden palauttamisen yhteydessä nimi palautetaan diptyykkiin.

Kirkkojen välistä yhteyttä ilmentää myös se erityisasema, joka suodaan vieraileville papeille erotuksena vierailevista maallikoista. Myös heillä on legitimaatiovelvollisuus (heillä täytyy olla suosituskirje), tietyllä tavalla he ovat jopa epäedullisessa asemassa, koska heiltä on kielletty maallikkojen siirtymisvapaus. He ovat sidottuja siihen paikkakuntaan, johon heidät on virkaan vihitty (ordinoitu), ja heidät voidaan vihkiä virkaan vain siihen maakuntaan, jossa heidät on kastettu, koska, kuten Elviran kirkolliskokous (synodi) sanoo, muualla heidän vaellustaan ei tunneta. Se että he mielellään joskus kuitenkin lähtevät pienelle tai suuremmallekin matkalle, voidaan päätellä jo siitä määräyksestä, että heidät on otettava muualla kunnioittavasti vastaan (const. ap. II, 58, 2). Tosin jokaisen presbyteerin tai diakonin [presbyteeri ja diakoni olivat varhaiskirkossa pappisviran nimityksiä, toim. huom.] on piispansa pyynnöstä palattava takaisin, muussa tapauksessa hän saa (vieraalla paikkakunnalla) osallistua ehtoolliseen (kommuunioon) vain maallikkona (can. ap. 15 [14]). Heidät lähetetään usein kuitenkin myös lähettiläinä tai kirkollisten tehtävien toimittamista varten oman paikkakunnan ulkopuolelle. Laodikean kirkolliskokous (synodi) määrää jopa, että pappi saa matkustaa vain piispan käskystä (can. 42). Joka tapauksessa heillä on sama todistuspakko kuin maallikoilla. Papit eivät saa matkustaa ilman piispan antamia kirjeitä. Papit saavat suosituskirjeitä, ja he kuuluvat siis niihin arvohenkilöihin, joille ne Khalkedonin kirkolliskokouksen mukaan on varattava. Myöhemmin he tarvitsevat lisäksi erityisen lupakirjeen (dimissoriaalin) piispalta, kuten tarvitsee sivumennen sanoen piispa itsekin, joka saa sen metropoliitalta. Apostoliset kaanonit [kirkollisten määräysten kokoelma varhaiskirkon ajalta, toim. huom.] ei näytä oikein luottavan suosituskirjeisiin. Se vaatii, että vieraita piispoja, presbyteerejä ja diakoneja on tutkittava, myös silloin, kun he esittävät suosituskirjeen (systatika). Jos he osoittautuvat jumalaapelkääviksi saarnaajiksi, niin heidät on otettava vastaan. Muussa tapauksessa heille tulee tosin antaa, mitä he tarvitsevat, mutta ehtoolliselle (koinooniaan) heitä ei tule hyväksyä (can. 34 [32]). Tämä muistuttaa täysin Didakheta, vain sillä erolla, että silloin oli kyse vaeltavista profeetoista, tässä taas papeista aina piispaan asti.

Vierailevia pappeja koskevilla erikoismääräyksillä on syvempi perusta. Ehtoolliskoinoonia, joka on kirkollisen yhteyden olennainen osa, ilmenee maallikon kohdalla vastaanottamisena, osallisuutena (metalepsis) sakramenttiin, papin kohdalla kuitenkin myös omien liturgisten virkatehtävien toimittamisena. Arles’n kirkolliskokous (synodi) v. 314 määrää, että vieraille piispoille, ”joilla on tapana tulla johonkin kaupunkiin”, tulee suoda tilaisuus ”uhraamiseen” (can. 19). Kuitenkaan piispan ei tule tungetella toisen luokse (can. 17). Apostolisten konstituutioiden [kirkollisten asetusten kokoelma, toim. huom.] mukaan presbyteerien on ”otettava yhteyteen[sä]” toiselta paikkakunnalta tuleva presbyteeri, diakonien vastaavasti diakoni. Vieraan piispan tulee (jumalanpalveluksessa) istua (paikallisen) piispan kanssa, ja tämän tulee osoittaa hänelle samanlaista kunnioitusta. Paikallisen piispan tulee pyytää häntä pitämään opettava puhe seurakunnalle, koska vieraiden esittämä kehotus on hyvin tehokas, ja sallia hänen uhrata eukaristia (toimittaa ehtoollinen). Jos hän torjuu tämän vaatimattomuudesta, niin hänen tulee saada hänet ainakin siunaamaan seurakunta (II, 58, 2 s.). Se että myös papit (presbyteerit) saavat normaalisti harjoittaa toimintaansa vieraalla paikkakunnalla, käy epäsuorasti ilmi siitä, että Neocesarean synodi (v. 314/325) kieltää ainoastaan maalaispappeja ”uhraamasta, ojentamasta rukouksen aikana leipää tai maljaa” kaupungin kirkossa piispan tai kaupungin pappien poissa ollessa (can. 13). Kun lisäksi Antiokian kirkolliskokous (synodi) v. 341 määrää, ettei papin, joka siirtyy omasta seurakunnastaan johonkin toiseen ja pyrkii jäämään sinne kokonaan pitkäksi aikaa, tule toimittaa enää liturgiaa, varsinkaan jos hänen piispansa on turhaan kehottanut häntä palaamaan (can. 3), niin tästäkin käy ilmi, että tilapäisen ja piispan salliman oleskelun yhteydessä on lupa hoitaa kulloiseenkin virkaan kuuluvaa liturgista tehtävää myös toisella paikkakunnalla.

Keskiaikaiset kirkko-oikeuden tuntijat (kanonistit) tulkitsivat tämän piispojen ja pappien oikeuden saada, kuten nykyisin sanotaan, ”lukea messu” tai ”selebroida” kaikkialla säätyerioikeudeksi, epäilemättä täysin oikeutetusti. Se vastaa tässä suhteessa Khalkedonin kirkolliskokouksen yleistä määräystä, että papit nauttivat säätynsä etuoikeuksia myös vieraissa seurakunnissa (can. 5). Se voidaan nähdä kuitenkin myös toisesta näkökulmasta. Kun maallikko viettää ehtoollista (kommuuniota) vieraan seurakunnan kanssa, niin tämä on tietyssä määrin hänen yksityisasiansa. Pappi sitä vastoin pysyy, myös silloin kun hän on vieraalla paikkakunnalla, oman seurakuntansa papiston jäsenenä, hän on siellä edelleen ”katalogissa” tai ”kaanonissa”, sikäläisten pappien luettelossa, ja tässä suhteessa hän ei ole vain yksityishenkilö. Se että hän siitä huolimatta saa hoitaa liturgista tehtäväänsä myös vieraalla paikkakunnalla, on osoitus siitä, että kirkkojen välillä vallitsee kirkollinen yhteys (communicatio in sacris). Tätä ilmentää erityisesti se, että Apostolisten konstituutioiden mukaan vierasta piispaa tulee kehottaa myös pitämään puhe isäntäseurakunnalle, sillä siinä tulee näkyviin opetusviran ykseys, joka voi olla olemassa vain samoin uskovien (homodoksien) välillä.

Oikeus jumalanpalveluksen toimittamiseen (selebrointi) vieraalla paikkakunnalla voidaan papilta tosin myös ottaa pois. Osin sanatarkasti yhtäpitävä yllä siteeratun 3. antiokialaisen kaanonin kanssa, jonka mukaan ilman oman piispan lupaa kauan poissa olevalta papilta on kielletty jumalanpalveluksen toimittaminen, on 15. (14.) apostolinen kaanon. Tämän lopussa on lisäys: ”Hänen tulee kuitenkin maallikkona osallistua siellä ehtoolliselle (kommuunioon)”. Tämä rajoitus osallistua maallikkona ehtoolliseen voidaan määrätä myös muista syistä. Jos joku osoittaa, näin määrää Elviran kirkolliskokous (synodi), diakonista tämän ordinaation jälkeen, että hän on aikaisemmin syyllistynyt kuolemansyntiin, niin tämän tulee viiden vuoden katumuksenteon jälkeen ”saada osallistua ehtoolliselle maallikkona”. Samoin Basileios vaatii, että pappien, jotka syyllistyvät kuolemansyntiin, tulee menettää asemansa, mutta maallikkojen koinoonian ulkopuolelle heitä ei tule sulkea. Pappeja kohdellaan siis tässä tapauksessa toisin kuin maallikkoja, jotka kuolemansynnin vuoksi saavat varmasti osakseen ekskommunikaation. Basileios perustelee tätä sillä periaatteella, ettei samasta rikkomuksesta tule rangaista kahta kertaa (can. 3, Naah. 1:9:n mukaan). Papille sopiva rangaistus on virasta erottaminen (degradaatio), joka sekin on hänelle jo riittävän ankara rangaistus. Meitä tämä ei vakuuta. Jos näet pappi ammattinsa vuoksi on maallikoihin nähden etuoikeutetussa asemassa, niin meistä näyttäisi sopivalta, että jos hän tekee itsensä syylliseksi, häntä myös rangaistaan ankarammin, että hänet siis virasta erottamisen lisäksi on jokaisen maallikon tavoin myös suljettava kokonaan sakramentin ulkopuolelle. Tällainenkin tapaus saattaa tosin esiintyä, sillä jos pappi on hereetikko tai luopio, silloin tietenkin myös hänen osakseen tulee ekskommunikaatio (can. ap. 62 [61]). Sardikan synodissa hyväksytään Hosiuksen ehdotus, ettei piispoja, jotka voiton-, kunnian- tai vallanhimosta vaihtavat piispanistuimensa toiseen, tule katsoa ”edes” maallikkokommuunion arvoisiksi, törkeässä tapauksessa ei myöskään ”lopussa”, siis kuoleman hetkellä (can. 1. 2).

Se, että pappi saa osallistua ehtoolliselle maallikkona, saattaa merkitä hänelle sovituksen (rekonsiliaation) myöntämistä siten kuin se myönnetään katuvalle maallikollekin. Rooman Cornelius (251-253) kirjoittaa eräästä piispasta, joka on osallistunut Novatianuksen skismaattiseen valintaan mutta katuu sitten tekoaan: ”Koko läsnäolevan seurakunnan pyynnöstä me hyväksyimme hänet ehtoollisen viettoomme maallikkona”. Tämä voidaan ymmärtää vain niin, että tämän piispan tosin ei sallita toimittaa tai olla mukana toimittamassa ehtoollisen sakramenttia mutta kylläkin ottaa se vastaan yhdessä maallikkojen kanssa. Koska hän aikaisemmin oli itse erottanut itsensä osallistumalla skismaan [Novatianuksen kannattajat eivät hyväksyneet sitä, että uskosta langenneet otettiin takaisin kirkon yhteyteen, ja he valitsivat Novatianuksen piispakseen, toim. huom.], merkitsee lupa osallistua ehtoolliselle maallikkona tässä kirkolliseen yhteyteen jälleen liittämistä, joskaan ei piispanviran palauttamista [restituutio]. Myös silloin, kun papille määrätään virasta erottamisen (degradaation) lisäksi myös katumusaika, ennen kuin hänet hyväksytään ehtoolliselle maallikkona, tämä toimii sovituksena (rekonsiliaationa). Se että hän kuitenkin ylipäätään saa osallistua ehtoolliselle enää vain maallikkojen mukana, tapahtui se sitten suoritetun katumuksenteon jälkeen tai ilman sitä, merkitsee hänen liturgisen virkatehtävänsä pois ottamista ja on sen vuoksi tarkoitettu rangaistukseksi.

Kun nykyisissä eri tunnustuskuntien välisissä suhteissa kirkollinen yhteys erotellaan tai porrastetaan sillä tavoin, että siellä, missä se on täydellinen, sekä toisen kirkon maallikoille ehtoolliseen osallistuminen että sen papeille jumalanpalveluksen toimittaminen toisessa kirkossa tulee olla sallittua, missä taas epätäydellinen, kuitenkin vain maallikoille ehtoolliseen osallistuminen, sen sijaan papeille ei jumalanpalveluksen toimittaminen, niin ainakaan vanhan kirkon järjestysten kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, paitsi että ehtoolliselle osallistumisen ja jumalanpalveluksen toimittamisen välillä ylipäätään tehdään ero. Vanhassa kirkossa kirkollinen yhteys ei synny vasta ottamalla vastaan vieraita ehtoolliselle osallistujia (kommunikantteja) tai vieraita jumalanpalveluksen toimittajia (selebrantteja). Se on päinvastoin kummassakin tapauksessa välttämätön ehto. Joko kahden kirkon tai, mikä käytännössä on sama, niiden piispojen välillä vallitsee kirkollinen yhteys – silloin toisen maallikot voivat osallistua ehtoolliseen myös toisessa, toisen piispat ja papit toimittaa jumalanpalvelusta myös toisessa – tai ei vallitse – silloin eivät kummatkaan. Jumalanpalveluksen toimittamisen oikeuden pois ottaminen tapahtuu virasta erottamisen, virka-arvon alennuksen, virasta pidättämisen ja tietenkin myös (suuren) ekskommunikaation yhteydessä. Se on papin henkilökohtaisen kelvottomuuden vuoksi langetettu rangaistustoimenpide. Koskaan ei kuitenkaan kahden kirkon ja niiden piispojen välisessä suhteessa ole maallikoille ehtoolliseen osallistuminen sallittua, papeilta sitä vastoin jumalanpalveluksen toimittaminen kiellettyä sen vuoksi, että kirkollinen yhteys olisi jollakin tavalla epätäydellinen tai että seurakunnilla ja niiden piispoilla olisi erilainen tunnustus tai niiden tunnustukset olisivat vain osittain yhtäpitäviä. On olemassa vain täydellinen kirkollinen yhteys tai sitä ei ole lainkaan.

Kun maallikoille myönnetään oikeus osallistua ehtoolliselle ja papeille oikeus toimittaa jumalanpalvelus toisissa kirkoissa, pannaan täytäntöön sakraalinen yhteys (communicatio in sacris). Tämä on olemassa vain silloin, kun on olemassa täysi kirkollinen yhteys, jonka edellytys puolestaan on samoin uskominen (homodoksia), tunnustuksen ykseys. Näiden rajojen sisäpuolella kirkollinen yhteys, ehtoollisyhteys mukaan luettuna, sulkee sisäänsä koko kirkon. Kaikki jonkin paikallisseurakunnan yksittäiset jäsenet ovat osallisia myös kokonaiskirkon yhteydestä, mutta heidän täytyy sen vuoksi olla myös jonkin tietyn seurakunnan jäseniä. Tosiasiallisesti kirkkojen (parochiaalikirkkojen, maakunnallisten kirkkojen, patriarkaattien) välisestä yhteydestä päätetään korporatiivisesti (yhteisönä). Jätämme syrjään vielä kysymyksen siitä, miten ne jonkin kirkon jäsenet menettelevät, jotka eivät ole yhtä mieltä autoritatiivisten orgaanien (kirkollisten päättäjien) tekemän päätöksen kanssa. Ensin meidän on täydennettävä vielä kuvaa korporatiivisesti hyväksytystä tai evätystä kirkkojen välisestä ehtoollisyhteydestä.

Ireneus muistuttaa Rooman Victoria siitä, että Victorin edeltäjät ”lähettivät ehtoollisen (eukaristian)” myös ”niistä kirkoista (parochioista) oleville”, joissa pääsiäistä vietettiin eri aikaan kuin Roomassa (Euseb. h. e. V, 24, 15). Tässä ei ole kysymys sakramentin antamisesta yksittäisille vieraileville kristityille, pikemminkin Ireneus tahtoo näin todistaa kirkkojen välisen yhteyden. Eukaristian lähettämisen, jolla on voitu tarkoittaa vain konsekroitujen aineiden lähettämistä, tarkoitus on ilmeisesti mahdollistaa ”Yhdestä leivästä syöminen”, jossa toteutuu osallisuus (metalepsis) Kristuksen ruumiiseen. Tämä muistuttaa Justinuksen ilmoitusta, että diakonit veivät osia siunatuista aineista myös poissa oleville leskille, orvoille, sairaille ja vangeille (Apol. I, 67, 5 s.). Ireneuksen huomautuksesta käy kuitenkin ilmi, että eukaristia lähetettiin myös toiselle paikkakunnalle. Oikeutetusti hän näkee tässä todistuksen siitä, että Rooman piispat todistivat tällä tavalla kirkkojen välisestä yhteydestä. Laodikean synodi kielsi myöhemmin tämän tavan (can. 14), luultavasti mahdollisen väärinkäytön vuoksi. Rooman piispojen tavan todistusvoimaan Ireneuksen tarkoittamassa merkityksessä tämä kuitenkaan ei vaikuta millään tavoin.

Lisätodistukseksi Ireneus esittää, että Rooman Anicetus (154-165) ”salli eukaristian” Smyrnan piispa Polykarpokselle tämän vieraillessa Roomassa (Euseb. h. e. V, 24, 17). Koska Polykarpos ei ole Roomassa inkognito, toisin sanoen yksityishenkilönä, vaan kirkkonsa piispana, tämä lienee ymmärrettävä niin, että Anicetus salli hänen toimittaa jumalanpalvelusia, ja aivan varmaa joka tapauksessa on se, mikä Ireneukselle tässä yhteydessä on tärkeää, se, että tällä tavalla ilmaistaan Rooman kirkon yhteys Smyrnan kirkkoon. Ireneus siis todistaa Rooman ja Vähän-Aasian kirkkojen välillä vallitsevan yhteyden osoittamalla niiden olleen ehtoollisyhteydessä. Tästä käy selville, ettei hän voi ajatella toisaalta myöskään ehtoollisyhteyttä ilman kirkollista yhteyttä, eikä hän olisi lainkaan voinut operoida näillä todistuksilla, jos hän olisi olettanut Rooman Victorin olleen toista mieltä. Se että Victor lakkauttaessaan yhteyden vähäaasialaisiin katkaisee myös ehtoollisyhteyden, on Ireneukselle samoin kuin Victorille ja samoin kuin myös niille muille piispoille, jotka esittävät vastalauseen vähäaasialaisten erottamisen johdosta, koko hänen todistelunsa täysin varma premissi (edellytys).

Jakautumisen tapahtuessa lakkaa automaattisesti myös ehtoollisyhteys. Sen jälkeen kun Novatianus oli Roomassa valituttanut itsensä skismaattiseksi piispaksi, hänen kerrotaan vaatineen jokaiselta ehtoolliselle osallistujalta: ”Vanno minulle Kristuksen ruumiin ja veren kautta, ettet koskaan jätä minua ja liity Corneliukseen.” Onneton sai osallistua ehtoolliselle vasta ”kirottuaan itsensä” tällä tavalla. Näin kertoo Rooman Cornelius Antiokian Fabiukselle, ja Eusebios, joka tätä kirjettä siteeraa, sanoo tämän olleen pahin kaikista skismaatikon mielettömyyksistä (h. e. VI, 43, 18 s.). Jos Novatianus todella menetteli tällä tavalla – muut Corneliuksen mainitsemat yksityiskohdat antavat aihetta olettaa, että hänen kertomuksensa perustuu silminnäkijäksi tekeytyneiden henkilöiden ilkeämielisiin karkeistuksiin –, niin ei valan vaatimista eukaristian vieton aikana tietenkään voitu pitää hyväksyttävänä. Skisman väistämätön seuraus oli kuitenkin se, ettei kristitty voinut osallistua ehtoolliselle kummassakin Rooman piispankirkossa, katolisessa ja novatianolaisessa. Myöskään katolinen piispa Cornelius itse ei näe asiaa toisin, sillä hän hyväksyy erään Novatianuksen siihenastisen kannattajan uudelleen ehtoolliselle vasta, kun tämä on tunnustanut harha-askeleensa ja sanoutunut siten jälleen irti Novatianuksesta (Euseb. VI, 43, 10).

Skisma on tässä vielä syntyvaiheessa. Se etteivät novatianolaiset saa lainkaan enää osallistua ehtoolliselle missään katolisessa kirkossa sen jälkeen kun he ovat kehittäneet itsenäistä organisaatiotaan pitemmälle, käy ilmi niistä ehdoista, joilla heidän anomukseensa tulla hyväksytyksi katoliseen kirkkoon suostutaan vain tapauskohtaisesti. Novatianolaiset, jotka muutenkin ovat sakramenttikäytännössään ankarampia, menettelevät tietenkin samalla tavalla. Menettely on kummallakin taholla täysin johdonmukaista, sillä koska jokaisessa skismassa kummankin osapuolen on tapana syyttää toista ”Kristuksen ruumiin pilkkomisesta”, keskinäiseen ehtoollisyhteyteen suostuminen tai sen harjoittaminen olisi ristiriita itsessään. Epifanioksen kertomuksen mukaan Lykopoliin piispa Meletioksen ja Aleksandrian Pietarin välinen skisma tuli täydelliseksi siten, että ”kummatkin rukoilivat erillään ja myös muut pyhät palvelukset kumpikin toimitti erikseen”, toisin sanoen lakkauttamalla rukous- ja sakramenttiyhteys. Nikean kirkolliskokous yrittää poistaa skisman. Se määrää mm., että liityttäessä jälleen yhteen Meletioksen asettamien pappien tulee uuden ordinaation saatuaan säilyttää asemansa ja liturginen tehtävänsä. He saavat siten myös katolisissa seurakunnissa jumalanpalveluksen toimittamisen oikeuden, joka kuuluu ehtoollisyhteyden kriteereihin ja joka heiltä sen vuoksi oli skisman aikana evätty. Skisma alkaa sakraalisen yhteyden (communicatio in sacris) lakkauttamisella, sen palauttaminen päättää sen.

Suurissa dogmaattisissa kiistoissa kirkollisen yhteyden virallista irtisanomista edeltää yleensä odotusaika, koska kumpikin puolue yrittää voittaa puolelleen koko kirkon. Niinpä areiolaiskiistoissa vallitsee täydellisen kirkollisen jakautumisen toteutumiseen saakka eräänlainen väliaika (moratorio). Areiolaiset pitävät yllä yhteyttä nikealaisiin rajoitetussa laajuudessa ja pidättyvät vain ehtoollisyhteydestä. – – Jos asia jonkin synodin mielestä on kypsä ratkaistavaksi, niin menettelytapa on sen jälkeen selvä: hereetikot ekskommunikoidaan. Nähtäväksi vain jää, kuten jo sanottu, onko enemmistö tarpeeksi vahva toteuttamaan erottamisen käytännössä, toisin sanoen poistamaan piispat ja papit tosiasiallisesti viroistaan ja estämään heitä järjestämästä jumalanpalveluksia ja jakamasta sakramentteja.

Efesossa v. 431 keisarin koolle kutsumasta yleisestä synodista ei tule ensinkään yhteistä kokousta. Enemmistö ja vähemmistö kokoontuvat erillään toisistaan, ja kumpikin kiistää toiselta laillisen aseman (legitimiteetin). Enemmistö julistaa Kyrilloksen johdolla Nestorioksen, jonka oppi on kiistan aiheena oleva asia, virastaan erotetuksi. Tämä taipuu ja menee heti luostariin. Saattaisi siis näyttää siltä, että asia on selvitetty ja hajaantuminen saatu estettyä. Mutta Antiokian Johannes ja muut vähemmistön piispat, joiden suhteen vastapuoli yrittää menetellä samalla tavalla, eivät taivu vähääkään vaan vastaavat samalla mitalla. Enemmistösynodi erottaa heidät kirkollisesta yhteydestä lisäten, että heillä ei tule olla minkäänlaista oikeutta käyttää piispallisia (tai papillisia) valtuuksiaan ennen kuin he ovat myöntäneet olleensa väärässä. Tällöin, koska tällä tavalla tuomitut eivät taivu, kirkollinen hajaantuminen tulee käsin kosketeltavan lähelle. Enemmistön, johon paikallinen Efeson piispa Memnon kuuluu, onnistuu tosin väkivalloin estää antiokialaisia pitämästä jumalanpalveluksia eräässä kaupungin kirkossa, mutta antiokialaiset vaativat keisarin komissaarilta, comes Candidianukselta, vastaavaa kieltoa vastapuolelle. Candidianus suostuu tähän ja julistaa: ”Tahdon, ettei kumpikaan puolue toimita jumalanpalvelusta, jottei pyhään ortodoksiseen kirkkoon syntyisi skismaa.” Tosiasiallisesti hän kylläkään ei kykene viemään tahtoaan läpi vastoin Memnonia ja hänen puolellaan olevaa kaupungin väestöä, mutta hänen näkökantansa, jota hän keisarin puolesta edustaa, on selvä. Kirkolliskokouksen on ehkäistävä se ilmeinen lopputulos, että dogmaattinen eroavaisuus (differenssi) kehittyy kirkolliseksi jakautumiseksi. Asioiden siihenastinen kulku antaa kuitenkin aiheen pelätä pahinta, nimittäin että käy täsmälleen päinvastoin. Puolueet ovat jo ekskommunikoineet toinen toisensa. Jakautumisesta tulee täydellinen, jos piispat molemmin puolin myös toimittavat jumalanpalvelusta erikseen, sillä heti kun niin tapahtuu, käy ilmeiseksi, että molemminpuolisten ekskommunikaatioiden tarkoitus, vastustajan poistaminen kokonaan kirkon ulkopuolelle, on epäonnistunut. Missä vielä toimitetaan jumalanpalvelusta, missä vielä vietetään ehtoollista (eukaristiaa), siellä on myös vielä kirkko. Jos kumpikin puolue voi viettää vielä eukaristiaa siitä huolimatta, että toinen puolue on erottanut sen, niin keisari voi tosin antaa etusijan jommallekummalle, mutta sitä hän ei voi enää estää, että siitä lähtien on vastakkain kaksi kirkkoa, joista kumpikin väittää olevansa se, minkä toiselta kieltää, nimittäin Kristuksen ruumis. Ehtoollisyhteydestä kieltäytyminen on kirkollisen jakautumisen täytäntöönpano.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin on täydessä käynnissä taistelu Khalkedonista ja keisari Zenonin Henotikonista, jolla Khalkedonin oppi (dogmi) on tarkoitus syrjäyttää ja korvata. Rooma puolustaa peräänantamattoman jyrkästi Khalkedonin asiaa, Konstantinopolin patriarkka Akakios keisarin asiaa, ja myös muut idän patriarkanistuimet ovat Henotikonin kannattajien hallussa. Vuonna 483 paavi Felix III lähettää legaatit Vitaliksen ja Misenuksen Konstantinopoliin panemaan keisaria ja Akakiosta järjestykseen. Khalkedonilla on idässäkin vielä kannattajia, myös pääkaupungissa, eikä keisarilla ja hänen patriarkallaan ole sen vuoksi mitään aikomusta katkaista suhteita Roomaan, päinvastoin he pyrkivät julkisuudessa pitämään yllä yksimielisyyden vaikutelmaa. Todellisuudessa paavin legaatit suostuvat viettämään ehtoollista patriarkan kanssa. Tässä tilaisuudessa diptyykeistä luetaan myös Rooman ilmeisenä harhaoppisena (notorisena hereetikkona) pitämän Pietari Mongoksen nimi. He todistavat niin ollen kirkollisesta yhteydestä, joka ulottuu Roomasta Konstantinopolin kautta Aleksandrian hereetikkoon saakka: sakraalinen yhteys (communicatio in sacris) on todistus kirkollisesta yhteydestä.

Mutta tällöin he toimivat vastoin tehtäväänsä. Paavi Felix pitää Henotikonin kannattajia hereetikkoina, jotka voivat pysyä kirkollisessa yhteydessä vain jos he kääntyvät pois heresiasta ja joiden kanssa ei sitä ennen myöskään voida viettää ehtoollista. Roomalainen synodi erottaa Vitaliksen ja Misenuksen viroistaan ja sulkee heidät jopa ”tahrattoman koinoonian” ulkopuolelle. Tämä on ehtoollisyhteyden yleinen nimitys. Myös Akakios julistetaan nyt (v. 484) virkansa menettäneeksi, ekskommunikoidaan ja kirotaan. Näin alkaa ensimmäinen suuri skisma Rooman ja Konstantinopolin välillä. Legaatteja Vitalis ja Misenus ei henkilökohtaisesti syytetä heresiasta. Siitä huolimatta heidän erottamisensa on kanonisten määräysten mukainen: piispat ja papit, jotka viettävät ehtoollista hereetikkojen tai skismaatikkojen kanssa, tulevat itse ekskommunikoiduiksi. He toteuttivat sakraalia yhteyttä (communicatio in sacris), vaikka kirkkojen välinen yhteys oli asetettu kyseenalaiseksi. Sen vuoksi heidät on suljettava myös Rooman kirkon koinoonian ulkopuolelle.

Jälleen sata vuotta myöhemmin, persialaissodan aikana Justinus II:n ollessa keisarina, saapuu lukuisia armenialaisia, piispoja ja maallikkoja, johtavan piispan (katholikos) johdolla pakolaisina Konstantinopoliin. He viettävät siellä aluksi ehtoollista khalkedonilais-ortodoksisen patriarkan kanssa ”ilman epäilyksiä”, ts. ottamatta huomioon, että Armenian kirkko ei ole hyväksynyt Khalkedonin oppia (dogmia). Kun heidän kirkkonsa kotimaahan jääneet piispat ja muut jäsenet moittivat heitä sen vuoksi ankarasti, he erottautuvat, eivät kuitenkaan vietä ehtoollista myöskään (samoin antikhalkedonilaisten) monofysiittien [monofysiittien mukaan Kristuksella oli vain yksi luonto, toim. huom.] kanssa vaan järjestävät eräässä yksityisasunnossa omia jumalanpalveluksia. Yhteistä ehtoollista voidaan viettää vain silloin, kun tunnustuksesta vallitsee yksimielisyys.

Ne armenialaiset, jotka keisari Basileios II Bulgaroktonoksen (975–1025) aikana siirretään Balkanille bulgaareja vastaan, Sebastian metropoliitta saa siirtymään Khalkedonin oppiin. ”Hyväksyessään Khalkedonin kirkolliskokouksen”, armenialainen historioitsija toteaa, ”he sanoutuivat irti armenialaisten ykseydestä”. Tämä merkitsee yhteyden lakkauttamista kotimaan kirkkoon ja siten myös sakraalisen yhteyden (communicatio in sacris) lakkauttamista.

Werner Elert: Abendmahl und Kirchengemeinschaft in der alten Kirche hauptsächlich des Ostens. Suomennos: Hannu Lehtonen, suomennoksen tarkistus: Vesa Laurio. Ohessa julkaistavasta suomennoksesta on jätetty pois viitteet, jotka kirjaan sisältyvät.