KRISTINUSKON PÄÄKOHTA

F.G.Hedberg

 

Aivan erityisesti on mielessä pidettävä, että uskonvanhurskauden opinkohta on koko kristin­uskon tärkein uskonkohta, jota vailla peljästyneet omattunnot eivät voi saada mitään todellista ja py­syvää lohdutusta eivätkä ikinä oppia tuntemaan Kristuksen armon rikkautta. Niin vakuuttaa tohtori Lutherkin, kun hän todistaa ja sanoo: ”Mikäli tämä yksi ainoa uskonkohta pysyy taistelussa puhtaana, sikäli kristikuntakin pysyy puhtaana ja täysin yksi­mielisenä, mikäli taas se ei pysy puhtaana, on mah­dotonta torjua vähäisintäkään harhaa tai lahkolai­suutta” (Yksimielisyyden Ohje, II osa, 3. Jumalan edessä kelpaava uskonvanhurskaus, 6, 7). Tämä uskonkohta syntisen ihmisen vanhurskautuksesta ainoastaan uskon kautta Kristukseen on todellakin, kuten tunnustuskirjamme Lutherin mukaan vakuut­tavat, koko kristinuskon pääkohta, joka ennen kaik­kea muuta on säilytettävä selkeänä, jonka selkeän puhtauden varassa kristillisen kirkon puhtaus on ja josta sen keskinäinen yksimielisyys ja vaurastumi­nen versoo. Tämän seurakunnan vanha vihollinen, saatana, hyvin tietää. Siksipä hän panee kaikki vää­rät henget yhtä päätä tekemään rynnäköitä juuri tätä opinkohtaa vastaan, vaihdelkoot harhaopin juo­net miten paljon hyvänsä. Jo uskonpuhdistuksen aikoina, varsinkin Lutherin kuoleman jälkeen, nou­sikin luterilaisen kirkon omasta piiristä tämän pe­rustavan opin viekkaita väärentäjiä. Nämä Yksimieli­syyden Ohje paljastaa tuomiten heidät Jumalan totuuden sanalla. Alkoivatpa muutamat kirkon opet­tajistakin viisastella siihen suuntaan, ettei muka pelkkä usko Kristukseen yksin voi ihmistä vanhurs­kauttaa: edeltävä katumus ja sitä seuraava sydämen muuttuminen merkitsevät muka nekin jotakin tässä vanhurskautumisessa Jumalan edessä.

 

Tällaisista evankeliumin puhtautta tärvelevistä viisastelijoista Yksimielisyyden Ohje lausuu seuraa­van vakavan varoituksen:

 

”Tällä kohdalla on kuitenkin, mikäli vanhurskau­tuksen kohta on säilyvä puhtaana, erikoisen tarkasti kiinnitettävä huomio siihen, ettei sitä, mikä, edeltää uskoa, eikä sitä, mikä välttämättömänä ja asiaan­kuuluvana sitä seuraa, yhdistetä eikä sekoiteta van­hurskautuksen uskonkohtaan, koskapa ei ole sama asia, puhutaanko kääntymyksestä vai vanhurskau­tuksesta” (II osa, 3. uskonk., 24).

 

”Samoin, vaikka uudistus ja pyhitys kuuluvatkin välittäjän, Kristuksen, hyviin tekoihin ja ovat Pyhän Hengen toimintaa, ne kuitenkaan eivät kuulu Juma­lan edessä tapahtuvan vanhurskautuksen uskonkoh­taan eli asiaan, vaan seuraavat jäljestäpäin. Eivät­hän ne tässä elämässä ole kokonaan puhtaita ja täy­dellisiä meidän lihamme turmeluksen tähden” (II osa, 3. uskonk., 28). Asia on päinvastoin: ”Raa­mattu opettaa, jotta murheellisilla sydämillä olisi kes­tävä ja varma lohdutus ja jotta Kristuksen ansiokin ja Jumalan armo saisivat niille kuuluvan kunnian siten, että uskonvanhurskautena Jumalan edessä on yksinomaan armollinen sovitus eli syntien anteeksian­tamus, ja että se lahjoitetaan meille sulasta armosta välimiehen, Kristuksen, ainokaisen ansion tähden, ja vastaanotetaan ainoastaan uskon kautta evankeliu­min lupaussanaan.” – ”Ainoa väline ja keino, jolla ja jonka välityksellä me voimme vastaanottaa ja omistaa Jumalan armon, Kristuksen ansion ja evan­keliumin lupaussanassa tarjotun syntien anteeksi­antamuksen, on yksinomaan usko, ei katumus, ei rak­kaus eikä mikään muukaan hyve” (II osa, 3. uskonk., 30, 31).

 

Ja vielä: ”Vaikka siis kääntyneillä on alullaoleva uudistus, pyhitys ja rakkaus, hyveitä ja hyviä tekoja, näitä ei voi eikä mitenkään saa asettaa yhteyteen Jumalan edessä tapahtuvan vanhurskautuksen kans­sa eikä niitä siihen sekoittaa, että Lunastajalle, Kris­tukselle, jäisi hänen kunniansa” (II osa, 3. uskonk., 35).

 

Sen tähden Yksimielisyyden Ohjeessa kumotaan, hyljätään ja torjutaan seuraavat harhaopit: 1. ”että ihmisen on hyvillä teoilla ansiollistuttava ja mahdol­listuttava Kristuksen ansion saamiseen”; 2. ”että uskovat vanhurskautetaan Jumalan edessä ja ovat vanhurskaita samalla sekä Kristuksen hyväksemme­luetun vanhurskauden että alullaolevan uuden kuu­liaisuuden kautta eli osittain Kristuksen vanhurskau­den hyväksemmelukemisen kautta ja osittain alulla­olevan uuden kuuliaisuuden kautta.” Tämä kaikki on hyljättävää harhaoppia. (II osa, 3. uskonk., 46, 50.)

 

”Tämän mukaisesti me yksimielisesti hylkäämme ja tuomitsemme paitsi jo mainituita lisäksi myös seuraavat ja kaikki niiden kaltaiset harhat Jumalan sanan, profeettojen ja apostolien opin ja meidän kristillisen uskomme kanssa ristiriitaisina” – – – nimittäin ”että profeettojen ja apostolien lausumis­sa uskonvanhurskauden puheena ollen sanat ’van­hurskauttaa’ ja ’tulla vanhurskautetuksi’ eivät mi­tenkään saa merkitä synneistä vapaaksi julistamista ja syntien anteeksisaamista, vaan vanhurskaaksite­kemistä itse teossa ja totuudessa Pyhän Hengen kautta vuodatetun rakkauden, hyveen ja niitä seu­raavien tekojen tähden” (II osa, 3. uskonk., 59, 62). Näin Yksimielisyyden Ohje.

 

Painukoot nämä tunnustuskirjojemme tarkat todis­tukset syvälle sydämiimme, jotta osaisimme varoa kaikkia tällaisia harhoja, joita kyllä Suomenkin Siionissa on nerokkaan oppineisuuden ja pyhyyden loisteen varjolla meidänkin aikanamme tyrkytetty!

 

Mutta Herran Henki varoittaa: ”Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä” (1. Piet. 5:8). Hän ei käy meidän kimppuum­me ainoastaan yhdeltä taholta, vaan hän käy ympäri kiljuvan jalopeuran tavoin, joka kiertelee joka puo­lelta saaliinsa ympärillä. Niin tämä kirkon perivihol­linen on kyllä pyrkinyt aina raatelemaan Kristuksen laumaa ensi sijassa hämmentämällä oppia vanhurs­kautuksesta, mutta hän on tiennyt toisenkin keinon, joka on aivan vastakkainen sille, tehdäkseen siinä hyökkäyksensä. Puhtaan ja selvän evankeliumin opin väärinkäyttäminen lihallisuuteen on tämä saatanan toinen julkea juoni, ja sillä hän on surmannut sieluja keskellä sanan kirkasta valkeutta ja surmaa yhä viel­äkin ehtimiseen. Niinpä esiintyi jo kristikunnan alkuaikoina sellaisia irstaita ihmisiä, jotka käyttivät meidän Jumalamme armoa haureuteen ja synnin peitteeksi palvellaksensa syntiä aivan Kristuksen ansion suojissa. Heitä pyhä apostoli tarkoittaa sa­noessaan: ”Lapsukaiset, älköön kukaan saako teitä eksyttää. – Joka syntiä tekee, se on perkeleestä, sillä perkele on tehnyt syntiä alusta asti. Sitä varten Ju­malan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi per­keleen teot” (1. Joh. 3:7,8). Sitä pyhä Paavalikin tarkoittaa, kun hän ennustaessansa antikristuksen ilmestymisestä (2. Tess. 2.), tuon joka ”korottaa itsen­sä yli kaiken, mitä jumalaksi tahi jumaloitavaksi kut­sutaan”, myös todistaa, että tämä laittomuuden ihmi­nen jo silloin oli vaikuttamassa salaisesti (j. 7).

 

Mutta varsinkin viimeisinä päivinä on tuleva vai­keita aikoja, kuten Pyhä Henki todistaa (1. Tim. 4:1 ja 2 Tim. 3:1). Silloin se suuri luopumus tapahtuu, ja silloin vasta laittomuuden ihminen varsinaisesti ilmestyy (2 Tess. 2:3). – Ei siis ole mitään ihmetel­tävää siinä, että uskonpuhdistuksenkin päivinä kirk­koon ilmaantuu moista irstasta väkeä, jotka eivät tahtoneet mitään tietää Jumalan laista eivätkä vä­hääkään välittäneet katumuksesta eikä elämän parannuksesta, mutta kyllä suuresti kerskasivat Kris­tuksen ansiosta, ikään kuin Kristus olisi tullut lakia kumoamaan eikä täyttämään, vaikka hän itse ihan toisin vakuuttaa (Matt. 5:17). Nämä lihansa puolesta paisuneet lainkieltäjät (antinomilaiset) kerskasivat hyvin ymmärtävänsä evankeliumin salaisuuden, mutta tahtoivat sangen vapaasti palvella vanhaa Aadamia, toisin sanoen syntistä lihaansa, eivätkä he syntiä enää syntinä pitäneetkään. Törkeässä röyhkeydessään he vetivät Kristuksen kalliin ansion saas­taisuutensa suojaksi, ikään kuin Kristus olisi tullut kutsumaan meitä saastaisuuteen eikä pyhitykseen (1. Tess. 4:7). Olihan moisia evankeliumin armon väärinkäyttäjiä jo apostolienkin aikoina, esimerkiksi Pergamon ja Tyatiran seurakunnissa, sellaisia jotka pitivät kiinni – äsken kuvatusta – nikolaiittain opista, jota Jeesus vihaa (Ilm. 2:15,20), ja kerskaili­vat siitä, että he evankeliumin varjolla rohkeasti olivat oppineet tuntemaan saatanan syvyyksiä (2:24).

 

Tällaiset röyhkeät ja saastaiset henget tuomitsee koko Jumalan pyhässä Raamatussa ilmoitettu totuus, ja syystä siis tunnustuskirjammekin tuomitsevat ja torjuvat kaikki sellaiset, jotka haaveksivat, ”että usko on sellaista luottamusta Kristuksen kuuliaisuu­teen, joka voi jatkuvasti olla ihmisessä, vaikka hä­nellä ei tosi parannusta olekaan, vaikka ei rakkaus olekaan seurauksena, vaan hän vastoin omaatun­toaan pysyy synneissään” (Yksimielisyyden Ohje, II osa, 3. uskonk., 64). ”Täten antinomilaiset eli lain­kumoojat täydestä syystä tuomitaan”, sanoo Yksi­mielisyyden Ohje, ”he kun seurakunnasta poistavat lainsaarnan vaatien sekä synnin todeksi osoittamista että katumusta ja tuskaa opetettavaksi ainoastaan evankeliumista, ei laista” (5. uskonk., 15), – tällä väitteellänsähän he selvästi ilmaisevat, etteivät he edes tunne lain ja evankeliumin syvintä olemusta, vieläpä että he tekevät evankeliumista lain. Mutta mitä siihen tulee, etteivät moiset henget myönnä lain tarpeellisuutta kristillisessä kirkossa, tunnustuskir­jamme taas todistavat (Yksim. Ohje, II osa, 6. uskonk., 8): ”Jos uskovat, Jumalan valitut lapset, heissä asu­van Hengen kautta jo tämän elämän aikana täydel­lisesti uudistettaisiin, niin että he luontonsa ja sen kaikkien voimien puolesta olisivat kokonaan synnistä vapaita, he todellakaan eivät olisi minkään lain tarpeessa”, mutta ”koska uskovat eivät kuitenkaan täs­sä maailmassa vielä ole täydellisesti uudistuneet, vaan vanha Aadam on aina hautaan saakka heihin takertuneena, jatkuu heissäkin hengen ja lihan väli­nen taistelu. Siksipä heillä on tosin halu Jumalan lakiin sisäisen ihmisen puolesta, mutta heidän jäse­nissään oleva laki sotii heidän mielensä lakia vas­taan. Näin he eivät koskaan ole ilman lakia, mutta kaikesta huolimatta he eivät ole lain alla, vaan he ovat laissa, he elävät ja vaeltavat Herran laissa, kui­tenkaan tekemättä mitään lain pakotuksesta” (18).

 

Olkoon tämä painokkaasti sanottu nykyajankin harhaopettajia vastaan, jotka eivät salli lain nuhdel­la heissä olevaa syntiä, vaan kehtaavatpa kerskata suorastaan lihan pyhyydestä ja synnittömyydestä­kin, vaikka ovat vahvoissa synnin ja turmeluksen orjuuden kahleissa. Kaikki moiset irstaat henget ja evankeliumin vapauden väärentäjät saavat tunnus­tuskirjoista, kuten Jumalan pyhästä sanastakin, jyr­kän tuomionsa. Parempi tosiaankin olisi, etteivät sel­laiset röyhkeät henget olisi ikinä evankeliumin val­keutta nähneetkään, kuin että he sitä, sen kuul­tuansa ja nähtyänsä, törkeästi väärinkäyttävät. Py­hä apostolikin vakuuttaa sellaisista: ”Parempi olisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaan vanhurs­kauden tietä, kuin että sen tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta pyhästä käskystä. Heille on ta­pahtunut, mitä tosi sananlasku sanoo: ’Koira palaa oksennukselleen’, ja: ’Pesty sika rypee rapakossa’” (2 Piet. 2:21,22).

Mutta on jo aika minun päättää tämä johdantoni kirkkomme tunnustuskirjoihin, ja sen päätänkin apostolin toivotukseen (Ef. 6:23,24 ja 2 Tim. 2), sa­noen sydämestäni:

 

Rauha veljille ja rakkaus, uskon kanssa, Isältä Ju­malalta Ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Armo olkoon kaikkien kanssa, jotka rakastavat meidän Herraamme Jeesusta Kristusta! Amen.

Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran ni­meä mainitsee!

 

F.G.Hedberg, Usko ja tunnustus, s. 47-54. Helsinki 1961.