JEESUKSEN PALUUN KUVITELTUJA MERKKEJÄ

JEESUKSEN PALUUN KUVITELTUJA MERKKEJÄ

– DISPENSATIONALISTIEN MONENLAISIA UNIA[1]

John R. Stephenson, pastori, Kanada

”Ne [seurakuntamme] tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu” (Augsburgin tunnustus).[2]

Waltherin huomautus opiskelijoilleen, ”te tarvitsette kunnollista juurtumista oikeaan oppiin enemmän kuin pastorit Saksassa, koska te asutte lahkojen maassa”[3], soveltuu erityisen hyvin nykypäivään. Pohjoisamerikkalainen protestanttisuus on näet suurelta osalta evankeliumia tuhoavan dispensationalistisen harhan lumoissa. Jatkossa tarkastellaan paljolti dispensationalistista eskatologiaa.[4] Dispensationalismi sai alkunsa englantilaisesta J. N. Darbystä (1800-82), Plymouthin veljien perustajasta. Suosituksi sen teki amerikkalainen C. I. Scofield, erityisesti vuoden 1917 Scofield Reference Bible -raamatun välityksellä. Dispensationalismi ei ainoastaan sepitä mielikuvitukseen perustuvaa Herramme tulemuksen merkkiä kuvitelmillaan Jumalan aikomuksista etnisten juutalaisten suhteen. Se synnyttää myös harhoja sellaisista aiheista kuin paruusia[5], kuolleiden yleinen ylösnousemus, viimeinen tuomio ja vieläpä itse taivas. Se muuntaa Raamatun esittämiä ainutkertaisia tapahtumia useiksi. Niinpä Kristuksen ainutkertaiseen paluuseen kirkkaudessa lisätään muita oletettuja tulemisia: ensin Hän tulee ”tempaamaan” kirkon pois viimeisestä suuresta ahdistuksesta, ja myöhemmin Hän tulee pystyttämään tuhatvuotisen maanpäällisen valtakunnan Jerusalemiin. Yleinen ylösnousemus on jaettu kahtia: kuolleet pyhät nousevat ylös nauttimaan tuhatvuotisesta valtakunnasta ja myöhemmin, tuhatvuotisen valtakunnan päätyttyä, pahat nousevat ylös viimeiselle tuomiolle. Viimeistä tuomiota (samaistetaan kokoontumiseksi suuren valkoisen valtaistuimen eteen; Ilm. 20:11s.) väitetään edeltävän siitä erillinen tuomio Herramme tullessa perustamaan tuhatvuotinen valtakunta. Silloin tuomitaan ne elossa olevat, jotka eivät usko (samaistetaan kohdassa Matt. 25:31-46 kuvatuksi tuomioksi). Ei edes itse taivas vältä dispensationalistien raamatullisen materiaalin uudelleenjärjestelyä. Sen ilot on näet jaettu maanpäällisiin nautintoihin tuhatvuotisessa valtakunnassa ja viimeistä tuomiota seuraavaan hengelliseen täyttymykseen.

Yksityiskohtainen dispensationalismin kumoaminen vaatisi laajahkon jatko-osan tälle kirjalle [tämä kirjoitus on osa Stephensonin teosta, toim. huom.].[6] Termi ”dispensationalismi” tulee siitä, että tämä koulukunta jakaa pelastushistorian seitsemään erilliseen aikakauteen tai dispensatioon (Viattomuus, Omatunto, Inhimillinen hallinto, Lupaus, Laki, Armo ja Valtakunta).[7] Theodore Engelderin arvion, että ”kiliasmi[8] on joukko sekaannusta”[9], tarkkanäköisyys tulee esiin, kun otamme huomioon, että Scofield on hylännyt Occamin partaveitsen (”Nunquam ponenda est pluralitas sine necessitate” eli ekonomiaprinsiipin[10]) kehitellessään seitsemän kronologista vaihetta pelastushistoriaan. Kaksi samanaikaista dispensatiota Laki ja Evankeliumi riittäisivät vallan hyvin. Scofieldin Omatunto-dispensatio koskee ihmiskunnan historiaa lankeemuksesta Nooan aikaan, kun taas hänen dispensationsa Inhimillinen hallinto ulottuu Nooasta Aabrahamiin. Dispensatio Laki alkaa Siinain lainsäätämisestä ja jatkuu Kristuksen ensimmäiseen tulemukseen. Evankeliumi puolestaan sijoitetaan kahteen väliaikaiseen kauteen, nimittäin Lupaus-dispensatioon, joka alkoi Aabrahamista ja loppui Moosekseen, ja Armo-dispensatioon, joka alkoi inkarnaatiosta[11] ja jatkuu läpi kirkon ajan.

Havaintoonsa, ”kiliasmi on joukko sekaannusta” Engelder lisää tuomion ”ja jotain vielä pahempaakin”.[12] Tämän oikeutus voidaan huomata havaitessamme, että Scofieldin Valtakunta-dispensatio erotetaan tiukasti Kristuksen Armo-dispensatiosta. Scofieldin ja dispensationalistien mukaan maanpäällinen Jeesus tuli todella tarjoamaan ”valtakunnan” Israelille. Kyseinen valtakunta ei kuitenkaan ole mitään maanpäällisessä ajassa saatavaa esimakua siitä valtakunnasta, joka toteutuu täydellisesti vasta paruusiassa. Paljolti päinvastoin – valtakunta, jota Herramme väitetään tarjonneen juutalaisille maanmiehilleen, oli poliittinen ja maanpäällinen valtakunta, joka otaksutaan luvatun Daavidille! Scofieldin ja hänen seuraajiensa mukaan Messias ja Daavidille luvattu messiaaninen valtakunta eivät toteutuneet lainkaan ristiinnaulitussa Jeesuksessa ja Hänen kirkossaan. Päinvastoin, sen jälkeen kun maanpäällinen Jeesus oli niin sanoaksemme lausunut julki Jumalan valtakunnan perustuslain Vuorisaarnassa, Hän joutui kohtaamaan sen tosiasian, että silloinen juutalainen kansa kieltäytyi hyväksymästä Jumalan hallintaa tässä muodossa. Niinpä Hän nuoli haavansa, päätti lykätä ”valtakunnan” alkamisen kaukaiseen tulevaisuuteen ja täyttää syntyneen aukon perustamalla pääasiassa pakanauskovista koostuvan kirkon! Albert Schweitzer on tuskin ainoa, joka syyllistyy mielikuvitukseen perustuvaan evankeliumien todistusaineiston rekonstruktioon (jälleenrakennukseen). Niinpä vanhurskautus armosta Kristuksen tähden uskon kautta alennetaan pelkän välisoiton asemaan Jumalan pelastustyössä.

Vuoden 1937 artikkelissaan Dispensationalism Disparaging the Gospel Engelder lainaa presbyteeritutkija O. T. Allisia keskittyessään siihen, miten Scofield käsittelee kohtaa Ilm. 14:6 Scofield Reference Bible -raamatussaan. Kyseisessä kohdassa Scofield erottaa neljä evankeliumin ”muotoa”, joista kahta meidän täytyy tässä pohtia. Evankeliumin toista muotoa kuvataan seuraavasti:

Evankeliumi Jumalan armosta: Tämä on hyvä uutinen, että Jeesus Kristus, hylätty kuningas, on kuollut ristillä maailman syntien tähden, että Hänet herätettiin kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden ja että Hän vanhurskauttaa kaikesta kaikki ne, jotka uskovat.[13]

Scofieldiltä jää huomaamatta, että tämä ”evankeliumi Jumalan armosta” on ainoa evankeliumi, joka on annettu ihmisen pelastukseksi alkaen lupauksesta 1. Moos. 3:15 aina siihen asti, kun armon päivä loppuu paruusiaan! Evankeliumin ensimmäistä muotoa Scofield kuvaa näin:

Valtakunnan evankeliumi: Tämä on hyvä uutinen siitä, että Jumala aikoo pystyttää maan päälle Daavidin liiton (2. Sam. 7:16) täyttymyksenä valtakunnan – poliittisen, hengellisen, israelilaisen ja yleisen[14] –, jonka Kuningas on Jumalan Poika, Daavidin perijä, ja joka on tuhannen vuoden ajan osoitus Jumalan oikeamielisyydestä inhimillisissä asioissa.[15]

Toisin sanoen, tulevaa valtakuntaa koskeva erheellinen käsitys, jonka torjumiseksi Herramme näki vaivaa ja jota Hän nuhteli Pietarin lihallisen väärinkäsityksen (Matt. 16:23) muodossa, onkin itse asiassa sen olemus! Augsburgin tunnustuksen 17. artikla tuomitsee Scofieldin fantasiat osuvasti ”juutalaisina oppeina”. Määrittävää adjektiivia ”juutalainen” ei saisi rajoittaa Aabrahamin etnisiin poikiin, vaan sen pitäisi ennemmin ymmärtää ilmaisevan yhtä lailla etnisen juutalaisen ja etnisen pakanan uudestisyntymätöntä lihaa.

Tämän yhden, pyhän evankeliumin arvonalennuksen lisäksi Scofieldin oppijärjestelmän virhelähteeksi (prooton pseudos) voidaan paikallistaa hänen palava intonsa tehdä ero kirkon ja Israelin välillä. Scofield antaa seuraavan kehotuksen (kohdassa Introduction to the Four Gospels): ”Erityisesti on tarpeen sulkea pois se käsitys – joka on jälkiapostolisen ja roomalaiskatolisen teologian perintöä protestanttisessa ajattelussa – että kirkko on tosi Israel ja että Vanhan testamentin näky valtakunnasta on täyttynyt kirkossa.”[16]

Samoin nykyajan dispensationalistin, C. C. Ryrien, mukaan ”kirkko ei missään mielessä täytä Israelille annettuja lupauksia¼ Kirkon aika ei näy Jumalan ohjelmassa Israelille. Se on välisovite”.[17]

Huomionarvoista on, että koko Uusi testamentti kieltäytyy työntämästä dispensationalistista kiilaa Israelin ja kirkon väliin; päinvastoin, se määrittelee avoimesti kirkon Israelin jatkoksi. Kuten hyvin tunnettua, ensimmäinen evankelista Matteus kuvaa Jeesuksen uutena Mooseksena ja kirkon uutena Israelina. Emme ole myöskään väärässä nähdessämme maanpäällisessä Jeesuksessa sen yhden tosi israelilaisen, joka oli täysin kuuliainen siinä, missä historiallinen Israel oli epäonnistunut surkeasti. Ollen itse Israelin ruumiillistuma, maanpäällinen Jeesus tuli kokoamaan Israelin jäännöksen ympärilleen (Matt. 15:24; 10:6). Apostolien kutsuminen olisi käsittämätöntä, ellei Israelia olisi perustettu uudelleen Herramme persoonan ympärille. Lisäksi, kun evankeliumi eteni etnisille pakanoille, kuten maanpäällinen Jeesus näki ennalta (Matt. 25:41,43), pakanakäännynnäisiä ei pidetty rinnakkaisena yhteisönä syntyperältään israelilaisille uskoville, vaan lisäyksenä ja laajennuksena uskolliselle Israelin jäännökselle. Pyhän Paavalin ilmaisu, että pakanakristitty on pistokas, joka on oksastettu öljypuuhun, historialliseen Israeliin (Room. 11:17), on järkevä vain, jos kirkko on itse asiassa Israelin jatke. Apostolin iloitseminen siitä, että Kristus luo itsessään juutalaisen ja pakanan yhdeksi uudeksi ihmiseksi kirkossa (Ef. 2:14-16), osoittaa, että kirkko edustaa huipentumaa eikä mitään ”välisovitetta” Jumalan pelastussuunnitelmassa. Kun pyhä Paavali voi kirjoittaa Efeson pakanakristityille, että ne, jotka aiemmin olivat ”vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille” (Ef. 2:12) eivät ”enää ole vieraita” eivätkä ”muukalaisia, vaan ¼ pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä” (Ef. 2:19), on outoa, miten joku voi tulla siihen johtopäätökseen, että ”kautta aikojen on Jumala ajanut takaa kahta erillistä päämäärää: yksi koskee maanpäällistä elämää siihen liittyvine maanpäällisine ihmisineen ja tavoitteineen, nimittäin juutalaisuus; toinen puolestaan koskee taivasta taivaallisine ihmisineen ja tavoitteineen, nimittäin kristinusko”.[18]

Tämä väitetty jumalallisten päämäärien kaksinaisuus olisi jäänyt pyhältä Pietarilta huomaamatta, kun tämä meni kuvaamaan Uuden testamentin kirkkoa kuvilla, jotka alunperin merkitsivät Vanhan testamentin Jumalan kansaa (1. Piet. 2:9,10). Samoin Paavali olisi ollut yhtä tietämätön, koska hän ei olisi voinut selkeämmin samaistaa Israelia ja kirkkoa kuin ilmaisussaan ”oikeita ympärileikattuja olemme me” (Fil. 3:3).

Tämän myötä – kun on osoitettu, että kirkko on Israel – koko dispensationalistinen korttitalo romahtaa maahan. Dispensationalisteilla on hehkuva ihastus mielikuvitukseen, joka käyttää hyvin mielellään Raamatun kuvailevia, apokalyptisia osia käyttövoimana jollekin tieteiskirjallisuuden tapaiselle. Tämän ihastuksen pohjalla on veret seisauttava hermeneuttinen[19] vääristymä. Luterilaiset ovat seuranneet oppi-isäänsä Lutheria tulkitessaan epäselviä Raamatun kohtia selvien valossa. Dispensationalistit tekevät täsmälleen toisin päin, he pimentävät selvät kohdat tulkitsemalla ne sellaisten epäselviin kohtiin annettujen selitysten valossa, jotka ovat hyvin eriskummallisia ja mahdottomia osoittaa oikeiksi. Niinpä Vanhan testamentin ennustaman hajaannuksessa elävän Israelin takaisinkokoamisen ei nähdä toteutuneen esikuvallisesti paluussa Babylonian pakkosiirtolaisuudesta ja täydellisesti kirkon kokoamisessa. Päinvastoin, näiden profetioiden toteutuminen on siirretty ”kirkon ajan” loppuun, kauteen, johon dispensionalistien mielikuvitukseen perustuva historia on nyt astunut. Scofield huomauttaa Hes. 37:12-14 opettavan, että vuoden 70 j. Kr. jälkeen hajaantuneet juutalaiset, silmällä pitäen valtakunnan ajan alkamista kirkon ajan lopussa, palautetaan hajaannuksesta Palestiinaan, missä he kääntyvät ja täyttyvät Pyhällä Hengellä.[20] Samoin kohdasta Room. 11:26[21] tulee naula, johon Scofield ripustaa varman väitteensä, että ”profeettojen mukaan Israel kansojen keskeltä koottuna, omaan maahansa palautettuna ja kääntyneenä saa vielä suurimman maanpäällisen korotuksensa ja kirkkautensa.[22]

Balfourin julistus 1917 ja Israelin valtion itsenäisyysjulistus 1948 yhdessä israelilaisten Jerusalemin ja Länsirannan miehityksen 1967 kanssa ovat ruokkineet suuresti dispensationalistien mielikuvitusta. Tämän päivän dispensationalistit iloitsevat ymmärtäessään, että israelilaisten vallatessa Jerusalemin Vanhan kaupungin 1967, täyttyi profetia. He käsittävät Herramme ennustuksen kohdassa Luuk. 21:24, että ”Jerusalem on oleva pakanain tallattavana, kunnes pakanain ajat täyttyvät”, edellyttävän kaupungin vapautusta pakanallisesta hallinnasta maanpäällisenä aikana. Käsitys, että tämä jae sai konkreettisen täyttymyksensä 1967, on ratkaiseva Hal Lindseyn eskatologialle. Hän samaistaa mielivaltaisesti nykyisen Israelin valtion syntymisen ja viikunapuun puhkeamisen lehteen, josta Herramme puhui jakeessa Matt. 24:32 (ja rinnakkaiskohdat). Lindseyn mukaan Herran tulemisen läheisyys, jota tämä merkki kuvaa, oikeuttaa olettamaan, että dispensationalistisen eskatologian viimeiset tapahtumat tapahtuvat yhden sukupolven eli suunnilleen neljänkymmenen vuoden kuluessa Israelin itsenäisyysjulistuksesta.[23]

Dispensationalistinen harha, että on kaksi erillistä Jumalan kansaa (juutalainen ja kristitty), ja siitä poikiva olettamus, että nykyinen Israelin valtio liittyisi jotenkin siihen, miten Jumala kaitselmuksessaan saa aikaan historian viimeiset tapahtumat, ovat tuottaneet kaksi erityisen pahaa hedelmää. Ensinnäkin, herätyskristittyjen [engl. Evangelicals] keskuudessa monet julistavat – eivätkä lainkaan huonoin tuloksin – ehdotonta tukea Israelille Jumalan käskynä. Niinpä, kuten Grace Halsell selostaa havahduttavassa lehdistöraportissaan[24], dispensationalistiset saarnaajat ovat alttiita antamaan fanaattista taustatukea joka ainoalle Israelin viranomaisten arabeihin kohdistamalle sotilaalliselle ja laajentumishakuiselle siirrolle. Samoin he teroittavat vaikutusvallassaan olevien mieliin, että Israelin valtiota täytyy puolustaa millä hinnalla hyvänsä aina viimeiseen amerikkalaiseen veripisaraan asti. Toiseksi, sokeassa ja kiihkeässä uskollisuudessaan Israelille tunnetut dispensationalistiset saarnaajat osoittavat kylmää välinpitämättömyyttä ei vain ylipäätään arabeja, vaan erityisesti myös kristittyjä arabeja kohtaan![25]

Tämän päivän Israelin valtioon kohdistuvan dispensationalistisen palvonnan vastaisesti meidän täytyy todistaa, että Palestiinan maan hallinnasta käytävä traaginen kiistely juutalaisten ja arabien välillä on Jumalan vasemman käden työn piiriin kuuluva poliittinen asia. Siinä ei kummallakaan osapuolella ole yksinoikeutta olla oikeassa, ja kristittyjen ei soisi löytyvän heittämästä lisää löylyä kummankaan kiistan osapuolen eduksi. Lisäksi kristillisen huolen ytimessä tässä monimutkaisessa, ja nähtävästi inhimilliseltä kannalta ratkeamattomassa, Lähi-idän sotkussa ei ole lainkaan toisen osapuolen voitto toisesta, vaan katkerien vihamiesten sovinto Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Hän kuoli tehdäkseen kirkossaan yhden ihmisen, ei vain juutalaisesta ja pakanasta, vaan myös arabista ja juutalaisesta. Lähetys pitää kristillisen eskatologian oikealla tiellä, ei sopimaton keskiaikaisten ristiretkien henkiinherättäminen.

Dispensationalistit eivät hätkähdä sitä, että Herramme oli alennuksen tilassaan tietämätön paruusiansa päivämäärästä (Matt. 24:36 ja rinnakkaiskohdat), eikä heidän spekulaatioitaan vaimenna Jeesuksen selvä opetus, että Hänen näkyvä jälleenilmestymisensä kirkkaudessa on äkillinen ja odottamaton (Luuk. 12:40). Donald Grey Barnhouse väistää nämä selvät jumalalliset lausunnot tähdentämällä, että vaikka emme tiedäkään dispensationalistien odottamien lopun tapahtumien tarkkaa ajankohtaa, me tiedämme, minkälainen ”tapahtumasarja” käynnistyy Jumalan puuttuessa asioihin saadakseen sen aikaan: ”Koko profeetallisten tapahtumien kela on liikkumattomana Jumalan projektorissa, ja me voimme kurkkia nähdäksemme tuon pysähtyneen, elottoman viimeisen näytöksen kuvan, joka alkaa vastustamattomasti joku päivä kelautua auki. Ainoa ongelma – ja se on epäilemättä pikemminkin etu kuin ongelma – on, että me emme tiedä hetkeä, jolloin ohjelma alkaa. Meillä on kuitenkin käsikirjoitus, ja kun Jumala vapauttaa vivun, Herran tulemisen eri vaiheet tulevat esiin juuri niin kuin on kirjoitettu. Vaikka on myönnettävä, että emme tiedä Hänen tulemuksensa aikaa, me tiedämme tapahtumasarjan.”[26]

Barnhousen eskatologinen ohjelma perustuu perustavaan väärinkäsitykseen pyhän Johanneksen Ilmestyskirjan luonteesta ja tarkoituksesta. Olettaessaan, että Ilmestyskirjan kolmannen ja neljännen luvun väliin jää tauko kirkon ajan ja väitettyjen viimeisten aikojen välille, Barnhouse ja hänen dispensationalistiystävänsä eivät huomaa läheistä yhteyttä seitsemälle seurakunnalle lähetettyjen kirjeiden ja tämän pyhän Raamatun viimeisen kirjan loppuosan välillä. Jos ”sen jälkeen” jakeessa Ilm. 4:1 viittaisi kirkon ajan päättymisen jälkeiseen kauteen, Ilmestyskirjan lopuilla 19 luvulla ei olisi vielä mitään välitöntä käytännöllistä arvoa Jumalan kansalle, vaikka ne on kaikesta huolimatta sille salaperäisesti osoitettu Patmoksen näkijän päivistä omaan aikaamme asti. Barnhouse ja ne, jotka ajattelevat hänen tavallaan, vaikuttavat huonomuistisilta seuraavan seikan suhteen: Johanneksen sanoja jakeissa Ilm. 1:3 ja 22:7 noudatetaan paljon ennemmin ottamalla vaari seitsemälle seurakunnalle annetuista kehotuksista, joita toistellaan lukuisten erilaisten kuvien avulla läpi kirjan pääosan, kuin rakentamalla yksityiskohtainen aikataulu yhä tulevaisuudessa olevista eskatologisista tapahtumista näkijän apokalyptisten ilmestysten pohjalta.[27]

Aivan kuten synoptisten evankeliumien[28] pienten apokalypsien (Matt. 24:44; Mark. 13:37; Luuk. 21:36) tarkoitus on ennen muuta teroittaa hengellistä valmiutta Kristuksen paluuseen kunniassa, samoin seitsemälle seurakunnalle osoitetuissa kirjeissä annetut kehotukset toistuvat kaikissa niitä seuraavissa näyissä. Jokainen seitsemälle seurakunnalle osoitettu kirje huipentuu kauniisti muotoiltuun lupaukseen tulevasta onnesta, joka on valmistettu niille, jotka kärsivällisesti tunnustaen Kristusta sanoilla ja teoilla ”voittavat” maailman ja pahan vallat (Ilm. 2:7,11,17,26; 3:5,12,21). Aivan kuten lady Viisaus ja rouva Hulluus ohjaavat miehiä jyrkästi vastakkaisille teille, jotka johtavat pelastukseen vs. kadotukseen (Snl. 9), samoin myös Ilmestyskirja asettaa vahvasti vastakkain niiden elämän ja kohtalon, jotka saavat Jumalan sinetin (Ilm. 7:3; 14:1), ja niiden, jotka vastaanottavat pedon merkin (Ilm. 13:16s.). Kostonhimoinen lohikäärme, joka sotii vaimon ”jälkeläisiä[29] vastaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus” (Ilm. 12:17), ajaa takaa niitä, jotka maksaen suuren henkilökohtaisen hinnan lähtevät Babylonista (Ilm. 18:4). Näkijän haaste uskollisuuteen ahdistuksessa (Ilm. 13:10; 14:12) annetaan silmällä pitäen tuomittujen (Ilm. 14:9-11) ja pelastettujen (Ilm. 7:9-17; 15:2-4; 20:4-6) elämän vastakkaista päätöstä. Jälkimmäiset ovat täsmälleen sama ryhmä kuin ne, jotka ovat ”voittaneet” (Ilm. 15:2; 21:7). Johanneksen tavoitteista rakentaa Kirkkoa apokalyptisillä näyillä suinkaan vähäisin ei ole vetoaminen uskollisuuteen Kristukselle sanoissa ja teoissa (Ilm. 16:15; 21:7s.; 22:11-15). Juuri tällaista kärsivällistä sitkeyttä on olemukseltaan tämän profetian sanoista ”vaarin ottaminen” (Ilm. 22:7); sitä ei saada aikaan sepittämällä karkeasti kirjaimellisia tulkintoja kaikkein kuvainnollisimmasta Raamatun osasta. Mielikuvitukseen perustuvan eskatologisen aikataulun laatiminen ei saisi aikaan yhtään mitään Kristuksen mystisen ruumiin jäseniä rakentavaa.

Ensimmäinen tapahtuma, jonka Barnhouse olettaa käynnistyvän, kun ”Jumala vapauttaa” profeetallisen projektorinsa ”vivun” on ns. maanpäällisen kirkon tempaaminen maailmasta.[30] Vain uskottomuus saisi meitä kieltämään ”tempaamisen”, jota 1. Tess. 4:17 epäilemättä opettaa. Mutta vähäisenkin tämän jakeen asiayhteyden tarkkaamisen pitäisi riittää opettamaan jopa kaikkein kiihkeimmällekin dispensationalistille, että tässä maailmassa olevien uskovien ottaminen ylös Herraa kohtaamaan tapahtuu Kristuksen tullessa kirkkaudessa yhden ainoan kerran. Sitä ei myöskään seuraa tämän maailman historian jatkuminen vaan iankaikkinen oleminen Herran kanssa, mikä on itse taivas. Kuvitelmalla, että maanpäällinen kirkko ”temmataan” Kristuksen välittömään läsnäoloon sillä aikaa, kun suuri ahdistus raivoaa täällä alhaalla, on paljonkin tekemistä sen kanssa, että dispensationalistien liha kieltäytyy hyväksymästä tosiasiaa, että kristityn olemassaolo maailmassa on elämistä ristin alla. Kristityt on kutsuttu kärsimään maailmassa, maailman kanssa ja maailman tähden. Sitä vastoin kristittyjä ei ole kutsuttu hallitsemaan maailmaa jostain ilmatiiviistä väliaikaisesta taivaasta, josta käsin he voivat katsella suurta ahdistusta kuin mitkäkin kauhuelokuvaa katselevat, popcornia mussuttavat tyhjäntoimittajat.

Kun kirkko on ”temmattu” – Barnhousen mukaan –, taistelu hyvän ja pahan välillä saa vettä myllyynsä, ja Kristus toteuttaa voittonsa pystyttämällä ajallisen kuningaskunnan etnisten juutalaisten hyväksi. Voisi epäillä, että Barnhouse on tietämätön toisaalta muinaisen Israelin loistosta, toisaalta Uuden testamentin Una Sanctasta [yksi pyhä, ts. kristillinen kirkko, toim. huom.][31], kun hän kynäilee seuraavaa: ”Ensimmäinen ehdottomista lupauksista oli: ’Niin minä teen sinusta suuren kansan’ (1. Moos. 12:2a). Tämä lupaus ei ole koskaan toteutunut; ja sen on toteuduttava, tai Herra olisi väärässä.”[32]

Barnhouse tähdentää, että Vanhan testamentin profetia täyttyy vasta, kun Kristus hallitsee Jerusalemissa maanpäällistä Daavidin kuningaskuntaa, ja hän rohkenee heittää seuraavan taisteluhaasteen kohdasta Jes. 2:2-5: ”Harkittu käsitykseni on, ettei kukaan, joka sanoo tämän profetian toteutuneen, ole kelvollinen pidettäväksi Raamatun tulkitsijana. On ollut niitä, jotka ovat yrittäneet osoittaa, että Kirkko on tämän täyttymys, mutta on säälittävää hölynpölyä sanoa, että kirkko on tuonut rauhan maan päälle.”[33]

Nyt me todellakin uskomme, että Franz Pieper ”on kelvollinen pidettäväksi Raamatun tulkitsijana”, emmekä ole taipuvia poikkeamaan siitä, miten hän kumoaa tuhatvuotisopin kannattajien raamatuntulkinnan. Pieper hyväksyy kiliastien vaatimuksen, että sellaisten kohtien kuin Jes. 2:2-4 ja Miik. 4:1-4 on annettava olla niiden ”täydessä, todellisessa arvossa”, ja tulkitsee pyhiä Kirjoituksia lähtien niiden keskuksesta, nimittäin Kristuksesta ja evankeliumista: ”Mutta me emme unohda myöskään, että enkelien Gloria in excelsis[34] kajauttaa iloisen viestinsä ’rauha maan päällä’, ei missään tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa, vaan Kristuksen syntymän ja silloisen evankeliumin julistamisen yhteydessä. Eikä Kristus sano jonkun tulevan tuhatvuotisen valtakunnan kansalaisille, vaan kaikille, jotka uskovat evankeliumin: ’Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille.’ (Joh. 14:27a) ja: ’Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus;¼’ (Joh. 16:33a). Apostoli Paavalilla on sama näkökulma tähän asiaan. Hän kutsuu evankeliumia ’rauhan evankeliumiksi’ (Ef. 6:15b) ja sanoo, että kaikilla jotka uskovat evankeliumin on ’Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi,¼’ (Fil. 4:7). Toisin sanoen se, mitä nämä Vanhan testamentin tekstit profetoivat tulevasta rauhasta maailmassa, on toteutunut ’täydessä, todellisessa arvossa’, ei yhä tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa, vaan Jumalan Pojan ilmestymisessä lihaan, tämän uutisen julistamisessa maailmassa, siinä, että on lähetetty Pyhä Henki, joka tämän sanoman kautta saa aikaan uskon ihmissydämissä luoden rauhan lapsia koko maailmassa ja kaikkien kansojen keskuudessa. Uskon kautta evankeliumiin kristillisellä kirkolla maan päällä on vertaansa vailla oleva rauhan tila.[35]

Pieperin käsitys eskatologisesta rauhan lahjasta on täysin yhtäpitävä Jesajan unohtumattoman määritelmän kanssa[36] (Jes. 26:3). Hebr. 12:22 puolestaan lannistaa kätevästi dispensationalistiset käsitykset Vanhan testamentin Siion-profetioiden tulevasta maallis-poliittisesta toteutumisesta huomauttamalla, että ne ovat täyttyneet Uuden testamentin kirkossa, jossa ”pakanat ja ’Israelin jäännös’ tulevat Siioniin evankeliumiin kohdistuvan uskon kautta lähtemättä kotoa”[37].

Barnhousen odotus, että Kristus palaa maanpäällisen historian puitteissa pystyttämään maallisen valtakunnan etnisten juutalaisten hyväksi, tarjoaa dispensationalistisen muunnelman tuhatvuotis–kiliastisesta toivosta, jota elättelivät jo sellaiset toisen vuosisadan kirkkoisät kuin hierapolilainen Papias, Justinus Marttyyri ja lyonilainen Irenaeus. Kiliastisen toivon Jumalan valtakunnan havaittavasta toteutumisesta tämän puoleisessa ajassa ja paikassa jakavat myös jotkut herätyskristityt, joihin tavallisesti liitetään etiketti ”premilleanisti”[38] (esimerkiksi George Eldon Ladd).[39] Kolme pakottavaa tekijää velvoittaa meidät seisomaan Augsburgin tunnustuksen 17. artiklan rinnalla sen hylätessä perinpohjaisesti kaikenmuotoisen kiliasmin ja tuhatvuotisopin: käsitys havaittavasta, tämänpuoleisesta ”menestyksellisestä” valtakunnan toteutumisesta (1) saa alkunsa lihallisesta kunnian teologiasta[40] (kuten postmilleanistisen toivon yhteydessä tarkemmin osoitetaan[41]), (2) lepää Johanneksen Ilmestyskirjan pääaiheen ja tarkoituksen kömpelön virhetulkinnan varassa ja (3) loistaa epäilyttävästi poissaolollaan omassa kovasti tyrkytetyssä sedes doctrinae -kohdassaan[42] Ilm. 20:4-6.

Werner Elert on kiinnittänyt huomiota yhteen pyhien Kirjoitusten viimeiselle kirjalle ominaiseen piirteeseen, nimittäin siihen, että sen apokalyptiset näyt kieltäytyvät järkähtämättömästi alistumasta varmalle ja lujalle tulkinnalle. Nyt on niin, että opin perustana voivat olla vain selvät raamatunkohdat. Tätä selvyyden vaatimusta tämä kirjoitus ei täytä. Se ”sisältää näkyjä, joita tähän päivään mennessä kukaan raamatunselittäjä ei ole tulkinnut niin vakuuttavasti, että olisi saanut tämän kirjan merkityksen ja sanoman sisällytetyksi kirkon tunnustuksiin”[43]. Harvat nykyajan puhdasoppisista luterilaisista olisivat taipuvaisia väheksymään Johanneksen Ilmestyksen auktoriteettia korostamalla sen kuulumista antilegomena-ryhmään[44], jonka jumalallisen inspiraation kyseenalaistivat sekä jotkut vanhan kirkon isät että itse Martti Luther. Kuitenkin tämän kirjan täyden kanonisuuden hyväksyminen tuo mukanaan sen, että tunnustetaan avoimesti sen luonne apokalyptisena kirjallisuutena, jonka tarkoitus on rakentaa ja rohkaista paljon ennemmin kuin tarjota viimeistä päivää edeltävien tapahtumien yksityiskohtainen aikataulu. Albrecht Oepke huomauttaa Uuden testamentin teologisessa sanakirjassa[45], että vaikka termi ”paruusia” puuttuu Ilmestyskirjasta, kirjan sivuilla todistetaan vahvasti siitä uskonkohdasta, josta tämä termi on lyhyt yhteenveto. Seuraava lause soveltuu paitsi kohtiin Ilm. 14:14-20 ja 19:11-16, jotka esittävät Herran paluun kunniassa, myös koko kirjaan ja erityisesti lukuun 20: ”Ratkaiseva tekijä on profeetallinen tavoite juurruttaa eskatologinen toivo ahdistettuun yhteisöön yhä painokkaammilla kuvauksilla.”

Huolellinen Ilmestyskirjan luvun 20 tutkiminen antaa välttämättä tulokseksi, ettei pyhän Johanneksen tarkoitus ole kuvata jotain (suhteellisen) havaittavaa eskatologisen täyttymyksen kulta-aikaa historian loppuvaiheessa, vaan nimenomaan valaa ahdistetun Jumalan kansan rintaan toivoa jokaisen kristikunnan sukupolven aikana. Tämän näyn sisältämä evankeliumi ei ole mitään muuta kuin varma armollinen palkinto ”voittajille”, jotka ”ottavat vaarin” tämän Johanneksen Ilmestyksen sanomasta (Ilm. 20:4). Kaikki käsitykset, että kohta Ilm. 20:4-6 puhuu Jumalan valtakunnan ”menestyksellisestä” ulkonaisesta ja maanpäällisestä ilmenemisestä, täytyy tuoda väkivaltaisesti näihin jakeisiin muualta, esimerkiksi messiaanista aikaa käsittelevistä Vanhan testamentin profetioista.[46] Se, mitä näkijä näkee, tapahtuu taivaassa, missä kuolleet uskolliset hallitsevat väliaikaisessa tilassa. ”Ensimmäinen ylösnousemus” (Ilm. 20:5) ei ole ruumiillinen lainkaan, koska pyhä Johannes saa nähdä marttyyrien ja muiden kuolleiden uskollisten ”sielut” (Ilm. 20:4). Pyhä Raamattu käyttää muualla ylösnousemusta kuvana hengellisestä heräämisestä, joka tapahtuu ihmisen siirtyessä epäuskosta uskoon (Ef. 2:5s.). Ensimmäinen ylösnousemus tapahtuu, kun ihminen ottaa uskoen vastaan pyhän kasteen lahjan.

Ilmestyskirjan luku 20 ei kuvaa yksittäistä, juuri viimeistä tuomiota edeltävää tapahtumajaksoa, vaan sen sijaan se rohkaisee ahdistettua Jumalan kansaa antaessaan kuvauksen koko Uuden testamentin ajasta aina inkarnaatiosta paruusiaan asti. Ilmestyskirjan 12. luku alkaa inkarnoituneen Herran syntymästä ja jatkuu kertomalla kirkkoa kuvaavan naisen ja Paholaista kuvaavan lohikäärmeen yhteenotosta. Aivan samoin Ilmestyskirjan luku 20 alkaa viittauksella lopulliseen Saatanasta saatuun voittoon, jonka maanpäällinen Jeesus on saanut aikaan (Matt. 12:29 ja sen rinnakkaiskohdat). Saatanan paneminen kahleisiin, mikä on saavutettu Kristuksen työssä, kuvaa mahdollisesti niitä ”tuhatta vuotta” joiden aikana evankeliumi marssii voittomarssiaan läpi historian. Niiden ”tuhannen vuoden”, jotka mainitaan kuusi kertaa jaksossa Ilm. 20:2-7, kirjaimellinen tulkinta vaatisi yhtä lailla kirjaimellista tulkintaa kaikesta muustakin Ilmestyskirjan numerosymboliikasta. Ja sitähän kirja on pullollaan. Tällaisella tulkintatavalla ei onnistuttaisi lainkaan tavoittamaan sitä luonnetta, joka on apokalyptisella kirjallisuudella ylipäätään ja tällä Ilmestyksellä erityisesti. Luku tuhat – luvun kymmenen kuutiona – ilmaisee täydellisyyttä, ei sen enempää eikä vähempää. Pyhän Johanneksen erityinen tarkoitus on vakuuttaa asioiden todellisesta tilasta viimeisten aikojen yhteenotossa kirkon ja pahojen voimien välillä nimenomaan niitä kristittyjä, jotka elävät sen ”vähän ajan” (Ilm. 20:3) aikana, kun Saatana päästetään vapaaksi – ei ainoastaan kristittyjä ylipäätään. Maanpäällisen kirkon kärsimys on nähtävä sitä taustaa vasten, että kirkko voittaa (Ilm. 20:4-6) ja Saatanan tappio on varma hänen viimeisessä epätoivoisessa hyökkäyksessään Una Sanctaa vastaan (Ilm. 20:7-10). Jumalalla on viimeinen sana, ei Saatanalla (Ilm. 20:1-15). Ilmestyskirjan 20. luvun näky julistaa kirkon varmaa pelastusta siihen kohdistetusta Saatanan johtamasta vihollisuudesta, joka on historian kuluessa aina vain julmempaa. Tässä ei sanota sanaakaan havaittavasta vapautuksesta historian puitteissa. Kristikunnalle suotava kulta-aika tämän puoleisessa ajassa ja paikassa on uni, jolta puuttuu Raamatun tuki. Sitä näkevät ne, jotka pakenevat päätä pahkaa ristin teologiaa.[47]

Suomentanut Isto Vuorio

Viitteet:

[1]. John R. Stephenson: Eschatology (Fort Wayne, Indiana: The Luther Academy, 1993), s. 83-94. Teos on sarjan Confessional Lutheran Dogmatics osa 13. Dispensationalismi jakaa historian (luomisesta viimeiseen tuomioon) seitsemään aikakauteen; se selitetään jatkossa tarkemmin.

[2]. Augsburgin tunnustuksen 17. artikla : 5. Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat (Helsinki: SLEY-kirjat, 1990), s. 57.

[3]. C. F. G. Walther: The Proper Distinction between Law and Gospel, käännös W. H. T. Dau (St. Louis: Concordia Publishing House, 1928), s. 178. Saksankielinen alkuteos: Die rechte Unterscheidung von Gesetz unt Evangelium (St. Louis: 1897). Jarmo Heikkilä on suomentanut Walter C. Pieperin laatiman englanninkielisen käännöksen tiivistelmän God’s No and God’s Yes - The Proper Distinction between Law and Gospel nimellä Jumalan kyllä & Jumalan ei (Helsinki: SLEY-kirjat, 1994). Saksankielisen alkuteoksen on suomentanut Heikki Koskenniemi nimellä Laki ja evankeliumi (Helsinki: SLEY, 1952).

[4]. Eskatologia on oppi viimeisistä tapahtumista, joihin kuuluu paitsi oppi lopun ajasta ja viimeisestä tuomiosta myös esim. oppi kuolemasta.

[5]. Jeesuksen tuleminen takaisin.

[6]. Adventisti Bacchiocchin kirveet eivät ole juuri tylsyneet hänen tiivistelmäteoksessaan Samuele Bacchiocchi: Hal Lindsey’s Prophetic Puzzle: Five Predictions That Failed! (Berrien Springs, MI: Biblical Perspectives, 1987). Teos kannattaa antaa sellaisten maallikoiden käsiin, joita dispensationalistinen propaganda on hämmentänyt. Luterilaisista piireistä tuleva Engelderin kaksiosainen artikkeli Theodore Engelder: Notes on Chiliasm (Concordia Theological Monthly 6 [maaliskuu ja huhtikuu 1935]: s. 161-173, 241-254) ja sen jatkoessee Theodore Engelder: Dispensationalism Disparaging the Gospel (Concordia Theological Monthly [syyskuu 1937]: s. 646-666) eivät ole menettäneet mitään ajankohtaisuudestaan puolen vuosisadan saatossa.

[7]. Ks. Scofieldin kommentti kohtaan 1. Moos. 1:28; The Scofield Reference Bible, toimittanut: C. I. Scofield (New York: Oxford University Press, 1917), s. 5.

[8]. Kiliasmi eli milleanismi on (harha)oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta.

[9]. Theodore Engelder: Notes on Chiliasm, s. 173.

[10]. Tämä järkevä filosofinen taloudellisuusperiaate merkitsee, että pidetään ilmiötä selittävien tekijöiden lukumäärä mahdollisimman pienenä.

[11]. Jeesuksen tuleminen ihmiseksi.

[12]. Theodore Engelder: Notes on Chiliasm, s. 173.

[13]. Scofield Reference Bible, s. 1343.

[14]. Merkityksessä universaali.

[15]. Scofield Reference Bible, s. 1343. Ks. Theodore Engelder: Dispensationalism Disparaging the Gospel, s. 650.

[16]. Scofield Reference Bible, s. 989.

[17]. C. C. Ryrie: The Basis of the Premillenial Faith (New York: Loizeaux Bros., 1953), s. 136.

[18]. Lewis Sperry Chafer: Dispensationalism (Dallas: Dallas Seminary Press, 1951), s. 107.

[19]. Raamatuntulkintaopillinen.

[20]. Scofield Reference Bible, s. 881.

[21]. Suomalainen vuoden 1992 raamatunkäännös kääntää kreikan tapaa tai johtopäätöstä ilmaisevan sanan houtoos käsittämättömästi ”sen tapahduttua”. Edes Scofield ei syyllisty tällaiseen. Vanha käännös (”niin”) on uskollisempi alkutekstille. Suom. huom.

[22]. Scofield Reference Bible, s. 1206.

[23]. Hal Lindsey: The Late Great Planet Earth (Grand Rapids: Zondervan Publishing House, 1970), s. 53s. Kirja on suomennettu nimellä Hal Lindsay: Maa entinen suuri planeetta (Tikkurila: Ristin Voitto, 4. painos 1973).

[24]. Grace Halsell: Prophecy and Politics: Militant Evangelists on the Road to Nuclear War (Westport, CT: Lawrence Hill & Company, 1986).

[25]. Grace Halsell: Prophecy and Politics: Militant Evangelists on the Road to Nuclear War, s. 51- 67, 117-128.

[26]. Donald Grey Barnhouse: The Invisible War, s. 267.

[27]. Seuraava Leon Morrisin kommentti jakeeseen Ilm. 1:3 osoittaa tämän: ”Tämä kirja on Jumalalta. Johannes ei jatka kehottamalla ainoastaan kuulemaan sitä vaan myös pitämään ne asiat, jotka siihen on kirjoitettu. Hän ei soisi ainoastaan lisäävänsä ihmisten mielenkiintoa vaan myös vaikuttavansa heidän toimiinsa. Raamattu on yhtä lailla käytöksen opas kuin opin lähde.” (Leon Morris: The Revelation of St. John [Grand Rapids: William B. Eerdmans, 1980], s. 47).

[28]. Matteus, Markus ja Luukas.

[29]. Alkuteksti puhuu vaimon siemenestä (vrt. 1. Moos. 3:15).

[30]. Donald Grey Barnhouse: The Invisible War, s. 268.

[31]. Yksi pyhä (yhteinen kirkko).

[32]. Donald Grey Barnhouse: The Invisible War, s. 273.

[33]. Donald Grey Barnhouse: The Invisible War, s. 274. Barnhouse on nähtävästi unohtanut sen seikan, että kansojen pääsyn Jumalan pelastavaan läsnäoloon saa aikaan Jerusalemista lähtevä Herran sana (Jes. 2:3), mikä tapahtui apostolien lähetystyön kautta.

[34]. Hymni Kunnia (olkoon Jumalalle) taivaissa.

[35]. Franz Pieper: Christian Dogmatics 3, s. 521. Franz Pieper: Kristillinen dogmatiikka (Helsinki: SLEY-kirjat, 2. uudistettu laitos 1995) – J. T. Müllerin laatiman lyhennetyn laitoksen on suomentanut Heikki Koskenniemi.

[36]. ”Vakaamieliselle sinä talletat rauhan, rauhan, sillä hän turvaa sinuun.”

[37]. Franz Pieper: Christian Dogmatics 3, s. 522. ”¼vaan te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, ¼” (Hebr. 12:22)

[38]. Käsitykset tuhatvuotisesta valtakunnasta voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin: premilleanistit uskovat Jeesuksen tulevan tempaamaan uskovat ennen tuhatvuotista valtakuntaa (erilaisia käsityksiä on siitä, mikä on tempaamisen ja lopunajan vainojen ajallinen suhde), postmilleanistit uskovat tuhatvuotisen valtakunnan tulevan ensin (esim. vähittäisen kehityksen kautta) ja amilleanistit eivät usko näkyvään tuhtavuotiseen valtakuntaan lainkaan. Dispensationalimi on yksi premilleanismin alalaji. Luterilaiset tunnustuskirjat yhtyvät Augsburgin tunnustuksen 17. artiklassa amilleanistiseen kantaan ja pitävät siis muita kantoja harhaoppeina.

[39]. Robert G. Clouse (toimittanut): The Meaning of the Millenium: Four Views (Downers Grove, IL: InterVarsity Press, 1977), s. 17-40.

[40]. Ks. Joseph Ratzinger: Eschatology, s. 211-213.

[41]. Stephensonin kirjan seuraavassa luvussa.

[42]. Kohdat, joista jokin oppi varsinaisesti johdetaan.

[43]. Werner Elert: Last Things, s. 8. Elertin varoituksen vahvistaa se huomio, että maineikkaat luterilaiset raamatunselittäjät ovat paljolti erimielisiä tiettyjen Patmoksen näkijän käyttämien kuvien tulkinnasta. C. H. Littlen mukaan kohdan Ilm. 6:2 ensimmäinen ratsastaja täytyy samaistaa julistettuun evankeliumiin ja sen voittokulkuun läpi historian (C. H. Little: Explanations of the Book of Revelation [St. Louis: Concordia Publishing House, 1950], s. 65). Tälle täysin vastakkaisesti Martin H. Franzmann esittää, että ”tämä ratsastaja¼ ei ole Kristus vaan Antikristus, sekä Kristuksen matkija että vastustaja” (Martin H. Franzmann: The Revelation of John [St. Louis: Concordia Publishing House, 1976], s. 60). Dispensationalistisen leirin raamatuntulkitsijat tarjoavat samalla tavalla jyrkän vastakkaisia tulkintoja jakeen Ilm. 6:2 ensimmäisestä ratsastajasta. Ks. William E. Biederwolf: The Second Coming Bible Commentary (1924; uusi painos Grand Rapids: Baker Book House, 1985), s. 571s.

[44]. ”Vastaanväitetyt” kirjat, joita kaikki eivät aikoinaan halunneet sisällyttää Uuden testamentin kaanoniin.

[45]. Albrecht Oepken artikkeli sanasta ”parousia” (Gerhard Kittel [toimittanut]: The Theological Dictionary of the New Testament; toimittanut ja kääntänyt englanniksi Geoffrey W. Bromiley, 10 osaa, [Grand Rapids: William B. Eerdmans, 1964-1976]).

[46]. Ks. C. H. Little: Disputed Doctrines: A Study in Biblical and Dogmatic Theology (Burlington, IA: The Lutheran Literary Board, 1933), s. 32. Little viittaa tässä, kuinka Jerusalemin apostolienkokouksessa pyhä Jaakob tulkitsi pakanoiden kääntymisellä (ks. Apt 15:13s.; vrt. Aam 9:11,12) kohtia, joiden kiliastit tulkitsevat kuuluvan kuviteltuun tulevaan tuhatvuotiseen Kristuksen hallituskauteen maan päällä.

[47]. Ks. C. H. Little: Book of Revelation, s. 200 – 212 ja Martin H. Franzmann: Revelation to John, s. 123s.