MENETETTY PERINTÖ PITÄÄ VOITTAA TAKAISIN

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Tunnustususkollisissa piireissä katsotaan yleisesti, että vakava kriisi on kohdannut juuri nyt vanhoja Pohjois-Euroopan kansankirkkoja. Tämän nähdään tapahtuneen lähinnä vasta naispappeuskysymyksen välityksellä, josta on väitelty ja jota on käsitelty viimeiset puoli vuosisataa. Nyt me olemme joutuneet yhä suurempaan kaaokseen kysymyksessä opista. Kaikki tämäntyyppiset pahat vaikutukset ovat jollain lailla tulleet kirkkoon tavalla, jota on aiemmin harvoin nähty. Kirkollinen tilanne näyttää yleisesti ottaen huolestuttavalta. Konflikti naispappien kanssa on kiristynyt, ja tänä päivänä miespuoliset tunnustususkolliset kandidaatit eivät saa pappisvihkimystä. Enemmän kuin mikään muu on kysymys naispapeista tullut tunnustususkollisuuden vertauskuvaksi, ja merkillisellä tavalla tämä kysymys on ollut pitkän aikaa se kysymys – usein näköjään ainoa – jossa kansankirkkojen liberaalit ovat olleet tinkimättömän ja periksi antamattoman ahdasmielisiä.

Jos juuri tästä tulee se kysymys, jossa tunnustus Kristukseen koetellaan tietyssä yhteydessä, luonnollisesti tunnustamme apostolisen järjestyksen ja sen, mitä keskuudessamme sovellettu Herran käsky sisältää. Meillä ei tule olla mitään epäröintiä siitä, mitä apostolisessa ja evankelis-luterilaisessa kirkossa täytyy tällä kohden edellyttää. Epäilyttäväksi, ettei sanoisi vääräksi, tulee se sitä vastoin, jos tämä kysymys aivan yleisesti tehdään uskonopin ensimmäiseksi ja määrääväksi periaatteeksi tai sakraalisen yhteyden yhdistäväksi ja kantavaksi tekijäksi. Meillä on tunnustususkollisissa piireissä aihetta huomata, että tämä asia muodostaa aivan liian kapean perustan kirkollisen yhteyden rakentamista varten. Kukaan ei varmaankaan tahdo sanoa, että se perustuu vain sille, että yhdessä toisten kanssa torjutaan naispapit; mutta kun tulemme käytännön kysymyksiin, tulee vaikeaksi osoittaa paljon muuta, kuin että juuri tämä meitä yhdistää tunnustususkollisella taholla. Tämä lähinnä näyttää olevan se, mikä erottaa meidät siitä, mikä on yleisesti vallalla kansankirkossa. Toki on useita muitakin asioita, jotka ilmaisevat tunnustususkollisuutta. Keskittyminen uskon pääasioihin ja Raamatun sanan selittäminen kunnioittaen sitä on keskuudessamme yleisesti ottaen parempaa kuin yleensä kirkollisella kentällä. Mutta sakraalisen yhteyden katkaisemisessa olemme keskittyneet hyvin yksipuolisesti ensin mainittuun kohtaan, kun taas muuten me emme ole olleet niin tarkkoja jumalanpalvelusyhteyden ja ylipäänsä sakraalisen yhteyden kriteerien kanssa. Tämän päivän kirkollinen kriisi antaa aiheen mennä syvemmälle ja kysyä kirkollisen yhteyden perusteita.

Kysymystä sakraalisesta yhteydestä miespuolisten hereetikkojen (väärin opettavat tai terveestä opista poikkeavat papit) kanssa on kauan aikaa tuskin kyetty edes käsittämään merkitykselliseksi ongelmaksi. Se, että eri herätysliikkeillä on ollut tietyt saarnaajansa ja opettajansa, joita he ovat mieluiten kuunnelleet, on eri asia. Näiden liikkeiden keskuudessa ei ole kovin paljon mietitty sitä, miten Kirkon instituutiona tulee kohdella heresioita. Hetkittäin on tietysti saattanut olla voimakkaampia reaktioita, kun esimerkiksi joku pappi on ilmaissut jotain huomiota herättävän väärää Jeesuksen persoonasta tai sovitusopista. Monien oppien esiintyminen avoimesti rinta rinnan kirkossa ei ole apostolisen, katolisen (yleisen) ja ortodoksisen (oikein opettava ja oikein ylistävä) kirkon tuntomerkki, vaan päinvastoin harhan merkki. Harhoja ja jakautumisia esiintyy tietysti niin kauan kuin tämä maailmanaika kestää. Kysymys on siitä, miten näitä käsitellään ja kykeneekö ulkonainen kirkko meillä käsittelemään ongelman. Tällä alueella me kärsimme monien sukupolvien laiminlyönneistä, ja tulos kaikesta ilmenee tämän päivän kirkollisessa kaaoksessa. On hyvin vakava väärinkäsitys uskoa, että harha on tullut vasta naispappien mukana viimeisen puolen vuosisadan aikana. Oikean kirkollisen eksistenssin jälleenrakennus ei myöskään tapahdu siten, että ainoastaan tämä kysymys hoidetaan Raamatun mukaan.

Eräässä luennossa Berliinin yliopistossa Kirkon olemuksesta kesäkaudella 1932 tulee Dietrich Bonhoeffer (1906-1945), tunnettu teologi ja kolmannen valtakunnan marttyyri, kysymykseen oikean teologian tehtävästä kirkossa. Jotta Kirkko voisi elää, harhaoppi ja oikea oppi täytyy määritellä. Kirkko kärsii siitä, että käsite ”heresia” on poistettu. ”Tämä on suuri substanssin menetys. Tähän kytkeytyy teologian villiintyminen kahden viimeksi kuluneen vuosisadan aikana... Dogma ja heresian torjuminen ovat välttämättömiä kultin ulkopuolisia (jumalanpalveluksen raamin ulkopuolella) toimintoja kirkossa” (Gesammelte Schriften V, 260).

Ilmiselvästi Bonhoeffer on oikeassa tässä asiassa. Puhdasoppisuuden ajan jälkeen kirkollinen hallinto on enemmän tai vähemmän lakannut vakavalla tavalla tuomitsemasta oppeja. Valistusajan ajattelu sekä herätysliikkeet, joilla ei ollut ymmärrystä tälle kirkollisen elämän osalle, vaikuttivat siihen, että ulkonainen historiallinen kirkko menetti käsitteen ”heresia” sen alkuperäisessä merkityksessä. Tässä me olemme ja meidän kutsumuksemme on muodostaa ulkonainen kirkko myös tältä osin. Meidän ei tule fatalistisella tavalla suostua ajattelemaan, että Jumala kaitselmuksessaan tekee, mitä Hän tekee ja että lyhyesti sanoen mikään ei riipu meidän palvelemisestamme. Päinvastoin: Kristus on antanut tehtävän ulkonaiselle Kirkolle maailmassa, ja Hän vaatii uskollisuutta palvelijoiltaan. Pyhä Paavali osoittaa, että sille, joka palvelee Kirkon virassa (1. Kor. 4:2), on tärkeintä uskollisuus omassa tehtävässään.

Meidän tulee vaalia kaikkia niitä merkkejä, jotka kuuluvat siihen, että oikea ulkonainen Kirkko on läsnä keskuudessamme, ja huolehtia siitä, ne ovat keskuudessamme. Jokainen kastettu ja uskova on tavalla tai toisella kutsuttu palvelemaan ja rakentamaan seurakuntaa. Opin koetteleminen ja väärän opin karttaminen on kaikkien kristittyjen kutsumus. Tulee myös osoittaa oikeaa huolenpitoa ja arvonantoa toisille kristityille tässä suhteessa.

Kristillinen solidariteetti kehottaa meitä näkemään niiden hädän, jotka ovat tulleet kirkollisessa mielessä kodittomiksi harhaoppien tehdessä tuhojaan. Meidän tulee myös kohdata rakkaudessa ne, jotka ovat jo pökerryksissä kaikesta sekavasta opista ja joiden on vaikea edetä vakain askelin. Kristittyjä, jotka elävät sekavassa yhteydessä, tulee rakkaudessa kehottaa oman autuutensa tähden erottamaan oikea ja väärä oppi ja myös apostolisen kehotuksen mukaisesti vetäytymään pois ilmeisen harhaoppisen yhteydestä (Matt. 7:15, 24:4-5, Ap. t. 20:27-30, Room. 16:17, 1. Kor. 1:10, 2. Kor. 6:14-18, 2. Tess. 3:14, Tiit. 3:10, 2. Joh. 10-11).

Se, mistä me nyt puhumme, koskee suuria ja vahingollisia asioita. Meidän täytyy asettaa väärä evankeliumi anateeman (kiroustuomion) alaiseksi (Gal. 1:8-9) puhtaan ja pelastuksen tuovan evankeliumin tähden. Oikea opin koettelu ei levitä mitään pahaa epäluuloisuutta, vaan se ajaa paremmin noudattamaan sitä, mitä Herra opettaa meille Sanansa välityksellä. Meidän tulee muistaa, että Kristus on aina läsnä kirkkoaan, ehkä eniten silloin, kun maailmassa on levotonta. Harhaoppiset voivat myös auttaa meitä pysymään tiellä, jos suhtaudumme asiaan oikein. He muodostavat meille hyödyllisen kehotuksen paremmin tunkeutua Raamattuun. Pyhä Augustinus sanoo, että harhaoppiset ajavat meidät opiskelemaan Raamattua (De Civitate XVI,2) ja Luther sanoo: ”Harhaoppiset herättävät meidät, tekevät meidät valppaiksi ja ajavat meidät pyhään Raamattuun uutterammin mietiskelemään ja tutkimaan sitä, mikä oikein on; muuten kukaan ei ajattelisi Sanaa” (W² XXII, 1106).

Meidän on tarpeen keskittyä oikeisiin asioihin, ja on selvää, että meidän tulee osoittaa suurta pitkämielisyyttä ja kärsivällisyyttä toisten kristittyjen ja kirkon palvelijoiden heikkouksia ja puutteita kohtaan. On tärkeää tuoda esiin, että on kysymys asemasta eikä kyvystä tai lahjoista. Hereetikko voi saarnata yleensä tyylikkäästi sanomatta varsinaisesti mitään väärää. Oikein opettavalla, puhdasoppisella papilla voi olla huono päivä, hänellä voi olla vaikeuksia saarnan rakenteen kanssa, ja hän saattaa saada heikosti esille tekstin sanoman. Heresia ei ole ainoastaan funktionaalinen asia, vaan hereetikko on hereetikko myös silloin, kun heresia ei ilmene. Harhaoppiset ovat vaarallisimmillaan silloin, kun he julistavat oikein (muista Jeesuksen puhe lampaanvaatteista!).

Kokonaistilanne on nyt sellainen, että se vaatii kokonaan uutta alkua. Koko kirkollisen eksistenssin, kaikkien niiden tuntomerkkien, joiden tulee olla siellä, missä kristillinen Kirkko on läsnä, on oltava mitä vakavimman mielenkiintomme kohteena.

Pappisvihkimys on toimitus, joka on elimellisessä yhteydessä monien muiden asioiden kanssa, jotka olemme vastaanottaneet Kristukselta ja apostoleilta.

Kristuksen pyhällä Kirkolla maan päällä on näkyvät ilmenemismuotonsa; niitä meidän tulee etsiä ja vaalia. Me olemme siihen velvoitetut kastettuina ja uskovina ihmisinä. Se perintö, joka menetettiin poikkeamalla pois apostolisesta kirkollisesta hallinnosta 270 vuotta sitten (puhuakseni Bonhoefferin kanssa), pitää voittaa takaisin.

Veri ei syki kaikissa kirkkoruumiin suonissa, jos ei ole olemassa kristillisen kirkon läsnäolon tuntomerkkejä – ei ainoastaan ulkonaisina ilmiöinä vaan Sanan mukaan toimivina: ensiksi Jumalan pyhä sana, kaste, ehtoollinen, avaimet (kaikkineen, mitä siihen sisältyy yksityisripistä ja ehdottomasta synninpäästöstä harhassa olevien opettajien ja seurakuntien pannaan julistamiseen), virka, rukous ja ylistys, kristittyjen risti (seitsemän tuntomerkkiä Lutherin raamatunselityksen mukaan teoksessa Kirkossa ja kirkolliskokouksista).

Suomennos: Hannu Lehtonen