SAARNAAJIEN TODISTUKSIA:

MEILLÄ ON LUNASTUS

Antti Ahonen

”Kiittäen Isää, joka on tehnyt teidät soveliaiksi olemaan osalliset siitä perinnöstä, mikä pyhillä on valossa, häntä, joka on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan. Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen” (Kol. 1:12-14).

Apostoli Paavali on tässä tekstimme edellä olevissa jakeissa ilmaissut sydämellisen ilonsa siitä, että kolossalaiset, joille hän nyt kirjoittaa, olivat tulleet armon tuntemiseen ja olivat pakanuuden pimeydestä päässeet Jumalan ja Hänen Poikansa Kristuksen yhteyteen, jossa heillä oli syntien anteeksiantamus ja uskon kautta iankaikkinen elämä. Hän on myös rukoillut Jumalaa heidän edestänsä, että Jumala yhä enemmän täyttäisi heidät tahtonsa tuntemisella. Ja antaapa apostoli vielä lopuksi heidän tietää, mikä nyt on heidän velvollisuutensa elämään nähden, kuinka heidän tulee kristittyinä vaeltaa soveliaasti ja kantaa ristiänsä kärsivällisyydellä. Tämän jälkeen hän nyt, kuten tekstissämme kuuluu, kehottaa kolossalaisia kiitollisuuteen niiden suurten armotekojen johdosta, joita Jumala oli tehnyt. Hän sanoo: ”Kiittäen Isää, joka on tehnyt teidät soveliaiksi olemaan osalliset siitä perinnöstä, mikä pyhillä on valossa.”

Tämä sama kehotus kiitollisuuteen kuuluu myös meille kaikille. Onhan Herra meidätkin soveliaiksi tehnyt.

Mitä olisimme ilman Jumalan armoa? Olisimme kadotuksen omat, kuolleina rikoksissa ja synneissä, kuten apostoli sanoo: ”Te olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne, joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan mukaan, joka nyt tekee työtään uppiniskaisuuden lapsissa” (Ef. 2:1-2). Ja tämänkaltaisina emme suinkaan olleet otollisia, vaan kelpaamattomia pyhien perintöön, joka on taivaassa. Mutta ihminen voi luulotella itsestään parempaa. Hän ei pidä itseään niin perin turmeltuneena, kuin hän todellisuudessa on, eläessään uskottomuudessa tämän maailman jumalan johdatettavana. Hän saattaa ajatella: ”En minä niin huono ole, etten voisi hyvääkin tehdä. Onhan minulla vapaa tahto. Jos on tullut huonosti eletyksi, niin voinhan parantaa elämäni, lakata synnistä ja noudattaa Jumalan lakia ja siten tulla soveliaaksi pyhien perintöön.”

Näin ajatteleva ihmisparka ei vielä tunne itseänsä eikä Jumalan vanhurskautta. Jumala on pyhä. Hän vaatii täydellistä pyhyyttä. Hän on vanhurskas ja vaatii täydellistä vanhurskautta. Hän ei tyydy siihen epätäydelliseen tekemiseen, mihin me pystymme, me, jotka moninaisissa kaikki puutumme. Profeetta Jesaja osoittaa, minkälaista on meidän vanhurskautemme. Hän sanoo: ”Mutta me olemme kaikki saastaiset ja kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate. Me olemme kaikki lakastuneet niin kuin lehdet ja meidän syntimme viskovat meitä niin kuin tuuli” (Jes. 61: 6). Ja taas: ”Heidän hämähäkin verkkonsa ei kelpaa vaatteeksi ja heidän tekonsa ei kelpaa peitteeksi, sillä heidän työnsä ovat väärät työt ja heidän käsissänsä on väkivalta” (Jes. 59: 6).

Näin Herra paljastaa mitä me olemme itsessämme, luonnostamme. Olemme kykenemättömät kaikkeen hyvään ja halukkaat kaikkeen pahaan. Niin on synti meidät kokonaan turmellut. Niin se on meidät sairaiksi saattanut, ettei meissä ole tervettä paikkaa.

Kuinka olisi sitten senkaltainen ihminen sovelias, taikka kuinka hän saattaisi tulla soveliaaksi pyhien perintöön, Jumalan taivaaseen? Siellähän on vain täydellisiä pyhiä. Eikä sinne muita tule. Onhan kirjoitettu: ”Eikä siihen ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään iljettävyyden ja valheen harjoittajaa, vaan ainoastaan ne, jotka ovat kirjoitetut Karitsan elämänkirjaan” (Ilm. 21:27). Kuten tästä huomaamme, on aivan mahdotonta ajatellakaan, että ihminen itse voisi millään tekemisillään tai elämällään saavuttaa sen pyhyyden ja vanhurskauden, joka Jumalan edessä kelpaa.

Sen tähden Jumala opettaa sanassaan meitä luopumaan sellaisista ajatuksistakin ja tunnustamaan, ettemme mitään ole, emmekä mitään voi, ja pitämään apostoli Paavalin kanssa kaiken omamme ”rikkana ja raiskana”, jolla ei ole mitään arvoa. Mutta sen sijaan opettaa sana meitä katselemaan Jumalan tekoja Kristuksessa Jeesuksessa, joka itsensä on kaikkien kelvottomien edestä lunastuksen hinnaksi antanut. Ja tässä lunastuksessa löydämme itsemme soveliaiksi tehtyinä pyhien perinnön osallisuuteen valkeudessa. Sillä näin on kirjoitettu: ”He saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 3:21).

Tätä tekoa katsellen apostoli kirjoittaa: ”Kiittäen Isää, joka on tehnyt teidät soveliaiksi olemaan osalliset siitä perinnöstä, mikä pyhillä on valossa.” Mistään meidän tekemisestämme ei apostoli puhu, vaan valmiista, jo tapahtuneesta teosta. Olemme siis jo tehdyt – jos niin saisin sanoa – autuaiksi, kun hän, Jumala, laupeutensa kautta meidät autuaiksi teki Pojassaan Jeesuksessa. Tämä Poika on ainoa tekijä tässä. Hän on lunastaja ja on täyttänyt sen työn, jonka Isä hänen tehtäväkseen oli antanut.

Oi, jospa kaikki lunastetut syntiskurjat tämän asian oikein käsittäisivät ja uskolla itselleen omistaisivat, silloinpa todella sydän kiitokseen syttyisi ja suu puhkeaisi Daavidin kanssa laulamaan: ”Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä! Kiitä Herraa, minun sieluni, ja älä unohda mitä hyvää hän sinulle tehnyt on, joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi ja parantaa kaikki sinun rikoksesi, joka sinun henkesi päästää turmeluksesta, joka sinut kruunaa armolla ja laupeudella” (Ps. 103:1-4).

Mikä meitä estää näitä Jumalan armotekoja Kristuksessa katselemasta, uskomasta ja omistamasta? Se on tuo kirottu epäusko, joka niin sokaisee hengelliset silmämme, ettemme näe sittenkään, vaikka asia oikein selvin kirjaimin eteemme kirjoitetaan. Me emme näet jää uskomaan sanaa sellaisenaan, vaikka siinä mitä selvimmin todistetaan autuutemme Kristuksessa, vaan oman pimeän järkemme jälkeen tuomitsemme näitä hengellisiäkin asioita. Sanasta voimme havaita, että rakas Isämme on edellä mainitun autuuden oikein helmaamme kantanut pyhän sanansa ja kasteen kautta, niin kuin luemme: ”Sillä niin monta kuin teitä on Kristukseen kastettu, te olette Kristukseen pukeutuneet” (Gal. 3:27). Nämä pyhät apostolin sanat osoittavat nyt todeksi mitä tekstissämme sanotaan, että olemme jo lapsena, pyhän kasteen kautta ”siirretyt pimeyden vallasta Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan”. Oppikirjassammekin [Vähä katekismus] olemme jo lapsina lukeneet: ”Kaste vaikuttaa syntien anteeksisaamisen, vapahtaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset.”

Voisikohan nyt kellään olla mitään tätä asiaa vastaan, sanan selviä todistuksia siten pimittääksensä. Ei suinkaan. Jäämmekin siis iloitsemaan siitä, että Herra laupeudessaan meidät veren ja veden kautta teki autuaiksi. Kuten vielä tekstimme viime jakeessakin todistetaan: ”Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen.”

Tämä on selvää kieltä. Tarkatkoon tätä Herran sanaa jokainen epäuskon pauloissa kiusattu sielu. Näillä sanoilla on suuri todistusvoima. Ja myös näillä, jotka tähän lisäksi merkitsen: ”Kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä” (1. Joh. 5:8). Pyhä Henki todistaa sanan kautta ja kasteen veden kautta ja Kristuksen veren kautta, jonka veren kautta meillä on lunastus, syntien anteeksiantamus. Pysähdy näiden armovälikappaleiden ja Kristuksen veren eteen ja katsele niissä autuuttasi Herran tekemänä ja sinulle lahjoitettuna. Usko sanan totuus. ”Jos omaksumme ihmisten todistuksen, niin onhan Jumalan todistus suurempi. Ja tämä on Jumalan todistus, sillä hän on todistanut Pojastansa” (1. Joh. 5:9).

Mutta uskoton sydän on uppiniskainen. Se ei niinkään kernaasti tahdo jäädä armon omistamiseen. Ja tämä uppiniskaisuus näyttäytyy siinä, että ihminen vetäytyy pois Jumalan todistusten katselemisesta, ja asettaa tekosyyksi sen, ettei hän voi vielä omistaa autuuttansa sulasta armosta, kun hän on niin huonossa tilassa. Ja näin hän, jäädessään epäuskossa katselemaan omaa itseään ja järkensä kanssa mittailemaan omaa kelvollisuuttaan, tulee päätökseen: ”Ei. Ensin tahdon tulla paremmaksi, tehdä perinpohjaisen parannuksen, tulla kokonaan toisenlaiseksi. Toivon parempaa aikaa, jotta vihdoin valmistuttuani, voisin uskoa syntien anteeksisaamisen.” Tekeepä hän vielä monia hyviä päätöksiä, ponnistelee viimeisetkin voimansa pannakseen ne toimeen ja kaikki hän tekee siinä toivossa, että hänet vihdoinkin havaittaisiin vanhurskauden tehneeksi ja hän voisi vastaanottaa armon Kristuksessa.

Mutta voiko hän päästä siihen tulokseen, että on tullut paremmaksi? Ei suinkaan. Jos hänen pyrkimisensä on ollut vähänkin vakaata, tulee hän aivan pian huomaamaan tulleensa päinvastaiseen tulokseen. Hän huomaa olevansa yhä vieläkin aivan sama kadotettu syntinen kuin alkaessaankin. Pysähdy siis, rakas lukijani katsomaan Jumalan Karitsaa, joka pois otti maailman synnit – ja sinunkin!

Eihän syntisen autuus siitä riipu, mitä me syntikurjat itse teemme, eikä siitä, että tulisimme omissa teoissamme synnittömiksi, kuten hurmahenget uneksivat, vaan se riippuu kokonaan siitä, mitä syntisten Vapahtaja Jeesus teki heidän puolestaan. ”Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen.” Tämä totuus uskokaamme lapsen mielellä, ei tunteittemme mukaan, vaan sanan mukaan, silloin on meillä täällä jo iankaikkinen elämä uskon kautta omanamme ja saamme viimein käydä iankaikkiseen elämään taivaassa. Amen.

”He vielä kuoltuaankin puhuvat.” Poismenneiden todistuksia, s. 24-30. Helsinki 1930.