JEESUKSEN KIROUS

Gustaf A. Aho, teol. tri, USA

 

Kun hän varhain aamulla palasi kaupunkiin, oli hänen nälkä. Ja nähdessään tien vieressä viikunapuun hän meni sen luo, mutta ei löytänyt siitä muuta kuin pelkkiä lehtiä; ja hän sanoi sille: ”Älköön sinusta ikinä enää hedelmää kasvako.” Ja kohta viikunapuu kuivettui. Kun opetuslapset tämän näkivät, ihmettelivät he ja sanoivat: ”Kuinka viikunapuu niin äkisti kuivettui?” Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Totisesti minä sanon teille: jos teillä olisi uskoa ettekä epäilisi, niin ette ainoastaan voisi tehdä sitä, mikä viikunapuussa tapahtui, vaan vieläpä, jos sanoisitte tälle vuorelle: ’Kohoa ja heittäydy mereen’, niin se tapahtuisi. Ja kaiken, mitä te anotte rukouksessa, uskoen, te saatte” (Matt. 21:18-22).

 

Evankeliumeista opimme, että Jeesus on kaikkinai­sen siunauksen lähde. Hänen siunauksestaan vesi muut­tui viiniksi ja muutamat leivät ja kalat enenivät tuhan­siksi. Hänen kauttaan murhe muuttui iloksi, sairaus ter­veydeksi, kuolema elämäksi. Hänen sanansa kautta syn­titaakat kirposivat tunnoilta ja sielut vapautuivat perke­leen pauloista. Ja kun hän vihdoin riippui tähtemme kirouksena ristin puussa, tulivat kaikki sukukunnat maan päällä hänessä siunatuiksi.

Mutta tämä siunaava Jeesus myöskin kiroaa. Se on tosin hänelle, niin kuin Luther sanoo, ”vieras virka”. Kun tekstimme esittää hänet toimittamassa tätä virkaa, ei kirouksen kohteena ole ihminen, vaan viikunapuu. Emme kuitenkaan saa pitää asiaa vähäpätöisenä, vaan on se sitä enemmän otettava huomioon. Ei Jeesus harm­ista ja suuttumuksesta kironnut viikunapuuta, vaikka hänen olikin nälkä. Mutta koska tuo hedelmätön viiku­napuu tuuheassa lehtiverhossaan niin sattuvasti kuvasi Juudan kansaa ja kaikkia nimi-kristityitä, tahtoi Jeesus havainnollisella tavalla antaa meille tärkeän opetuksen. Kysymme siis: Mitä Jeesus opettaa meille kirotessaan hedelmättömän viikunapuun?

 

1. Hän varottaa meitä petollisesta jumalisuudesta, jossa on ainoastaan kuori

 

Viikunapuun kiroaminen oli unohtumaton varoitus kavahtamaan, ettei jumalisuutemme olisi pelkkä kuori ilman ydintä. Viikunapuun ulkonainen asu edellytti hedelmää. Viikunapuulle on ominaista, että hedelmä tulee ensin ja sitten vasta lehdet. Kun tämä viikunapuu, joka kasvoi vehmaassa maassa, oli  täydessä lehtiverhossa, olisi siinä luonnon järjestyksen mukaan pitänyt myös olla viikunoita.

 

Tällainen oli juutalaisen kirkon asema. Se kasvoi otollisessa maaperässä. Sillä oli Jumalan sana, laki ja lupaukset. Sillä oli tuuhea lehtiverho: jumalanpalvelus, papisto, kirjanoppineet, kaikki ulkonaiset muodot, jotka edellyttivät jumalisuuden voimaa ja hedelmää. Näain on myös monien ns. kristillisten maiden ja kansojen laita. Ajatelkaamme esim. Amerikkaa ja sen tarjoamia mahdollisuuksia kristillisen elämän harjoittamiseen. Mutta melkein puolet kansasta ei kuulu mihinkään kirkkoon. Vääryys ja tapainturmelus rehottavat kaik­kialla. Ja astukaamme lähemmäs! Miten on Suomessa? Monilla on kristityn nimi, ja monet kuulevat Jumalan sanaa, ovat seurakuntien jäseniä ja elävät siveästi. Eikö tällaisten pitäisi todella olla kristityitä?

 

Mutta viikunapuussa oli ”ainoastaan lehtiä”. Ei edes yhtä raakaa viikunaa! Komeasti se rehotti tien vieressä pettäen ohikulkijoita. Samoin on monen seurakunnan laita. On loistavia menoja ja paljon toimintaa, mutta turhaan etsii sieltä nälkäinen vaeltaja ravintoa. Ei siellä Jumalan vapaata, Kristuksessa ilmestynyttä armoa tar­jota lahjana syntiselle. Ei löydä sieltä Jumalan sanan puhdasta ja uskollista opetusta, josta sielut saisivat ravintoa. Samoin on monen kristityn nimeä kantavan yksilön laita. Etsivä odottaa häneltä neuvoa, mutta ei saa; murheellinen kaipaa lohdutusta eikä löydä. Kuinka usein onkaan joku sinulta, joka kannat kristityn nimeä, odottanut kristillisyyden hedelmää – jotain uskon vahvistavaa sanaa, rakkauden auttavaa kättä. Mutta kenties hän löysi ”ainoastaan lehtiä”.

 

Ennen kaikkea Jeesus itse tulee etsimään meistä hedelmää. Viikunapuun tykö poiketessaan varhain aa­mulla hänen oli nälkä. Ystävänsä luona Betaniassa hänelle kyllä olisi annettu aamiainen. Mutta hän nähtä­västi oli viettänyt yön vuorella rukouksissa. Turhaan etsi Jeesus hedelmää petollisesta viikunapuusta. Jeesus, joka valvoi öitä rukouksissa ja kärsi nälkää, kun maail­ma mässäsi öisissä kemuissaan, etsii meistä nyt sitä, mikä sammuttaisi hänen Vapahtaja-nälkäänsä. Löytää­kö hän katuvan sydämen, sanaa kuulevan sielun? Löy­tääkö uskoa, joka omistaa armon ja autuuden? Löytääkö hän oikeaa uskon tunnustamista sanoissa ja käytöksessä­? Ehkä hän löytää ”ainoastaan lehtiä”. Ehkä jumal­isuutesi on ainoastaan kuori ilman ydintä.

Pelättävä on Jeesuksen kiroustuomio. ”Älköön si­nusta ikinä enää hedelmää kasvako.” Kun opetuslapset seuraavana aamuna näkivät puun kuivettuneeksi ”juurt­a myöten” (Mark. 11:20), hämmästyivät he kovin. He näkivät havainnollisesti muotojumalisuuden tuo­mion. Se on kohdannut kirjaimellisesti Juudan kansaa. Ei tämä kansa – vaikka monet niin luulevat – kos­kaan kansana tule kääntymykseen eikä heidän uskon­tonsa enää milloinkaan kukoista lehtiverhossaan, vaan on kuivettunut juuria myöten. Vaikka he, hajotettuina kaikkiin kansoihin, ovat jo kaksi tuhatta vuotta kuul­leet evankeliumia, pysyvät he yhtä kaikki paatumuk­sessaan.

 

Näin on käynyt myös kristillisten kirkkojen, jotka opin kustannuksella ovat tavoitelleet ulkonaista loistoa ja valtaa. Paavin kirkosta on tullut antikristuksen joukko. Itämaiset kirkot ovat jälleen joutuneet lähetys­kentiksi. Näin on käynyt ja yhä käy monille protestant­tisille kirkoille. Näin käy sille, jonka jumalisuus on vain ulkonaista. Oi pelkää, siis, itsehurskas, omahyväi­nen ihminen, joka luulet, että muutama kristillinen tapa tai ulkonainen kirkollisuus on sinut pelastava! Herra on viimeisenä päivänä julistava tuomion: ”Älköön sinusta ikinä enää hedelmää kasvako.” Älköön lakini herättäkö paatunutta tuntoasi! Älköön evankeliumini valaisko pi­mitettyä sydäntäsi! Älköön rauhani ja autuuteni ilo milloinkaan vallatko sieluasi! Voi kauhistava tuomio! Voi muotojumalisuuden hirvittävää palkkaa!

 

2. Hän teroittaa meille tosi jumalisuutta, joka uskon kautta kantaa hedelmää

 

Jeesus ei ainoastaan varota meitä turhasta jumalan­palveluksesta. Hän ennen muuta teroittaa uskoa, jonka kautta jumalisuus tulee hedelmälliseksi. Kun opetuslap­set hämmästyneinä totesivat, mitä hedelmättömälle viikunapuulle tapahtui, kiinnitti Jeesus heti heidän huomionsa tärkeimpään kohtaan vakavasti lausuen: ”Totisesti minä sanon teille: jos teillä olisi uskoa ettekä epäilisi.” Miksi Jeesus uskoa näin kovin teroittaa?

 

Usko vanhurskauttaa ihmisen ilman töitä. Se tekee huonon puun hyväksi. Perisynnin kautta on ihmisestä tullut hedelmätön puu, joka korkeintaan kasvaa vain lehtiä ja jonka osaksi on tullut kiroustuomio. Kuinka siis usko hänet vanhurskauttaa? Jeesus oli tuore ja hedelmällinen puu, joka kelvottomain sijaisena kärsi kiroustuomion. ”Kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta” (Room. 5:10). Hän kärsi rangaistuk­semme ja kalliilla verellään pyyhki syntimme pois. Hä­nen uhrikuolemassaan sai maailma syntinsä anteeksi. ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsen­sä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan” (2. Kor. 5:19). Sellaisina siis kuin luonnostamme olemme, Jumalan vihollisina, lain kiroamina, kadotettuina synti­sinä meidän on vastaanotettava sovitus ja anteeksi­antamus Kristuksen teossa. Usko on se käsi, joka ne vastaanottaa, ja sen tähden usko vanhurskauttaa synti­sen. Usko saadaan tämän armosanoman kuulemisen kautta. Kun kuulet, että Jumala on sinua näin rakasta­nut ja että Kristus on syntisi pyyhkinyt pois, niin Pyhä Henki heti sen kautta virittää uskon kipinän sy­dämeesi ja kehottaa: ”Ota vastaan Jumalan armo!” Ja uskon kautta olet astunut ulos itsestäsi ja lain tuomiosta ja pukeutunut Kristukseen. Usko on vanhurskauttanut sinut ilman yhtään omaa työtäsi, kun armolahjana otit vastaan Kristuksen vanhurskauden.

 

Tällainen usko tekee sitten hyviä töitä. ”Jos teillä olisi uskoa”, sanoi Jeesus, ”ettekä epäilisi, niin ette ainoastaan voisi tehdä sitä, mikä viikunapuussa tapah­tui, vaan vieläpä, jos sanoisitte tälle vuorelle: ’Kohoa ja heittäydy mereen’, niin se tapahtuisi.” Jeesus siis tarkoitti, että tuon iänikuisen Öljymäen vuorenkin, joka ylväänä kohosi heidän edessään, täytyisi uskon tieltä väistyä mereen. Mutta niin kuin viikunapuun kiroami­nen oli tarkoitettu kuvaamaan voimattoman muotojumalisuuden rangaistusta, niin tässä yhteydessä vuoria suistava uskokin voidaan soveltaa kaikkiin vaikeuksin, jotka ovat esteenä Jumalan valtakunnalle.

 

Jeesus siis omistaa uskolle kaikki hyvät työt. Mikään ei ole sille mahdotonta. Usko näet riippuu sanassa, jon­ka kautta Jumala tekee kaikki. Kun usko liittää meidät näin rajattomaan voimaan, on sillä jumalallinen vaiku­tus, niin että luonnon lakien, maailman ja helvetin täytyy sitä totella.

Kaikki uskovaisten hyvät työt ovat uskon hedelmiä. Heikkokin usko vanhurskauttaa. Mutta heikko usko tekee heikosti töitä. Se voi myös helposti kuolla vai­keuksissa. Sen tähden Jeesus usein nuhteli opetuslasten­sa heikkouskoisuutta. Voimakas usko, joka ei epäile, tekee suuria töitä. Se nähdään kirkon jaloista opettajis­ta, marttyyreista, uskonpuhdistajista, suurista lähetys­saarnaajista sekä monista kristityistä, joille mahdotto­mat olivat mahdollisia, voittamattomat vaikeudet haastei­na suurempiin voittoihin. Kuinka suuria ja ihmeellisiä asioita tapahtuisikaan kodeissamme, seurakunnissamme, kirkkokunnassamme ja kristikunnassa, jos meillä olisi uskoa emmekä epäilisi!

 

Voidaksemme siis kantaa enemmän hedelmää tarvit­semme enemmän uskoa. Kyllähän olemme rukoilleet lisää voimia, lisää varoja, lisää taitoa jne. Mutta olemmeko rukoilleet lisää uskoa? Nämä kaikki seuraa­vat, kun meillä on uskon lahja. Siitä myös seuraa vaikuttava, taivaita ja maata liikuttava rukous, niin kuin Jeesus sanoi: ”Ja kaiken, mitä te anotte rukouk­sessa, uskoen, te saatte.”

 

Mutta jos todella haluamme enemmän uskoa, silloin myös viljelemme ahkerammin sanaa ja sakramentteja, joiden kautta usko syntyy ja vahvistuu. Meidän tulee siis säännöllisesti kuulla Jumalan sanaa. Ja kun kuu­lemme, uskokaamme; kun uskomme, rukoilkaamme; kun rukoilemme, tehkäämme työtä; kun teemme työtä, älkäämme väsykö! Silloin ei jumalisuutemme ole tyhjä kuori, vaan täynnä ydintä ja hyviä hedelmiä.

 

Mitä siis opimme siitä, että Jeesus kirosi hedelmättö­män viikunapuun? Hän on varottanut meitä pelkästä muotojumalisuudesta, jottei hän joutuisi häätämään meitä luotaan viimeisenä päivänä. Hän on teroittanut meille uskon tärkeyttä, jotta armosta, uskon kautta vanhurskautettuina, olisimme täynnä vanhurskauden hedelmiä hänelle kiitokseksi. Oi Herra: ”Tee minut eläväksi Sun ruumiis jäseneksi.” Amen.

 

Gustaf A. Aho, Elävän veden virtoja, s. 95-101. Joensuu 1972.