PAAVIN VALTA JA JOHTOASEMA

Tunnustuskirjojen kannanotto ekumeeniseen keskusteluun

Ilpo Sinkko, pastori, Kokemäki

1. Meidän on perustettava uskomme ja elämämme Pyhän Raamatun varaan

Jokainen aikaansa seuraava ihminen tietää, että elämme maailman historiassa poikkeuksellisia aikoja. Viimeisen sadan vuoden aikana maailma on muuttunut ratkaisevasti. Tieteellistekninen kehitys on ollut nopeaa, ihminen on käyttänyt järkeään moneen hyvään asiaan. Valitettavasti hän on käyttänyt järkeään myös pahoihin asioihin. Viime vuosisata, tuo tieteellisyyden, järjen ja valistuksen vuosisata on maailmanhistorian verisin vuosisata. Ihminen ei kykenekään hallitsemaan maailmaa yrityksistään huolimatta. Olemme ratkaisun hetkien edessä ihmiskunnan historiassa. Tällaisena nopeana muutosaikana ihmiset etsivät myös turvaa jostain kestävästä, instituutioista, joilla katsotaan olevan sanomaa ja ns. uskottavuutta. Viime vuosina on maailmassa nähty todellinen uuskatolinen renessanssi. Roomalaiskatolinen kirkko ja sen päämies, paavi, ovat saaneet osakseen paljon huomiota.

Tässä roomalaiskatolilaisuuden renessanssissa on nähtävillä ihmisten kaipuu johonkin kestävään. Roomalaiskatolisilla jos joillakin on kyllä “kerskaamista” tässä suhteessa. Heidän kirkkonsa on maailman vanhimpia instituutioita. Mutta luterilainen ihminen joutuu tässäkin kysymään, mikä antaa kirkolle oikeuden olemassaoloon. Onko se pitkä, perinteiden viitoittama tie, vai onko se joku muu. Roomalaiskatolisen kirkon näkemys uskosta on se, että usko ja traditio (so. roomalaiskatolinen uskonperinne) yhdessä muodostavat kirkon opin ja elämän perustan. Roomalaiskatolinen kirkko katsoo olevansa kuin suuri puu, jossa on paljon haarautumia ja lehtiä. Uudet oksat ja lehdet voivat olla hyvinkin erilaisia kuin puun vanhat osat, mutta ne silti kuuluvat samaan yhteisöön. Roomalaiskatolinen kirkko siis tuottaa koko ajan myös uutta traditiota, uutta uskon perinnettä. Tämä kirkkokuntahan on valtavan suuri, siihen kuuluu tällä hetkellä noin miljardi jäsentä. Vaikka tuon kirkon oppi sisältää paljon ristiriitaisia, jopa itseään hajottavia aineksia, pysyy se silti koossa. Koossapysymisen edellytys on vahva keskusvalta. Roomalaiskatolinen kirkko on yksi maailman parhaiten johdetuista organisaatioista, tämä sana ”parhaiten johdetuista” ei tässä merkitse oppiin liittyvää arvostusta. Tuon kirkon organisaatio on vahva, armeijamainen ja jyrkän hierarkkinen.

Kun käy Roomassa tai muuten tutustuu esim. internetsivujen kautta roomalaiskatolisen kirkon eri järjestöihin, on todettava, että paavi on aivan keskeinen henkilö roomalaiskatolisessa kirkossa. Roomassa kaikkialla näkyy paavin kuvia, siellä myydään valtavasti paaviin liittyvää rihkamaa, roomalaiskatolisen kirkon internetsivustot ovat täynnä tympeää ihmisenpalvontaa. Lisaksi tiedotusvälineissä kaikkialla maailmassa paavi on saanut valtavasti sekä positiivista että negatiivista huomiota.

Kaikkialla kuitenkin paavia kohtaan tunnetaan jostain syystä syvää kunnioitusta. Tämä on sitäkin kummallisempaa kun muistaa, että paavi on sinänsä hyvillä eettisillä kannanotoillaan saanut maailman liberaalin lehdistön taholta ristiriitaista suhtautumista. Kun paavi vieraili täällä Suomessa, oli havaittavissa kummallinen ilmiö: liberaali, uskonvastainen suomalainen päivälehdistö hymisi tyytyväisyyttään ja kumarteli paavin edessä. Tämä siitäkin huolimatta, että jotkut jaksoivat muistuttaa paavin ”taantumuksellisuudesta” abortti-, seksuaali- yms. eettisissä kysymyksissä. Kaiken kaikkiaan paavi tuntui saavan nimenomaan juuri Suomessa ja Ruotsissa erittäin kohteliaan vastaanoton. Tanskalaiset ja norjalaiset sen sijaan suhtautuivat paaviin aika nuivasti. Tämä kaikki on pantu merkille Vatikaanissa, tuossa kirkko- ja maailmanpolitiikan perinteisessä sekoituspaikassa. On varmaa, että Vatikaanilla on suunnitelmia Suomen suhteen. Me suomalaiset emme eläkään niin syrjassä kuin kuvittelemme. Meidän aikamme Sanasta luopunut ihminen on valmis kumartamaan ”hyvän tahdon lähettilästä”, kunhan hän vain on tarpeeksi vaikutusvaltainen ja puhuu leppeästi. Siksi niiden, jotka haluavat pysyä kirkon vanhassa uskossa, on syytä olla varuillaan. Emme saa antaa pettää itseämme ulkonaisen loiston tai suostuttelevien puheiden tähden. Meillä ei ole varaa eksyä, sillä jos eksymme, meidät suljetaan pelastuksen ulkopuolelle. Sulkijana ei ole silloin kukaan muu, ei enempi eikä vähempi kuin Herramme Jeesus Kristus. Kristuksella ei ole sijaisia maan päällä, hän on itse läsnä Sanassaan ja pyhissä sakramenteissaan. Tänä aikana on syytä tarkkailla aikojen merkkejä ja perehtyä Jumalan Sanaan, Raamattuun, ja tutkia sitä, miten luterilaiset isät ovat Raamattua selittäneet. Tunnustuskirjathan on dogmaattisesta otteestaan huolimatta ”poikkitieteellinen teos”. Tunnustuskirjat on ennen kaikkea raamatunselitysteos. Muistakaamme uskonpuhdistuksen pääperiaatteet: ”Raamattu on kristityn uskon ja elämän ylin ohje” ja ”Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Tällä kertaa tehtäväkseni olen saanut kommentoida Tunnustuskirjojen osaa “Paavin valta ja johtoasema” nimenomaan nykyajan näkökulmasta. Täytyy myöntää, että tätä nykyajan näkökulmaa on luentoon tullutkin paljon!

2. Mitä on oikea piispuus?

”Paavin valta ja johtoasema” -teos on Filip Melanchthonin kirjoittama. Professori Filiphän oli humanisti, joka ei mielellään korottanut ääntänsä, tässä teoksessa hän kuitenkin yltyy sanan säilän käyttöön todella voimakkaalla tavalla. Kun puhutaan paavinvallasta, joudutaan väistämättä arvioimaan pappisvirkaa, joudutaan kysymään sitä, mitä on oikea piispuus, mitä on johtaminen kristillisessä kirkossa. Roomalaiskatolinen kirkko näyttää monen silmissä uudistuneelta senkin tähden, että Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa 1962-1965 tehtiin joukko liberaaleja päätöksiä. Kuitenkin meillä on syytä uskoa, ettei roomalaiskatolisen kirkon uskontulkinta ole sittenkään muuttunut. Roomalaiskatoliseen oppiin kuuluu se, että mikäli paavi valtaistuimeltaan (ex cathedra) antaa oppilausuman, se on erehtymätön. Oppilausumaa ei myöhemminkään voi muuttaa, sitä voidaan korkeintaan tulkita uudelleen. Siispä kaikki oppilausumat, jotka paavit ovat satojen vuosien aikana antaneet, ovat yhä voimassa sellaisenaan. Samoin ovat voimassa roomalaiskatolisten kirkolliskokousten päätökset. Rooman piispa on antanut oppilausuman, jossa hän väittää olevansa jumalallisen oikeuden mukaisesti (jure divino) kaikkia piispoja ja pappeja ylempi. Samalla hän on myös universaalipiispa (so. kaikkien piispojen esimies). Ja vielä rohkeampaa, paavi on väittänyt olevansa ”Kristuksen sijainen maan päällä”. Mitä oikea piispanvirka sitten on?

”Paavin valta ja johtoasema” -teoksessaan (PVJ) Melanchthon viittaa Kristuksen selkeihin sanoihin Luukkaan evankeliumin luvussa 22. Tässä kohdassahan Kristus nimenomaan kieltää opetuslapsiaan herroina hallitsemasta toisiaan. Maallinen valta on jätetty kuninkaille ja hallitsijoille. Näin ei kuitenkaan tule olla apostolien kesken. Pietarille annettu lupaus taivasten valtakunnan avaimista kuuluu hänen lisäkseen muillekin opetuslapsille. Paavithan menneinä vuosisatoina opettivat sitä, että maallistenkin kuninkaitten tuli saada valtansa ja siunauksensa paavilta. Niinpä sitten nähtiin paavit sota-asuun sonnustautuneina, taistelemassa ja sekoittamassa maailmanpolitiikkaa. Paavit eivät siis ole tyytyneet ”hengelliseen johtajuuteen”, vaan ovat halunneet tuoda teokratia-ajattelun kirkkoon. Paavi on tuon teokratian yksinoikeutettu hallitsija, hän on vuosisatojen ajan levittänyt valtaansa myös miekalla, veroilla (esim. aneet, sielunmessut jne.). Nykyäänkin roomalaiskatolisen kirkon keskuspaikka on Vatikaanivaltio. Tuo valtio on itsenäinen, silla on oma postilaitos ja kansalaisuusrekisteri. 44:n hehtaarin kokoiselta alueelta lähtevät käskyt ja toimeksiannot paitsi roomalaiskatolisen kirkon virkajärjestelmän, myös diplomaattikanavien kautta. Paavi on siis vieläkin tietyllä tavalla maallinen ruhtinas. Tunnustuskirjojen kanta ensinnäkin on se, että Kristus lähetti apostolinsa tasa-arvoisina julistamaan evankeliumin sanomaa (PVJ 8). Luterilaisen tunnustuksen pohjalta voi aivan hyvin tehdä sen johtopäätöksen, että piispat ja papit (presbyteerit) ovat virantoimituksessaan tasa-arvoisia. Sotilaallinen hierarkia kirkossa kielletään. Kristus ei ole antanut primaattia eikä valta-asemaansa kenellekään, hänellä on se yhä, niin kuin lähetyskäskyssä (Matt.28:18-20) sanotaan. Hän ei ole poissaoleva Kristus, hän on kirkossaan ja kristityissään läsnäoleva, uskoa synnyttävä ja armahtava Kristus. Hän antoi evankeliumin viemisen kaikille apostoleille ja niille, jotka apostolisen tradition mukaisesti tähän julistusvirkaan kutsutaan. Pietari oli kyllä opetuslapsijoukon johtaja, joka ensimmäisenä opetuslapsista tunnusti Kristuksen Jumalan Pojaksi. Kuitenkaan Kristus ei luvannut synninpäästöä (avainten valtaa) ainoastaan Pietarille, vaan koko kirkolle (PVJ 23-31).

Roomalaiskatolisessa kirkossa korostetaan apostolisen jatkumon tärkeyttä pappisvihkimyksissä. Se onkin tärkeää, kirkko pitää apostoleja yhä erityisasemassa olevina pyhinä, Kristuksen valinnan tähden. Mutta mitä on todellinen apostolinen seuraanto, traditio. Apostolinen traditio ei välity oikein siellä, missä toimitaan Jumalan Sanan vastaisesti. Vaikka tieteellisesti pystyttäisiin todistamaan, että kätten päälle panemisen ketju pappisvihkimyksissä alkaa jo Pietarista, ei se silti merkitse sitä, että kirkko (roomalaiskatolilainen) olisi apostolinen. Oikea apostolisuus on sitä, että kuunnellaan, mitä Kristuksella on sanottavaa. Häntähän apostolienkin oli toteltava ja kuunneltava. Oikea apostolinen suksessio on uskon suksessiota. Niinpä ei ole mitään vaaraa siinä, että seurakunta kutsuu tehtäviinsä oikeiksi katsomiaan henkilöitä ja pyytää piispaa tai muita paimenvirassa olevia vihkimään nämä papeiksi (PVJ 66-71).

Oikea piispuus on oikeassa opissa pysymistä. Tässä se tarkoittaa Raamatun opissa pysymistä, vainon kestämistä ahdistusten helteessä, näennäisuskonnollista valtavirtaa vastaan taistelemista, Kristuksen seurakunnan opillista (nimenomaan oikeaoppista) kaitsentaa, tarvittaessa jopa marttyyriutta. Luterilaisesta tunnustuksesta nousee selkeä ajatus siitä, että papilliset virat eivät ole olemassa itseään varten, vaan seurakuntaa varten. Seurakunta, jolla tässä tarkoitetaan Kristukseen uskovien yhteisöä, on virkojen yläpuolella ja virkojen hallitsija. Jos piispoista tulee vääräoppisia eivätkä he jostain syystä halua vihkiä seurakuntien kutsumia paimenvirkaan, on seurakunnalla täysi oikeus kutsua pappisvirkaan sopivat ehdokkaat. Jumalallisen oikeuden perusteella täysi ja pätevä pappisvihkimys voidaan toimittaa ilman piispojakin, seurakunnassa, johon vihittävä on papiksi kutsuttu. Tällaisessa tapauksessa vihkijänä toimivat seurakunnan jo virassa olevat paimenet (PVJ 69-72).

Viime aikoina omassa ev.lut. kirkossamme ollaan taas kuultu kummia. Oma kirkkomme on hyväksynyt Tunnustuskirjojen vastaisen kannan, kun se on päättänyt, että ainoastaan piispan toimittama pappisvihkimys on oikea. Tämä on jälleen omalta kirkoltamme selkeä näyttö siitä, että Tunnustuskirjat (ja omalta osaltaan myös Raamattu) on sivuutettu kirkon käytännön päätöksissä marginaaliin. Tästä asiasta olisi ollut syytä keskustella enemmän, tuntuu siltä, ettei tästä Tunnustuskirjojen vastaisesta päätöksestä ole oikeastaan monikaan ääntä nostanut. Onneksi on sentään joku nostanut. Sitä paitsi näyttää siltä, että kirkkoomme on pesiytymässä uudenlainen piispuus. On syytä entistä enemmän puhua ruhtinaspiispoista. Kirkossahan on paljon puhuttu tasa-arvosta, pappien ja maallikkojen välisen ”kuilun” madaltamisesta. Samaan aikaan kuitenkin piispanvirkaa on järjestelmällisesti korotettu arvossa. Turun arkkipiispanvirasta tuli edellisen arkkipiispan aikana todellinen johtovirka, jonka kautta ”kirkon ääni kuuluu”. Näin tasa-arvon aikana. Täytyy sanoa, että kirkossamme toiset ovat ”tasa-arvoisempia” kuin toiset! Tuntemattomiksi eivät ole jääneet Suomen piispojen käynnit Roomassa, siellä ollaan käyty enemmän tai vähemmän ”nöyrinä poikina” oppia saamassa. Maahamme onkin rantautunut entistä roomalaiskatolisempi, hierarkkisempi piispamalli. Tähän nykyiseen piispamalliin on antanut myös omat vaikutteensa anglikaaninen kirkko, jossa on perinteisesti korostettu vahvaa piispan asemaa.

3. Kuuliaisuus paavia kohtaan on roomalaiskatolisessa kirkossa pelastuskysymys

Toinen suuri kysymys on kysymys kuuliaisuudesta paavia kohtaan. Roomalaiskatolinen kirkko opettaa, että paavin laatimat oppilauseet ovat omaatuntoa velvoittavia, ts. mikäli ihminen aikoo pelastua, on hänen oltava kuuliainen paaville uskon ja elämän kysymyksissä. Paavin ympärillä kuuriassa oleva kardinaalikunta on hyvin vaikutusvaltainen, mutta päätösissään se on täysin riippuvainen paavin hyväksynnästä. Paavi yksin ei siis muotoile opillisia lausumiaan, niitä on tarkkaan etukäteen tutkittu Vatikaanin eri hallintovirastoissa eli kongregaatioissa. Niiden työn tulokset tuodaan paavin tietoon, ja hän joko hyväksyy, hylkää tai muuntaa kuurian esitykset. Paavi on siis henkilö, johon kaikki päätökset henkilöityvät, kardinaalikollegiot eivät voi omissa nimissään antaa koko kirkkoa koskevia lausumia. Kuitenkin eri kardinaaleilla on vaihtelevasti arvovaltaa. Tällä hetkellä virassa oleva paavi on vanhuuden heikentämä. Todellisena suurena taustavaikuttajana pidetään saksalaista kardinaalia, ”rautakansleri” Joseph Ratzingeria. Hän on ollut Vatikaanin uskonopin kongregaation johtaja, roomalaiskatolisen kirkon toisinajattelevien todellinen kuriinlaittaja. Ratzinger on teologisilta näkemyksiltään hyvin katolilais-konservatiivinen, tällä hetkellä todellinen hengellinen johtaja ja suuri taustavaikuttaja. Tällä hetkellä ruumiillisesti heiveröistä paavia voidaan pitää virkansa puolesta keulakuvana, mutta selvää on, että Vatikaanin paavinistuimen hallintovirkakunta (so. kuuria) pitää juuri nyt hallussaan merkittävää valtaa roomalaiskatolisessa kirkossa.

Paavi vaatii yhä muilta kirkkokunnilta primaattinsa (täyden ja yli kaiken ulottuvan valtansa) tunnustamista. Olemme nähneet, miten kirkkokunnat ovat viime vuosina lähentyneet toisiaan ainakin ulkonaisesti. Yksi pääasiallisimmista kysymyksistä on koskenut juuri paavin primaattia, johtoasemaa kristikunnassa. Kun Luterilainen maailmanliitto ja roomalaiskatolinen kirkko kävivät neuvottelujaan vanhurskauttamisesta, jäi kysymys paavin primaatista syrjään. Luterilaisen maailmanliiton puolelta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon delegaatio oli erityisen innokas ajamaan yhteisen julkilausuman antamista vanhurskauttamisopista. Kävi niin kuin teologisissa neuvotteluissa usein käy. Taitettiin peistä sanoista ja erikielisistä käännöksistä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon delegaation edustajat antoivat lausuntoja, joista voi todella päätellä, että neuvotteluissa on saavutettu historiallinen läpimurto, kun oli saatu aikaan ”Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista”. Väitettiin, että nyt on todella päästy yksimielisyyteen vanhurskauttamisopista. Tämähän merkitsisi sitä, että roomalaiskatolinen kirkko olisi kääntynyt vanhurskauttamisopissaan luterilaiselle kannalle omista lähtökohdistaan käsin. Ts. tämähän olisi merkinnyt käytännössä sitä, että roomalaiskatolinen kirkko olisi luopunut vanhurskauttamisopissa olevista opeistaan ja muuttunut reformaatiokirkoksi. Nyt on kuitenkin muistettava, että roomalaiskatolisen kirkon perinteisen vanhurskauttamistulkinnan pohjana on käsitys siitä, että usko ja teot yhdessä vaikuttavat ihmisen pelastumiseen. Usko, joka roomalaiskatolisen kirkon mukaan pelastaa, on heidän mukaansa ”rakkauden muovaamaa uskoa”. Tämän uskon sisältöön kuuluu se, että usko on vain tietoa, uskon kokonaisuus näkyy vasta uskon seurauksena syntyvissä teoissa. Ts. teot muodostavat silloin uskon keskeisen osan. Noihin tekoihin liittyy mitä moninaisimpia ohjeita, käskyjä ja tapoja. Paavilla on vieläkin ”sydämensä lippaassa” hallussaan (roomalaiskatolisen kirkon opin mukaan) pyhien hyvät teot. Näitä pyhien hyviä tekoja hän sitten voi oman mielensä mukaan ”sijoittaa” vaikkapa aneisiin, joten jokainen aneita ostava tulee siten osalliseksi pyhien hyvistä teoista ja saa osan synneistään anteeksi. Roomalaiskatolisen kirkon opin mukaan ihminen on yhteistyössä Jumalan kanssa pelastuksen asiassa, ihmisen hyväksi luetaan tämän opin mukaan myös menneiden pyhien ihmisten elämä ja esikuvallisuus. Luterilaisen tunnustuksen mukaan ihminen pelastuu ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Tässä uskossa tulee meidän pysyä.

Roomalaiskatolisen teologian mukaan on vanhastaan opetettu seuraavaa: tekoihin, jotka pelastavat, on luettava mm. pyhiinvaellukset Roomaan, Santiago De Compostelaan ja muihin roomalaiskatolisen kirkon pyhinä pitämiin paikkoihin. Samaten paastoamiset, luostarilupaukset ja muu senkaltainen vähentävät ihmisen syntitaakkaa tämän opin mukaisesti. Mitään tästä raskaasta taakasta ei ole vähennetty. Päin vastoin, voimassa ovat kaikki menneen ajan harhat, jopa aneet. Roomassahan vietettiin kristinuskon 2000-vuotisjuhlaa suurin juhlallisuuksin. Hyvä niin, on syytä muistaa kristinuskon lähtökohtaa, Kristuksen syntymää. Mutta miten sitä juhlittiin, sitä on syytä kysyä. Paavihan antoi kirkon juhlavuoden aneen. Henkilö, joka vuoden 2000 aikana suoritti pyhiinvaelluksen Roomaan, sai osan synneistään anteeksi, samoin pyhiinvaeltajan läheiset tulivat osallisiksi juhlavuoden aneen ”vapauttavasta voimasta”.

Luterilainen maailmanliittohan pyrki saamaan roomalaiskatoliselta kirkolta tunnustusta asemastaan. Myös siksi lähdettiin jo ennalta vaikeiksi tiedettyihin neuvotteluihin. Nuo neuvottelut olivat pitkälliset ja raskaat. Neuvottelujen tuloksena oli se, että Suomen delegaation edustajat puhuivat neuvottelujen päätöksenä syntyneestä läpimurrosta, nyt oli syntynyt todella maailmanhistoriaa muuttava päätös! Oli päästy yhteisymmärrykseen

keskeisimmästä oppiin liittyvästä kysymyksestä: vanhurskauttamisopista. Todellinen kylmä suihku tuli roomalaiskatolisen kirkon taholta vähän jälkeenpäin. Paavi nimittäin ilmoitti, että muissa kirkkokunnissa on kyllä jälkiä Kristuksen kirkosta, mutta ne eivät ole Kristuksen kirkko. Tämä on Rooman kirkon taktiikka: toisella puolella löysätään liekanarua, toisella puolella kiristetään sitä. Lopputulos on pyöreä nolla. Roomalaiskatolinen kirkko ei suostunutkaan tunnustamaan omaa kirkkoamme Kristuksen kirkkoon kuuluvaksi. Yhden tien he meille antavat: palata takaisin ”äitikirkon helmaan” ehdoitta. Ekumeniassakin toiset ovat ”tasa-arvoisempia” kuin toiset. Samalla omalla tavallaan roomalaiskatolinen kirkko pyörsi Vaticanum II:n (Vatikaanin II kirkolliskokous) päätöksen siitä, että muiden kristillisten kirkkojen jäsenet ovat ”erossa olevia veljiä ja sisaria”. Nyt on palattu takaisin ”arkeen”, katolilais-konservatiivisen teologian tiukkaan otteeseen.Todisteita tästä tiukasta otteesta tulee vuosien kuluessa vain lisää.

4. Päätösmietteitä

Olemme kirkkona ja kansana tienhaarassa. Joskus tuntuu siltä, että Suomen kansan ja kirkon puolesta on jo päätetty. Suunta, johon olemme kulkemassa, tuntuu kuin etukäteen rakennetulta. Suomi kuuluu EU:hun, tälläkin suurella organisaatiolla on oltava tietty ideologiansa ja olemassaolon oikeuden perustelu. Paavi on alusta asti ollut EU:n keskeisimpiä taustavaikuttajia. Jälleen kerran tuo suuri kirkko on näyttänyt poliittisen voimansa ja taitonsa. Se on todellinen, ideologinen voima koko EU:n taustalla. Meidän kysymyksemme on, pyritäänkö tällä meidän vuosisadallamme yhdenmukaistamaan koko Euroopan kirkollinen (ja myös uskonnollinen) kenttä Rooman johdolla. Vallanpitäjäthän ovat kaikkina aikoina tarvinneet jonkinlaisen ”jumalallisen” perustelun vallalleen ja he ovat halunneet myös kontrolloida kirkkoa. Nykyajan henki on se, että pyritään yhdistymään opillisista, suuristakin eroavaisuuksista huolimatta. Tämä henki ja asenne on voimakas omassa kirkossamme, se on myös yhteiskristillisen ideologian taustalla. Toisinajattelijoita pidetään ”rakkaudettomina” ja ”fundamentalisteina”. Elämme luterilaisina kristittyinä haastavia aikoja. Nämä ajat synnyttävät suuria muutoksia, ja ne tulevat eteemme yllättävän voimakkaasti. ”Kaikki kissat näyttävät pimeässä harmailta.” Näin kuuluu sananlasku. Kun totuus unohtuu ja hyvät asiat vääristellään, kaikki näyttää samalta, rajat häipyvät, ”rajoja ylittävä rakkaus” pääsee valtaan. Meidän tulee kuitenkin muistaa, että rajat ovat olemassa. Kristus sanoo: ”Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, sillä hänellä on oleva elämän valkeus” (Joh.8:12). Meidän tehtävämme on julistaa evankeliumia ja toimittaa pappisvirkaa niin kuin Kristus on siitä sanonut. Pysytään siis sillä perustalla, että Vapahtajallamme Jeesuksella Kristuksella yksin on valta. Hänellä ei ole sijaisia eikä kukaan voi ottaa hänen arvovaltaansa. Hän on totuus. Joka Kristukseen uskoo, on tuleva vapaaksi ja löytävä elämän.

Luento Concordia ry:n uskonpuhdistus-luentosarjassa 13.11.2001 STI:ssä Helsingissä.