ILMESTYSKIRJA 12

Siegbert W. Becker, prof., USA (1914-1984)

LOHIKÄÄRME JA LAPSI (12:1-6)

1) Ja näkyi suuri merkki taivaassa: vaimo, vaatetettu auringolla, ja kuu hänen jalkojensa alla, ja hänen päässään seppeleenä kaksitoista tähteä. 2) Hän oli raskaana ja huusi synnytyskivuissaan, ja hänen oli vaikea synnyttää. 3) Ja näkyi toinen merkki taivaassa, ja katso: suuri, tulipunainen lohikäärme, jolla oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea, ja sen päissä seitsemän kruunua; 4) ja sen pyrstö pyyhkäisi pois kolmannen osan taivaan tähtiä ja heitti ne maan päälle. Ja lohikäärme seisoi synnyttämäisillään olevan vaimon edessä nielläkseen hänen lapsensa, kun hän sen synnyttäisi. 5) Ja hän synnytti poikalapsen, joka on kaitseva kaikkia pakanakansoja rautaisella valtikalla; ja hänen lapsensa temmattiin Jumalan tykö ja hänen valtaistuimensa tykö. 6) Ja vaimo pakeni erämaahan, jossa hänellä oli Jumalan valmistama paikka, että häntä elätettäisiin siellä tuhat kaksisataa kuusikymmentä päivää.

Tässä näyn osassa on vähän sellaista, mikä aiheuttaa vaikeutta tulkitsijalle. Meille kerrotaan, että suuri lohikäärme on saatana, ja lapsi, joka temmataan Jumalan tykö, on ilmiselvästi Kristus. Nämä jakeet suuntaavat meidän huomiomme perkeleen pyrkimyksiin tuhota Kristus tämän maallisen elämän aikana.

Kansanomainen roomalaiskatolilainen ajattelu on nähnyt tämän tekstin ensimmäisissä jakeissa kuvauksen neitsyt Mariasta taivaan kuningattarena. Taiteilijat ovat maalanneet neitseestä muotokuvia, jotka perustuvat tähän kuvaukseen. Roomalaiskatolilaiset raamatunselittäjät myöntävät kuitenkin usein, että tämä nainen ei voi olla pyhä neitsyt. Jo ne kaksitoista tähteä, jotka hänellä on kruunussaan, kertovat niille, jotka ovat ymmärtäneet, että luku kaksitoista on seurakunnan luku, että tämä nainen on seurakunnan vertauskuva. Lisäksi, Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen nainen pakenee erämaahan, johon hän jää 1260 päiväksi (jae 6).

1260 päivää vastaa luvun 11 neljääkymmentäkahta kuukautta. Tämä on Uuden testamentin aikakausi, aika, jona maan päällä on Jumalan temppeli, ja se on pyhässä kaupungissa, joka on pakanoiden tallaama. Tämä on aika, jolloin seurakunta on erämaassa, aika, jolloin seurakunta on kaukana poissa todellisesta kodistaan. Koska se ei ole vielä astunut taivaaseen ollakseen Herransa kanssa, se on maanpaossa maailmassa, jonne se ei kuulu. Nainen kuvaa seurakuntaa Uuden testamentin aikakautena sen odottaessa tämän maailman erämaassa lopullista lunastustaan tämän nykyisen ajan kärsimyksistä. Luvun toiseksi viimeisessä jakeessa selitetään, että tämä nainen on kaikkien uskovien äiti. Tällä tavalla ei Uudessa testamentissa koskaan puhuta neitsyt Mariasta. Mutta seurakunnasta, taivaallisesta Jerusalemista, pyhä Paavali sanoo, että se on meidän kaikkien äitimme (Gal. 4:26). Seurakunnan kunniaa kuvaa se, että nainen on vaatetettu auringolla, ja sen vaikutusvaltaa maailmanhallinnassa kuvaa se, että kuu on hänen jalkojensa alla.

Tämän luvun kuudessa ensimmäisessä jakeessa me emme näe tulevia tapahtumia. Kuvaannollisella tavalla Johannes vie meidät takaisin Kristuksen syntymän aikaan. Nainen hänen näyssään oli raskaana ja valmiina synnyttämään. Mutta Johannes näki muutakin kuin Vapahtajan lähestyvän syntymän. Hän näki suuren punaisen lohikäärmeen, joka, kuten olemme jo nähneet, on kuvaus saatanasta (jae 9). Lohikäärmeellä on seitsemän päätä ja kymmenen sarvea sekä seitsemän kruunua päissään. Tämä on yksi useista vastaavanlaisista kohdista (esim. 13:1; 17:3), joissa luku seitsemän liittyy perkeleeseen ja niihin, jotka palvelevat häntä. Tämä tuntuu melko oudolta, koska Ilmestyskirjassa luku seitsemän kuvaa yleensä Jumalan toimimista ihmisten kanssa. Me olemme kutsuneet sitä liiton luvuksi. Seitsemän pään vertauskuvaa ei ole selitetty tässä, kuten myöhemmässä yhteydessä (17:9). Mutta tuo selitys ei sovi tähän. Me voimme vain esittää arvelun, että seitsemän päätä ja seitsemän kruunua kuvaavat perkeleen pyrkimystä olla Jumalan sijaisena maailman hallitsijana. Koska kymmenen sarvea eivät ilmeisesti sovi loogisesti eikä luonnollisesti yhteen seitsemän pään kanssa, saattaa olla, että niiden tehtävänä on saada meidät huomaamaan valheellisuus hänen väitteissään, joilla hän koettaa esittäytyä liiton Jumalan sijaisena.

Tätä tulkintaa tukee se, että lohikäärmeellä on seitsemässä päässään seitsemän kruunua. Kruunua merkitsevä sana on tässä diadeema, sanan stefanos, voiton kruunun, sijasta. Diadeemi oli antiikin Persian hallitsijoiden kruunu. Caligula oli ensimmäinen roomalainen keisari, joka käytti tätä erityistä kuninkaallisuuden tunnuskuvaa. Roomalaiset näkivät tämän todisteena Caligulan mielenvikaisuudesta, sillä henkilö, joka kantoi sellaista kruunua, piti itseään jumalana. Caligulan jälkeen kukaan Rooman keisari ei kantanut sitä ennen Diocletianusta, joka omaksui myös persialaisen tavan, joka vaati jokaista, joka lähestyi diadeemia kantavaa henkilöä, lankeamaan maahan tämän eteen.

Vaikka Johanneksen Ilmestys kirjoitettiin noin kaksisataa vuotta ennen Diocletianuksen aikaa, itseään jumaloiva ylpeys, joka sai keisarin panemaan päähänsä diadeemin, näyttäytyi jo Domitianuksen vaatimuksissa, hänen, joka mitä todennäköisimmin hallitsi keisarina silloin, kun Johannes karkotettiin Patmokselle. Vaikka Domitianus ei kantanut diadeemia, hän jyrkästi vaati, että häntä kutsuttaisiin nimellä ”dominus et deus”, Herra ja Jumala. Johanneksen lukijat varmasti tiesivät diadeemin merkityksen ja tunsivat hyvin Domitianuksen pyrkimykset siihen, että häntä palveltaisiin ”Herrana ja Jumalana”. Niinpä he hyvin todennäköisesti tunnistivat diadeemit lohikäärmeen päissä jälleen yhdeksi saatanan pyrkimyksistä vaatia itselleen jumalallinen kunnia. Kirjassaan The Three Popes (Kolme paavia), Mazieh Gail sanoo, että ”paavit omaksuivat” myöhemmin diadeemin.

Perkeleen suurta voimaa ja vaikutusvaltaa kuvataan meille, kun me näemme hänen pyrstönsä pyyhkäisevän pois kolmasosan tähdistä ja heittävän ne maan päälle. Aiemmassa luvussa (9:1) saatanaa itseään kuvattiin taivaasta putoavana tähtenä. Tämä kuva lohikäärmeestä, joka pyyhkäisee kolmasosan tähdistä pois taivaalta, voi symboloida enkelien alussa tapahtunutta lankeemusta. Vaikka Raamattu kertoo meille hyvin vähän tuosta lankeemuksesta, se ilmaisee, että yksi korkea-arvoinen enkeli kapinoi ensin ja taivutti suuren määrän muita hyviä enkeleitä liittymään häneen kapinassa. Näitä enkeleitä saatetaan kuvata lohikäärmeen pyrstön taivaasta pyyhkäisemillä tähdillä. Toisaalta on mahdollista, että Johannes tässä vain kiinnittää huomiota lohikäärmeen suureen voimaan. Ymmärrämmekö sanan ouranos tässä ”(luonnolliseksi) taivaaksi” vai ”taivaaksi”, pahojen enkelien alkuperäiseksi asuinpaikaksi, riippuu siitä, miten me ymmärrämme tämän osan näystä.

Tämä mahtava lohikäärme oli päättänyt tuhota vaimon lapsen niin pian kuin se syntyisi (jae 4). Mutta tässä hänen aikeensa tehtiin täydelleen tyhjiksi. Tämän lapsen henkilöllisyydestä ei voi olla epäilystäkään. Se oli poikalapsi, ”joka on kaitseva kaikkia pakanakansoja rautaisella valtikalla”. Herra Jeesus oli puhunut itsestään täsmälleen noilla samoilla termeillä kirjeessä Tyatiraan (2:27,28). Me panimme jo tuossa yhteydessä merkille, että kumpikin näistä kohdista, samoin kuin myöhempi kohta (19:15), sisältää viittauksen psalmiin 2, joka kuvailee luvattua Messiasta. Sanat ”hänen lapsensa temmattiin Jumalan tykö ja hänen valtaistuimensa tykö” ovat selvä kuvaus Kristuksen taivaaseenastumisesta, joka tietyssä mielessä asetti hänet iäksi perkeleen tavoittamattomiin. Kaikessa tässä Kristuksen inhimillinen luonto on etualalla.

Evankeliumien perusteella me tiedämme perkeleen aikeesta tuhota Kristus tai kaivaa maata hänen työnsä alta. Nuo jakeet tunnetusti kuvaavat Beetlehemin vauvojen surman, kiusauksen erämaassa, ne monet kerrat, jolloin Kristus kohtasi perkeleen riivaamia, Pietarin ehdotuksen, että Jeesuksen ei pitäisi kärsiä (Matt. 16:22), ja Juudaan kavalluksen (Joh. 13:2). Vaimo, joka oli synnyttänyt lapsen, selvästi aavistaen, mitä perkele yrittäisi tehdä epäonnistuttuaan yrityksessään tuhota lapsi, ”pakeni erämaahan, jossa hänellä oli Jumalan valmistama paikka”.

Vihamielisessä maailmassa Jumala on valmistanut seurakunnalleen turvapaikan. Jeesus oli luvannut maanpäällisinä päivinään, että helvetin portit eivät voi tuhota hänen seurakuntaansa (Matt. 16:18). Kun Johannes näki tämän näyn, hänen on täytynyt muistaa Jeesuksen sanat: ”En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. He eivät ole maailmasta, niin kuin en minäkään maailmasta ole” (Joh. 17:15,16). Noina vainon päivinä kristityt ovat saattaneet ihmetellä, miksi Jumala ei vapauta heitä heidän kärsimyksestään tempaamalla heidätkin taivaaseen. Vaikka tämä näky ei vastaa tuohon kysymykseen, se kertoo heille, että heidän astumistaan Jumalan tykö viivytettäisiin. He olisivat ”erämaassa”, epämiellyttävässä kärsimyksen paikassa, mutta siitä huolimatta Jumalan valmistamassa paikassa. Oli Jumalan aikomus ja tarkoitus, että ”siellä heidän tulisi elättää häntä 1260 päivää” (Beckerin käännös, kään. huom.). Sitä, keitä ”he” tarkoittaa, ei mainita erikseen. Heprean kielessä kolmannen persoonan aktiivissa olevaa verbiä epämääräisen subjektin kera käytetään usein lauseessa, jossa kreikan kielessä käytettäisiin tavallisesti passiivissa olevaa verbiä. Me voisimme kääntää: ”Jossa häntä elätetään”. Jumala pitää seurakunnastaan tavalla tai toisella huolen aivan kuten hän piti huolen Eliasta, kun korpit elättivät häntä Keritin purolla ja kun leski elätti häntä Sarpatissa.

Johannes palaa kuvaukseen vaimon paosta erämaahan jakeessa 13. Sillä välin näkymä siirtyy uudelleen taivaaseen.

SOTA TAIVAASSA (12:7-12)

7) Ja syttyi sota taivaassa: Miikael ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan; ja lohikäärme ja hänen enkelinsä sotivat, 8) mutta eivät voittaneet, eikä heillä enää ollut sijaa taivaassa. 9) Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä, heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä heitettiin hänen kanssansa. 10) Ja minä kuulin suuren äänen taivaassa sanovan: ”Nyt on tullut pelastus ja voima ja meidän Jumalamme valtakunta ja hänen Voideltunsa valta, sillä meidän veljiemme syyttäjä, joka yöt ja päivät syytti heitä meidän Jumalamme edessä, on heitetty ulos. 11) Ja he ovat voittaneet hänet Karitsan veren kautta ja todistuksensa sanan kautta, eivätkä ole henkeänsä rakastaneet, vaan olleet alttiit kuolemaan asti. 12) Sentähden riemuitkaa, taivaat, ja te, jotka niissä asutte! Voi maata ja merta, sillä perkele on astunut alas teidän luoksenne pitäen suurta vihaa, koska hän tietää, että hänellä on vähän aikaa!”

Se, ettei tämä ole sota, joka tapahtui tuhansia vuosia ennen Johanneksen aikaa, näyttää selvältä voitonlaulun perusteella, joka lauletaan, kun taistelu on ohi. Vaikka ei olisi mahdotonta nähdä kuvaus tästä taistelusta ”takautumana” menneisyyden tapahtumaan, samanlaisena kuin edellisen näyn kuvaus lapsen syntymästä, niin silti laulun sanat ilmaisevat, että tämä sota, jota Johannes näki käytävän (luonnollisessa) taivaassa Patmoksen yllä, oli kuvaus siitä taistelusta, jossa perkele menetti mahdollisuutensa syyttää Johanneksen veljiä Jumalan valtaistuimen edessä. On olemassa vain yksi taistelu, jonka tulos tämä oli, nimittäin taistelu, jonka Jeesus kävi, kun hän tuli lihaan tehdäkseen tyhjäksi perkeleen teot (1. Joh. 3:8). Sitä paitsi kun Jeesus puhui edessään olevasta kuolemasta, hän nimitti sitä hetkeksi, jolloin tämän maailman ruhtinas ”heitettäisiin ulos” (Joh. 12:31).

Sana, joka merkitsee ”heittää ulos”, ja jota hän käyttää Johanneksen evankeliumin 12. luvussa, ekbleetheesetai, on läheisessä suhteessa siihen sanaan, jota hän käyttää tässä, ebleethee. Meidän tulisi muistaa, että kumpikin näistä kohdista löytyy Johanneksen kirjoituksista. Luukkaan evankeliumissa on myös läheisesti asiaan liittyvä kohta. Kun seitsemänkymmentä opetuslasta palasivat lähetysmatkaltaan ja iloitsivat menestyksestä, joka heillä oli, Vapahtaja sanoi heille: ”Minä näin saatanan lankeavan taivaasta niin kuin salaman” (Luuk. 10:18). Monet raamatuntulkitsijat ovat sillä kannalla, että nämä sanat eivät viittaa pahojen enkelien alussa tapahtuneeseen lankeemukseen, vaan sen sijaan saatanan tappioon, joka tapahtuu, kun evankeliumin sanomaa julistetaan. Tämä tulkinta sopii parhaiten lauseyhteyteen.

Monet raamatunselittäjät ovat ymmärtäneet tällä taistelulla tarkoitettavan sitä, joka käytiin pian luomisen alettua ja ennen ihmisen syntiinlankeemusta. He ovat nähneet nämä jakeet kuvauksena pahojen enkelien alussa tapahtuneesta lankeemuksesta luomisen aikana. Mutta todistusaineisto osoittaa, että nämä jakeet eivät viittaa enkelien alussa tapahtuneeseen lankeemukseen. Sen tähden olemme kääntäneet: ”Syttyi sota (luonnollisessa) taivaassa” sen sijaan, että käännettäisiin: ”Syttyi sota taivaassa”. Aiempi jae tässä luvussa oli puhunut ”taivaan tähdistä” ja siinä yhteydessä ”taivas” voi tarkoittaa ”(luonnollista) taivasta” (ks. selityksiä jakeeseen 4).

Siihen, että hyvät enkelit ottivat aktiivisesti osaa tuohon taisteluun perkeleen ja hänen pahojen enkeliensä kanssa, viitataan epäsuorasti evankeliumeissa, vaikkakin ilman yksityiskohtaista tarkastelua (esim. Luuk. 22:43; Matt. 28:5; Joh. 13:2). Rinnakkain suuren fyysisen kamppailun kanssa, jonka ihmiset näkivät Getsemanessa ja Golgatalla, oli suuri taistelu, joka käytiin hengellisessä maailmassa.

Hyvien enkelien armeijan johtaja on Miikael. Nimi Miikael on todellisuudessa hepreankielinen kysymys, joka tarkoittaa: ”Kuka on Jumalan kaltainen?” Miikaelin henkilöllisyydestä on kiistelty, myös luterilaisuudessa. Jotkut ovat väittäneet, että Miikael on Vapahtajan nimi, hänen, joka inhimillisessä luonnossaan on ”Jumalan kaltainen”, saatuaan kaikki jumalalliset ominaisuudet lihaantulemisessa. Voidaan myös väittää, että sana ”arkkienkeli” voisi tarkoittaa, ei ”hallitsevaa enkeliä”, vaan ”enkelien hallitsijaa”. Kun tähän lisätään se, että sanaa arkkienkeli ei koskaan käytetä monikossa, mikä voisi johtaa meidät päättelemään, että niitä on vain yksi, niin voisimme tulla siihen johtopäätökseen, että tämä enkelien hallitsija on Jumalan Poika. Hänestä puhutaan sellaisena Joosuan kirjassa. ”Mies”, joka näyttäytyi Joosuan näyssä Jerikossa ja jota myöhemmin kutsutaan ”HERRAKSI” tai ”Jahveksi”, kutsuu itseään ”Herran sotajoukon päämieheksi” (Joos. 5:13-6:2). Tuossa kohdassa Pyhän Kolmiykseyden toinen persoona todella kutsuu itseään enkeliarmeijoiden hallitsijaksi. Tätä näkemystä tukee myös se, mitä Miikaelista sanotaan Danielin kirjassa (12:1). Siellä Miikaelia kutsutaan nimellä ”se suuri enkeliruhtinas, joka seisoo sinun kansasi lasten suojana”, ja sanotaan, että kun hän nousee, Danielin kansa vapautetaan. Nuo sanat voitaisiin helposti soveltaa Vapahtajaan. On olemassa myös raamatunkohtia, joilla on melko suuri painoarvo sitä näkemystä vastaan, että Miikael on Herra Jeesus. Juudan kirjeessä sanotaan, että Miikael ei uskaltanut lausua herjaavaa syytettä perkelettä vastaan, vaan hän sanoi sen sijaan: ”Rangaiskoon sinua Herra!” (Juuda 9). Voitaisiin ehkä väittää, että nuo sanat voidaan ymmärtää Kristuksen sanoina Kolmiykseyden taustaa vasten, joka mahdollistaa sen, että ”Herra” puhuu ”Herrasta” erillisenä persoonana. Mutta tämä tuskin tekisi oikeutta lauseyhteydelle. Koko lailla ratkaiseva perustelu on Danielin sanoissa, kun hän kutsuu Miikaelia ”yhdeksi ensimmäisistä enkeliruhtinaista” (10:13). Tämä näyttää osoittavan, että Miikael on yksi korkeampiarvoisten enkelien joukosta, ja sivumennen sanoen tämä on ainoa varteenotettava raamatullinen todiste sen väitteen puolesta, että arkkienkeleitä on enemmän kuin yksi.

Ei merkitse paljoakaan, pidetäänkö Miikaelia luotuna enkelinä vai ”Herran Enkelinä”, joka on ”Herran sotajoukkojen päämies”. Näiden jakeiden merkitys on se, että hyvien ja pahojen enkelien välillä käytiin suuri taistelu Kristuksen lunastustyön yhteydessä. Tässä taistelussa perkele ja hänen enkelinsä kärsivät ratkaisevan tappion. Ne heitettiin (luonnollisesta) taivaasta maahan.

Tällä kohtaa osoitetaan lohikäärmeen henkilöllisyys. Häntä kutsutaan ensin vanhaksi käärmeeksi. Viittaus koskee tietysti käärmettä, joka petti Eevan (1. Moos. 3:1; 2. Kor. 11:3) Eedenin puutarhassa. Hän on se, ”jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan”. Sana perkele, diabolos, tarkoittaa ”panettelijaa”. Hän on se, joka levittää valheita, varsinkin Jumalasta. Sana ”perkele” on Uudessa testamentissa todellisuudessa erisnimi, joka on varattu pahojen enkelien johtajalle. Pahoja enkeleitä sinänsä kutsutaan aina demoneiksi, daimonia, sana, jonka KJV-käännös kääntää sanalla ”perkeleet”, mutta NIV-käännös säännönmukaisesti ”demonit”. ”Saatana” on hepreankielinen sana, joka tarkoittaa ”syyttäjää”. Voitonlaulussa, jonka Johannes tässä kuuli taivaassa, saatanan sanotaan olevan se, joka syyttää Jumalan kansaa jatkuvasti (jae 10). Lisäksi häntä luonnehditaan sellaisena, joka johtaa koko asuttua maailmaa harhaan. Hänen vaikutuksensa nähdään kaikkialla ihmisten turmeltuneisuutena.

Kun perkele oli heitetty alas, Johannes kuuli taivaassa suuren äänen, joka juhli runollisella ylistyslaululla voittoa perkeleestä. Tämän laulun ensimmäinen lause julistaa totuuden, joka on äärimmäisen tärkeä vainotulle seurakunnalle ja jota jokaisen kiliastin tulisi tutkia hyvin huolellisesti. Se muistutti tuon ajan kärsiviä pyhiä siitä, että pelastus ei ole sitä, että heidät suojellaan vainoojien miekalta ja leijonien kidalta areenalla. Sen pitäisi muistuttaa meidän aikamme kiliasteja siitä, että valtakunta ei ole ensisijaisesti jumalattomien hävittämisessä. Sen sijaan Jumalan pelastus tulee, hänen voimansa ilmoitetaan, hänen valtakuntansa perustetaan ja Kristuksen arvovalta osoitetaan siinä, että Jumalan kansan syyttäjä ei voi enää syyttää heitä. Saatana, syyttäjä, kuvataan yleiseksi syyttäjäksi, joka ilmestyy Jumalan eteen säännöllisesti esittääkseen syytöksiä kristittyjä vastaan. Ensin hän viettelee heidät syntiin ja sitten, saavutettuaan tämän päämäärän, hän kiiruhtaa Jumalan valtaistuimen luo vaatimaan, että heitä on rangaistava.

On olemassa monta asiaa, joista heitä voitaisiin syyttää, mutta siitä huolimatta saatana on menettänyt valtansa syyttää heitä. He ovat saavuttaneet voiton hänestä Karitsan veren ”tähden” (ei: ”kautta”, kuten KJV- ja NIV-käännös kääntävät; samoin Biblia ja KR 38) ja heidän todistuksensa sanan tähden. Karitsan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1. Joh. 1:7). Siinä veressä pyhät ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne (Ilm. 7:14). Sen veren tähden, sen tähden, että Jumalan Poika kuoli maksaakseen synnin palkan kaikkien ihmisten sijasta, perkele ei enää voi syyttää meitä Jumalan tuomioistuimen edessä.

Tämä voitto on saavutettu myös ”heidän todistuksensa sanan tähden”. Evankeliumissaan Johannes oli kertonut, miten Jeesus asetti apostolinsa olemaan hänen todistajansa. Vapahtaja antoi heille kuolemaansa edeltävänä yönä lupauksen, että Pyhä Henki tulisi heihin todistaakseen Jeesuksesta, ja sitten hän lisäsi: ”Ja te myös todistatte, sillä te olette alusta asti olleet minun kanssani” (Joh. 15:27). Suuren lähetyskäskyn muoto sellaisena kuin se on meillä Apostolien teoissa, on puettu näihin samoihin termeihin. Vapahtaja sanoi seuraajilleen: ”Ja te tulette olemaan minun todistajani” (Ap. t. 1:8). Ensimmäisessä kirjeessään Johannes kuvaili evankeliumia todistukseksi, ”jonka Jumala on todistanut Pojastansa” (1. Joh. 5:10). Siinä lähetyskäskyn muodossa, jonka Johannes esitti, sanoman ydin on selvästi hyvä uutinen anteeksiantamuksesta (Joh. 20:23; vrt. Luuk. 24:47). ”Heidän todistuksensa sana” on evankeliumi. Evankeliumin sanoma anteeksiantamuksesta, joka vapaasti tarjotaan kaikille ihmisille vastaanotettavaksi uskon kautta, ilmoittaa, että kun perkele syyttää meitä Jumalan edessä, hän on valehtelija eikä hän voi onnistua, koska tuomari, jonka edessä hän syyttää meitä, on jo julistanut meidät syyttömiksi (Room. 8:33). Tästä syystä voidaan sanoa, että kristityt voittavat perkeleen evankeliumin ”tähden”. Ei ole mitään syytä kääntää prepositio dia sanalla ”kautta” tai ”avulla”, mikä olisi epäsäännöllinen käännös tästä prepositiosta akkusatiivin kanssa.

”Veljiä”, joita saatana ei voi syyttää, kuvataan sitten ihmisiksi, jotka ”eivät ole henkeänsä rakastaneet, vaan olleet alttiit kuolemaan asti.” Ajatus on tiivistetty hyvin harvoihin sanoihin, mutta NIV-käännös on epäilemättä tavoittanut lauseen merkityksen laajentaessaan alkuperäistä sanamuotoa ja esittäessään kreikan kielen preposition akhri sanoilla ”niin paljon että peläten välttää kuoleman”. Nämä sanat muistuttavat meitä jälleen siitä, että Johannes kirjoitti Ilmestyskirjan vainon aikana, jolloin monien kristittyjen täytyi valita, pysyvätkö uskollisina Vapahtajalle vai kieltävätkö hänet. Tuo valinta merkitsi usein valintaa elämän ja kuoleman välillä. Kuten kaikki normaalit ihmiset, kristitytkin rakastavat elämää. Elämä, josta tässä puhutaan, on fyysinen, ruumiillinen elämä. Tätä osoittaa sanan psykee käyttö sanan zooee sijasta. He eivät rakastaneet elämäänsä niin paljon, että olisivat kieltäytyneet kärsimästä kuolemaa uskonsa tähden. Rakkaus-termin yleisessä merkityksessä on pohjimmiltaan halu omistaa. He eivät olleet siinä määrin halukkaita säilyttämään fyysistä elämäänsä, että kun heidän piti kuolla uskonsa tähden, he olisivat olleet valmiit kieltämään sen todistuksen, jonka he olivat antaneet. Jumalan anteeksiantamuksen sanoma oli heille rakkaampi kuin fyysinen elämä, koska tuo sanoma on todellisen elämän lähde, elämän, jota ei voida koskaan hävittää.

Koska perkele on menettänyt valtansa syyttää Jumalan kansaa, on taivailla ja niillä, jotka niissä asuvat, syytä riemuita. Tässä sana ”taivaat” tarkoittaa enkelien ja autuaana kuolleiden asuinpaikkaa. Meidän ilomme taivaassa perustuu myös syntien anteeksiantamukseen, joka meillä on Karitsan veren kautta. Jumalan lunastava rakkaus on meidän tärkein asiamme, ei ainoastaan siihen saakka, kun me kuolemme, vaan halki iankaikkisuuden. Vaikka rauha ja vapautus kaikesta puutteesta ja pelosta on oleva osa meidän elämäämme taivaassa, silti todellinen riemuitseva ilo ei ole koskaan mahdollinen muutoin kuin “sen tähden”, että syyttäjä on heitetty alas Karitsan veren tähden. Sosiaalinen evankeliumi, juutalaisuus, muhamettilaisuus, samoin kuin monet muut ”kristilliset” ja ei-kristilliset harhaopit unohtavat tämän. On sääli, että monet fundamentalistiset kiliastit eivät ymmärrä, että heidän harhansa vetää ihmisiä pois todellisesta ilosta, joka meillä on Kristuksessa. Huolimatta siitä, että kiliasmi ja sosiaalinen evankeliumi sen kieltävät, meidän Jumalamme valtakunta tuli, kun saatana kärsi tappion suuressa sodassa taivaassa.

Kaikesta huolimatta perkelettä ei ole vielä heitetty tulijärveen, jonne kaikki hänen valtansa vahingoittaa Jumalan kansaa hävitetään iäksi (20:10). Karitsan veren ja seurakunnan todistuksen tähden hän on menettänyt valtansa syyttää. Mutta, kuten edelliset luvut ovat osoittaneet, hän yhä koettaa peittää ja vaientaa tuon todistuksen pimentämällä auringon helvetistä tulevilla heinäsirkoillaan ja tappamalla Jumalan todistajia. Me olemme yhä niissä 1260 päivässä, jonka ajan pakanat tallaavat Jerusalemia, ja sen tähden ääni taivaasta jatkaa:

”Voi maata ja merta, sillä perkele on astunut alas teidän luoksenne pitäen suurta vihaa, koska hän tietää, että hänellä on vähän aikaa!”

Kristuksen ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen tähden perkele tietää hävinneensä sodan. Voitetun tyrannin lailla hän tietää, että lopullisen tappion päivää voidaan ainoastaan viivyttää. Siksi hän on päättänyt viedä kanssaan tuhoon niin monta ihmistä kuin mahdollista.

Sekä Pietari että Paavali huomauttavat siitä, että tätä raivoavaa vihollista voidaan vastustaa vain uskon kautta (Ef. 6:16; 1 Piet. 5:8,9). Vaikka Johannes ei nimenomaiseesti tuo tätä ajatusta vakavaan varoitukseensa, sisältyy se silti epäsuorasti hänen aiempaan lausumaansa, että veljet voittavat perkeleen heidän todistuksensa sanan tähden. Todistus annetaan aina taivuttamisen tarkoituksessa, vakuuttuneisuuden aikaansaamiseksi. Vakuuttuneisuus, jonka seurakunnan todistus saa aikaan, on kristillinen usko.

Näyn näkymä vaihtuu tällä kohden jälleen takaisin maahan. Jae, joka välittömästi edelsi näkyä taivaan sodasta, kertoi vaimon paosta erämaahan. Johannes palaa nyt näyn tuohon kohtaan ja esittää perusteen varoitukselle, jonka ääni taivaasta oli osoittanut maalle ja merelle.

LOHIKÄÄRME VAINOAA VAIMOA (12:13-18)

13) Ja kun lohikäärme näki olevansa heitetty maan päälle, ajoi hän takaa sitä vaimoa, joka oli poikalapsen synnyttänyt. 14) Mutta vaimolle annettiin sen suuren kotkan kaksi siipeä hänen lentääksensä erämaahan sille paikalleen, jossa häntä elätetään aika ja kaksi aikaa ja puoli aikaa poissa käärmeen näkyvistä. 15) Ja käärme syöksi kidastansa vaimon jälkeen vettä niin kuin virran, saattaakseen hänet virran vietäväksi. 16) Mutta maa auttoi vaimoa: maa avasi suunsa ja nieli virran, jonka lohikäärme oli syössyt kidastansa. 17) Ja lohikäärme vihastui vaimoon ja lähti käymään sotaa muita hänen jälkeläisiänsä vastaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus. 18) Ja se asettui seisomaan meren hiekalle.

Epäonnistuttuaan hyökkäyksessään enkeliarmeijoita vastaan perkele kääntää jälleen huomionsa vaimoon, joka oli aloittanut pakonsa erämaahan (jae 6). Perkeleen taholta uhkaavan välittömän vaaran tähden vaimolle annetaan suuren kotkan kaksi siipeä.

Perusmerkitys on selvä. Perkele jatkaa sinnikkäästi seurakunnan vainoamista ja seurakunnalle annetaan yliluonnollista apua, jotta se pääsisi pakoon takaa-ajavaa vihollistaan. Lauseyhteys ei anna mitään erityistä merkitystä kahdelle siivelle. Yleensä kotkien ja muiden lintujen siivet tarkoittavat Raamatun kuvakielessä Jumalan varjelusta ja huolenpitoa kansastaan. Hän kantaa heitä ”kotkan siivin” (2. Moos. 19:4) ja hänen siipiensä alta he löytävät suojan ja turvan (Ps. 91:4; Matt. 23:37). Profeetta Hesekiel puhuu kahdesta suuresta kotkasta (Hes. 17:2s.), mutta nämä ovat selvästi vihollisia, jotka vievät Jumalan kansan vankeuteen. Varmuudella voimme sanoa vain, että seurakunta saa Jumalan apua pyrkimyksissään selviytyä perkeleen juonitteluista. Vaikka nämä kaksi siipeä tuovat joidenkin mieleen kaksi sakramenttia, jotka Jumala on antanut kirkolle aseiksi sen sodankäyntiin perkelettä vastaan, me emme voi sanoa varmuudella, että Henki tarkoitti tätä tulkintaa.

Mitä tulee ”ajan ja aikojen ja puolen ajan” selitykseen, katso selityksiä jakeeseen 6.

Johanneksen näyn lohikäärme päästi sitten kidastaan suuren vesivirran pyrkimyksenään saada vaimo sen vietäväksi. Mutta maa auttoi vaimoa avautumalla ja nielemällä virran. Tässä me voimme olla täsmällisempiä ja sanoa, että tämä virta esittää riivaajien oppeja (1. Tim. 4:1s.), joilla perkele koettaa ryöstää seurakunnalta sen uskon Jumalan Sanaan ja johtaa monta harhaan (2. Tim. 4:3s.). Se, että maa nielee virran, voi viitata siihen, että väärillä opeilla on tapana mennä pois muodista ja tulla epäuskottaviksi. Joka tapauksessa sekä kotkan siivet että vesien nieleminen kertoo meille jälleen siitä, että ”helvetin portit eivät kukista” seurakuntaa, vaan että Jumala löytää aina keinon varjella seurakuntaansa kaikkia perkeleen juonia vastaan.

Perkeleen kykenemättömyys päästä käsiksi vaimoon täytti hänet raivolla. Useimmat käännökset viittaavat siihen, että hänen raivonsa suuntautui vaimoa vastaan. Vaikkakin on totta, että myöhemmässä kreikassa epi tarkoittaa datiivin kanssa toisinaan ”vastaan”, normaali käännös sopii hyvin tähän lauseyhteyteen. Hän oli vihainen vaimon ”päälle” (Biblia kääntää näin, kään. huom.). Hänen kokemuksensa vaimosta olivat syynä hänen raivoonsa, joka suuntautuu ensisijaisesti Jumalaa vastaan.

Koska hän ei voinut päästä käsiksi seurakuntaan, hän ”lähti käymään sotaa muita hänen jälkeläisiänsä vastaan”. Seurakunnan ”lapset” (KR 38: jälkeläiset) tarkoittaa seurakunnan jäseniä, niitä, jotka uskovat Jeesukseen Vapahtajanaan ja joita hänen verensä suojelee perkeleen syytöksiltä. Koska saatana epäonnistui pyrkimyksessään tuhota seurakunta yhteisönä, kohdistaa hän nyt hyökkäyksensä sen yksittäisiä jäseniä vastaan. Me tiedämme, että hänen ainoa menestymisen toivonsa on erottaa heidät seurakunnasta ja ainoa keino, jolla hän voi tehdä sen, on tuhota heidän uskonsa.

Seurakunnan lapset kuvataan niiksi, ”jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus”. Jeesuksen todistus on evankeliumin sanoma, ”todistus, jonka Jumala on todistanut Pojastansa” (1. Joh. 5:10). Tuon todistuksen omaamisen täytyy merkitä enemmän kuin omistaa se painetussa muodossa tai olla kuullut se. Ihmisellä ei todellisuudessa ”ole” tuota sanomaa, ennen kuin hän on omistanut sen omaksumalla sanoman itselleen uskon kautta – eli, kuten Luther sanoi, ”joka uskoo sen, hänellä on se”.

Koska uskovat ovat oppineet rakastamaan Jumalaa anteeksiantavana Isänään, he ovat ihmisiä, ”jotka pitävät käskyt”. Heidän kuuliaisuutensa on kaukana täydellisyydestä, mutta uskon kautta he eivät ainakaan ole enää ”lihassa”, kykenemättöminä olemaan Jumalalle mieluisia (Room. 8:7,8). Rakkaus Jumalaan, mistä kaiken kuuliaisuuden lakia kohtaan täytyy vuotaa, on mahdollista ainoastaan uskoville, koska kaikkien ihmisten synnynnäinen asenne Jumalaa kohtaan on viha (Room. 8:7). Yksin uskon kautta heillä on kuuliaisuus, jota Kristus osoitti Jumalaa kohtaan pitämällä kaikki käskyt.

Tämä kuvaus uskovista ei suinkaan ole ristiriidassa pelastusta uskon kautta ilman tekoja koskevan opin kanssa. Milloin tahansa ihmiset uskon kautta omistavat itselleen ”Jeesuksen Kristuksen todistuksen”, niin että he todella uskovat, että Kristuksen veren vuodatuksen kautta heidän syntinsä ovat kokonaan anteeksiannetut, he alkavat aina rakastaa Herraa, ja siten he ottavat ensimmäisen askeleen lain noudattamisessa ja täyttämisessä. Vain niiden, jotka tietävät, missä heidän pelastuksensa on, voidaan todella sanoa pitävän käskyt.

Siegbert W. Becker, Kaukainen voittolaulu. Ilmestyskirjan selitys, s. 195-208. Leväsjoki 1999. Concordia. Suom. Hannu Lehtonen. Joitakin kreikan ilmauksia sekä käännösvertailuja on jätetty pois.