PARANNUS

– Paavilaisten väärä parannus

Mikko Palojoki, TM, Helsinki

1. ALUKSI

Käsiteltävänä on Schmalkaldenin opinkohtien 3. luvun 3. kohta – Parannus. Sen alaotsikkona on Paavilaisten väärä parannus (TK, 268-273). Tästä on luettavissa, että luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset ymmärsivät parannuksen eri tavalla. Tunnustuskirjat käsittelevät tätä aihetta vertailun ja analyysin keinoin. Tällaista tarkastelutapaa noudatan itsekin. Käsittelen pääasiassa esillä olevaa tunnustuskirjojen kohtaa. Ulkopuolisiin lähteisiin viittaan silloin, kun katson sen selkeyttävän asiaa. Kirjallisuusluettelo on niitä varten, jotka haluavat syventyä aiheeseen tämän esityksen jälkeen itsekseen. Raamatun lainaukset ovat vuoden 1938 käännöksestä.

2. OPPI PARANNUKSESTA ON TÄRKEÄ

Parannus on keskeinen teema kristillisestä uskosta puhuttaessa. Parannusjulistus on yhteistä sekä Vanhalle että Uudelle Testamentille. Profeetta Jesaja sanoo: ”Kääntykää minun tyköni ja antakaa pelastaa itsenne te maan ääret kaikki, sillä minä olen Jumala, eikä toista ole” (Jes. 45:22). Johannes Kastaja julistaa: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Mt. 3:2). Kristus sanoo: ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi” (Mk. 1:15). Parannuskehotus on kohdistettu kaikille ihmisille. Oppi parannuksesta liittyy läheisesti moniin muihin kristillisen opin kohtiin. Näitä ovat perisynti, laki ja evankeliumi, vanhurskauttaminen ja pyhitys. Käsitellessämme Rooman kirkkoa, nousevat esiin myös eräät sen erityisopit, kuten oppi Mariasta välittäjänä ihmisen ja Kristuksen välillä, sekä oppi kiirastulesta. Kiirastulessa oli määrä sovittaa ne synnit, joita ei oltu hyvitetty maanpäällisin hyvitysteoin (TK, 271; 21). Kaikkea tätä ei voida käsitellä perusteellisesti tämän esityksen puitteissa.

Teologisesta runsaudestaan huolimatta kysymys parannuksesta on hyvin käytännöllinen. On kyse siitä, miten löydän armollisen Jumalan eli milloin ja millä perusteella voin olla varma syntieni anteeksiantamuksesta. Usein on toistettu ajatusta, että parannus on tie iloon. Paljon riippuu kuitenkin siitä, mitä parannuksesta opetetaan. Opetuksesta riippuu myös, mikä on se ilo, joka todellisuudessa saavutetaan. Aiheemme on tältä kannalta sielunhoidollinen.

3. MITEN ROOMAN KIRKKO YMMÄRSI PARANNUKSEN?

Tunnustuskirjamme selittävät laajasti katolista käsitystä parannuksesta. Se koostui kolmesta osasta: 1) katumus (TK, 270; 15-17), 2) rippi (TK, 270; 19-20) ja 3) hyvitys (TK, 271; 21- 27). Parannus oli katolilaisille sakramentti.

Viittaan kokoavasti siihen, mitä rovasti Helge Hildén on kirjoittanut katolisesta parannuksesta: ”Katolisessa seurakuntaelämässä olivat rippi ja parannus mitä keskeisimmät. Ne liitettiin periaatteessa ja käytännössä yhteen keskenään. Rippi katsottiin parannuksen ytimeksi ja parannusta ilman henkilökohtaista ripittäytymistä ei yksinkertaisesti hyväksytty. Katoliseen parannuskäytäntöön kuului kolme osaa: katumus, ripittäytyminen ja hyvitystyöt. Pappi oli seurakuntalaisilleen Kristuksen tehtäväänsä valtuuttama valvoja ja tuomari, jonka käsiin heidät oli uskottu. Papin tehtävänä oli arvioida heidän katumuksensa syvyys, kuulla heidän rippisalaisuutensa ja määrätä oikeaksi katsomansa hyvitys. Rippi muodostui avaimeksi, jolla sielunpaimen sulki tai avasi, sitoi tai vapautti” (LUT, 74-75; SP, 81-82).

4. MILLAISTA HEDELMÄÄ VAKAVA KILVOITUS KATOLISUUDESSA TUOTTI?

Siitä kritiikistä, jota luterilaiset esittivät katolista parannuskäsitystä kohtaan, on

luettavissa myös vastaus kysymykseemme. He luonnehtivat katolista kilvoittelijaa pelokkaaksi, epävarmaksi ihmiseksi, joka ei saavuttanut omantunnon rauhaa eikä varmuutta pelastuksesta (TK, 271:21-22; TK, 270:19; TK, 271:27).

Mitkä syyt johtivat tähän. Syitä on varmasti monia. Useat niistä ovat opillisia. Otan esille mielestäni asiaan keskeisesti vaikuttaneita opinkohtia.

Käsitys Raamatusta

Raamattu ei ollut katolisille ainoa opin ja elämän ohje. Sen rinnalla oli kehitykselle ja syvemmälle ymmärtämiselle altis traditio (SP, 57-62).

Syntikäsitys

Katolista ihmiskäsitystä voidaan pitää optimistisena. Ajateltiin, että lankeemuksen seurauksena periytyvä synti ei ole täysin turmellut ihmisen olemusta, tahtoa ja kykyjä vaan ”ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet eheinä ja turmeltumattomina. Järki kykenee toimimaan sen mukaisesti oikein, niin että Jumala antaa varmasti armonsa, kun ihminen omasta vapaasta tahdostaan tekee voitavansa” (TK, 269:10). Vain teot ovat varsinaisesti syntiä (TK, 296:11; KD, 209-213).

Vapaa tahto

Edellä on käynyt ilmi käsitys, että ihmisen tahdon ajateltiin olevan vapaa hengellisissä asioissa (KD, 213-218).

Synergismi

Ohentuneesta syntikäsityksestä ja tahdon vapauden opista seurasi, että ihmisen ajateltiin voivan myötävaikuttaa pelastumiseensa.

Laki ja evankeliumi

Ihminen velvoitettiin ripittäytymään. Anteeksiantamus oli ehdollinen ja harkinnanvarainen. Rippi kuului lain piiriin. Anteeksiantamusta ei julistettu vapaasti eikä perille asti: ”Se on täytetty” (Joh. 19:30) tai: ”Ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Mt. 9:2). Perimmältään lienee niin, että oppi kiirastulesta, aneet ja kultainen vuosi (TK 271:21-27) ovat seurausta näistä teologisista perusratkaisuista ja ennen muuta pelosta julistaa edellytyksetöntä armon evankeliumia Kristuksen täytetyssä työssä.

Vanhurskauttaminen

Vanhurskauttaminen ei tapahtunut katolisen käsityksen mukaan yksin uskosta, vaan siihen vaadittiin usko ja rakkaus (teot). Kantaa perustellaan mm. raamatunkohdilla Jaak. 2:17 ja Gal. 5:6.

Kun Raamatun rinnalla oli traditio, niin Raamatun selkeys hämärtyi, eikä se päässyt ”paljaana” opastamaan ihmisiä. Raamattu jäi osin vieraaksi kirjaksi. Näin ei saatu välttämättä sellaista oikeaa tietoa, joka olisi vapauttanut esim. suoranaisesti Raamattuun perustumattomien oppien kahleista (kiirastuli, aneet, kultainen vuosi). Optimistinen ihmiskuva ja ohentunut syntikäsitys sekä oppi vapaasta tahdosta vaikuttivat siihen, että ihmisille syntyi epärealistinen ja väärä kuva omista mahdollisuuksistaan pelastua ja pyhittyä. Tämän kaiken ajateltiin toteutuvan synergistisesti, ihmisen ja Jumalan yhteistyönä, siten että Jumalan osuus tapahtumissa on suurempi (vuodatettu armo – gratia infusa = armo täydellistää luonnon). Kun rippi katsottiin lakiin kuuluvaksi ja kun lakia ja evankeliumia ei osattu oikein jakaa omilletunnoille (”sinä olet se mies...” – ”Se on täytetty”), jäätiin lain alle ja jatkuvaan epävarmuuteen pelastuksesta. Pelkoa ja epävarmuutta vahvistivat vielä harkinnanvaraisen anteeksiantamuksen jälkeen määrätyt katumusharjoitukset sekä kiirastulioppi lisineen. Jos ihminen väsyi mahdottomalta tuntuvaan lakiin perustuvaan kilvoitukseen eikä saanut apua evankeliumista, hän saattoi joutua ulkokultaisuuteen, pahimmillaan jopa epäuskoon.

Mikä oli se ilo, joka tässä järjestelmässä oli löydettävissä. Se oli ilo tahdonvoimalla saavutetusta itsensä jalostamisesta yksittäisten tekojen osalta (tällä viikolla kostin pahan pahalla vain kolme kertaa, edellisellä viikolla sentään vielä seitsemän kertaa). Mutta edistys ei ollut jatkuvaa. Ja armollista Jumalaa ei helposti löytynyt (kokonaisesitys katolisesta opista ks. SP, 54-85 ja KOV, 172-186).

Rovasti Lauri Mustajoki on kirjoittanut, että katolinen pelastusoppi vääristyi suurelta osin sen vuoksi, että syntioppi oli vääristynyt (syntikäsityksen merkityksestä kristillisessä elämässä ks. JJ, 78-90). Tästä luterilaiset tunnustajatkin aloittavat katolista parannuskäsitystä vastaan suuntaamansa arvostelun (TK, 268:10).

Esimerkkejä siitä miten katolinen hurskaus saatettiin kokea: rovasti Helge Hildén kirjoittaa: ”Hyvän sielunhoitajan käsissä järjestelmä ei paljastanut heikkoja puoliaan, vaikka seurakuntalaiset sen kautta tulivatkin sidotuiksi rautakahlein pappiinsa. Kirkkokuri saattoi olla mitä parhain. Evankeliumin ja varsinaisen uskonelämän kannalta oli kuitenkin usein toisin. Missä papilta puuttui evankeliumin tuntemus, tuloksena oli seurakuntalaisille sietämätön taakka ja ristiriita tehokkaan, tiukasti henkilöön sidotun kirkkokurin ja avuttoman, Kristusta ja Hänen armoaan tuntemattoman julistuksen välillä” (LUT, 75).

Luther kuvaa omaa kokemustaan katolisena munkkina näin: ”Olin munkkina niin kuin se, joka tahtoo ja joka juoksee; mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä kauemmaksi minä jouduin. Siksi minulla ei ole sitä, mikä minulla on, tuosta juoksemisestani, vaan Jumalalta” (ValT III:12; Rm. 9:16).

5. KÄSITTEISTÄ

Ennen kuin käsittelen luterilaista oppia kääntymyksestä, on paikallaan tarkastella niitä käsitteitä, joita Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat tässä yhteydessä käyttävät.

Parannus tarkoittaa mielenmuutosta. Tätä vastaa sana metanoia. Lutherin saksankielisessä raamatunkäännöksessä metanoian vastineena on Busse (parannus). Hän käyttää rinnakkain käsitteitä parannus ja kääntymys.

Lutherilla ja Yksimielisyyden Ohjeessa tapaamme useita käsitteitä, jotka asiallisesti

merkitsevät aivan samaa kuin kääntymys ja ovat vain käsitteellisesti siitä erotettavissa:

sanoja parannus, kääntymys ja uudestisyntyminen käytetään samaa merkitsevinä.

Parannus on katumusta ja uskoa. Parannuksesta voidaan puhua myös laajemmassa merkityksessä, jolloin siihen sisältyy uskon, vanhurskauden ja pyhityksen lahjoittaminen (Ap. t. 26:20).

Voidaan puhua ensimmäisestä parannuksesta tai jatkuvasta parannuksesta. Parannuksen tulisi olla jokapäiväistä ja jokahetkistä. Parannuksessa palataan kasteeseen. Lapsen kohdalla kääntymys tapahtuu kasteessa. Kastetta pidetään siis henkilökohtaisen kristillisen elämän alkukohtana. Kristityn normaalitila onkin Lutherin mukaan se, että ihminen ei koskaan luopuisi kasteessa saamastaan pelastuksesta, vaan kasvaisi uskossaan seurakunnan keskellä (HK, 57-61 viitteineen).

6. LUTERILAINEN OPPI PARANNUKSESTA

Luterilainen oppi parannuksesta on esitetty Augsburgin tunnustuksen (CA) 12. artiklassa (TK, 55-56). Parannusvaatimus kohdistuu niihin ”jotka kasteen jälkeen ovat tehneet syntiä”. Parannuksessa on kaksi osaa: 1) katumus ja 2) usko. Nämä ovat kuitenkin toisiinsa liittyneinä. Tunnustus opettaa, että ”oikea parannus ei ole mitään muuta kuin katumusta ja hätää eli peljästystä synnin tähden, mutta kuitenkin sen ohessa evankeliumin ja synninpäästön uskomista, että synti on anteeksi annettu Kristuksen tähden. Tämä usko taas lohduttaa ja rauhoittaa sydämen” (LUT, 74). Parannus ei ole sakramentti.

7. MITEN OIKEA PARANNUS SYNTYY?

Oikea parannus syntyy Jumalan sanan ja sakramenttien vaikutuksesta. Jumala puhuttelee ihmistä hänen omassatunnossaan. Jumalan puhe on kuultavissa lakina ja evankeliumina. Nämä ovat kaksi aivan erilaista sanaa, joilla on eri tehtävä. Laki näyttää todeksi synnin. Tämä synnin toteennäyttäminen ei pysähdy yksittäisiin tekosynteihin vaan ulottuu perisyntiin hedelmineen: ”Lain tärkein tehtävä ja vaikutus on, että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa, vaan hän palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan, mutta on aivan neuvoton, alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Rm. 4:15: ’Laki saa aikaan vihaa’ ja Rm. 5:20: ’Laki tekee synnin suuremmaksi’” (TK, 268/2:4-5). Ihmisen täytyy kuulla tämä tuomio: kenestäkään ei ole mihinkään, olittepa julkisyntisiä tai pyhimyksiä. Teidän jokaisen täytyy muuttua muuksi ja toimia toisin kuin nyt olette ja toimitte, keitä... sitten olettekin. Tässä ei kukaan ole hurskas (TK, 268/3:3). Tässä on kuvattuna syntisen ihmisen konkurssitila Pyhän Jumalan edessä – ”varma toivottomuus kaikesta mitä olemme, ajattelemme, puhumme ja teemme” (TK, 272:36-38). Tätä sanotaan tunnustuskirjoissa oikean parannuksen aluksi.

Tähän konkurssitilaan Jumala lähettää heti evankeliumin sanan. Tämän sanan sisältönä on Jumalan armo Kristuksessa. Syntisille sanotaan : ”Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista” (Jes. 43:25) ja ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan... ” (2. Kor. 5:19) sekä: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa vaan siinä, että hän rakasti meitä, ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1. Joh. 4:10). Usko tarttuu tähän armoon. Oikea parannus syntyy evankeliumin vaikutuksesta. Usko evankeliumiin lohduttaa ja rauhoittaa sydämen (omantunnon) (Ap. t. 15:9).

Parannukseen kuuluu katumus ja usko. Oikeassa parannuksessa ihminen antaa itsensä persoonana, ei vain erillisin suorituksin, Jumalan tuomittavaksi. Hän ei pelkää vain synnin ajallisten rangaistusten tähden vaan myöntää olevansa iankaikkisesti kadotettu. Samalla ihminen luottaa evankeliumissa luvattuun syntien anteeksiantamukseen. Parannuksen tapahtumassa ihminen kokee lain vaikutuksesta omantunnon kauhuja (terrores conscientiae) sekä sydämen luottamusta (fiducia cordis) evankeliumin vaikutuksesta. Ilman näitä ei ole kääntymystäkään. Laki ja evankeliumi toimivat tässä yhdessä ja samanaikaisesti. Myös katumus ja usko ovat yhdessä. Niitä ei tule ymmärtää toisiaan ajallisesti seuraaviksi kehitysvaiheiksi (HK, 62).

Ratkaisevaa parannuksessa on usko. Usko on se, joka erottaa oikean parannuksen väärästä. Sen tähden ihmiset on saatettava uskomaan Kristuksessa ilmoitettuun, Jumalan edellytyksettömään armoon (LUT, 76; TK, 160:8; 166:59-60). Mikä on ihmisen tahdon osuus parannuksessa luterilaisen käsityksen mukaan? Se on suljettu pois. Ihmisen tahto on sidottu. Ihminen ei kääntymyksessään tee mitään. Sen sijaan ”Pyhä Henki sanan ja sakramenttien käytön välityksellä tarttuu ihmisen tahtoon ja toteuttaa kääntymyksen” (HK, 64; TK, 88:24-25).

8. MITÄ LUTERILAISET OPETTIVAT KESKEISISTÄ OPINKOHDISTA?

Vertailun vuoksi otan luterilaisuuden osalta esille ne opinkohdat, jotka aiemmin käsittelin katolisen kirkon osalta kohdassa 4.

Käsitys Raamatusta

Luterilaiset opettivat, että ainoa ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on tutkittava ja arvosteltava, on yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat. Traditiolla ei ole auktoriteettiasemaa. Raamattua luetaan vanhurskauttamisesta käsin ja sen keskuksena on Kristus (SP, 90-9 1). Luterilaiset edustavat pelastushistoriallista raamatuntulkintaa.

Syntikäsitys

Luterilaista ihmiskäsitystä voidaan pitää pessimistisenä. Lankeemuksen seurauksena periytyvä synti on täysin turmellut ihmisen olemuksen, tahdon ja kyvyt. Järki on myös turmeltunut siten, että ihminen ei järkensä avulla ymmärrä hengellisiä asioita (1. Kor. 2:14). Perisynti on varsinainen synti (peccatum originale). Tekosynnit ilmentävät perisynnin tosiasiaa. Kiinnostava yksityiskohta on Lutherin viittaus siihen, että unetkin (alitajunnasta nousevina) voivat olla syntiä (TK, 272:28). Tässä näkyy, miten kokonaisvaltaisesti Luther ymmärsi ihmisen olemuksen turmeltuneisuuden syntiinlankeemuksen seurauksena.

Perisynti on todella synti. Se yksin riittää kadottamaan ihmisen, jos hän jää ilman Kristusta ja hänen armoaan (CA 2.2; TK, 52).

Vapaa tahto

Hengellisissä asioissa ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan orjuutettu tahto (servum arbitrium). Ihminen ei voi omassa varassaan saada aikaan hengellistä vanhurskautta eikä myötävaikuttaa sen syntymiseen. Ihminen jää tässä Jumalan armon ja Hänen sanansa varaan.

Inhimillisen (käytännön) elämän asioissa ihmisen tahto on vapaa (joskaan ei puhdas). Hänellä on näissä asioissa kyky suhteelliseen vanhurskauteen eli oikeudenmukaisuuteen (CA 18; TK, 57-58).

Synergismi

Luterilaisen opin mukaan käsitys, että ihminen ja Jumala toimisivat yhdessä kääntymyksen tapahtumassa on väärä.

Laki ja evankeliumi

Nämä ovat sisältöönsä ja tehtäväänsä nähden erilaisia sanoja. Lakia on kaikki se, mikä uhkaa, vaatii tai käskee jotakin. Evankeliumia on kaikki se, mikä lupaa, antaa ja lahjoittaa jotakin. Lain varsinainen tehtävä (2. käyttö) on näyttää meille todeksi meidän syntimme. Laki siis tuomitsee. Evankeliumi näyttää meille Kristuksen työn meidän syntiemme sovitukseksi, jotta luottaisimme siihen. Tähän liittyy Raamatun sana: ”Kirjain (laki) kuolettaa, mutta Henki (evankeliumi) tekee eläväksi” (uskovaksi).

Lakia ja evankeliumia tulee julistaa täydesti. Sielunhoidollisesti ja käytännön uskonelämän kannalta on suuri merkitys sillä, ettei näitä sekoiteta keskenään. Jos näin tapahtuu, menetetään omantunnon rauha, varmuus pelastuksesta, ajaudutaan synergismiin ja lain alle. Lain ja evankeliumin erosta ks. GALS, 148-150; 160-161; ks. myös UVT, 63-101.

Rippi

Rippi ei kuulu välttämättä parannuksen yhteyteen. Se on apu ahdistetulle omalletunnolle (Rm. 1:16). Rippi on vapaaehtoinen, ja se kuuluu evankeliumin piiriin (CA, 11; TK, 55). Ripissä ei ole välttämätöntä muistaa kaikkia syntejä. Se on jopa mahdotonta. Anteeksiantamus koskee kuitenkin kaikkia syntejä ja koko syntisyyttä (TK, 270:20; TK, 272:38).

Vanhurskauttaminen

Luterilaiset opettivat, että ihminen ei voi tulla vanhurskautetuksi (Jumalalle otolliseksi) Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan hänelle annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on ansainnut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Rm. 3:21ss. ja Rm. 4:5; CA, 4; TK, 53). Tässä on lausuttu forenssinen eli Jumalan tuomiopäätökseen perustuva vanhurskauttamisoppi. (Huomaa, että uusi raamatunkäännös on esim. Rm. 4. luvussa hämärtänyt uskovan hyväksi luetun vanhurskauden). Rakkaus – sekä se, jota osoitamme Jumalalle, että se, jota osoitamme lähimmäiselle – ei kuulu vanhurskauttamisen yhteyteen. Rakkaus on seurausta evankeliumin uskomisesta eli siitä uskosta, että minulla syntisellä on Vapahtaja.

Rakkaus (= teot) on uskon hedelmä. Kun sanotaan (CA 6), että puun ”täytyy” kantaa hedelmää, tarkoitetaan ”luonnonomaista” välttämättömyyttä, joka on olennaisesti samaa, jolla hyvä puu tekee hyviä hedelmiä (LUT, 46-49). Kyse on spontaanista tapahtumasta, ei pakosta. Pyhityksen käyttövoima luterilaisen käsityksen mukaan on evankeliumi, ei laki, kuten katolisuudessa. Elämänparannusta on harjoitettava kuolemaan asti (TK, 273:40). Se jää tässä elämässä aina vajavaiseksi. Emme kristittyinäkään, vakavasti kilvoitellessamme, pääse pidemmälle kuin siihen, että olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä (Rm. 7:14-23; 8:2). Pyhityksestä ei pidä vanhurskauttamisen rinnalla etsiä pelastusvarmuutta (JJ, 92-105). Pelastus on yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

9. KUVA LUTERILAISESTA KILVOITTELIJASTA

Luterilainen kristitty on raamattukristitty. Hänellä on pääsy suoraan Raamattuun. Hengellisiä totuuksia ei ole verhottu häneltä tradition esiripulla. Hän voi vapaasti oman Raamattunsa äärellä varmistua sen julistamasta pelastuksesta Kristuksessa. Raamatun avulla hän myös saa vastustaa vääriä oppeja ja opettajia. Evankeliumi on armonväline, jonka kautta Jumala luo ja ylläpitää uskoa. Armonvälineitä ovat myös kaste ja ehtoollinen.

Kun Jumalan sana julistetaan oikein, lakina ja evankeliumina, voi syntyä oikea parannus. Laki ei jätä mitään mahdollisuuksia ihmisen vaikuttamiselle tai myötävaikuttamiselle pelastuksessa. Ihminen jää täysin Jumalan varaan. Synergismin mahdollisuudet raukeavat lain tuomioon.

Tähän tulee edellytyksetön evankeliumin sana, joka julistaa jo valmiina olevaa Kristuksen työtä jumalattomien edestä. Vaikka ihminen ei voi omaksua sanaa oman kykynsä varassa, hänen tulee kuulla sitä (Rm. 10:17). Usko syntyy sanan kautta Pyhän Hengen vaikutuksesta. Se tarttuu evankeliumissa ilmoitettuun Kristukseen. Usko luottaa siihen, että Kristus on meidän vanhurskautemme (Jer. 23:6). Tämä usko pelastaa. Usko on (yksin) Jumalan teko (Joh. 6:29). Usko on lahjaa. Kun luterilainen kristitty on näin täysin Jumalan töiden varassa, hänen kristillisyytensä muodostuu Jumala-keskeiseksi.

Vanhurskauttaminen (= syntien anteeksiantamus) merkitsee sitä, että Kristuksen oma – Jumalalle kelpaava vanhurskaus – luetaan meidän hyväksemme uskon kautta (Rm. 3:22) (ei uskon tähden). Kyse on siis meidän ulkopuoleltamme tulevasta toisen vanhurskaudesta. ”Koska Jumalan lupaus (laupeudesta) on varma, myös usko voi olla riemullisen varma siitä autuudesta, jonka se saa vanhurskauttamisessa. Se on varmaa luottamusta juuri siksi, että koko vanhurskauttaminen on Jumalan varassa” (SP, 107).

Mikä on se ilo, joka tässä kristillisyyden muodossa voidaan saavuttaa? Se on ilo varmasta pelastuksesta Kristuksen tähden, uskon kautta. Pelastuksen perusta on minun ulkopuolellani. Hän on Kristus (1. Kor. 3:11). Pelastukseni perusta en ole minä eikä se mitä minussa tai minun kauttani tapahtuu. Tässä on ”uskon lepo”. Luterilainen kristitty on kutsumuskristitty. Hänelle arkityökin (esim. myymälän kassanhoitajan) on Jumalan palvelemista. Hän tekee työnsä uskoen. Työ on kuitenkin lähimmäisen palvelemista. Kun luterilainen kristitty tietää olevansa pelkästään uskosta vanhurskas, hän voi hyvillä mielin palvella. Usko suunnataan Jumalaan ja rakkaus (teot) lähimmäiseen. Ei tarvitse kokea epämääräistä syyllisyyttä siitä, että pitäisi tehdä jotakin hengellisempää, sillä tässä on oikea hengellisyys (JJ, 132-141; SVST, 164-175; 175-192).

Luterilainen kristitty harjoittaa elämänparannusta. Sen voimana on evankeliumi ja se toteutuu sanan ja sakramenttien yhteydessä. Kristitty tietää ja vielä kipeämmin tuntee pyhityksensä jäävän vajaaksi tässä elämässä. Tämän ei tarvitse ajaa häntä epätoivoon, koska vanhurskauttamisen perusta ei ole meidän pyhityksemme vaan Kristus. Elämässä valitettavasti toistuvien lankeemusten tapahtuessa luterilaisella kristityllä on mahdollisuus käyttää rippiä. Luterilainen kristitty elää armon tarpeessa, mutta kuitenkin armon varassa (kokonaisesitys luterilaisesta opista SP, 86-121; ks. myös KOV, 186-197).

KIRJALLISUUTTA:

The Catechism of the Catholic Church. USA 1994.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Jyväskylä 1990.

Giertz, Bo, Suuri valhe ja suuri totuus. Helsinki 1946.

Hedberg, F. G., Uskonoppi autuuteen. Jyväskylä 1986.

Hedberg, F. G., Ainoa autuuden tie. Joensuu 1987.

Hägglund, Bengt, Teologins historia. En dogmhistorisk Översikt. Lund 1981.

Jansson, M., – Lemmetyinen, R., Kun luostarin muurit murtuvat... kahden Maria-sisaren tie evankeliumin vapauteen. Keuruu 1998.

Kittelson, James M., Uskon puolesta. Martti Lutherin elämäntyö. Jyväskylä 1996.

Kiviranta, Simo (toim.), Luterilainen usko tänään. Augsburgin tunnustuksen selityksiä. Vaasa 1981.

Luther, Martti, Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. Helsinki 1957.

Luther, Martti, Valitut teokset III. Juva 1983.

Luther, Martti, Sidottu ratkaisuvalta. Porvoo 1982.

Mannermaa, Tuomo, Kristillisen opin vaiheet. Dogmihistorian peruskurssi. Jyväskylä 1977.

Mustajoki, Lauri, Julistukseni juuria. Pieksämäki 1986.

Pieper, Franz, Kristillinen Dogmatiikka. J.T. Müllerin lyhennetty laitos. Turku 1961.

Särelä, Markku, Kristus meidän edestämme. Teesejä vanhurskauttamisesta. Jyväskylä 1980.

Takala, Veikko, Herätys ja kääntymys. Synodaalikirjoitus Turun arkkihiippakunnan pappeinkokoukselle. Vammala 1962.

Teinonen, Seppo A., Symboliikan peruskurssi. Helsinki 1978.

Valen-Sendstad, O., Unelma vapaasta tahdosta. Pieksämäki 1986.

KÄYTETYT LYHENTEET:

CA = Augsburgin tunnustus

CCC = Katolisen kirkon katekismus

GALS = Lutherin Galatalaiskirjeen selitys

JJ = Julistukseni juuria

HK = Herätys ja kääntymys

KD = Kristillinen dogmatiikka

KOV = Kristillisen opin vaiheet

LUT = Luterilainen usko tänään

SP = Symboliikan peruskurssi

SVST = Suuri valhe ja suuri totuus

TK = Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat (1990)

UVT = Unelma vapaasta tahdosta

ValT = Lutherin valitut teokset

Luento Concordia ry:n Pieper-luennoilla Suomen Teologisessa Instituutissa 11.12.2002. Lyhennelmä.