NAISPAPPEUS JA ”OMANTUNNONVAPAUS”

Jürgen Römer, pastori, teol. tri, Helsinki

Kristillisessä lehdistössä käytiin viime syksynä keskustelua naispappeuden vastustamisesta. Keskustelun pontimena oli Kotimaa-lehdessä syyskuussa julkaistu artikkelikokonaisuus, jossa oli haastateltu useita naispappeuden vastustajina tunnettujen kirkon herätysliikkeiden edustajia. Artikkelikokonaisuudessa suhtauduttiin varsin positiivisesti yhteistyöhön naispappien kanssa. Yhteistyön erityiseksi mannekiiniksi nousi STI:n pääsihteeri Eero Junkkaala, jonka kuva koristi Kotimaa-lehden kantta ja joka antoi hyvin myönteisiä kommentteja yhteistyöstä naispappien kanssa. Junkkaalan esittämiä kantoja on arvosteltu ilmeisen voimakkaastikin, koskapa STI:n Kulmakivi-lehdessä sekä Junkkaala (5/2003, s. 4, 5) että STI:n toinen työntekijä Timo Eskola (5/2003, s. 2, 3; 6/2003, s. 10, 11) katsoivat tarpeelliseksi kirjoittaa aiheesta puolustaen Junkkaalan esittämiä näkemyksiä sekä STI:n kantaa. Junkkaala ja Eskola esittävät näkemyksiä, joita on syytä tarkastella lähemmin.

Junkkaalan lausunnot Kotimaa-lehdessä puoltavat voimakkaasti yhteistyötä naispappien kanssa. Junkkaala ei mm. aio neuvoa papeiksi aikovia STI:n toiminnassa mukana olevia ”tyttöjä” luopumaan aikeistaan. Tämä on sikäli merkillistä, että ”tyttöjen” aikeet ovat ennenkaikkea Raamatun mutta myös STI:n peruskirjan linjausten vastaisia. Junkkaalan pitäisi siis jo virkansa puolesta mitä vakavammin kehottaa ”tyttöjä” luopumaan Jumalan tahdon vastaisista aikeistaan. Junkkaala ei myöskään näe mitään tarvetta erillisille pelkästään miehille tarkoitetuille pappisvihkimyksille. Hän toisin sanoen kannattaa sitä, että papiksi aikovat miehet osallistuvat Jumalan Sanan vastaiseen toimintaan, jossa naisia vihitään papeiksi. Junkkaala kertoo itse tekevänsä yhteistyötä naispappien kanssa eikä pidä järkevänä ”eristäytymislinjaa”, ts. yhteistyöstä pidättäytymistä. Junkkaalan esittämät kannat merkitsevät sitä, että Jumalan Sana ei enää olekaan kristittyä velvoittava ohjenuora myös käytännön elämässä. Junkkaala murentaa kannanotoillaan Raamatun arvovaltaa kristityn elämässä ja johdattaa yksiselitteisesti luopumukseen.

Junkkaala selittää Kulmakivi-lehdessä em. kannanottojaan ja kertoo pitävänsä naisten pappeutta epäraamatullisena, mutta kun se kirkkoon hyväksyttiin, hän katsoo yhteistyön naispappien kanssa olevan mahdollista ja on sitä jossakin määrin tehnytkin. Tätä mieltä hän on omien sanojensa mukaan ollut koko STI:n olemassaolon ajan mutta hän ei ole ”julistanut lehdissä” näitä mielipiteitä, koska niitä ei ole kysytty. Kulmakivi-lehdessä Junkkaala puhuu asioista jonkin verran vaimeammin kuin Kotimaa-lehdessä ilmeisesti mielipiteidensä synnyttämän kohun vuoksi. On kuitenkin huomattava, että hän ei millään muotoa pyörrä tai kumoa esittämiään kantoja vaan seisoo päinvastoin epäraamatullisten mielipiteidensä takana.

Yksi syy siihen, että Junkkaala ei ole ”julistanut” myönteistä kantaansa yhteistyöhön naispappien kanssa on se, että hän sanoo halunneensa olla ”erityisen solidaarinen” niitä veljiään ja sisariaan kohtaan, jotka kieltäytyvät ehdottomasti tekemästä yhteistyötä naispappien kanssa. Hän kertoo toimineensa aktiivisesti tämän ”kieltäytymislinjan säilymisen puolesta” ja sanoo aikovansa tehdä niin myös jatkossa. Kotimaa-lehdessä Junkkaala puhuu kuitenkin kielteiseen sävyyn ”eristäytymisestä” ts. juuri ”ehdottomasta kieltäytymislinjasta”, jonka säilymistä hän Kulmakivessa julistaa edistävänsä. Vaikuttaa varsin ristiriitaiselta, että henkilö, joka ei pidä ”eristäytymistä” järkevänä vaihtoehtona sitten taistelee tällaisen näkemyksen puolesta. Eiköhän seurauksena liene varsin puolisydäminen ja näennäinen ”taistelu”. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että Junkkaala puhuu Kotimaa-lehdessä yhtä ja kirjoittaa Kulmakivessa toista – lukijakunnasta ja sen arvostuksista riippuen.

Junkkaala puolustaa Kulmakivessä omia kannanottojaan kirjoittaen, että aloite Kotimaa-lehden kirjoitteluun tuli lehden, ei herätysliikeväen puolelta. On vaikea nähdä, mitä tekemistä tällä on lehdessä esitettyjen näkemysten kanssa? Eihän niitä muuta miksikään se, kenestä aloite on lähtöisin. Junkkaala on kokeneena mediaesiintyjänä varmasti tiennyt, mitä on haastattelussa sanonut ja millainen vaikutus sillä on hänelle tutussa herätysliikekentässä. Niinpä Junkkaalan lausuntoja Kotimaassa on vaikea tulkita muutoin kuin siten, että hän ajaa aktiivisesti yhteistyötä naispappien kanssa ja pyrkii muokkaamaan mielipiteitä tähän suuntaan huolimatta siitä, mitä hän yrittää toisaalta Kulmakivessä vakuutella ja mihin STI:n oma perustava asiakirja ohjaa.

Junkkaala puolustaa edelleen kannanottojaan vetoamalla avoimen keskustelun tarpeeseen ja siihen, että hengellisessä liikkeessä ei pitäisi olla mitään tabuja. Tässä Junkkaala on harhateillä. Naispappeus ei ole mikään tabu, onhan siitä keskusteltu jo varmaan parikymmentä vuotta hyvinkin avoimesti. Eri kannat ovat hyvin tiedossa eikä niihin liene juurikaan mitään lisättävää. Vaikuttaa siltä, että Junkkaala haluaa avata keskustelun, jossa tähdätään naispappeuden entistä laajempaan hyväksymiseen sille aiemmin kielteisessä herätysliikekentässä. Tällaiseen tähtäävien näkemysten torjuminen ei merkitse kieltäytymistä avoimesta keskustelusta ja tabujen pönkittämistä vaan oman mielipiteen normaalia esittämistä ja sen puitteissa kehotusta johdonmukaiseen pysymiseen Jumalan Sanan opetuksessa myös käytännössä. Junkkaala sotkee avoimuuden ja tabut siihen, että hänen kanssaan ei olla samaa mieltä vaan hänen Raamatun vastaisia näkemyksiään arvostellaan ja ne torjutaan jyrkästi. Eskolan mielestä olisi syytä jättää ”kiistely” tällaisista asioista ja suunnattava voimavaroja sinne, missä ongelmat ovat (6/2003, s. 11). Toisin sanoen Eskolan ja Junkkaalan julkisesti esitetyt mielipiteet pitäisi niellä mukisematta, vaikka niistä olisi aivan eri mieltä ja vaikka niitä pitäisi Raamatun valossa kestämättöminä. Ei tämä ole Junkkaalan peräänkuuluttamaa avoimuutta. Lisäksi Eskolan kommentista on todettava, että naispappeuskysymys on varsin keskeinen ongelma eikä mikään sivuseikka.

Eskolan kirjoitukset Kulmakivessä on otsikoitu ”Kiistaa väistämissäännöistä” (5/2003) sekä ”Väistämiskysymyksen vaikeudesta” (6/2003). Eskolan oma kanta näyttää olevan yhteistyötä kannattava.

Eskola kirjoittaa (5/2003), että ”viimeaikaisen lehtikirjoittelun” perusteella on kyselty STI:n kantaa naispappeuskysymyksessä. Hänen mukaansa ongelma koskee ajo-ohjeita eli sitä, miten suhtaudutaan käytännön yhteistyöhön naispappien kanssa. Eskolan mukaan STI:n periaatteellinen kanta on selvä ja se on ilmaistu STI:n perustavassa yhteistoiminta-asiakirjassa. Sen mukaan Kristuksen asettamaa paimenvirkaa koskevat määräykset ”on etsittävä yksin Jumalan sanasta ja perusteltava sillä”. Asiakirja toteaa, että paimenen virka kuuluu tästä syystä miehelle. Tämän periaatteen lisäksi on Eskolan mukaan ”ollut alusta lähtien selvää”, että ”yksityiskohdissa kukin saa ajatella ja toimia näkemyksensä mukaisesti”.

Eskola puolustaa voimakkaasti tätä ”STI:n linjaa”, joka siis hänen mielestään tarkoittaa sitä, että on olemassa yksimielisyys teologisesta periaatteesta, mutta käytännössä kukin saa ”ajatella ja toimia näkemyksensä mukaisesti”. Tätä ”vapautta” toimia käytännössä sen mukaan, mitä parhaaksi näkee Eskola kutsuu vakiintuneen tavan mukaan omantunnonvapaudeksi. Eskola toteaa, että instituutin jäsenjärjestöissä teologinen periaate on yleensä naispappeudelle kielteinen, mutta että järjestöjen työntekijöillä on käytännön ratkaisuissa omantunnonvapaus. ”Omantunnonvapauden” käsitteellä perustellaan toisin sanoen se, että ollaan periaatteessa naispappeutta vastaan, mutta käytännössä tehdään yhteistyötä naispappien kanssa. Tämän seurauksena ehkäpä suurin osa naispappeutta periaatteessa vastustavien järjestöjen työntekijöistä tekee yhteistyötä naispappien kanssa joko jumalanpalveluksissa tai muissa julkisissa hengellisissä tilaisuuksissa.

Omantunnonvapauden käsite on tässä yhteydessä hyvin ongelmallinen. Eskolankin edustaman ajattelutavan mukaan Jumalan Sana sitoisi omaatuntoa periaatteen tasolla, mutta ei enää käytännön ratkaisuissa, joissa vallitsee ”vapaus” tehdä mitä kukin parhaaksi näkee. Mitä tällainen vapaus on? Se on ”vapautta” olla tottelematta käytännössä sitä, mikä periaatteessa ymmärretään Jumalan tahdoksi! Tällainen on mahdotonta. ”Omantunnonvapaus” ei voi vallita millään tasolla asiassa, josta on olemassa kaikkien kristittyjen omiatuntoja sekä periaatteessa että käytännössä sitova Jumalan Sanan opetus. Uskon kuuliaisuus Jumalalle ja Hänen ilmoitetulle tahdolleen on nimenomaan hyvin käytännöllinen asia. Käytännön kuuliaisuus osoittaa, tottelemmeko Jumalan ilmoitettua tahtoa vai emme, eivät periaatteelliset julistukset, joita ei sitten loppujen lopuksi noudatetakaan (Matt. 21:28-31). Raamattu kehottaa meitä myös olemaan sanan tekijöitä, ei vain sen kuulijoita (Jaak. 1:22-24).

Omantunnonvapauden varsinainen olemus suhteessa naispappien kanssa käytävään yhteistyöhön käy selvemmäksi, kun ajatellaan naispappeuden todellista luonnetta eikä anneta puheen ”virkakäsityksestä”, ”ajo-ohjeista” ja ”omantunnonvapaudesta” hämärtää sitä. Kyseessä on STI:n ja useimpien sen jäsenjärjestöjen ja niiden työntekijöiden hyväksymän ”teologisen periaatteen” – Raamatun opetuksen - mukaan Raamatun vastainen virka, koska papin virka on tarkoitettu miehen hoidettavaksi. Naispappeus on toisin sanoen Jumalan oman ilmoitetun tahdon vastainen asia eli Jumala itse ei Sanansa mukaan halua naisia paimenvirkaan. Kun nyt joku nainen kuitenkin ottaa vastaan tällaisen viran, hän toimii vastoin Jumalan selkeästi ilmoitettua tahtoa. Hän on mahdollisimman julkisesti ja seurakunnan keskellä tottelematon Jumalalle ja valitsee tottelemattomuuden elämäntavakseen. Kyseessä on seurakunnan sisällä ilmenevä synti ja luopumus.

”Omantunnonvapauden” sallima yhteistyö naispappien kanssa merkitsee yhteistyötä tahojen kanssa, jotka ovat julkisesti ja näkyvästi Jumalalle tottelemattomia seurakunnan keskellä ja ovat vieläpä valinneet tämän tottelemattomuuden elämäntavakseen. Naispappien kanssa yhteistyötä tekevä henkilö hyväksyy seurakunnan keskellä tapahtuvan julkisen ja näkyvän tottelemattomuuden Jumalalle ottaen itsekin siihen osaa. Uusi Testamentti ei missään tapauksessa ohjaa tällaiseen vaan se kehottaa nuhtelemaan seurakunnan sisällä vallalle pääseestä Jumalan tahdon vastaisesta elämäntavasta ja erottautumaan siitä, ei osallistumaan siihen ja tukemaan sitä (1. Kor. 5:9-13).

Korostettakoon vielä, että suhteessa naispappeuteen ei ole olemassa mahdollisuutta ”omantunnonvapauteen” eikä monenlaisiin ”ajo-ohjeisiin”. Sekä periaatteessa että käytännön toiminnassa ja tilanteissa jokaisen kristityn omaatuntoa sitoo ja ”ajo-ohjeita” antaa Jumalan Sana. Kun sekä STI että sen monet jäsenjärjestöt noudattavat ”omantunnonvapauden periaatetta”, ne tosiasiassa rohkaisevat luopumaan Jumalan Sanasta kristityn käytännön elämää ohjaavana auktoriteettina. Ne johdattavat Jumalan kansaa luopumukseen. Tuntuukin siltä, että omantunnonvapauden periaate on lähinnä luotu turruttamaan kolkuttavia omiatuntoja, kun on ymmärretty, että toimitaan väärin.

Eskola tuo ilmi oman myönteisen suhtautumisensa yhteistyöhön naispappien kanssa arvostelemalla siitä kieltäytyviä enemmän tai vähemmän suorasti. Tämä käy ilmi Eskolan käsityksestä yhteistyöstä kieltäytymisen syistä, joka on erikoinen ja poleeminen. Hän kommentoi yhteistyöstä kieltäytymistä esimerkiksi sanomalla ”monien mielestä [naispappeuden] vastustuksen tulee näkyä” (6/2003, s. 11) ja ”eri ihmiset näkevät eri tavalla¼ miten omaa kantaa tulisi demonstroida” (6/2003, s. 10) sekä ”joidenkin mielestä käytännön tilanteissa demonstroiminen ei ole välttämätöntä itse perusasian kannalta” (5/2003, s. 3) Eskola on ymmärtänyt yhteistyöstä kieltäytymisen luonteen aivan väärin. Eihän kyse suinkaan ole jatkuvasta mielenosoituksesta, ikäänkuin herkeämättömästä ”minä vastustan naispappeutta”-plakaatin kantamisesta tai vastustuksen ”näyttämisestä” ikäänkuin kiusallaan tai näyttämisen itsensä vuoksi. Kyse on aivan yksinkertaisesti normaaliin kristityn elämään kuuluvasta uskon kuuliaisuudesta Jumalan Sanalle käytännön elämässä ilman mitään erityistä tarvetta ”näyttää” tai ”demonstroida”. Jos jotkut loukkaantuvat tällaiseen käytännön tilanteissa näkyvään kuuliaisuuteen tai kiusaantuvat siitä, sille ei sitten voi mitään.

Eskola itse asiassa turhentaa yhteistyöstä kieltäytymisen ja tekee sen hyvin erikoisella tavalla (6/2003, s. 11). Hän todistelee, kuinka yhteistyöstä kieltäytyminen on perusteetonta, koska se on epäjohdonmukaista käyttäytymistä. Yhteistyöstä kieltäytyminen on hänen mielestään osa monimutkaista kokonaisuutta. Asiaan ei kuulu vain naispappeuskysymys, vaan ”kipeä” ja ”suorastaan tuskaa tuottava” tilanne, jossa monet papit kieltävät Kristuksen jumaluuden, sovituksen ja ruumiin ylösnousemuksen ja apostolisen tunnustuksen kokonaisuudessaan. Kieltäytyminen yhteistyöstä naispappien kanssa on Eskolan mielestä epäjohdonmukaista siksi, että yhteistyötä saatetaan kuitenkin tehdä tällaisten uskon perusasiat kieltävien tai muutoin harhaoppisten miespappien kanssa. Eskola toteaa, että näin nostetaan sukupuoli ainoaksi oikean kirkon tunnusmerkiksi, mikä on hänen mielestään väärin.

Eskola tekee yksinkertaisesta asiasta monimutkaisen. On totta, että on epäjohdonmukaista, jos suostutaan yhteistyöhön esimerkiksi Kristuksen jumaluuden kieltävän miespapin kanssa, vaikka ei tehdä yhteistyötä naispappien kanssa. Ratkaisu ei ole kuitenkaan se, että ”johdonmukaisuuden vuoksi” sitten suostutaan yhteistyöhön naispapinkin kanssa. Eskolan logiikka merkitsee sitä, että jos tehdään yhdessä asiassa oikein ja joissakin muissa väärin, on syytä johdonmukaisuuden vuoksi ruveta toimimaan tuossa yhdessäkin asiassa väärin! Oikea ratkaisu on luonnollisesti se, että pidetään kiinni siitä, mikä jo tiedetään oikeaksi ja suuntaudutaan niissä muissakin asioissa jatkossa oikein, Jumalan Sanan ohjeistamaan suuntaan.

Naispappeus ei ole ainoa asia, jossa rintama on syytä pitää selvänä. Osana Raamatun arvovallan kunnioittamista se on kuitenkin selkeä ja tärkeä asia, jossa tulee loppuun asti olla kuuliainen Jumalan Sanalle eikä syystä tai toisesta murentaa rintamaa. Tämä ei ole sukupuolen nostamista oikean kirkon ainoaksi merkiksi vaan oikeaa ja perusteltua kuuliaisuutta Jumalalle yhdessä tietyssä varsin tärkeässä asiassa, jossa Hänen tahtonsa on selkeästi ilmaistu.

Eskola arvostelee myös niitä, jotka ovat ”syyttäneet” yhteistyötä tekeviä herätysliikkeiden työntekijöitä ystävien pettämisestä ja perinteistä virkakantaa puolustavan rintaman rikkomisesta. On syytä selventää käsitteitä. Kyse ei ole ”perinteisestä virkakannasta” ikäänkuin historiallisena jäänteenä vaan Raamatun, Jumalan oman Sanan kannasta, jota kyllä perinteisesti on kirkossa noudatettu, mutta josta aikoinaan onnettomasti luovuttiin yleisen mielipiteen painostuksen vuoksi. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on nimenomaan kyse Jumalan ja lauman pettämisestä, kun ensiksi nähdään jokin asia Jumalan Sanan mukaiseksi ja niin jopa julistetaan ja kirjoitetaan, mutta sitten ei käytännössä pidetä tästä kiinni erilaisten perusteettomien syiden vuoksi lyhytnäköisen hyödyn saavuttamiseksi. Tällainen periaatteettomuus ja opportunismi on todella epämiellyttävää. Se hapertaa Jumalan Sanan auktoriteettia ja johtaa laumaa luopumukseen.

Eskola korostaa vielä, että STI ”edustaa vain ja ainoastaan perinteistä virkakantaa”. Hän vakuuttaa, että STI pyrkii edelleen ”edistämään raamatullisen ja tunnustuksellisen teologian säilymistä kirkossamme”. Eskolan ja Junkkaalan omiin kirjoituksiin ja kannanottoihin perustuen rohkenen olla eri mieltä. Heidän edustamansa linja merkitsee raamatullisen ja tunnustuksellisen teologian tosiasiallista hylkäämistä ja naispappeudelle käytännössä myönteisen periaatteen astumista sen sijaan.