RAKKAUS JA USKO MANNERMAAN TEOLOGIASSA

Sakari Meinilä, arkkitehti, Oulu

 

Johdanto

 

 

Niin sanotun suomalaisen Luther-koulukunnan vedenjakajaksi on muodostunut uskon ja rakkauden suhde. Monet jotka aluksi kannattivat professori Tuomo Mannermaan teoksessa In ipsa fide Christus adest (IPSA) raamittamaa unio-tulkintaa (unio=yhdistyminen) ovat ottaneet häneen etäisyyttä kun paljastui, että Mannermaan Lutherin käsityksenä markkinoima kanta kiertyikin heidän mukaansa lopulta liian eetillisiin painotuksiin[i].

 

Miksi Mannermaan teologia aluksi vetosi niin moniin? Yksi syy voi olla se että Mannermaan teologia ei heti paljastanut kaikkia korttejaan. Mannermaa puhuu toisaalta myös epäselvästi ja moniselitteisesti. Tämä on saattanut vaikuttaa siihen, että Mannermaan teologian kaikki seuraukset eivät heti paljastuneet hänen lukijoilleen ja kuulijoilleen.

 

Mannermaan puhetavasta otan esimerkiksi seuraavan sitaatin, jossa hän esittää ajatuksensa uskon ja rakkauden suhteesta. Hän väittää myös näkemyksen olevan Lutherin oma:

 

KP 166: ”Usko ja rakkaus eivät Lutherin teologiassa ole mikä tahansa spesiaaliteema, vaan ne yhdessä muodostavat koko kristillisen uskon pääsisällön... On tullut tavaksi väittää, että pelkän vanhurskauttavan uskon ajatus on Lutherin ajattelun keskus. Tämä käsitys kaipaa tarkistusta. Vanhurskauttava usko sellaisenaan on uskonpuhdistajan mukaan fides absoluta [usko sinänsä, pelkkä usko]. Se ei ole koko kristillisen opin ja elämän sisältö, jonka muodostaa vasta fides concreta eli fides incarnata [konkreettinen eli inkarnoitunut usko]. Inkarnoitunut, konkreettinen usko on aina usko ja rakkaus yhdessä. Vasta fides concreta on kristillisen uskon keskus.” [ii]

 

Tätä lukiessa voi mielestäni aiheellisesti nousta kysymykseksi, mitä tässä oikeastaan sanotaan. Lyhyen tekstipätkän sisällä Mannermaa marssittaa silmiemme eteen useita uskoon liittyviä määreitä: ”fides absoluta”, ”fides concreta”, ”fides incarnata”, ”vanhurskauttava usko”, ”kristillinen usko”. Sitten Mannermaa lisäksi yhdistelee näitä pareiksi: ”fides incarnata eli fides concreta”, ”inkarnoitunut, konkreettinen usko” ja fides concreta ”kristillisen uskon keskuksena”. Lisäksi Mannermaa käyttää ilmauksia ”kristillisen uskon pääsisältö”, vanhurskauttavan uskon ajatus ”Lutherin ajattelun keskuksena” ja vielä ”kristillisen opin ja elämän sisältö”.

 

Allekirjoittaneelle tämän tapaisen ”käsitemylläkän” äärellä tulee aluksi hämmentynyt olo. Mitä tässä lopulta tarkoitetaan? Uskon ja rakkauden suhde, josta sitaatissa puhutaan[iii], on mielestäni olennaisen tärkeää määritellä oikein vanhurskauttamisopista puhuttaessa. Siksi kaipaan täyttä selvyyttä sanotun asiasisältöihin. Olisi suoraan sanoen helpompaa ymmärtää samasta asiasta puhuttaessa vähemmän erilaisia ilmauksia sisältävää tekstiä kuin mitä tämäkin pätkä edustaa.

 

Vaihtelun vuoksi on tietysti esitystaidollisista syistä joskus perusteltua välttää häiritsevää toistoa. Edellä kuvattu tekstikatkelma kuitenkin näyttää jo varsin sekavalta. Syynä on se, että kirjoituksessa vaihdellaan tarpeettomasti ilmauksia. Tällöin jää epäselväksi, tarkoitetaanko vaikkapa ilmauksilla ”kristillisen uskon pääsisältö” ja ”vanhurskauttavan uskon ajatus Lutherin ajattelun keskuksena” samaa asiaa. Sisällöllisestihän ne eivät ole täsmälleen sama asia, mikäli lauseita tarkastellaan puhtaasti kieliopilliselta kannalta, antaen kullekin sanalle niille yleisesti tunnustettu merkitys.

 

On ensiksikin vähän eri asia puhua kristillisestä uskosta kuin vanhurskauttavasta uskosta. Mielessäni ilmaus ”kristillinen usko” on yleisessä kielenkäytössä lähellä sanoja ”kristinusko” tai jopa ”kristinoppi”. Tällöin tarkoitettaisiin kaikkia opinkohtia: siis kyllä vanhurskauttamistakin, mutta myös pyhitystä, lakia ja evankeliumia, oppia Jumalan olemuksesta kolminaisuutena jne. Mannermaan väite, että ”kristillisen uskon pääsisältö” olisi usko ja rakkaus, on kuitenkin ongelmallinen. Tosin siis itse ilmaus ”kristillinen usko” voidaan nähdä myös laajemmin, sillä usko on se väline, joka lahjoittaa – ensin vanhurskautettuaan – seurauksenaan ihmiseen myös rakkauden. On kuitenkin otettava huomioon, että jos puhutaan nimenomaan tämän kristillisen uskon pääsisällöstä, nousee esiin vanhurskauttamisoppi, jonka tulee säilyä keskuksena. Nimittäin Lutherin mukaan juuri vanhurskauttamisopin säilyessä säilyy myös koko muu oppi, ja tämän opin kumoutuessa kumoutuvat samoin kaikki muutkin kristilliset opinkohdat. Tällä tavoin uskomme pääsisältönä ja mielenkiinnon suurimpana kohteena on Kristuksen ristin ansio, johon usko katsoo.

 

Kristillisen elämän näkökulmasta voidaan tietyssä mielessä kyllä sanoa, että sen keskuksena tai pääsisältönä on lähimmäisen rakastaminen. Sikäli kuin ihminen rakastaa, hän ei ajattele itseään eikä pelastustaan, vaan lähimmäistä ja tämän pelastusta. Mutta juuri tämänkaltaisen rakkauden lahjoittaa yksin usko, jonka ainoana kohteena on Jumalan rakkaus, ei ihmisen. Juuri se, että usko on saattanut vanhurskauttamisen päätökseen ilman ja ennen rakkautta, mahdollistaa sellaisen vapautumisen omaan pelastukseen kohdistuvasta rauhattomuudesta, jollaisen vapauden varassa todellinen lähimmäisenrakkaus vasta mahdollistuu. Uskon näkökulmastahan uskova ihminen itse on vain syntinen ja pelastusta tarvitseva. Uskoa seuraavan uudistuksen näkökulmasta ihmisessä taas on olemassa myös rakkauden alku, jolla on lähimmäinen keskeisenä kohteenaan.

 

Edelleen: sana ”kristillinen” ilmauksessa ”kristillisen uskon pääsisältö” liittää sen lukijan mielessä helposti toiseen ”kristillinen” -sanaan tekstissä, nimittäin ilmauksessa ”kristillisen opin ja elämän sisältö” olevaan. Tässä mainitaan opin lisäksi siis myös elämä. On kuitenkin jälleen aivan eri asia puhua esimerkiksi kristillisen elämän kuin kristillisen opin pääsisällöstä. Jälkimmäiseen kelpaa yksin usko. Näin ainakin jos tarkoitetaan edellisessä kohdassa kuvatulla tavalla (”kristillisen uskon pääsisältö”) ilmausta ”pääsisältö” myös tässä yhteydessä; siis ”kristillisen opin pääsisältö”. Sana ”kristillinen” molemmissa näin lähekkäin olevissa ilmauksissa liittää ne mielestäni helposti toisiinsa. Kun asioista tässä puhutaan vielä siten, että viittauskohteena on jokin sanapari . (”…Se [SM: siis vanhurskauttava usko] ei ole koko kristillisen opin ja elämän sisältö…) tulee vaikeudeksi se, ettei ole varmaa, kumpaan sanaan – oppi vai elämä – ilmauksella ”vanhurskauttava usko” viitataan. Vai viitataanko ehkä molempiin?

 

Huomaamme, että lukiessamme tämäntapaista tekstiä, meidän on vanhurskauttamista silmälläpitäen oltava hyvin tarkkoja ja eriteltävä asiat huolellisesti. Mannermaankin näiden tekstien sisältämiin väitteisiin on syytä ”vastata eritellysti”. Jos vastaisimme vain joko ”kyllä” tai ”ei” näihin varsin monisärmäisiin väitteisiin, voisimme joko torjua oikeitakin oppeja mahdollisten väärien ohella, tai päinvastoin, hyväksyä mahdollisia vääriä oppeja oikeiden ohella. Kumpikin virhe olisi hyvin paha.

 

Olemme puhuneet jo edellä siitä, että sana ”pääsisältö” on erimerkityksinen kuin pelkkä sana ”sisältö”. Nyt lisäksi tämän viittauskohteenakin oleva ilmaus sisältää kaksi tekijää, nimittäin ”kristillisen opin sisällön” ja ”kristillisen elämän sisällön”. Kaikkiin näihin on erikseen kohdistettava arvio, joka välttämättä ei päde rinnakkaisväittämiin. Näistä lyhyistä virkkeistä siis, jos tahdomme ymmärtää ne riittävän selvästi, saamme jo neljä eri tapausta, jotka on syytä erottaa toisistaan:[iv]

 

1)Kristillisen opin sisältö

2)Kristillisen opin pääsisältö

3)Kristillisen elämän sisältö

4)Kristillisen elämän pääsisältö

 

Jokainen ilmauksen erotus näiden lausumien välillä tuo oman vivahteensa sanottuun. Tämä voi jostakusta tuntua turhankin tarkalta analyysiltä, mutta käsitykseni mukaan se on vain tarpeenmukaista asiamme käsittelyä. Ilman tällaista huolellisuutta emme voi riittävästi ymmärtää sanotun asiasisältöä. Silloin myös arvostelumme menee helposti metsään.

 

Ottakaamme tapaukset siis yksi kerrallaan:

1) ”Kristillisen opin sisältö” on siis koko kristinoppi, vanhurskautuksineen, pyhityksineen, kolminaisuusoppeineen jne. Jos torjuisimme tästä rakkauden, tekisimme väärin, koska rakkaus on pyhitykseen kuuluva. Niinpä tarkennamme: sanoessamme, että kristillisen opin pääsisältöön ei kuulu rakkaus, emme tarkoita sitä, etteikö se silti kuuluisi kristillisen opin sisältöön uudistuksesta puhuttaessa.

 

2) ”Kristillisen opin pääsisältö” siis on mielestämme yksin usko ja vanhurskauttaminen Kristuksen sovitusteon tähden. Toisaalta tässä on eri vyöhykkeitä. Tietysti lakikin voidaan laskea mukaan kristillisen opin pääsisältöihin, koska esim. uskoa edeltää aina (ainakin aikuisen tapauksessa) lain julistus, joka saa ihmisen kaipaamaan armoa. On vain erotettava kaikkein sisin ydin, evankeliumi, ainoaksi turvautuvan uskomme kohteeksi. Tällöin asiasta tulee – ellei se tekstiyhteyden vuoksi jo muutenkin selviä – mielestäni antaa pieni selventävä lausunto, jotta väärää käsitystä lain ja evankeliumin suhteista ei pääsisi syntymään.

 

3) ”Kristillisen elämän sisältöön” taas kuuluu sekä laki että evankeliumi, sekä usko että rakkaus.

 

4) Ilmaus ”kristillisen elämän pääsisältö” taas muuttaa lausutun sävyä paljolti kohdan 2) suuntaan. Tässä on kuitenkin sitä helpommin sallittavissa rakkaus lähimmäiseen, sillä jos meihin kerran on tullut oikean lähimmäisrakkauden (agapeen) alku uskon seurauksena, tämä rakkautemme luonnollisesti ei ajattele ennen kaikkea omaa pelastustaan, johon usko on ratkaisu, vaan yksinomaan lähimmäisen parasta. Näin ollen ihmisessä olevan rakkauden pääsisältönä on lähimmäisen hyvä, mutta uskon pääsisältönä Kristuksen ansio ja Jumalan syntisiin kohdistuva rakkaus. Onhan näet itse uskokin osa kristillistä elämää.

 

Näiden rinnalla ilmaus ”vanhurskauttamisopin pääsisältö” taas ei siedä lainkaan ihmisen rakkautta. Vanhurskauttamisopin pääsisältö epäilemättä on Kristuksen sovitusteko. Mutta tässäkin on syytä korostaa väärinkäsityksen välttämiseksi, että jos rakastavaa persoonaa vaihdetaan, rakkaus kyllä kuuluu vanhurskauttamisopin pääsisältöönkin. Tällöin tarkoitetaan Jumalan rakkautta: ”…me uskomme sen rakkauden mikä Jumalalla on meihin” (1. Joh 4:16). Tässä yhteydessä voi esiintyä ehkä sellaistakin ajatusharhaumaa, että kun puhutaan sinänsä oikein forenssisesta (so. oikeudellisesta eli ”juridisesta”) vanhurskauttamisnäkemyksestä, voi tästä tulla myös vääriä mielikuvia. Sana ”juridinenhan” tuo mieleen juristit ja oikeudenkäynnin. Oikeudessa taas armolla ei tavallisesti ole sijaa; kaikki tuomitaan heltymättä lain mukaan. Lisäksi sanasta ”juridinen” helposti tulee mieleen lakikirja ja sen ”kimurantit” ilmaukset, kirjaimellisuus, tunteettomuus, tunteiden syrjään paneminen jne. Tuomarihan ei tuomitessaan voi laskea mitään tunteensa varaan, vaan hänen on ennen kaikkea käytettävä ”kylmää järkeä”.

 

Tällaisen rinnalla tuntuu katoavan helposti ajatus Jumalan rakkaudesta, jonka osoitusta armokin on. Jumalahan on ”rakastava Isä”, siis kuin sukulaisemme, jolta tavataan odottaa lämpöä ja ymmärtäväisyyttä, meitä ihmisiä – hänen ”lapsiansa” – kohtaan. Tästä syystä on syytä välillä voimakkaastikin korostaa, että ilmausta ”juridinen” ei ole tarkoitettu tätä rakastavan Isän ajatusta vastaan, eikä se ole ristiriidassa tällaisten Raamatussa olevien ”ihmisläheisempien” ilmausten kanssa. Sanalla juridinen tarkoitettaneen tässä yhteydessä yleensä ennen kaikkea sitä, että itse tuomio on vanhurskaaksi julistamista, jolloin se tapahtuu Jumalan mielessä eikä edellytä ihmisen olemusta koskevia arvostelmia tai ihmisessä tapahtuvaa ontologista (ts. olemusta koskevaa) muutosta. Tämä vanhurskaaksi julistaminen ei kuitenkaan vanhurskauttamisessa lopulta tapahdu lain kautta, vaan Jumalassa olevan rakkauden eli armon kautta. ”Tuomio” – paremmin sanoen siis tietysti armahdus, anteeksianto – ei vielä sisällä ns. vanhurskaaksi tekemistä, vaikka sen seurauksena aina onkin ihmisen uudistus, vanhurskaaksi muuttuminen, jota voidaan kutsua myös vanhurskaaksi tekemiseksi.

 

Jos sanaa ”vanhurskauttaminen” kuitenkin poikkeuksellisesti käytetään myös vanhurskaaksi tekemisen sisältävänä, on mielestäni tarpeellista voimakkaasti korostaa, että tässä tarkoitetaan laajempaa vanhurskauttamis-sanan merkitystä kuin yleensä. Siis sitä, että suppeammassa merkityksessä tapahtuvan vanhurskauttamisen seurauksena ihminen myös tulee alkavasti osaksi vanhurskaaksi. Ellei tätä selvennystä tehdä, on vaarana, että asia kääntyy päälaelleen; että Jumala esim. ensin tekee ihmisen vanhurskaaksi (vaikkapa vain alkavastikin) ja sitten, tämän perusteella lukee vanhurskaaksi, ts. julistaa hänet tämän ihmiseen synnytetyn vanhurskauden alun tai rakkauden alun perusteella tai sen kautta vanhurskaaksi.

 

Tämä olisi mielestäni lainomainen näkemys. Olisihan siinä rakkaus, koska se olisi ennen vanhurskaaksi julistamista, vastaanottamassa tätä suppeammin käsitettyä vanhurskauttamista. Uskon ”tyhjässä kädessä” olisikin rakkauden ”raha”, ja tapahtuma saisi kaupankäynnin luonteen. Sillä rauha tai rauhattomuushan syntyy juuri suppeasti käsitetyn vanhurskauttamisen perusteella. Jumalan sisimmässä tapahtuva vanhurskaaksi arvosteleminen ja julistaminen merkitsee luonnollisesti pelastusta sekä palkinnon ja rangaistuksen poistumista. Ja juuri rangaistus eli Jumalan viha meidät saa rauhattomaksi. Siispä tämän vihan poistuminen – minkä synonyyminä[v] voimme pitää vanhurskaaksi julistamista – on tärkein rauhan syntymisen syy mielessämme. ”Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room. 8:31) ”Koska me nyt olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, on meillä rauha Jumalan kanssa…” (Room. 5:1).

 

Tästä syystä on syytä pitää varsinaisena vanhurskauttamis-sanan sisältönä Raamatun itsensä sille antamaa merkitystä, vanhurskaaksi julistamista.

 

Vielä tarkennan, että vanhurskauttamisopin sisältö ilman lisämääreitä on vain usko ja Kristus. Laajasti puhuen vanhurskauttamisoppi kuvannee myös lain tuottamia peljästyksiä, jotka vasta tekevät ihmisen armoa kaipaavaksi. Samoin on itse vanhurskauttamisopista puhuttaessa syytä joskus selittää miten rakkaus liittyy vanhurskauttamiseen; sehän on sen tai uskon seuraus. Ellei tällaista selittämistä tehdä, voi syntyä vääriä käsityksiä tai jäädä pahoja epäilyjä oppimme raamatullisuudesta. Koska Raamattu kerran puhuu myös rakkaudesta, on juuri siksi syytä selittää nämä kohdat vanhurskauttamisopistakin puhuttaessa, että ne eivät ole vanhurskauttamisen ehto jne. Muuten ihminen voisi ajatella, että me emme ole saaneet näitä kohtia sopimaan oppirakennelmaamme lainkaan, ja tällöin hän voisi luulla meitä epäraamatullisiksi. Olisimme kuin huonoja kelloseppiä, jotka tyytyväisinä osoittavat valmista tuotetta, mutta pian havaittaisiin, että vieressä onkin kasa alun perin kelloon kuuluneita osia. Tämä synnyttäisi tietysti aiheellisia epäilyjä kootun kellon toimivuutta kohtaan. Myös vanhurskauttamisoppi itse vaatii rakkauden ja pyhityksen käsittelyä tässä ”pois-selittävässä” mielessä. Joskaan kristilliset hyvät teot eivät siis kuulu vanhurskauttamisen opinkohtaan, kuuluvat ne silti kristilliseen elämään, joka on laajempi käsite kuin vanhurskauttaminen tai vanhurskauttamisoppi.

 

Termi vanhurskauttaminen taas on vanhurskauttamisoppia suppeampi. Vanhurskauttaminen sisältyy itsekin luonnollisesti vanhurskauttamisoppiin. Se muu, mikä vielä sisältyy vanhurskauttamisoppiin, ei enää sisälly välttämättä itse vanhurskauttamiseen, joka on siis Jumalassa tapahtuva akti, Jumalan ”mielenliike”, vanhurskaaksi julistaminen tai myös anteeksianto ja vanhurskaaksi lukeminen.

 

Emme myöskään voi puhua ikään kuin samana asiana Mannermaan tekstissä olevista kristillisestä elämästä ja vanhurskauttavasta uskosta. Erotus on tässä käsiteltävän aiheemme kannalta mitä tärkein. Sekä rakkaus että usko voidaan kyllä hyväksyä kristillisen elämän sisällöiksi, muttei vanhurskauttavan uskon sisällöksi. Luther erottaa nämä termit käsitteellisesti jyrkästi toisistaan, ja sanoo niiden sekoittamisen olevan hyvin vaarallista. Osaa ja kokonaisuutta ei saa etenkään tässä yhteydessä sekoittaa[vi]. Jos puhumme ”kristillisestä elämästä” samana asiana kuin ”vanhurskauttamisesta”, seurauksena on väistämättä esimerkiksi se, että kun torjumme rakkauden vanhurskauttamisesta, torjumme sen samalla myös kristillisestä elämästä. Sellainen olisi suuri erehdys. Tämä olisi väärää ja jopa kohtalokasta asioiden yhdistelyä. Osaan tarkoitettu sovelletaan tässä kokonaisuuteen. Tällöin meitä voitaisiin syyttää esim. kaikkien hyvien tekojen vastustajiksi, antinomilaisiksi eli lain kumoajiksi.

 

Edellä oleva kanta, jonka myös Mannermaa tekstissään torjuu muiden mukana, antaa olettaa että on opinsuunta tai suuntia, jotka väittäisivät tällaista. Tämä onkin varmaan totta. Jos kuitenkin nyt ryhdymme ilman edellä käynyttä tarkkaa erittelyä ”summassa” tai ”niputtaen” kritisoimaan käsiteltävänä olevaa sitaattia, voi helposti tulla se harha, että mekin opettaisimme joka suhteessa kuten Mannermaan torjumassa kannassa esitetään. Vaihtoehtoisesti, jos torjumme itsekin Mannermaan torjuman opetuksen alamme näyttää Mannermaan tässä esitetyn käsityksen kannattajilta. On siis tärkeätä jaotella asiat oikein ja eritellä tarkasti se mitä torjutaan ja mitä ei. Tähänhän edellä pyrimme.

 

Mikäli Mannermaan tarkoitus on esim. väittää että ne, jotka eivät hyväksy rakkautta vanhurskauttamisoppiin sisälle, torjuisivat sen myös kristillisestä elämästä, on tähän huomautettava, ettei sellainen ole ainoa tapa torjua ihmisen rakkaus vanhurskauttamisesta. Tällaisen väärän käsityksen syntymiseksi on tärkeää korostaa yhä uudelleen, ettei ole suinkaan ainoa tapa sisällyttää rakkaus kristilliseen elämään sellainen, että se samalla sisällytetään vanhurskauttamisen opinkohtaan.

 

Lakia ei näet kumota sillä tavoin, että uskova ei tekisi missään mielessä hyviä tekoja ja osoittaisi rakkautta. Useat raamatunkohdathan osoittavat, että usko lahjoittaa myös rakkauden. Tämä on Lutherinkin selvä kanta. Ajautuisimme täten näitä vastaan ja olisimme epäraamatullisia. Koska kuitenkin teemme mainitun erottelun eri ilmauksien välillä kristillisen elämän pysyessä eri asiana kuin vanhurskauttaminen, pitäydymme näin sekä Raamatussa että evankelisessa opinkannassa. Säilymme näin myös siinä oikeassa opissa, missä itse vanhurskautus tapahtuu yksin uskosta eikä lainkaan rakkaudesta.

 

Rakkaus uskon osana Mannermaan Luther-tulkinnassa

 

Palatkaamme Mannermaan teksteihin. Johtuen jo käsittelymme esiin tuomista tekstin sisältämistä epätarkkuuksista, on lainausta lukiessa kokemus helposti kuin vanhassa talossa jossa vetää, mutta ei osata sanoa, mistä nimenomaan. Joka nyt haluaa, että uskonpuhdistajien hellimä ”vanhurskauttaminen yksin uskosta” säilyisi, ja näin lain teot rakkauden kautta suljettaisiin ulos vanhurskauttamisesta, jää sitaattimme äärellä epävarmuuteen siitä, onko asia näiden Mannermaan väitteiden hyväksymisen jälkeen enää säilynyt.

 

Tosiasiassa Mannermaa käyttää lopulta läsnä olevan Kristuksen ja union ajatustaan käytännössä lain tuomiseen vanhurskauttamiseen. Tämän katson olevan oikeutettu ilmaus, mikäli voin osoittaa Mannermaan sisällyttävän rakkauden itse vanhurskauttavan uskon käsitteeseen. Rakkaushan on ”lain täyttymys”. Koetan osoittaa tämän seuraavassa ensin Mannermaan teoksista ottamillani lainauksilla, joista asia on pääteltävissä aukottomasti, vaikka sitä ei suoranaisesti ja yksinkertaisin sanakääntein ilmaista. Tämän jälkeen käsittelemme Mannermaan asiaa koskevan eksplisiittisen lausuman kehitystä hänen teoksessaan Kaksi rakkautta.

 

Teoksessaan In ipsa fide Christus adest Mannermaa toteaa Lutheriin vedoten, miten Kristus ja ihminen ovat uniossa ’yksi ainoa persoona’:

 

IPSA 42: ”Uskonpuhdistaja käyttää unio-ajatusta usein juuri polemikoidessaan skolastista vanhurskauttamiskäsitystä vastaan. Persoonien yhdistymisen ajatus sisältää siis jotakin itse reformatorisen käsityksen olemuksesta. Niinpä Luther lausuu: (alaviite 40: Luther/ WA 40, 1, 285, 24-286, 20): ”Uskosta sitä vastoin on opetettava oikein: uskosi välityksellä yhdyt Kristukseen siten, että sinusta ja hänestä tulee ikään kuin yksi persoona, jota ei voida jakaa, vaan joka alituisesti häneen liittyneenä lausuu: olen niin kuin Kristus, ja että Kristus vuorostaan lausuu: minä olen kuin tuo syntinen, koska hän riippuu minussa kiinni ja minä hänessä. Sillä me olemme yhdistyneinä uskon välityksellä yhdeksi lihaksi ja luuksi, niin kuin sanotaan efesolaiskirjeen 5. luvussa: ’Me olemme hänen ruumiinsa jäseniä, hänen lihastansa ja hänen luistansa’, joten tämä usko liittää yhteen Kristuksen ja minut paljon lujemmin, kuin aviomies on liittyneenä vaimoonsa. Usko ei siis ole toimeton kvaliteetti…”

 

Mannermaa tulkitsee sitten, että meidät vanhurskautetaan juuri tämän läsnä olevan Kristuksen tähden, jonka usko lahjoittaa meihin.

 

IPSA 53-54: ”Meitä ei vanhurskauteta minkään meistä itsestämme peräisin olevan tähden, vaan Kristuksen tähden, joka uskossa on meissä.” (Lihav. SM).

 

Myös sana ‘pelastus’ kytketään tähän samaan läsnä olevan Kristuksen yhteyteen:

 

IPSA 21: ”...Pelastus on osallisuutta Kristuksen persoonaan.” (Lihav. SM).

 

IPSA 43: ”Uskovan ja Kristuksen persoonat muodostuvat uskossa yhteydeksi, jota pelastuksen menettämisen uhalla ei saa erottaa (lihav. SM).

 

Tämä viimeksi mainittu asia on kerrottu IPSA:n luvussa D, ”Kristus ja uskova yhtenä persoonana (quadem una persona)” (ks. IPSA 40). Tästä syystä tulkitsen, että myös tämä virke, joka puhuu Kristuksen ja uskovan yhteydestä, jota ei ”pelastuksen menettämisen uhalla” saa erottaa, puhuu samasta asiasta: Kristus ja uskova on pidettävä yhtenä persoonana juuri siksi, että hänellä olisi pelastukseen ja vanhurskauttamiseen vaadittavat Kristuksen ”hyvät”, kuten rakkaus ja vanhurskaus, jotka usein esitetään samassa luettelossa mm. pelastuksen ja elämän kanssa Lutherilla. Tämä tulkinta nostetaan Sovinnonkaavaa vastaan (IPSA 13), joka opettaa että inhabitatio Dei [Jumalan asuminen ihmisessä] on vain uskonvanhurskauden seuraus. ”Lutherin teologiassa taas vanhurskauttamisen ja Jumalan uskovassa asumisen suhde on epäilemättä määritelty toisin” (IPSA 13). Tässä tarkoitetaan Sovinnonkaavan sitä lausumaa, missä Jumalan sydämessä asuminen ei ole se vanhurskaus, josta Paavali puhuu, vaan Kristuksen ansio ristillä.  Sitten, teoksessaan Kaksi rakkautta, Mannermaa sanoo:

 

2RAK 80-81: ”Lähdettäessä siitä että Jumalana oleminen merkitsee antamista eikä vastaanottamista, Kristuksena oleminen on antavana olemista.” (Lihav. SM).

 

’Kristuksena olemisen’ näen synonyyminä sille, että Kristus ja kristitty ’ovat yksi persoona’. Onhan juuri kristitty Kristuksena edellisessä sitaatissamme. Yhtenä persoonana oleminen taas esitetään Mannermaan tekstissä pelastukseen liittyvänä, kuten edellä osoitettiin. Eli: Usko on ennen kaikkea väline, jolla Kristus saadaan sydämeen. Tämä Kristus joka uskossa on, on sitten ontologisesti pelastus, vanhurskaus, suosio ja lahja. Voimme nyt yhteenlaskuperiaatteella, syllogismin tapaisesti suorittaa edellä olevien Mannermaan kannanmäärittelyjen avulla päätelmän:

  

’Ylälauseet’eli ’premissit’: Uskolle on ominaista, että:

 

1) Kristus on minussa eli ’olen Kristus’.

2) Minut vanhurskautetaan Kristuksen tähden, joka uskossa on minussa.

3) Kristuksena oleminen on antavana olemista.[vii]

 

Johtopäätös:

 

4) Siispä minut vanhurskautetaan antavana olemisenikin tähden, rakkauteni tähden

 

Johtopäätös tarkoittaa siis, että Mannermaan voidaan tulkita edellä olevien sitaattien perusteella opettavan näin. Mannermaa ei kylläkään kovin suoraan tuo tätä aina esille. Mielestäni edellä kuvatussa tulkinnassa on väärin se, että 1) Uskon luoma asia tuodaan vanhurskauttamisen perustaan, asiaksi jonka tähden meidät vanhurskautetaan. Tämä synnyttää väistämättä epävarmuuden kehän, jossa ihminen koettaa tirkistellä, onko itsessä tuota sydämen Kristusta vai ei – hän ei voi olla siitä varma, koska se on uskon synnyttämä asia. Usko taas on epävarma, koska sitä ei omalle kohdalle ole luvattu sanassa (ei ole esim. sanottu: ”Sinä, se ja se, ehdottomasti uskot”). 2) Läsnä oleva Kristus toimii arvioitavassa mallissa, kuten nähdään, lopulta myös ”salakuljetussäkkinä”, jolla rakkaus ympätään uskon osaksi. Tämä on vastoin Lutherin kaikkia intentioita ja on suoraan ja mitä useimmissa kohdin hänen tuomitsemansa kanta. Ajatus on täysin lainomainen ja johtaa auttamatta lain ja evankeliumin sekoittamiseen.

 

Luulen, että on ihmisiä, jotka esim. ovat valmiita hyväksymään union ja läsnä olevaa Kristusta koskevan Mannermaan opetuksen puolen hänen Luther-tulkinnastaan korjauksena vallinneeseen teologiseen linjaan kirkossamme. Mutta nämä samat ihmiset eivät välttämättä ole tajunneet tämän opetuksen välttämätöntä johtopäätöstä, jonka mukaan uskoon sisällytetään rakkaus juuri tämän union kautta. Sittemmin he ovat erkaantuneet Mannermaan näistä ”eetillisistä johtopäätöksistä”, jotka johtivat lopulta siihen, että mm. Suomen evankelis-luterilainen kirkko saattoi allekirjoittaa ekumeenisen asiakirjan, Yhteisen Julistuksen vanhurskauttamisopista, roomalaiskatolisen kirkon kanssa.

 

Edellä on mielestäni osoitettu, että Mannermaan Luther-tulkinta sisältää ajatuksen uskoon sisällytettävästä rakkaudesta. Tämä oli tosin ikään kuin ”kaivettava esiin” hänen tekstimateriaalistaan. Asia on kyllä aukottomasti todistettavissa, mutta monille, jotka lukevat Mannermaata vain pinnallisesti, se ei välttämättä valkene heti kirkkaaksi asti. Mannermaa sanoo kuitenkin myös eksplisiittisesti (eli suorasanaisesti) että uskoon sisältyy rakkaus: (Kaksi rakkautta, 2. painos, s. 107 (Luku VII ”Rakkaus Jumalaan”): 

 

”Edellä kuvattu puhdas Jumalan rakastaminen ei Lutherin teologiassa irtaudu uskosta. Päinvastoin: itse puhtaan Jumalan rakastamisen määritykseen kuuluu usko. Puhdas rakkaus Jumalaan on sellaista joka pitäytyy ’Jumalan rakkauteen’, vaikka se on kätketty päinvastaisuuden verhon taakse ja jonka siis vain usko voi nähdä, ts. usko eli ‘tieto joka ei tiedä mitään’. Puhdas usko sisältää juuri puhtaan rakkauden Jumalaan.” (Allev. ja lihav. SM).

 

Mannermaa näyttää lopulta – leikiteltyään aikansa monimutkaisilla, epätäsmällisillä ja moniselitteisillä ilmauksilla, jotka mahdollistavat rakkauden uskon osana, mutteivät aina selvästi edellytä sitä – päätyneen siihen, että rakkaus sisältyy uskoon.[viii] Vanhurskauttamisopissa ei riitä, että puheemme voidaan ymmärtää oikein. Meidän on koetettava valita sanamme ja ilmauksemme myös niin, ettei meitä voida ymmärtää väärin. Ei siis riitä, että koetetaan puolustaa Mannermaata sillä, että hänen ilmauksensa vaikkapa uskon ja rakkauden suhteista mahdollistavat usein ja edellä myös oikean tulkinnan. Kysymys tässä on myös lausumien useuksista ja määristä. Jokunen epäselvä ilmaus jää väistämättä kaikkien teksteihin jotka kirjoittavat paljon. Yksi epäselvyys jollain sivulla ei vielä välttämättä ole osoituksena opillisesta harhaumasta. Mutta jos joku jatkuvasti valitsee puhetapansa ja käsitteensä moniselitteisesti, on tämä useimmiten oire myös taustalla olevasta häiriöstä itse asiaa koskevassa opinkäsityksessä. Tällainen teksti sallii väärän käsityksen syntymisen ja säilymisen myös lukijassa. Vaikka yksikäsitteisesti vääriä ilmauksia löytyisikin puheestamme vähän, on myös jo se harhauttavaa, että jatkuvasti kieltäydymme tarkentamasta hämäriä ja kaksiselitteisiä ilmauksia vanhurskauttamisopista puhuessamme. Tällöinhän rakkaus tulee mukaan siihen välineeseen mikä vastaanottaa yleisen armon Jeesuksessa Kristuksessa. Uskon kädessä onkin antavaa rakkautta, ”rahaa”, ja armon yksinomaisuus Jumalan puhtaasti antavana Isän rakkautena on näin mennyttä.

Tässä Mannermaa sanoo siis suoraan ja rivien kohdalla sen, minkä hänen edellä olleet ja monet muutkin moniselitteiset lausumansa mahdollistavat. Rakastava persoona on tässä selvästi ihminen (”…rakkauden Jumalaan”). On mielenkiintoinen yksityiskohta, että ko. luku puuttui kirjan 1. painoksesta vuodelta 1983. Mannermaa kertoo 2. painoksen esipuheessaan aihetta käsittelevän luvun (ja tämän kohdan sen mukana) puuttuneen 1. painoksesta ”teknisistä syistä”. Tuntuiko Mannermaastakin aluksi, että tämä olisi ajankohtaan nähden liian ”raflaava” väite?

Kaksi rakkautta -teoksen (1983) alkupuolella näyttää vielä siltä, että Mannermaa opettaisi Jumalan yksipuolista antavuutta ja tuomitsee ihmisen antavuuden jumalasuhteessa ”kunnian teologiana”. Asiassa on siis Mannermaalla eri vaiheita ja näkemyksen kehittymistä. Edellä mainitun teoksen viimeisen luvun historia on mielenkiintoinen ja varsin monivaiheinen. Vuoden 1983 ensimmäisessä painoksessa sitä ei siis vielä lainkaan ollut. Vuosina 1984 ja 1992 se julkaistaan erillisenä. Luku on kirjan ”Paralleeleja” (1992) yhtenä kirjoitelmana otsikolla ”Rakkaus Jumalaan Lutherin teologiassa” (PRL 42–51). Lainaamme tähän täsmälleen edellistä vastaavan jakson kuin edellä Kaksi rakkautta -teoksesta, jolloin muutos näkyy selvästi (PRL 46):

 

”Edellä kuvattu puhdas Jumalan rakastaminen ei Lutherin teologiassa irtaudu uskosta. Päinvastoin: itse puhtaan Jumalan rakastamisen määritykseen kuuluu usko. Puhdas rakkaus Jumalaan on sellaista joka pitäytyy ’Jumalan rakkauteen’, vaikka se on kätketty päinvastaisuuden verhon taakse ja jonka siis vain usko voi nähdä, ts. usko eli ‘tieto joka ei tiedä mitään’. Puhdas usko sisältää juuri puhtaan Jumalan rakkauden[ix]” (Lihav. SM).

 

Luku lienee ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1984 Pauli Annalan toimittamassa teoksessa Elevatis oculis. Studia mystica in honorem Seppo A. Teinonen. Näin ollen sen historia on ainakin nelivaiheinen. Paralleeleja-teoksen ja Kaksi rakkautta -teoksen toisen painoksen välillä tapahtuu lopulta ratkaiseva muutos, jossa ihmisen rakkaus ensimmäistä kertaa sisällytetään selkeillä ja yksikäsitteisillä ilmauksilla itse uskoon.

 

Monelle on ymmärrettävästi voinut olla vaikeaa pysyä kaikissa käänteissä mukana. Asiassa tapahtuu selvä siirtymä vuosien 1992 ja 1995 välillä. ”Jumalan rakkaus” joka sisällytettiin uskoon muuntuu ilmaukseksi ”rakkaus Jumalaan”. Rakastavan persoonan vaihdos on näin ollen selvä. En voi pitää tätä sattumana, sillä Kaksi rakkautta -teoksen toinen painos ilmestyy vain vähän aikaa ennen evankelis-katolisen dialogin loppuvaiheen käynnistymistä. Dialogin lopputuloksena on Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta, jossa rakkaus sisällytetään uskoon juuri Mannermaan esittämässä muodossa (YJ, kohta 25):

 

”…Ihminen panee luottamuksensa Jumalan armolliseen lupaukseen vanhurskauttavassa uskossa, johon sisältyy sekä toivo Jumalaan että rakkaus häneen...”

 

Yhteinen Julistus siis sisällyttää uskoon rakkauden Jumalaan juuri samoin, kuin Mannermaakin edellä teki, nimittäin Jumalaan kohdistuvana rakkautena. Nyt ilmaukset ovat lisäksi mahdollisimman selviä sikäli, että puhutaan yksikäsitteisesti nimenomaan vanhurskauttavasta uskosta[x]. Tämä lienee ollutkin katolisille kynnyskysymys. Mannermaa tiettävästi hyväksyy Yhteisen julistuksen. Siis hän myös hyväksyy siinä esitetyn rakkauden nimenomaan vanhurskauttavan uskon rakenneosana[xi]. ”Rakkaus Jumalaan” on muuten ilmaus, joka sisältää sen, että rakastava persoona on ihminen. Tällöin on oikein sanoa, että tässä näkemyksessä on kyse juuri ihmisen rakkaudesta[xii]. Asia tapahtuu Yhteisessä julistuksessa vielä Mannermaan Luther- tulkintaan sopivasti, Kristuksen läsnäolon kautta:

 

YJ VI: 4.3 Vanhurskauttaminen uskon kautta ja armosta, kohta 26, ”luterilainen erityiskorostus”: ”l…Jumalan rakkaudesta, joka lahjoitetaan ihmiselle vanhurskauttamisessa, kasvaa elämän uudistus. Vanhurskauttaminen ja uudistus kuuluvat yhteen uskossa läsnä olevan Kristuksen kautta” (lihav. SM).

 

YJ V: 4.2. ’Vanhurskauttaminen syntien anteeksiantamisena ja vanhurskaaksi tekemisenä’; Kohta 22, ”yhteisesti lausuttu” kohta: ”Me tunnustamme yhdessä, että…Kun ihminen on uskossa osallinen Kristuksesta, Jumala ei lue hänelle hänen syntejään ja vaikuttaa Pyhän Hengen kautta hänessä toimivaa rakkautta. Jumalan armollisen toiminnan kahta puolta ei saa erottaa toisistaan. Ne kuuluvat siten yhteen, että ihminen on yhdistetty uskossa Kristukseen, joka persoonassaan on meidän vanhurskautemme (1. Kor 1:30); sekä syntien anteeksiantamus että Jumalan pyhittävä läsnäolo” (lihav. SM).

 

Jo vuonna 1990, viisi vuotta Kaksi rakkautta -teoksen toista painosta aiemmin, Mannermaa on koettanut sisällyttää rakkauden Kristuksen sydämessä asumisen ja union kautta myös itse vanhurskauttamisoppiin. Tämä tapahtui Jörg Baurin artikkelin Einig in Sachen Rechtfertigung?  vuoksi Teologisessa Aikakauskirjassa julkaistussa kirja-arvostelussa. Tähän Baurin kirjaan, jossa tämä kritisoi silloista ekumeenista dialogia, Mannermaa kirjoitti vastineen ”Evankelis-katolinen dialogi umpikujassa?” Siinä hän toi Baurin kirjan synnyttämään ekumeeniseen ongelmaan ratkaisuksi juuri unio-käsityksensä ja sisällytti läsnä olevan Kristuksen ja union kautta ihmiseen tulevan rakkauden ”vanhurskauttamisen konstitutiiviseksi tekijäksi” (Emt. s. 429. PRL 160):

 

”Tämän vastakkaisuuden (SM: fides charitate formatan eli ”rakkaus uskon muotona” ja Christus forma fidein, eli ”Kristus uskon muotona”) selkeä tunnustaminen ei kuitenkaan saa peittää sitä tosiasiaa, että rakkaudella on merkittävä osa myös luterilaisessa ”Christus forma fidei” -mallissa. Jos Kristuksen ja uskovan unio on vanhurskauttamisen konstitutiivinen tekijä, osallisuus Kristukseen merkitsee myös osallisuutta ‘jumalalliseen luontoon’ joka on rakkaus. Lutherin teologia voidaan nähdä johdonmukaisena rakkauden teologiana. Tämä rakkauden teologia on vielä käyttämätön ekumeeninen pääoma” (lihav. SM).

 

Vuonna 1992 Mannermaa sanoo myös vanhurskauttavan uskon suhteen, että se ja ihmiseen syntyvä rakkaus kuuluvat ”erottamatta yhteen” (PRL 48):

 

”…ja Hänen (SM:Jumalan Henki) rakkautensa herättää meissä rakkauden. Vanhurskauttava usko ja puhdas, yksin Jumalan hyvyyteen perustuva rakkaus kuuluvat näin erottamatta yhteen.”

 

Juuri vanhurskauttavan uskon yhteyteen kuuluu Mannermaan selitys uskon ja rakkauden suhteesta, jossa hän käyttää Lutherin vertausta orjasta, vedestä ja ruukusta. Olen jo aiemmin osoittanut miten Mannermaalla Kontrapunkteja -teoksessa vuodelta 1980 oli tässä epätarkkuus. Mannermaa sisällytti rakkauden (Pyhän Hengen ja Jumalan olemuksen kautta) uskoon Lutherin vertauksen avulla. Itse Lutherin vertauksessa ”täytettävä” asia ei kuitenkaan ollut uskoa symboloinut ruukku, vaan laki. Se täytettiin kahdella tavalla: rakkaudella, jolloin rakkaus oli kuin vesi, joka täytti ruukun itsellään. Uskoa kuvaava orja taas täytti myös ruukun, mutta toisin kuin vesi, hän täytti ruukun, ei itsellään eikä itse ruukkuun mennen, vaan vedellä, siis käyttämällään ruukun täyttöaineella[xiii].

 

Näin ollen olemme osoittaneet, että Mannermaan Luther –tulkinnasta on vedettävissä se johtopäätös, että vanhurskauttava usko sisällyttää itseensä rakkauden. Tämä on kuitenkin Lutherin ja Tunnustuskirjojen jyrkästi torjuma käsitys. Mannermaan perusvirheenä näyttää olevan se, että hän ajattelee Lutherin torjuvan vain väärän ja itseään etsivän rakkauden vanhurskauttamisesta ja uskosta. Sen sijaan oikea rakkaus ja sen synnyttämät teot, jotka Kristuksen läsnäolo vaikuttaa, olisivat vanhurskauttamisen konstitutiivinen [perustava] tekijä tai puhtaaseen uskoon sisällytettävä asia. Tämä Mannermaan näkemys näkyy selvästi seuraavasta sitaatista (KP 167):

 

”... rakkaus ei ole pelkästään ihmisen omaa todellisuutta - jolloin se olisi ”lain teko”-, vaan ontologisesti ”absoluuttista”, ts. ”Jumalan olemuksen välitöntä vuodatusta ja heijastusta”, jonka on inkarnoiduttava konkreettisissa rakkauden teoissa.” (lihav. SM).

 

Eli siis: vain ihmisen omana todellisuutena käsitetty rakkauden teko on Mannermaan mukaan lain teko. Siispä on pääteltävissä, että kristologinen rakkaus ja ulkonainen teko eivät Mannermaan mukaan ole lain teko. Lutherin mukaan kuitenkin myös uskon jälkeen tulevat oikeat rakkauden teot ovat lain tekoja, ja siis lain täyttämistä. (GAL 157):

 

”Jos siis ollaan tappamatta, aviota rikkomatta jne., tapahtui se sitten luonnon vaatimuksesta, inhimillisen kyvyn aikaansaannoksena, vapaasta tahdosta tahi Jumalan lahjan tahi Jumalallisen voiman varassa, se ei se sittenkään vanhurskauta.” ”...Vielä edelleen: lain tekoja saattaa ilmaantua joko ennen vanhurskautusta tahi vanhurskautuksen jälkeen. Pietari, Paavali ja kaikki kristityt tekevät lain tekoja vanhurskautuksen jälkeen, mutta he eivät niistä tule vanhurskaiksi” (Lihav. SM).

Kohdasta näkyy selvästi, miten Pietari, Paavali ym. eivät tulleet vanhurskaaksi tekemiensä oikeiden hyvien tekojen ansiosta (vaikka ne tietysti johtuivat Kristuksen asumisesta heissä ja olivat näin myös kristologisia) vaan sen sijaan uskon kautta ja armosta.

 

Mutta jos rakkaus ja teot ovat lain täyttämistä, niiden mukaan tuominen uskoon, vanhurskauttamisen vastaanottamisen välineeseen, tuo itse teot ja siten lain uskoon ja evankeliumiin mukaan. Tämä taas on lain ja evankeliumin mitä selvintä sekoittamista, minkä Luther tunnetusti tuomitsee. Vai eikö ole armon ja lain sekoittamista, että lain teot tuodaan uskoon mukaan, joka on armon vastaanottamista? Tällöinhän lain teot ovat mukana armoa vastaanottamassa, jolloin armo ei enää ole armo, kuten Paavali sanoo. ”Jos valinta on armosta, ei se enää ole teoista”. Mutta jos teot pidetään vanhurskauttamiskuviossa mukana, kuinka ”se ei enää ole teoista”? Onhan se ainakin hiukan teoista tällöin, eikä olisi oikein sanoa: ”Se ei enää ole teoista”! Otamme lopuksi vielä pari Lutherin sitaattia, jotka selventävät tekojen, rakkauden ja uskon suhdetta (GAL 327):

 

”Yhtä kauaksi siis kuin ovat erotetut toisistaan laki ja lupaus, yhtä kauaksi ovat erotetut usko ja teot, vaikka selittäisit tekojen suorittamisen jumaluusopilliseenkin tapaan. Paavali on näet tekemisissä aivan erikoisen asian kanssa: hän tähdentää ”teon” ja ”uskon” erotusta, pitääkseen erillään rakkauden ja uskon ja selittääkseen uskon vanhurskauttavan sillä lailla, että laki, täytettiinpä sitä siveysopillisessa mielessä tahi jumaluusopillisesa mielessä tahi jätettinpä se kokonaan täyttämättä, ei myötävaikuta ensinkään mitään vanhurskautuksen aikaansaamiseksi” (lihav. SM).

 

Mannermaa kertoi edellä Lutherin kantana, miten teot, jotka johtuvat Jumalan olemuksesta, jonka tulee inkarnoitua teoissa, eivät olisi lain tekoja. Luther kuitenkin torjuu myös tällaiset inkarnoituneet eli ruumiillistuneet teot vanhurskautuksesta (GAL 327):

 

”Usko siis vanhurskauttaa ja tekee eläväksi keskeymättä: eikä se kuitenkaan jää erilliseksi, toisin sanoen, toimettomaksi – ei silti, että se ei yksinäänkin pysyisi kohdallaan ja tehtävässään, koska se yksin aina vanhurskauttaa, vaan se ruumiillistuu ja tulee ihmiseksi, toisin sanoen, se ei ole joutilaana eikä joutilaaksi jää eikä jää vaille rakkautta” (lihav. SM).

 

Pakko on ihailla Lutherin sitkeyttä erilaisten harha-ajatusten torjumisessa uskon ja rakkauden suhteessa! On suorastaan hämmästyttävää, miten hänen kirjoitelmansa edelleenkin toimivat selventävinä lähes 500 vuotta niiden syntymisen jälkeen. Lutherilta löytyy siis torjuva lausuma myös tässä ruumiillistuneen uskon kautta rakkauden tekojen uskoon sijoittamisessa. Pysyyhän usko yksin vanhurskauttamisen tehtävässään, huolimatta siitä, että se synnyttää inkarnoituneita eli ruumiillistuneita tekoja. Nämäkin ovat niitä samoja lain tekoja, jotka on suljettava ulos vanhurskauttamisesta, eivät vain väärät, pelastumismielessä tehdyt teot. Onhan lisäksi selvää, että jos teot, oikeatkin, vanhurskauttavat, on vain hurskasta kuvittelua ajatella, että ihminen kykenisi vastoin tätä tosiasiaa tekemään näitä vanhurskauttavia tekoja, koettamatta pelastua niiden avulla. Edeltävistä Luther-lainauksista näkyy myös, miten ei vain tekoihin luottaminen, vaan juuri oikeat hyvät teot ja rakkaus itse on suljettava ulos vanhurskauttamisen ehdoista. Ovathan oikea rakkaus ja teot itse torjunnan kohteena näissä sitaateissa, ei niihin luottaminen.

 

Jumalan rakkauden alaspäin katsova luonne vanhurskauttamisopin ytimenä?

 

Kaksi rakkautta -teos perustuu suurelta osin ajatukseen Jumalan rakkaudesta, joka tekee sen kohteen, ihmisen, rakkauden arvoiseksi. Tämä olisi sitten armonopin keskussisältö. Luther taas sanoo Jumalan rakkauden kyllä olevan ihmistä muuttavaa ja kohdistuvan ihmiseen kuvatulla tavalla häntä muuttavana. Mutta hän sanoo myös teostensa esipuheessa vuonna 1545, että tämä ei ole kuitenkaan riittävä vanhurskauttamisopin kuvaus:

 

”Myöhemmin (SM: tornikokemuksen jälkeen) luin Augustinuksen teoksen ’Hengestä ja kirjaimesta’ missä aivan odottamattani havaitsin, että hänkin selittää samalla tavoin Jumalan vanhurskauden siksi, jolla tämä meidät pukee vanhurskauttaessaan meidät. Ja vaikka tämä vielä on epätäydellisesti sanottu eikä varsinkaan syyksi lukemisen kohdalta selitä kaikkea selvästi, olen kuitenkin nähnyt hyväksi opettaa ’Jumalan vanhurskauden’ tarkoittavan sitä, jolla meidät vanhurskautetaan” (Lihav. ja allev. SM).

 

Kaksi rakkautta -teos perustuu siis yksipuoliselle Lutherin ajattelun tulkinnalle. Jumalan alaspäin, pahaan ja rumaan katsovan rakkauden ihmistä muuttava luonne ei Lutherin omienkaan sanojen mukaan ole kaikki hänen teologiassaan. Syyksi lukemisen tematiikka on armonopin ydintä Lutherilla, Sovinnonkaavassa, ja koko luterilaisuudessa. Tämä osoittaa vakavaa puutosta Mannermaan teologiassa, sekä sen perustumista vain osaan Lutherin kirjoituksia. Kenet hyvänsä voidaan tällä tekniikalla saada opettamaan tulkittavalle kirjoittajalle vieraita painotuksia.

 

Mannermaa sanoo tähän ihmisen rakkaudelliseksi tekemisen tematiikkaan sopivasti Baur-artikkelissaan (PRL 154):

 

”Vanhurskauttamista ja pyhitystä ei voi erottaa toisistaan: Kristuksessa ne ovat yhtä.”

 

Vanhurskauttamisen ja pyhityksen erotus näkyi kuitenkin tosiasiallisesti selvänä edeltävissäkin Luther-sitaateissa, missä vanhurskauttamista seuraavat oikea rakkaus ja oikeat teot tulkittiin lain teoiksi, ja siis vanhurskauttamiseen kuulumattomiksi. Mutta ”vanhurskauttamista seuraavat” rakkaus ja teothan ovat asiallisesti sama asia kuin pyhitys. Emmehän kiistelle ilmauksista vaan tosiasioista? Ei kolminaisuusoppikaan ole Raamatun oma ilmaus, mutta se on kuitenkin siellä tosiasiallisesti. Samoin pyhitys on Lutherin teksteissä jatkuvasti tosiasiallisesti esillä, vaikka hän ei ehkä niin usein käytäkään juuri sanaa ”pyhitys”.

 

Vastineessaan Timo Laatolle (M-maa / TA 96) Mannermaa on väittänyt, että uskon perustuminen yksin armoon ei vaarannu hänen Luther -tulkinnassaan[xiv]. Kuitenkin Mannermaalta löytyy myös maininta, jossa on nähtävissä poikkeama tästä luterilaisesta ”yksin armo” -linjasta (PRL 153):

 

”Sovinnonkaavassa vanhurskauttaminen on tunnetusti vain ”suosio” (favor) tai ”armo” eli syntien anteeksiantamisen vastaanottaminen Kristuksen ansion tähden” (Lihav. SM).

 

Mannermaa oli edellä artikkelissa sanonut, että tässä kuvattu Sovinnonkaavan oppi ”poikkeaa oleellisesti” Lutherin kannasta (PRL 153). Tulkitsen siis, että Mannermaa torjuu edellä Sovinnonkaavan kannan edellä esittämässään muodossa. Tällöin hän tulee kuitenkin torjuneeksi siihen sisältyvän ”yksin armo” -linjankin, joka näkyy myös torjutussa tekstijaksossamme: ”…vanhurskauttaminen on vain …’armo’... ”. ”Vain” -sanahan voidaan nähdä sanan ”yksin” synonyyminä. Sanan ”armo” Mannermaa taas edellä tulkitsee samaksi ilmauksen ”anteeksiannon vastaanottaminen” kanssa. Siispä on toisaalta pääteltävissä, että Mannermaan mukaan Luther ei opeta ”yksin armo” -oppia! Sen väistämätön kääntöpuoli puolestaan olisi, että Luther opettaisi lain kautta saatavaa vanhurskautusta, sillä Lutherin mukaan laki on yksinkertaisesti armon vastakohta (GAL 155):

 

”Noille sanoille ’lain teko’ on annettava mitä laajin merkitys; niillä on erikoinen paino. Tämän minä sanon suruttomien ja laiskojen sofistien ja munkkien tähden: he ovat tyhmillä ja jumalattomilla selityksillään, joita eivät itsekään ymmärrä, turmelleet tämänlaiset sanat Paavalin kirjoituksissa, jopa kaikki Paavalin kirjoitukset. Käsitä siis ’lain teko’ yksinkertaisesti armon vastakohdaksi: kaikki se, mikä ei ole armoa, on lakia, joko oikeudellista, seremoniallista tahi kymmenen käskyn lakia.”

 

Kuvattu tulkinta olisi kaikkien Lutherin pyrkimysten vastainen.

 

Johtopäätöksiä

 

On havaittavissa, että Mannermaa väitetysti Lutherin kantana sisällyttää uskoon rakkauden. Tässä hän joutuu käyttämään aivan erityistä menettelyä: Hän todistelee aluksi, miten uskova ja Kristus uskon kautta muodostavat erottamattoman union. Näin kristityn ja Kristuksen persoonat ikään kuin sekoittuvat yhdeksi ja samaksi. Tämän jälkeen Mannermaa käyttää tätä ja syllogistista päättelyä hyväkseen siten, että kun ihminen uniossa ”tulee Kristukseksi”, ja kun tiedetään, että Kristus Jumalana on rakkaus, myös ihmiseen sisällytetään tätä kautta rakkaus. Tämä kaikki tapahtuu, ei vain pyhityksen vaan myös vanhurskauttamisen piirissä. Kristusta ja kristittyä ei saa ”pelastuksen menettämisen uhalla” erottaa.

 

Tämä jälkimmäinen johtopäätös ei ole ollut kaikille Mannermaan tukijoillekaan ilmeisesti aivan selvä. Mannermaan strategia on kuitenkin mielestäni jo alusta asti[xv] ollut sama. Hän on koko ajan koettanut jumalallistumis-ajatusta hyväksi käyttäen sisällyttää uskoon rakkauden[xvi]. Tässä on alusta ollut mukana myös ekumeeninen juonne[xvii]. Tämä on katolisuuden suunnasta tunnetusti suorastaan välttämätön askel ekumeniassa. Katolilaisille rakkauden sijoittaminen uskoon, tekojen ja vanhurskauttamisopin sekoittaminen on luovuttamaton oikean opin kriteeri[xviii], heidän oman oppinsa ydinasioita.

 

Jo ortodoksineuvotteluihin 1977 ja 1980 kirjoitettujen artikkelien otsikot puhuvat omaa kieltään: ”Pelastus vanhurskauttamisena ja jumalallistamisena” ja ” Usko ja rakkaus pelastuksen kannalta” (lihav SM). Tämä ”kaksiteräinen strategia”[xix] on koko ajan sisältänyt tämän saman väiteparin:

 

1) Uniossa läsnä oleva Kristus – ja tätä kautta Jumala –

yhdistyy erottamattomasti ihmiseen vanhurskauttamisen olennaisena osana ja ehtona

 

2) Edellä mainitusta yhdistymisestä väistämättä seuraa uskon ja rakkauden ja tätä kautta vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittuminen toisiinsa, jolloin ihmisen rakkaudesta tulee hänen vanhurskauttamisensa syy

 

Ilmeisesti tämä jäi monelta huomaamatta siinä ensi-innostuksessa, jota Mannermaan Luther-tulkinnan suhteen koettiin. Selkeä kannanotto ihmiseen ja uskoon sijoitettavan rakkauden suhteen tapahtui tietämäni mukaan vasta suhteellisen myöhään, vuonna 1995, Kaksi rakkautta -teoksen toisessa painoksessa. Esim. Mannermaan perusteos In ipsa fide Christus adest julkaistiin jo 1979. Aluksi, kuten edellä nähtiin, asia sanottiin monin eri tavoin, eikä vanhurskauttavan uskon yhteydessä, vaan eri usko-käsitteiden ja erilaisten, vaihtelevien ilmausten kautta, mikä esti ajatusten selkeätä seuraamista. Vasta lopulta, kuten näimme edellä, tultiin selvemmille vesille, juuri ajoissa ennen Yhteisen julistuksen käsittelyä. Ekumeeninen tilaustyö valmistui näin viime hetkessä?

 

Ei ole ihme, jos kaikki eivät ole pysyneet joka käänteessä mukana. On kuitenkin siis niin, että Mannermaan uskoon sijoitettavan rakkauden ajatus on alusta asti ollut keskeinen osa hänen teologiaansa. Jonkinlaista varovaisuutta asian selkeään esittämiseen hänellä on syystä tai toisesta selvästi ollut havaittavissa. Tämä on voinut johtaa siihen, että monet, jotka olisivat vastustaneet näin selvää ”eetillisyyden tunkeutumista” vanhurskauttamisoppiin, kuitenkin lähtivät tukemaan Mannermaan aloittamaa linjaa Suomessa. Kun sitten viimeistään Yhteisessä julistuksessa alkoivat useammille näkyä mainitun linjan kaikki seuraukset, monet ”nostivat kytkintä” ja ryhtyivät kritisoimaan Mannermaan näitä painotuksia. Tällöin se vain oli jo hiukan liian myöhäistä. Yhteinen julistus hyväksyttiin suurella ääntenenemmistöllä kirkolliskokouksessamme.

 

Se, että rakkauden uskoon sijoittamisen todistelussa joudutaan käyttämään monimutkaista todistelutietä, viittaa osaltaan seuraavaan ilmeiseen tosiasiaan: Luther ei suorasanaisesti sisällytä rakkautta uskoon. Todellisuudessa asia on juuri päinvastoin: Luther mitä useimmin ja mitä ankarimmin muiden luterilaisuuden edustajien tavoin torjuu rakkauden uskosta. Hän pitää tällaista näkemystä lainomaisena, ja mitä selvimmin sanakääntein hän kiroaa näkemyksen jumalattomana harhana[xx].

 

Mannermaan koulukunta on jättänyt lähtemättömät jälkensä suomalaiseen teologiaan. Toivoisin hänen oppilaikseen tunnustautuvien muistavan, miten Lutherin mukaan pienikin alussa tehty virhe lopulta kasvaa äärettömän suureksi[xxi]. Tutkijalle ei sovi kritiikitön asenne yhteenkään teologiin, ei edes omaksi koetun suuntansa edustajaan. Edellä olen kertonut monia asioita, joiden mielestäni tulisi kiinnostaa kaikkia tällaisen kritiikin oikeutuksen tunnustavia tutkijoita.

 

 

Viitteet

Lyhenteet:

 

IPSA                   Mannermaa, Tuomo. In ipsa fide Christus adest.

KP                       Mannermaa, Tuomo. Kontrapunkteja.

M-maa /TA 90    Mannermaa, Tuomo, prof. Evankelis-katolinen dialogi umpikujassa.

M-maa / TA 96   Mannermaa, Tuomo, prof. Jumalan armo ja lahja - vanhurskauttamisopin perusta.

SID                      Luther, Martti. Sidottu ratkaisuvalta

GAL                    Luther, Martti. Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys.

2RAK                           Mannermaa, Tuomo. Kaksi rakkautta.

PRL                     Mannermaa, Tuomo. Paralleeleja.

YJ                        Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta.

 

Lähteet:

 

Luther, Martti. Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. Suom. A.E. Koskenniemi. 2p. Helsinki. SLEY. Kirjapaino Oy Lause 1957.

Luther, Martti. Sidottu ratkaisuvalta (De servo arbitrio). SLEY. Helsinki. Oy Uusimaa. Porvoo 1982.

Mannermaa, Tuomo. Evankelis-katolinen dialogi umpikujassa. PRL 149 – 160.

Mannermaa, Tuomo. In ipsa fide Christus adest. Luterilaisen ja ortodoksisen kristinuskokäsityksen leikkauspiste. 2p. Missiologian ja ekumeniikan seura r.y. Finnische Gesellschaft fur Missiologie und Ökumenik. Helsinki 1981.

Mannermaa, Tuomo. Jumalan armo ja lahja - vanhurskauttamisopin perusta. Laato taistelee itse keksimänsä vastustajan kanssa. Teologinen aikakauskirja 2/1996, 173-175.

Mannermaa, Tuomo. Pelastus vanhurskauttamisena ja jumalallistamisena. Esitelmä Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon neuvotteluissa Kiovassa 1977. KP 127-152.

Mannermaa, Tuomo. Kaksi rakkautta. Johdatus Lutherin uskonmaailmaan. WSOY. Porvoo-Helsinki-Juva. WSOY:n graafiset laitokset. 1p. Juva 1983.

Mannermaa, Tuomo. Kaksi rakkautta. Johdatus Lutherin uskonmaailmaan. 2p. 1995.

Mannermaa, Tuomo. Kontrapunkteja. Teologisia tutkimuksia ajankohtaisista teemoista. Suomen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 122. Helsinki 1980. Vammalan kirjapaino Oy. KP 127-152 Pelastus vanhurskauttamisena ja jumalallistamisena.

Mannermaa, Tuomo. Usko ja rakkaus pelastuksen kannalta. Esitelmä Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon neuvotteluissa Turussa 1980. KP 153-167.

Mannermaa, Tuomo. Paralleeleja. Lutherin teologia ja sen soveltaminen. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 182. Helsinki 1992.

Mannermaa, Tuomo. Rakkaus Jumalaan Lutherin teologiassa. PRL 42–51.

Meinilä, Sakari. Tuomo Mannermaan Luther-tutkimuksen juurista. Concordia 6/2001.

Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Luterilaisen maailmanliiton ja Roomalaiskatolisen kirkon Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston lopullinen asiakirjaehdotus. Kirkkohallitus, Ulkoasiainosasto. Helsinki 1997.

 


[i]..Ks. esim. Anssi Simojoki kirjassa Turhentuuko uskonpuhdistus? ”Luther tulkitsijoidensa uhrina” (51-52): ”Jälkeenpäin Mannermaan kirja (SM: IPSA) oli kuitenkin kuin fysiikan kouluesimerkkien labiili pallo, joka voi asemastaan lähteä vierimään hyvinkin vastakkaisiin suuntiin. – – Kirjasta in Ipsa fide Christus adest on kehitys  jatkunutkin yllättävän eri suuntiin. Kysymys uskon keskeisyydestä vanhurskauttamisessa ja kristillisessä elämässä, josta erityisesti herätysliikkeet iloitsivat, vaimeni yllättävän pian ja korvaantui yhtäältä mystisillä mieltymyksillä ja toisaalta eettispainotteisella rakkauden korostuksella.” (Lihav SM).

[ii]..Tämä sitaatti oli jutussani ”Mannermaan Luther-tutkimuksen juurista” Concordiassa 6/2001osittain epätarkasti siteerattu. Ilmaus fides concreta oli siirtynyt ilmauksen fides absoluta perään (”…eli fides concreta), kun sen pitää olla ilmauksen ”…eli fides incarnata” edellä.

[iii]..Tekstikatkelma on osa Mannermaan kirjoitelmaa ”Usko ja rakkaus pelastuksen kannalta”, KP 153-167.

[iv]..Käsittelen asiaa vain yhden sanaparin, ”opin ja elämän” suhteen, vaikka sana ”pääsisältö” olikin itse Mannermaan tekstikatkelmassa sanaan usko liitetty (”Usko ja rakkaus – – yhdessä muodostavat koko kristillisen uskon pääsisällön). Tämä selvyyden vuoksi, koska muuten on vaikeaa seurata analysoitavaa tekstiä näin ”alkutekijöihinsä” purkavaa esitystäni. Oikeutan sen siis näiden asioiden lähekkäisyydellä ja yhdistävän sanan ”kristillinen” käytöllä sekä sillä, että ilmaukset ”kristillinen usko” ja ”kristinoppi” / ”kristillinen oppi” yleisessä kielenkäytössä usein tarkoittavat samaa. Ainakin itselläni nämä seikat aiheuttavat sen, että nämä ilmaukset näyttävät olevan kuvatulla tavalla Mannermaan tekstiä ajatellen vaihdettavissa, tai ainakin, että on olemassa vaara että ne useiden lukijoiden mielissä helposti sekoittuvat.

[v]..Tosin ne eivät tarkkaan ottaen merkitse kieliopillisesti aivan samaa asiaa. Ne ovat kuitenkin nähtävissä niin kiinteästi toisiinsa liittyvinä, että ne toimivat samassa ”opillisessa lokerossa” vanhurskauttamisopista puhuttaessa, ja niiden sekoittamisella ei ole ratkaisevaa merkitystä armonopin oikealle ymmärtämiselle

[vi]..GAL 577: ”Tässä raamatunkohdassa Paavali siis, kuten jo sanoin, antaa kuvauksen kristillisestä elämästä kokonaisuutena: se on sisäisesti uskoa Jumalaan ja ulospäin suuntautuvana rakkautta eli lähimmäiseen kohdistuvia tekoja (577) – – Kukaan tervejärkinen siis ei voi käsittää, kuinka tämä raamatunkohta voisi tarkoittaa Jumalan edessä tapahtuvaa vanhurskautusta; sehän puhuu kristityn koko elämästä. Kerrassaan virheellistä päätelmöimistä tahi tekemällä tehtyä yhdistelemistä ja jaoittelemista: kokonaisuudesta kysymyksen ollen se tulkitaan osittaiseksi! Eihän käsitteiden selvittelyoppi saa esitystaidon tapaan sietää puhekuvioita eikä liioitteluja…, se kun sisimmän luonteensa mukaisesti on, mikäli mahdollista, opettamisen, käsitteiden selvittelemisen, jaoittelemisen ja yhdistelemisen mestari. Millaiselta kuuluisi seuraava ajatusvoimistelu: ihminen on sekä sielu että ruumis; hän ei voi olla vailla sielua eikä ruumista, siis ruumiilla on ymmärrys, ymmärrystä ei ole yksin sielulla? Samanlaista ajatusvoimistelua on seuraava: kristillinen elämä on uskoa ja rakkautta eli rakkauden kautta vaikuttavaa uskoa; siis rakkaus vanhurskauttaa, ei usko yksin.” Kristillinen elämä on siis laajempi käsite kuin vanhurskauttaminen. Rakkaus kuuluu kyllä Lutherilla kristilliseen elämään muttei silti vanhurskauttamisen opinkohtaan.

[vii]..Tässä tarkoitetaan nimenomaan rakkauden antavuutta näennäisesti uskon vastaanottavuuden vastakohtana; kuitenkin tämä antavuus edellä kuvatun ”lenkin” kautta tulee myös uskon antavuudeksi.

[viii]..Jo se, että vanhurskauttamisopista puhutaan epäselvästi on tuomittavaa Lutherin mielestä (SID 97): ”Jos erehdyn (SM. Erasmuksen vapaan tahdon määritelmästä) , on syy tekijän, joka muovaili määritelmän, ei minun, joka koetan päästä selvyyteen. Sattuva on oikeusoppineiden piirissä käytetty sana: Jos joku puhuu hämärästi, vaikka voisi selvemminkin ajatuksensa lausua, ovat hänen sanansa tulkittava häntä itseään vastaan.”

[ix]..Tätä lausumaa on hyvä verrata alussa olleeseen sitaattiimme: siinähän usko ja rakkaus sisältyivät ”konkreettiseen uskoon”, jonka Mannermaa vielä tuolloin, Kontrapunkteja-teoksen aikoihin, näytti erottavan eri asiaksi absoluuttisesta uskosta, joka oli vanhurskauttava. Sanan ”absoluuttinen” yksi synonyymi nykysuomen sanakirjan (Porvoo 1967) mukaan on juuri ”puhdas”. Mannermaa käyttää tavattoman määrän erilaisia usko-sanaan liitettyjä lisämääreitä puhuessaan sen ja rakkauden suhteista. Tämä vaikeuttaa tuntuvasti hänen asian käsittelynsä seuraamista. Lopulta hän näyttää itsekin ajautuneen opin muuntumiseen. Tai vasta pitkien kaartelujen jälkeen hän uskaltaa suoraan lausua rakkauden uskoon sisällyttämisen. Yhteisessä julistuksessahan rakkaus sisällytetään nimenomaan vanhurskauttavaan uskoon. Sanomme: ”hedelmistään puu tunnetaan”! Lopusta käsin kaikki selkiytyy. Tähän kaikki sitten lopulta johti; juuri pelastavaan uskoon on sisällytetty rakkaus. Mutta rakkaushan on ”lain täyttymys”! Näin laki ja evankeliumi sekoittuvat. Väitän, että ratkaisu on ollut koko ajan sisäänrakennettuna Mannermaan käsittelyissä. Hän on vain kierrellyt ja kaarrellut, ollut moniselitteinen ja epäselvä, niin, että asiaa on vaikea havaita ylimalkaisella lukemisella jopa asian pinnallisella tutkimisellakin. Katson kuitenkin, että asia on huolellisella tutkimisella luettavissa hänen teksteistään jo varsin aikaisin.

[x]..Mannermaan kehityksessä on siis ainakin julkisella tasolla havaittavissa jonkinlaista hidastelua kohti selvin sanoin tapahtuvaa rakkauden nimenomaan vanhurskauttavaan uskoon sisällyttämistä. Ehkäpä monen muunkin – vaikkapa asiasta äänestäneen kirkolliskokousedustajan – kohdalla tämä viimeinen kuvattu askel YJ:n lausumana on tuntunut ”vähäpätöiseltä lisältä”, ”johdonmukaiselta jatkolta” ja ”jo aiemmin päätetyltä”. Mannermaan epäselvät lausumathan jo aiemmin vähintään mahdollistivat ja jopa viittasivat ratkaisuun. Ihminen ei välttämättä lainkaan ole lopulta selvillä, milloin nimenomaan hän vaihtoi mielipidettään vanhurskauttamisopista tällaisen vähittäisen luisumisen prosessissa. Se mikä aluksi on ”tunnustelevaa etenemistä” kohti ”yhteisen pohjan löytymistä vastapuolen kanssa” ja pyrkimystä löytää tulkinta, joka mahdollistaa vielä aiemmankin kannan, muuntuukin jälkeenpäin tulkiten alustaviksi askeliksi luopumiseen alkuperäisestä kannanmäärittelystä?

[xi]..Voimme tunnustaa jotain oppia periaatteessa kahdella toisistaan poikkeavalla tavalla. Voimme ensiksikin itse tunnustaa suullamme tai kirjoituksellamme sitä. Toinen tapa on se, että tunnustamme julkisesti jonkun muun esittämän opin oikeaksi. Sanotaan: ”Yhdyn edelliseen puhujaan” tai: ”Tämä teos puhuu totta”, ja vaikkapa nostetaan jotain asiakirjaa kaikkien nähtäville. Tällöin otamme vastuun koko opuksen sisällöstä. Jopa on niin, että ”vaikeneminen on myöntymisen merkki”. Mikäli jotain oppia, joka on selvästi väärin, opetetaan vaikutusalueellamme, emmekä siihen millään tavoin ota etäisyyttä, osallistumme passiivisuudellamme harhan etenemiseen.

[xii]..Sellaistakin on käytetty Lutherin rakkauden uskosta torjuvien lausumien selittämiseen, että Luther tarkoittaisi vain ”ihmisen rakkautta”, ts. rakkautta, minkä ihminen ilman uskossa läsnä olevaa Kristusta kykenisi itsestään pusertamaan, tai toisaalta: Jumalan lahjanakin käsitetyn vuodatetun rakkauden (tai ”armon” kuten Lutherin ajan skolastikot sanoivat) , joka käsitetään habituaalisena, substanssissa ”ihminen” olevana aksidenssina. Luther siis torjuisi vain väärän, inhimillisen ja itseään etsivän rakkauden tai tällaisen habituaalis-aksidentaalisen rakkauden vanhurskauttavasta uskosta sanoessaan: ”Kristus ei ole minun rakkauteni” (mm. GAL 173). Mannermaa voikin toisaalta käyttää ilmausta, missä uskoon on sisällytetty myös rakkaus Jumalaan, joka on ihmisen rakkaus. Näin ollen en pidä aivan oikeana sitä, että tällaisella käsityksellä puolustauduttaessa väitetään, ettei lainkaan ja missään mielessä puhuta ihmisen rakkaudesta vanhurskauttamisen piirissä – mihin sen uskoon sijoittaminen väistämättä johtaa. Kaikki viittaa kuitenkin siihen, että Luther torjuu myös oikean, kristologisen eli Kristuksen meissä asumisesta johtuvan ja puhtaan rakkauden, yhtä hyvin kuin ”jumaluusopillisestikin käsitetyt” hyvät teot  vanhurskauttamisesta ja uskosta. Ks. tämän artikkelin jatko.

[xiii]..Ks. asian käsittelyä artikkelissani ”Mannermaan Luther- tutkimuksen juurista” Concordiassa 6/ 2001.

[xiv]..Artikkelissa ”Jumalan armo ja lahja – vanhurskauttamisopin perusta. Laato taistelee itse keksimänsä vastustajan kanssa” (TA 2/1996, 173-175), s. 175 Lutherin lihan ja hengen taisteluun kristityssä liittyvää lahjan ja suosion määritystä on Mannermaan mukaan erittäin vaikeaa käsitteellisesti sijoittaa Sovinnonkaavan lahjan ja suosion määritykseen. Tämä vaikeus “– – ei kuitenkaan merkitse, että Lutherin ajattelussa pelastuksen perustuminen ihmisen ulkopuoliseen todellisuuteen ja yksin armosta periaate olisi uhattuna. Päinvastoin: kun myös lahja on Kristuksen omaa todellisuutta, pelastus on kokonaan meidän ulkopuolellamme, Kristuksessa, vaikka se onkin meissä - meissä muttei meistä eikä meidän omaisuuttamme. Ihminen pelastuu yksin Kristuksen tähden, joka on sekä armo että lahja” (Lihav SM). Tällä viitattaneen siihen, että kun usko nähdään uniona, se ”on Kristus”, ja siten ihmisen ulkopuolella, vaikka Kristus asuu ja on uskon kautta sydämessä. Onhan jossakin esineessäkin oleva tyhjä tila ikään kuin tuon esineen ulkopuolta, vaikka se onkin esineen rajapinnan sisäpuolella. Taloissakin on usein sisäpihat. Kristuksen voidaan sitten ajatella sijaitsevan tässä tyhjässä, ‘ihmisettömässä’ tilassa, vaikkakin ihmisessä. Isäntäkin on talossa mutta isäntä ei ole talo. Ihminenhän on ”Pyhän Hengen temppeli”. Tällöin itse uskokin, ei vain Kristuksen ansio, on ihmisestä erillinen lahja. Tämä näkemys ei kuitenkaan ratkaise kaikkia asiaan liittyviä ongelmia, vaan luo uusiakin, koska Mannermaan tulkinnassa mm. samastetaan toisaalta ristin Kristus ja hänen ansionsa ja toisaalta sydämen Kristus, ja ihmisen usko. Edellinen on kuitenkin Sanan todistama ja kaikille ihmisille luettu asia, jolloin se voi toimia uskon kohteena ilman epävarmuuden vaaraa. Jälkimmäinen taas on totta vai jos usko on olemassa. Tällaiseen Kristukseen luottaminen merkitsisi luottamista johonkin ohi sanan todistuksen, mikä on lainomainen ja epävarmuutta luova näkemys. Onhan usko oletettava, jos luotetaan johonkin joka on olemassa vain jos usko on olemassa. Usko taas ”ei ole joka miehen”. Nähdäkseni Mannermaan viittaama ongelma ratkeaa parhaiten Raamatun ilmauksen ”uskon kautta” avulla. Meidät vanhurskautetaan uskon kautta, ei sen perusteella. Usko ei ole mitään arvokasta tai ansiollista itsessään, vaan vain kohteensa kautta. ”Jonkin kauttahan” tarkoittaa: Tämän saman asian välineellä. (Tämä näkyy mm. lauseessa: ”Hän päätti päivänsä oman käden kautta”.) Uskon näkeminen välineellisenä syynä, Kristuksen taas ansaitsevana syynä vanhurskauttamiselle onkin luterilaisuuden perinteinen tapa ratkaista uskon käsittämisen vanhurskauttamisen syynä tuottaman epävarmuuden ongelma. Katse pysytetään Kristuksen ristin ansiossa juuri siten, että usko välineenä välittää tämän ansion uskovalle itselleen. Usko ei siis katso ja odota varmuutta itsestään, eikä se kohdistu itseensä, van ulkopuolelleen, ja koko ihmisen ulkopuolelle, Sanan kuvaamaan Kristuksen ansioon, ja tämän ansion kautta lepytettyyn Jumalaan.

[xv]..Siis Kontrapunkteja-teoksesta ja Kiovaan sekä Turkuun valmistelemansa kahden artikkelin ajoista lähtien.

[xvi]..Tämä osaltaan viittaa siihen, että Lutherilla ei ole suoranaisesti löydettävissä kyseistä painotusta. On ilmeisesti vähintään monimutkaista ja vaikeaa todistaa Lutherin opettavan rakkautta uskon osana. Siihen tarvitaan täten tällaista ”ylimääräistä lenkkiä”, Lutherin lausumia Kristuksen läsnäolosta ja väitettyä käsitystä uniosta. Siitä sitten ”loogisesti” johdetaan rakkauden uskoon sisältyminen. Syynä lienee se, että Lutherilta kyseiset lausumat puuttuvat eksplisiittisinä.

[xvii]..Jo Kiovassa 1977 ja Turussa 1980 käytiin juuri ekumeenisia neuvotteluja.

[xviii]..Trenton kaanonit torjuvat mm. näkemyksen, että hyvät teot olisivat vain vanhurskauttamisen hedelmiä tai merkkejä. Sen sijaan niiden täytyy ajatella olevan sen lisääntymisen syitä (Kaanon 24). Myös kaanon 11 sanoo: ”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus, tai että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon erotettu” (Lihav SM).

[xix]..Jokin ajatus voi toimia kaksiteräisenä ja johtaa harhaan, vaikka emme ajattelisikaan jonkun henkilön tahallaan koettavan harhauttaa. En tässä ota kantaa siihen, onko tällainen ”strategia” tietoista vai ei.

[xx]..Vrt tässä Concordia-artikkeliani. Lisäksi: GAL 172: ”Me tulemme vanhurskaiksi yksinomaan uskosta, emme rakkauden ilmentämästä uskosta... Tämä usko vanhurskauttaa ilman ja ennen rakkautta.” GAL 173: ”Meidät julistetaan vanhurskaaksi yksinomaan uskosta Kristukseen, ei lain teoista eikä rakkaudesta.” GAL 175: ”Siksi tässä tarvitaan aivan toisenlaista välittäjää kuin Mooses ja laki, jopa kuin se armo, joksi sanovat Jumalaa kohtaan osoitettua rakkautta.” GAL 344 ”– – siis rakkaus, jonka sofistit sanovat ilmentävän uskoa, ei suinkaan lunasta meitä kirouksesta, se päinvastoin yhä enemmän ahdistaa ja takerruttaa meitä siihen.”

[xxi]..GAL 585: ”Viisaustieteen alalla vähäinen alussa tehty virhe paisuu lopussa äärettömän suureksi. Samoin jumaluusopin alalla: vähäinen erhe kaataa kumoon koko opin.”