TAISTELKAA TOTUUDEN PUOLESTA !

C.F.W.Walther, (1811-1887), tohtori

Jos jumaluusoppinut ei tahdo antaa periksi ja myöntyä ainoassakaan kristinopin yksityiskohdassa, jotta niin viimeinkin saataisiin aikaan rauha kirkossa, se näyttää tosin järjen silmissä sietämättömältä itsepäisyydeltä, jopa ilmeiseltä ilkeämielisyydeltä. Siksi vain harvat rakastavatkin ja kiittävät sellaisia jumaluusoppineita heidän elinaikanansa; useimmat vieläpä haukkuvat heitä rauhanhäiritsijöiksi, jopa Jumalan valtakunnan tuhoojiksi. Heitä pidetään inhottavina ihmisinä. Lopulta käy kuitenkin ilmi, ettei päättäväinen ja tinkimätön pitäytyminen Jumalan sanan puhtaaseen oppiin suinkaan ole kirkkoa hajottavaa. Keskellä mitä suurinta rauhattomuutta se juuri rakentaakin kirkkoa ja viimein se antaa tosi rauhan. Sen tähden: voi sitä kirkkoa, jolla ei ole sellaisia miehiä, jotka seisovat vartijoina Siionin muureilla ja ilmaisevat jokaisen vihollisen, joka uhkaa tunkeutua sisään, ja asettuvat Jeesuksen Kristuksen lippujen alle käymään pyhää sotaa!

Kuvitelkaahan vain mielessänne elävästi esimerkiksi seuraavaa: jos sellainen mies kuin Athanasios olisi hiukankaan antanut periksi opissa Kristuksen jumaluudesta, jos hän olisi päätynyt sovitteluratkaisuun areiolaisten kanssa ja tyytynyt siihen, että areiolaiset selittivät myös uskovansa, että Kristus on Jumala, kuitenkaan ei iankaikkisuudesta – – hän on muka tullut Jumalaksi mutta he tekivät tämän lisäyksen: ”kuitenkin häntä on palveltava, sillä hän on Jumala”, mitä olisikaan silloin tapahtunut? Kirkko olisi jo silloin langennut siltä kalliolta, jolle se yksin on perustettu, ja tämä kallio on ainoastaan Jeesus Kristus. Kuvitelkaa mielessänne edelleen: jos sellainen mies kuin Augustinus olisi hivenenkään tinkinyt opissa vapaasta tahdosta tai paremminkin ihmisen täydellisestä kykenemättömyydestä hengellisissä asioissa, jos hän olisi suostunut sovitteluun pelagiolaisten kanssa ja tyytynyt siihen, että pelagiolaiset selittivät: ”tosin ei yksikään ihminen tietenkään voi tulla autuaaksi ilman Jumalan apua” – Jumalan armolla he kuitenkin tarkoittivat sitä Jumalan lahjaa, joka tulee kunkin ihmisen osaksi – mitä olisikaan silloin tapahtunut, jos Augustinus tässä olisi antanut periksi? Jo tuohon aikaan kirkko olisi kadottanut evankeliumin ytimen eikä siitä olisi mitään säilynyt muuta kuin tyhjä, ontto kuori, kirkolle ei olisi oikeastaan jäänyt mitään muuta kuin nimi siitä.

Onhan evankeliumin oppi siitä, että ihminen tulee Jumalan edessä vanhurskaaksi ja autuaaksi Jumalan sulasta armosta Jeesuksen Kristuksen ansion tähden, kaikkein tärkein oppi, kristinopin ydin. Siellä, missä tätä oppia ei julisteta, ei ole Kristusta, ei evankeliumia eikä autuutta, vaan ihmiset joutuvat hukkaan, siellä on Jumalan Poika turhaan tullut tähän maailmaan. Kuvitelkaa viimein vielä mielessänne: jos Luther olisi hiukankaan tinkinyt opissa pyhästä ehtoollisesta, jos hän olisi käynyt sovittelemaan Zwinglin kanssa silloin kun käytiin Marburgin keskustelu ja tyytynyt siihen, että zwingliläiset sanoivat: ”mekin uskomme eräänlaiseen Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloon ehtoollisessa, mutta emme ruumiilliseen läsnäoloon, sillä Jumala ei pane meidän uskottavaksemme sellaisia korkeita, käsittämättömiä asioita” – näin opettaessaan Zwingli teki koko kristinuskon kyseenalaiseksi, niin että Melanchthonkin, joka muuten oli sangen taipuvainen antamaan jossakin määrin periksi, selitti Zwinglin langenneen takaisin pakanuuteen – mitä silloin olisi tapahtunut? Kirkko olisi jo silloin langennut järkeisoppiin, joka asettaa järjen selvän Jumalan sanan yläpuolelle.

Siitä syystä olkoot siunattuja kaikki uskolliset taistelijat, jotka ovat taistelleet ihmissuosiota tavoittelematta ja ihmisiä pelkäämättä kristinopin joka kohdan puolesta! Heidän häpeänsä ei ole mennyt hukkaan, vaikka se usein on ollut suuri. Kirottuina he ovat kulkeneet kuolemaansa asti, mutta nyt heidän päässään on kunniaseppele, ja he ovat mitä autuaimmassa seurassa Kristuksen, kaikkien enkelien ja valittujen kanssa. Heidän työnsä ja heidän katkera taistelunsakaan ei ole mennyt hukkaan, sillä vielä nyt, kun on kulunut puolitoista vuosituhatta tai ainakin useita vuosisatoja, kirkko korjaa satoa heidän kylvöstään. – Sen tähden, rakkaat ystäväni, pitäytykäämme mekin tähän puhtaan opin aarteeseen! Älkää oudoksuko sitä, jos me näin ollen myöskin joudumme saamaan osaksemme samaa häpeää, jota he ovat saaneet. Huomatkaa, että silloin käy meidänkin kohdallamme toteen seuraava sana: ”Hamaan kuolemaan asti taistele totuuden puolesta, niin Herra Jumala sotii sinun puolestasi” (Siir. 4:28). Olkoon se teidän tunnuslauseenne! Taistelkaa totuuden puolesta hamaan kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva teidän puolestanne!

C.F.W.Walther, Laki ja evankeliumi. Helsinki 1952, s. 44-46.