EKKLESIOLOGIA JA ESKATOLOGIA

EKKLESIOLOGIA JA ESKATOLOGIA

John R. Stephenson, pastori, Kanada

Kanada ja Pohjoismaat: yhtäläisyyksiä kulttuurissa ja kirkollisessa elämässä

Kanadalla ja Pohjoismailla on muutakin yhteistä kuin pohjoiset leveysasteet ja kylmä sää. Maidemme julkinen kulttuuri on melko samanlainen. Joukkoviestintä ja koulutusjärjestelmä ovat yli sukupolven ajan toteuttaneet määrätietoisesti sellaista toimintaohjelmaa, joka on vaikuttanut politiikkaan ja yhteiskuntaan häkellyttävällä tavalla. Vaikka useat kanadalaiset eivät sitä tiedäkään, lakkasi Kanada vuonna 1982 olemasta demokraattinen tasavalta. Silloin pääministeri Pierre Trudeau sääti uuden perustuslain, joka liittyy Lakiin vapauksista ja oikeuksista (Charter of Rights and Freedoms). Nuoret kanadalaiset suhtautuvat tähän lakiin vastaavalla kunnioituksella kuin kirjanoppineet ja fariseukset aikanaan suhtautuivat Tooraan. Trudeau sääti niin, että alueellisista ja liittovaltion tuomioistuimista tuli vapaus- ja oikeuslain ylimpiä tulkitsijoita vaaleilla valittujen kansanedustajien sijaan. Tuomarit ovat jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan estäneet hallitusta rajoittamasta aborttia millään tavoin. He ovat julistaneet kuolemantuomion perustuslain vastaiseksi. Viime aikoina tuomarit ovat esittäneet, että ikiaikainen määritelmä avioliitosta vapaaehtoisena, koko elämän kestävänä miehen ja naisen välisenä liittona on syrjivä. Homoseksuaalien ”avioliitot” ovat jo täydessä vauhdissa Ontarion ja Brittiläisen Columbian osavaltioissa. Tasavallan hallitus, alistuen kaikkivoipien tuomioistuinten tahtoon, on parhaillaan runnomassa läpi lainsäädäntöä, joka muuttaisi luonnolliseen lakiin perustuvan ja Pyhän Raamatun vahvistaman perinteisen määritelmän avioliitosta. Pääministerimme on luvannut sisällyttää lakiin ”omantunnonvarauksen” niille vanhanaikaisille kirkoille, jotka eivät vielä ole päässeet asiassa ajan tasalle. Pohjoismaisen kokemuksen pohjalta naispappeusasiassa voimme todeta, että tällainen ”omantunnonvaraus” tulee olemaan yhtä kuollut kirjain kuin se paperinpalanen, jota Englannin pääministeri Chamberlain heilutteli kädessään tavattuaan Hitlerin 1938. Sopimuksen piti taata ”rauha meidän aikanamme”. Tämän lisäksi hallituksella on käsiteltävänään lakiehdotus, jonka hyväksyminen muuttaisi tietyt kuudennen käskyn alaiset kiellot ”viharikoksiksi”. Miten kristillinen luterilainen kirkko voi julistaa evankeliumia, jos lain saarnaaminen kielletään? Näitä tosiasioita miettiessä kannattaa muistaa, ettei Kanadassa ole samanlaista innokasta, vahvan konservatiivista liikehdintää kuin Yhdysvalloissa, joka puolustaisi niitä moraalisia arvoja, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä.

Uskonnollisesti Kanada sijoittuu kutakuinkin Atlantin puoleenväliin: sillä on tietyissä asioissa enemmän yhteistä Länsi-Euroopan kuin Yhdysvaltojen kanssa. Roomalaiskatolisuus, johon noin puolet väestöstä kuuluu, on paljon liberaalimpaa kuin Yhdysvalloissa. Suurimmat protestanttiset kirkot Yhdysvalloissa ovat evankelikaaleja, harhaoppisia kylläkin, mutta Raamattuun kunnioittavasti suhtautuvia ja sosiaalisesti konservatiivisia. Kanadan kaksi suurinta protestanttista kirkkoa ovat Kanadan Yhdistynyt kirkko ja Kanadan Anglikaaninen kirkko, ja näiden kirkkojen papisto suhtautuu suurimmaksi osaksi myönteisesti lopunajan luopumuksen ilmiöihin. Eurooppalaiset yllättyvät usein Yhdysvaltojen vierailuillaan maan palavasta uskonnollisuudesta: useat alueet etelän ja keskilännen osavaltioissa ovat yhä kristillisiä yhteiskuntia. Kun ylitetään New Yorkin Niagaran putoukset ja saavutaan Niagaran putouksille Ontarion puolelle, laskevat kirkkojen kävijämäärät noin 15 prosenttiin. Papinkaulusten näkeminen Yhdysvaltojen puolella tuo usein esiin hymyn, kun taas Kanadan kaupunkialueilla papinkaulukset synnyttävät kylmän vastaanoton, virneen tai jopa avointa vihamielisyyttä. Yksityisasiana kristillisyys voidaan hyväksyä, mutta yleiseen keskusteluun tuotuna Kristuksen tunnustaminen on täysin sopimatonta. Kanadassa on tällä hetkellä vallalla sellainen pluralismi, joka hyväksyy kaiken paitsi totuuden. Pohjoismaiden ja Kanadan tunnustuksellisilla luterilaisilla on siis hyvin paljon yhteistä.

”Ekklesiologia ja eskatologia” – mitä se tarkoittaa?

Haluaisin lyhyesti selittää, miksi koin esitykselleni valitun otsikon tietyssä mielessä ongelmalliseksi. Suhtaudun aina epäilyksellä sanoihin, jotka loppuvat päätteeseen ologia. Tällaiset sivistyssanat ovat yleensä merkki vaikeatajuisista aihealueista, joista selviävät ainoastaan teknisellä sanastolla varustetut, hyvin koulutetut erityisosaajat. Epäilystäni lisäsi vielä se seikka, että ologia-päätettä edelsi esityksen otsikossa kaksi kreikankielistä lainasanaa: ecclesi[a] ja eschato[n]. En todellakaan yllättyisi, jos maallikko kiertäisi kaukaa esitelmän, jonka vaikealta kuulostava otsikko on ”Ekklesiologia ja eskatologia”.

Ennen kuin käännyin luterilaiseksi, luin anglikaanitutkija Austin Farrerin (1900–1968) teoksista, että Kaikkivaltias Jumala ei antanut Raamattuun taltioitua ilmestystään filosofisten käsitteiden kautta, jotka ainoastaan älymystö kykenee käsittämään, vaan runollisten kuvien kautta, jotka yhdistävät koko ihmiskunnan ja ylittävät kaikki kulttuurilliset ja uskonnolliset raja-aidat. Näitä kuvia löytyi jo Raamatun alkulehdiltä ja niitä tuli lisää läpi Vanhan testamentin. Aikojen täyttyessä Herramme Jeesus Kristus puki itsensä näihin kuviin ja toi niille täyden tulkinnan. Teologi Johannes puolestaan yhdisti ne julistuksen mestariteokseksi Uuden testamentin kaanonin viimeisessä kirjassa.[1]

Siksipä, jo kauan ennen kuin nämä käsitteet muokattiin yliopistomaailman ”ologioiksi”, yhdistyivät nämä kaksi toisiinsa liittyvää aihetta, Kirkko ja Lopunajat, Ilmestyskirjan luvussa 12. Siellä taivaista pudonnut lohikäärme käy julmaa sotaa auringolla vaatetettua vaimoa ja hänen siementään vastaan. Johanneksen ilmestyksen luvussa 13 lohikäärme nostaa pedon merestä ja toisen pedon maasta liittymään sotaan vaimoa vastaan. Siinä missä vaimon vastustaja ja sen voimat eivät ole maallista alkuperää, ei vaimokaan ole tästä maailmasta eikä häntä voida kuvailla maailman määritelmin. Mikael taistelee enkeleidensä kanssa vaimon puolesta, ja vaimon lopullinen kohtalo on laskeutua alas taivaasta samalla sekä morsiameksi, Karitsan vaimoksi, että pyhäksi Jerusalemin kaupungiksi (Ilm. 21:9-). Jos erotamme Pyhän Hengen runollisessa muodossa esittämän häiden dogmaattisen sisällön ja selitämme sen Sanan selitykseen sopivalla kielellä, niin kaikki, jotka kuulevat Hyvän Paimenen äänen, ymmärtävät, että vaikealta kuulostava aihe ”Ekklesiologia ja eskatologia” liittyy syvällisesti ja henkilökohtaisesti jokaisen uskovan elämään.

Kaikki ekklesiologia ja eskatologia on kristologiaa

Yhteys kirkon ja lopunaikojen välillä on ollut olemassa siitä asti, kun Lihaksi tullut Sana alkoi jälleenperustaa Israelia ympärilleen kutsuessaan kaksitoista opetuslasta. Uuden testamentin päälähteet ovat yhteneviä siinä, etteivät lopunajat tai viimeiset päivät viittaa tämän maailman viime hetkiin ennen Herramme paluuta kirkkaudessa. Lopunajat alkoivat jo Ainokaisen Pojan ja Sanan syntymästä ja julkitulosta (manifestaatiosta) ihmislihassa. Hän on sekä Alfa, jonka kautta maailma luotiin, että Omega, jota kohti maailma liikkuu.[2] Kuten tiedätte, on tämä lopunajan alkuhetki kiistelty aihe nykyajan kristillisyydessä. Vanha kirkko taisteli Paavali Samosatalaisen filantrooppista kristologiaa vastaan (tuomittiin harhaoppiseksi 268 j. Kr.). Hän käytti kauniita sanoja Pojasta ja Hengestä, mutta tunnusti loppujen lopuksi ainoastaan Isän jumaluuden.[3] Hänelle, kuten ”samosatalaisille”, jotka tuomittiin Augsburgin tunnustuksen ensimmäisessä osassa, meidän Herramme Jeesus on, pohjimmiltaan, ”pelkkä ihminen” (psilos anthropos), jonka jumalasuhde eroaa muiden ihmisten jumalasuhteesta ainoastaan määrällisesti, ei laadullisesti. Siinä missä vanha kirkko koki modalistisen monarkianismin ja monofysitismin [Kristuksen persoonaa koskevia harhaoppeja, toim. huom.] suurempana uhkana kuin Paavali Samosatalaisen filantropismin, tuli 1500-luvun reformoidun kristillisyyden ja 1700-luvun valistuksen myötä vaivaksemme juuri päinvastaiset ongelmat.

Kun tarkastelee useimpia nykykristillisyyden ilmiöitä hieman pintaa syvemmältä, huomaa pian Augsburgin tunnustuksessa käsiteltyjen samosatalaisuuden vaarojen olevan totta tänä päivänä. Opiskelujeni alkuvaiheessa perehdyin skottilaisen Donald M. Bailliesin teokseen God Was In Christ,[4] jossa Baillies korvaa Jeesuksen kahden luonnon hypostaattisen (persoonallisen) yhtymisen mystisellä yhteydellä ja väittää samalla pitävänsä kiinni Kristuksen jumaluudesta. 1970-luvun puolivälissä unitarismia [kolminaisuusopin kieltävä harhaoppi, toim. huom.] levittivät englantilaiset tutkijat, jotka julkaisivat teoksen The Myth of God Incarnateaina[5] ja oppinut kirkkoisien anglikaanitutkija G. W. H. Lampe Bamptonin esitelmissään God As Spirit.[6] Eduard Schillebeeckx ja Hans Küng levittivät samat harhat Rooman kirkon keskuuteen. Yhdysvaltain evankelisluterilaisen kirkon standardioppikirjan lausunto kolminaisuudesta olisi taatusti lämmittänyt Paavali Samosatalaisen sydäntä: ”Totisesti, kolminaisuus on ainoastaan Isä, ihminen Jeesus ja heidän Henkensä, joka on uskovien yhteisön Henki.”[7]

Kristinusko: muovailuvahaa vai muuttumaton helmi?

Valistuksen ajoista lähtien ovat yhä useammat vaikutusvaltaiset teologit esittäneet, että kristinuskon täytyy, karkeasti sanottuna, joko mukautua tai kuolla. Tavoittaakseen modernin ihmisen ja saamaan hänet puolelleen täytyy kirkon sekä koskettaa nykyihmisen elämää että rohkeasti hypätä nyky-yhteiskunnan kelkkaan. Tämän ajatuksen mukaan ei ole olemassa mitään ”pyhille kerran annettua uskoa”, vaan päättymätön mukautuminen maailmaan, jossa täytyy ahkerasti pysyä eri aikakausien muutosten vauhdissa. Tätä käsitystä vastustavat ne Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa jo vähemmistöksi muodostuneet kristityt, jotka eivät suostu luopumaan siitä tosiasiasta, että kristinusko on valmiiksi annettu ilmoitus, jota ei voi ryhtyä peukaloimaan, vaan joka tulee välittää edelleen kokonaisena ja väärentämättömänä sukupolvelta toiselle. Tästä todistaa Heprealaiskirjeen kirjoittaja julistaessaan viimeisten aikojen olevan käsillä, kun Kaikkivaltias Jumala puhuu lopullisen ja ohittamattoman sanansa lihaksi tulleen Poikansa kautta.[8]

Ihmetteletkö, miksi keskityn kristologiaan, kun varsinainen aihe on ekklesiologia ja eskatologia? Tässä vastaus: ellei Jeesuksen luontojen hypostaattinen liitto ja yhteys pysy Yksimielisyyden ohjeen (SD VIII) mukaisesti lujana, ei kristillinen kirkko eroa muista ihmisyhteisöistä millään tavalla. Ja ellei Kristuksen pyhä ihmisyys hypostaattisesti ole osa Ikuista Sanaa, ei eskatologialla voi olla mitään yhteyttä Kristuksen kirkkaudessa paluun kanssa, eikä suhde Jeesukseen vaikuta siihen, mitä ihmiselle tapahtuu Kaikkivaltiaan Jumalan valtaistuimen edessä. Tom Hardt oli oikeassa muistuttaessaan lännen kirkkoa Lutherin uudelleen löytämästä kristologiasta, joka alun perin muotoiltiin Aleksandriassa erityisesti Kyrilloksen, Aleksandrian piispan kautta. Vain raamatullinen, Kyrilloksen Kristus, voi olla seurakuntansa sulhanen, vain Hän voi olla koko ihmiskunnan tuomari ja uuden taivaan ja maan arkkitehti. Eklesiologia laimenee sosiologiaksi ja eskatologia epämääräiseksi futurologiaksi, jos niitä tarkastellaan antiokialaisen Kristuksen valossa, jolla ainoastaan on hieman syvällisempi mystinen yhteys yksipersoonaiseen Jumalaan kuin meillä muilla.

Seurakunnan eskatologinen ylpeys ja sen historiallinen kohtalo

Kristuksen pyhän ihmisyyden kautta välittyvä jumalallinen majesteetti kohdistuu todellisesti myös heihin, jotka ovat liittyneitä Herraamme Jeesukseen Kristukseen Hänen seurakuntaruumiissaan. Tämä huomio liittyy Ilmestyskirjan 12. luvun vaimon ilmestymiseen, joka on vaatetettu auringolla ja seppelöity kahdellatoista tähdellä. Kuningatarpuolisona Seurakunta jakaa hallitsijan eli sulhasensa statuksen. Ne, jotka tunnustavat Jeesuksen olevan Jumalan Pyhä, yhtyvät Johannes Gerhardin hartauskirjoitukseen, jossa hän pohtii kirkon asemaa. Gerhard tunnustaa yksimielisyydessä Karthagon piispa Cyprianuksen ja Lutherin (IK II, 42, 56) kanssa: ”Joka kieltäytyy ottamasta Kirkkoa äidikseen maan päällä, hänellä ei ole Isää taivaissa.”[9] Gerhard tunnustaa, että Seurakunta on ”suljettu puutarha”, johon on pääsy kielletty niiltä, jotka eivät ole käyneet sisälle seurakunnan yhteyteen, ja että sen alhainen ulkoinen olemus tässä maailmassa kätkee sisäänsä kirkkauden, joka kuuluu tulevaan maailmaan.[10] Gerhardille Neitsyt Maria on seurakunta pienoiskoossa, ja seurakunta on Marian toteutuma: Jumalan pyhä seurakunta muistuttaa sekä äitiä, neitsyttä että morsianta. Äidin tavoin seurakunta kantaa päivittäin hengellisiä lapsia Jumalalle. Siveän neitseen tavoin seurakunta pitää itsensä puhtaana kaikista epäpyhistä liitoista paholaisen ja maailman kanssa. Kristus on kihlannut seurakunnan morsiamen tavoin omakseen ikuisella liitolla ja antanut tälle Pyhän Hengen sinetin.[11] Konstantinus Suuri ja 1500-luvun luterilaiset ruhtinaat olisivat taatusti yhtyneet Johannes Gerhardin kristologiseen ja eskatologiseen käsitykseen seurakunnasta. Jäljellä olevat Länsi-Euroopan valtionkirkotovat kuitenkin viime aikoina maksaneet kalliisti eräästä 300-luvulla tehdystä sopimuksesta.[12] Vastapalvelukseksi historioitsija Eusebios Kesarealaisen ja muiden vastaavien piispojen tuesta Konstantinus myönsi etuja ja etuoikeuksia kirkolle ja sen johtajille. Luther uhmasi kohtaloa kutsuessaan valtakunnan maalliset ruhtinaat suorittamaan uudistuksia, joita Roomalle uskolliset piispat olivat haluttomat tekemään. Sukupolven aikana nämä ”hätäpiispat” (Notbischöfe) muuttuivat ”ylimmiksi piispoiksi” (summi episcopi) alueellisissa seurakunnissa, jotka pysyivät Saksassa entisellään vuoteen 1918 asti. Monissa kristityissä maissa pidettiin vuosisatojen ajan itsestään selvänä, että maiden kirkot olivat osa valtiojärjestelmää niin, että poliitikot hallinnoivat kirkkoa siviiliperustein. Tämä järjestelmä oli siedettävä niin kauan kuin hallitsijat pysyivät kristillisessä uskossa, mutta se alkoi käydä sietämättömäksi 1800- ja 1900-luvulla valistuksen jälkeisenä aikana kristinuskon rappioitumisen yltyessä. Konstantinuksen myötä alkaneen kehityksen lopputulos näkyi selvästi, kun Englannin parlamentin alahuone sääti lain kymmenisen vuotta sitten, joka mahdollistaa naisten papiksi vihkimisen Englannin kirkossa. Pohjoismaissa kirkon alistuminen valtion ohjailuun on vahvasti lisännyt vaimon lohduttomuutta, joka ei enää näyttäydy kirkkaana taivaissa vaan itkevänä ristillä.

Yleinen luopumus: tämän ajan merkki

Ei ole sattuma, että ainoastaan yhden uskonnon perustajan nimeä käytetään yleisesti kirosanana ainakin englanninkielisissä maissa. Englannin kielen sanakirjan Concise Oxford Dictionary kahdeksas painos vuodelta 1990 määrittelee sanan ”Jeesus” arkikielen interjektioksi, jolla ’ilmaistaan yllätystä, tyrmistystä jne.’ Ainoastaan hakasulkeista löytyy maininta, että ”Jeesus” voidaan myös käsittää erisnimenä: ’kristinuskon perustajan nimi, kuoli noin vuonna 30 j. Kr.’ Sattuma ei ole sekään, että ainoastaan yksi maailman valtauskonnoista on parhaillaan ennennäkemättömien myllerrysten kourissa.

Kun kymmenen vuotta sitten kirjoitin Pohjois-Amerikan Luther-Akatemian julkaisemaan Confessional Lutheran Dogmatics -julkaisusarjaan teoksen Eskatologia (Eschatology), epäilin sortuneeni liioitteluun, kun nimesin ensimmäisen kappaleen seuraavasti: ”Yleinen luopumus: tämän ajan merkki”. Vatikaanin toisen konsiilin [kirkolliskokous] julkaisemasta teoksesta Gaudium et Spes muodostui eräänlainen nykyajan pastoraalinen ”perustuslaki”. Siinä konsiili määritteli ajan merkit teknologian kehityksenä ja sosiaalisena kehityksenä. Tässä julkaisussa puhuttiin ensimmäistä kertaa kristinuskon historiassa ”maailmasta” selvästi positiivisin termein. Julkaisu huokui 1960-luvun rohkeaa optimismia määritellessään maailman olevan kirkon enemmän tai vähemmän tasa-arvoinen työkumppani. Yksinkertaisen Kristuksen julistamisen sijaan Gaudium et Spes pyrki ”dialogiin” maailman kanssa niin, että kirkko voisi yhdistyä maailmaan ja siten parantaa elämänlaatua maan päällä.

Teinivuosinani kuuntelin usein laulua, jossa sanottiin, että ruoho on aina vihreämpää naapurin puolella ja että aurinkokin paistaa sinne kirkkaammin. Ehkäpä Pohjoismaiden luterilaisten kansankirkkojen maahan poljettu vanhauskoinen jäänne katselee haikaillen Atlantin yli ja kadehtii konservatiivista Missouri Synodia, jossa naisia ei vihitä papeiksi, Pyhä Raamattu tunnustetaan erehtymättömäksi ja pettämättömäksi ja luterilaista tunnustusta arvostetaan niin, että on kieltäydytty kirkollisesta yhteydestä reformoidun kirkon kanssa. Sarja yleisesti tunnettuja tapahtumia, jotka lähtivät liikkeelle syyskuun 11. päivästä, ovat kuitenkin osoittaneet Missouri Synodin olevan sairastunut samaan kuolemantautiin kuin mikä on saattanut muutkin lännen kristityt maat lohduttomaan tilaan. Oppi ja yhteistyökäytäntö ovat terveitä ainoastaan paperilla.[13] Kirkko kärsii karmaisevista reformoiduista hyökkäyksistä niin liturgian, ehtoollisopin kuin yleisen uskonelämän aloilla. Kirkon kasvu -niminen liike (The Church Growth Movement) saavuttaa laajaa vaikutusvaltaa keskuudessamme, vaikka liike sekoittaa seurakunnan ja maailman toisiinsa tarjoamalla sosiologisia lääkkeitä kristinuskon hoitoa kaipaaviin sairauksiin. Pohjoismainen luterilainen, joka päättäisi muuttaa Pohjois-Amerikkaan löytääkseen oikeaoppista seurakuntaelämää, hyppäisi ojasta allikkoon.

Pohjoismaiden ja Pohjois-Amerikan tämänhetkinen luterilainen seurakuntaelämä on paikallinen versio koko kristikunnan tämänhetkisestä tilasta. ”Eronneiden veljiemme” joukossa roomalaiskatolisessa kirkossa, anglikaanikirkossa ja reformoiduissa kirkoissa on Jumalan ilmestyminen Kristuksessa samalla tavoin vakavan hyökkäyksen kohteena. Klassiselle teismille (jumalausko) on noussut esiin haastaja, jumalanpilkka, joka kantaa nimeä menestysteologia, kolminaisuusoppia pilkataan patriarkaalisen salaliiton synnyttämäksi tuotteeksi ja tunnetut teologit kompastuvat omiin kengännauhoihinsa kieltämällä Herramme ja Pelastajamme Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisuuden, jumaluuden ja pyhyyden sekoittaessaan kristinuskon muihin uskontoihin. Ellei kristillisen kirkon tämänhetkinen tila ole merkki lopunajan pitkälle edenneestä luopumuksesta, voi vain ihmetellä, mitä Kristuksesta ja kirkosta luopuminen opissa ja elämässä sitten tarkoittaa.

Kanadalainen roomalaiskatolinen kirjailija on saanut valmiiksi neljä kuudesta teoksesta, jotka muodostavat sarjan nimeltään Viimeisten aikojen lapset (Children of the Last Days). Nämä Michael D. O’Brienin neljä romaania ovat mielestäni sekä hyvää kirjallisuutta että hengellisesti rakentavaa lukemista. Kanadalaista elämää viimeisen sadan vuoden aikana kuvailevassa trilogiassa[14] O’Brien piirtää eteemme lopunajan luopumuksen etenevät vaiheet. Hänen kuvauksensa ahdistuksista nykyajan Kanadassa eivät mielestäni tunnu kaukaa haetuilta. O’Brienin mukaan Kanadasta on tullut 1900-luvun natsismiin ja kommunismiin verrattavan totalitarismin uhri. Mutta siinä missä kuka tahansa saattoi helposti erottaa Hitlerin tai Stalinin petomaiset piirteet, on moderniin pluralistiseen sekularismiin sekoittunut totalitarismi niin hienovaraista, että ainoastaan hengellisesti valveutuneet kykenevät erottamaan sen todellisen olemuksen.

1900-luvun Roomaan sijoittuvassa Isä Elia[15] -nimisessä romaanissaan O’Brien näyttää kuvailevan Tübingenin professori Hans Küngia tohtori Felix von Tilmanin kuvitteellisessa hahmossa. Toisin kuin tarinan hahmo, on Küng äskettäin keventänyt sydäntään 200-sivuisessa Short History -teoksessaan kirkkokuntansa historiasta.[16] Kaikki varmasti yhtyvät Küngin kritiikkiin sitä ilmiötä kohtaan, jota Luther kutsui nimellä ”imperiaalinen paavius”, mutta jokaisen tulisi myös tunnistaa Küngin kirjoituksen demoninen henki, kun hän ehdottaa uutta järjestelmää roomalaiskatolisuuden tilalle. Küng tekee selväksi, ettei tulevaisuuden kristinusko ja yhteiskunta enää hyväksy mitään vastaansanomista sekulaarille käsitykselle abortista, eutanasiasta ja homoseksuaalisuudesta. Hänen mukaan ainoa vaihtoehto on tiukan filantrooppinen kristologia, ja hän määrittelee evankeliumin hyvin samalla tapaa kuin evankeliumireduktionismissa (evankeliumin pelkistyminen), joka on aiheuttanut paljon tuhoa Missouri Synodissa viimeisen 40 vuoden aikana. Küng otaksuu, että Vatikaanin kolmas konsiili peruuttaa kaikki aiemmat ekskommunikaatiot ja perustaa maailmanlaajuisen kristillisen kirkon, joka on avoin muillekin uskonnoille. Ellen ole aivan väärässä, voi Küngin suunnitelma kristinuskon tulevaisuudesta olla antikristillistä todellisuutta, jonka joudumme jo pian kohtaamaan Atlantin molemmin puolin, ellei se aika ole jo koittanut.

Kristinuskon kolmannen vuosituhannen alku on tuonut meidät takaisin toiselle vuosisadalle

Alkukirkosta kertoessaan Küng mainitsee halveksivaan sävyyn, että kirkkoisät toisella vuosisadalla vastustivat gnostilaisuutta kolmiteräisellä aseella, joka varmisti kristinuskon puolustuksen usean vuosisadan ajan. Lyonin piispa Irenaeus korosti samanmielisine veljineen (1) kanonisten Kirjoitusten, (2) oikean uskonopin ja (3) pappisviran hoitamisen yhteyttä seurakuntaelämässä. Lopunaikojen luopumus osoittaa pyhän kristinuskon paluuta aikaan ennen konstantinolaisen kristillisyyden perustamista. Tarkemmin sanottuna tämä aika, kun odotamme Herramme paluuta kunniassa yhä vaikeammissa ahdistuksissa, on eräänlainen paluu 100-luvun kirkon tilanteeseen. Kasvavassa määrin vihamielinen valtiovalta, voimistuva uuspakanuus ja gnostilaisuus altistavat meidät suurelle epätoivolle. Mutta Ignatius, Polykarpos ja Irenaeus olivat ajat sitten samassa asemassa. Uskomatonta kyllä he selvisivät tilanteesta voittajina, joille ylösnoussut Herra antoi häikäisevät lupauksensa kirjeessään seitsemälle seurakunnalle.

Huomattava seikka Michael O’Brienin romaaneissa on se, kuinka hän herkkyydellä yhdistää Paavi Johannes Paavali II:n ja Joseph Ratzingerin edustaman roomalaiskatolisuuden armon monergismiin [armon yksinvaikuttavuus]. Siinä missä romaanit käsittelevät koettelemuksia, papit ja maallikot joutuvat epätoivon pohjamutiin vain noustakseen jälleen taisteluun uusin voimin, jotka eivät ole lähtöisin heistä itsestään. Pohjoismaiden ja Pohjois-Amerikan tilanteen realistiset tarkkailijat saattavat hyvinkin odottaa tämänhetkisistä kriiseistä seuraavaa väistämätöntä pyhän kristinuskon häviötä. Samalla 1900-luvun kaiken tieltään raivaava ekumeenisuus korjaa tyhjää satoa. Suurten kirkkojen johtajat juhlivat ”sovitetun erilaisuuden” ja ”monimuotoisuuden konsensuksen” voittoa kaikki tavoittavassa ehtoollisyhteydessä samalla kun eri tunnustuskuntien kirkot tajuavat joutuneensa sisäiseen ”yhteen sovittamattomaan liittoon”. Kun kristinuskosta luopuneet yhteiskunnat lähtevät mukaan vanhoihin kanaanilaisiin menoihin, ne eivät tule kokemaan jumalallista siunausta. Lohikäärme petoineen lähtee mielettömään yritykseen alistaa Karitsan ja vaimon, joiden kirkkaus tulee näkymään pyhää kristillistä uskoa vastaan hyökkäävässä lopunaikojen ahdistuksessa. ”Seurakunta on kaunis puutarha, jonka kallisarvoiset tuoksut tulvahtavat esiin vasta, kun koettelemuksen kovat tuulet käyvät sen läpi.”[17] Missä oikean viran ja Pyhän Raamatun kautta julistetaan oikeaa oppia, siellä taivas tulee maan päälle Jeesuksen uhriaterialla Hänen ruumiissaan ja veressään. Kun seurakunta kaiken lohduttomuuden keskellä odottaa eukaristisen kirkkautensa paljastumista, kun yritämme jälleen löytää ja säilyttää Raamatun, tunnustuksen ja viran muodostaman harmonian, kutsuu Sulhanen morsiantaan ennen kaikkea panemaan toivonsa ja turvansa Häneen. Seurakuntaelämä Pohjoismaissa ja Pohjois-Amerikassa ei uuden vuosituhannen alkaessa tule olemaan ”samaa vanhaa”. Kun kiinnitämme katseen Herraamme, joka on palaava, ja elämme Hänen antimistaan, tulemme tuntemaan sen ilon, jota Ignatius ja Polykarpos kokivat kulkiessaan kohti marttyyrikuolemaansa. He loistivat Kristuksen kirkkautta, Hänen, joka on jo voittanut pahan vallan ja tulee sen kukistamaan kerta kerran jälkeen aina paluuseensa asti.

Käännös: Pia Pietilä

Lainaukset on käännetty vieraskielisten tekstien englanninkielisistä käännöksistä.

Viitteet:

[1]. Ks. Austin Farrer, The Glass of Vision (Westminster: Dacre Press, 1948), erit. s. 35-56, 96-112; A Rebirth Of Images: The Making of St. John’s Apocalypse (Westminster: Dacre press, 1949).

[2]. Ks. John R. Stephenson, Eschatology, (Dearborn, MI: The Luther Academy, 1993), 26ff.

[3]. Ks. J. N. D. Kelly, Early Christian Doctrines 4. painos (London: A. & C. Black, 1968), 117-119.

[4]. D. M. Baillie, God Was In Christ: An Essay on Incarnation and Atonement (London: Faber & Faber Limited, 1968)

[5]. John Hick ed., The Myth of God Incarnate (London: SCM Press, 1977)

[6]. G. W. H. Lampe, God as Spirit (Oxford: Clarendon Press, 1977). Monelta osin ylenkatsova, jumalanpilkan hengessä syntynyt moderni teologia näkyy selvästi eräässä eläkkeelle jääneen anglikaanipiispa Kenneth Woolcomben tekemässä juhlakirjoituksessa Lampen kunniaksi. Woolcombe kirjoittaa: ”Tunsin kuitenkin aina jollain tasolla taistelevani tuulimyllyjä vastaan, kun aloin taittaa peistä kolminaisuudesta Lampen Bamptonin luentojen pohjalta, vaikka niitä käsitellessä olin iloinen anglikaanisuudestani ja siitä, että minulla on vapaus kyseenalaistaa opeista olennaisin. Vai onko se olennaisin? God as Spirit -teoksen argumentti on vakuuttava ja on ainakin tähän asti jäänyt vastausta vailla.” C. F. D. Moule ed., G. W. H. Lampe, Christian, Scholar, Churchman: A Memoir by Friends (London & Oxford: Mowbray, 1982), 42.

[7]. Carl Braaten & Robert Jenson (toim.), Christian Dogmatics, 2 nidettä. (Philadelphia: Fortress Press, 1984) I:155.

[8]. Katolisen kirkon katekismuksessa vuodelta 1992 (Catechism of the Catholic Church) lainataan Vatikaanin II konsiilin asiakirjaa: ”Siksipä kristillinen taloudenhoito ei koskaan vanhene, sillä se on uusi ja ehdoton liitto; eikä uutta yleistä ilmoitusta ole odotettavissa ennen Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä kirkkaudessa” (para. 66, quoting Dei Verbum, para. 4, lainaus käännetty englannista).

[9]. Gerhard’s Sacred Meditations, englanniksi kääntänyt C. W. Heisler (Philadelphia: Lutheran Publication Society, n.d.), 124.

[10]. ”Contemplate, o devout soul, the exalted dignity of the Church, and render due thanks therefor to Almighty God. Great indeed are the benefits which God bestows upon us in and through the Church, but these are not open to us all; in a sense it is as a garden enclosed, as a fountain sealed (Canticles iv.12); no one may behold the beauty of such an enclosed garden without entering it, so no one can know of the blessings that God gives through the Church except those who are actually in it. The bride of Christ is black without but comely within (Cant. I. 5); for the King’s daughter is all glorious within (Ps. xlv.13).” Gerhard’s Sacred Meditations, 126f.

[11]. Gerhard’s Sacred Meditations, 125.

[12]. Ks. Jan Bygstad, ”The Confessional Movements in the Scandinavian Countries,” Concordia Theological Quarterly 64, 3 (July 2000): 163-181.

[13]. Eräässä esitelmässä, jonka pidin Kanadan luterilaisen kirkon (Lutheran Church – Canada’s East District) Ad Fontes -ryhmälle 16.7.2003, kirjoitin: ”David Benken osallistuminen ’A Prayer for America’ -kokoontumiseen oli julkinen ilmoitus siitä, että jopa Pohjois-Amerikan konservatiiviset luterilaiset synodit ovat suuressa määrin antaneet periksi samoille viruksille, jotka myrkyttävät roomalaiskatolista, anglikaani- ja liberaaliprotestanttista kirkkoa mantereellamme ja koko maailmassa. Yankee Stadiumilla pidetty yleisuskonnollinen tilaisuus näyttää sitä paitsi ainoastaan jäävuoren huipun Missouri Synodin yhteistyöperiaatteisiin liittyvästä sairaudesta. Pohjois-Illinoisin alueen johtaja [president] ei ollut vähääkään huolestunut, kun tri George Heider, josta pian sen jälkeen tuli River Forestin Concordia-yliopiston entinen johtaja, otti vastaan niin sanotun pyhän ehtoollisen ELCAn naispapilta. Kun syyskuun 11:stä 2001 oli kulunut vuosi, toimitti, Joseph Cunningham, Valparaiso University’s chapel of the Resurrectionin dekaani, juutalais-islamilais-kristillisen yhteisuskonnollisen jumalanpalveluksen, jonka jälkeen Indianan alueen kirkon johtaja päästi Cunnighamin ja Alan Harren, Valparaiso Universityn johtajan, helpolla: hän säästi nuhteensa niille papeille, jotka menivät Cunninghamin puheille ennen jumalanpalvelusta kehottaen häntä luopumaan synkretistiseltä polultaan ja jotka uhkasivat vaatia häntä tilille teoistaan, kun Cunningham kaikesta huolimatta meni ja rikkoi pappisvalaansa vastaan. Ja Dale Meyerin rukous Yhdysvaltain senaatin kappalaisen virkaa hakiessa ei juurikaan saanut kielteistä palautetta siitä huolimatta, että rukouksen kohde jäi epämääräiseksi ja että rukousta ei luettu Jeesuksen Kristuksen nimessä.”

[14]. Michael D. O’Brien, Strangers and Sojourners (San Francisco: Ignatius Press, 1997); Plague Journal (San Francisco: Ignatius Press, 1999); Eclipse of the Sun (San Francisco: Ignatius Press, 1998).

[15]. Michael D. O’Brien, Father Elijah (San Francisco: Ignatius Press, 1996).

[16]. Hans Küng, The Catholic Church: A Short History. Englanniksi kääntänyt: John Bowden (New York: Random House Inc., 2001).

[17]. Gerhard’s Sacred Meditations, 127.