RAAMATTU-USKO JA SEN
SEURAUKSET
Joakim Förars,
teol. Maist.
On tärkeää ymmärtää, ettei virkakysymys sinänsä ole keskeinen meille
vanhauskoisille, vaan että perustavampi on taustalla oleva
raamattunäkemys samoin kuin näkemys Kirkosta, traditiosta, Kirkon opin, elämän
ja jumalanpalveluksen jatkumosta.
Ratkaiseva on tämä kysymys: nähdäänkö Raamattu ehdottomana auktoriteettina vai
ei. Oikea kristitty voi vastata tähän kysymykseen
vain myönteisesti. Lain rikkominen eli laittomuushan on Raamatun määritelmä synnille
[1.Joh. 3:4], ja Jumalan käskyjen kiistäjä luopuu
mahdollisuudestaan anteeksisaamiseen ja parannukseen. On yhdentekevää, oliko
hylätty käsky naisille annettu kielto saarnata ja pitää
pappisvirkaa vaiko jokin muu. Tärkeää on suostumisemme kuuliaisuuteen. Tähän
kuuluu sekin, ettemme osallistu muiden synteihin
myötävaikuttamalla niiden harjoittamiseen.
Naispappeuskysymystä on itse asiassa siinä suhteessa ylidramatisoitu, että
monilla on taipumus vähät välittää miespappien harhaopeista ja
katsoa osoittaneensa uskollisuutensa Raamattua kohtaan väistämällä yhteistyötä
naispappien kanssa. Näinhän kysymyksestä tulee koko paljon
helpompi, sillä naispappien tunnistaminen on helppoa, mitä miespuolisten
kerettiläisten havaitseminen ei aina ole. Mutta tällainen on hyttysten
siivilöintiä ja kamelien nielemistä. Velvollisuutemme on vetäytyä pois
kaikesta, mikä sotii Jumalan sanaa vastaan, ja useinhan suurimmat konnat
ovat miespuolisia. Syynä tällaisen kaksinaismoraalin vakiintumismahdollisuuteen
on se, että aivan liian usein vaikenemme harhaopista emmekä
käy sitä vastustamaan.
Siltikin on totta, että kuuliaisuuttamme koetellaan enemmän kuin missään muussa
asiassa juuri virkakysymyksessä. Emme ole itse tehneet tästä
kysymyksestä kaiken muun varjoonsa peittävää jättiläistä; liberaalit ja
sekulaarit ovat ottaneet sen sydämenasiakseen. Tottahan onkin, että
virkakäsitys on yleensä ilmaus itse kunkin raamattunäkemyksestä. Tässä
yhteydessä tärkeintä ei kuitenkaan ole se, mitä naispappeuden
hyväksyminen kertoo eri ihmisten raamattunäkemyksestä, vaan se, miten me, jotka
katsomme Raamatun kieltävän naispappeuden,
menettelemme tämän synnin suhteen. Onko meillä klassinen raamattunäkemys vain teoriassa, vai suostummeko siitä aiheutuviin seurauksiin?
Osallistummeko syntiin vai vetäydymmekö pois vääristä paimenista ja opettajista? Sellaista, joka hyvässä uskossa hyväksyy naispapit, ei
tietenkään voi samaistaa niihin, jotka toimivat samoin siitä
huolimatta, että ymmärtävät, mitä Raamattu sanoo.
On masentavaa, ellei myönnetä, että meillä on vihollisia kirkon sisällä, vaan
annetaan pikemminkin ymmärtää, ettei sellaisia ole. Suomen
evankelis-luterilaisen kirkon ja muiden kristittyjen välisen rajalinjan
toteaminen ei riitä. Vihamielisyys piispojen, kirkon kellokkaiden,
naispappiyhdistyksen ja erilaisten liberaalien piirien taholta on niin ilmeistä
ja hellittämätöntä, että täytyy olla sokea tai puolenvaihtaja
voidakseen olla näkemättä, mitä on meneillään. Mutta mehän olemmekin jo pitkään
piilotelleet Raamatun opetusta harhaopettajien ja
hengellisen taistelun osalta, joten mainittavaa
tarkkanäköisyyttä ei ollut odotettavissakaan.
Suurta sokeutta vaatii sekin, että uskoisi vuoden 1986 naispappeuspäätökseen
lisätyn ponnen takaavan sen, että vanhauskoisia
yhä edelleen voitaisiin vihkiä papeiksi. Kyseinen ponsi oli lupaus jatkuvasta
kotipaikkaoikeudesta, mutta sillä on vain moraalinen merkitys
- ei juridista. Sehän, paljonko vaikutusta sillä on piispojen tätä kysymystä
koskevaan moraaliin, on jo saatu liiankin hyvin kokea. Esim.
arkkipiispa on tehnyt selväksi, ettei pidä pontta velvoittavana.
Onko sitten mahdollista, että samassa kirkossa olisi viralliset piispat
ohittaenkin vihittyjä pappeja? On väitetty kirkkohistorian helposti
osoittavan, että pappisvihkimyksistä huolehtiminen ilman väärien paimenten
myötävaikutusta on yhtä kuin uuden kirkon perustaminen. On
kuitenkin koko lailla perusteita toisenlaiselle näkemykselle. Varhaiskirkon
aikana oli mahdotonta ajatellakaan sakraaliyhteyttä
harhaavien piispojen kanssa. Areiolaiset olivat kirkossa vallan päällä ja
yrittivät toisinaan väkivalloin pakottaa oikeauskoiset
ehtoollisyhteyteen, siinä kuitenkaan menestymättä. Athanasios erotettiin
viidesti piispanvirastaan ja oli 20 vuotta maanpaossa. Tästä huolimatta
jatkettiin yhteydestä kieltäytymistä ja asetettiin pappeja ja piispoja, jotka
levittivät oikeaa oppia. Tämä menettely säilytti uskon
kolmiykseyteen. Athanasiolaiset eivät panneet alulle uutta yhdyskuntaa vaan
onnistuivat vähin erin valtaamaan kirkon areiolaisilta. Samoin
donatolaiset olivat ajoittain enemmistönä Pohjois-Afrikassa, mutta apostolinen
usko saavutti voiton peräänantamattoman kirkkotaistelun
kautta. Monet muut hajaannukset ja oppiriidat on taas saatu varsin pian
neuvotteluteitse ratkaistuiksi siitä huolimatta, että eri ryhmillä oli
sitä ennen ollut omat papistonsa.
Jokin vuosi sitten USA:n uususkoistunut episkopaalikirkko sai konservatiivisia
piispoja vihkimyksessä, jonka eräät afrikkalaiset ja
aasialaiset anglikaaniset ja eläkkeelle siirtyneet kotimaiset piispat
toimittivat. Kirkon liberaali johtoporras on tuohtunut ja kieltäytyy
tunnustamasta näitä uusia piispoja, mutta tulevaisuus vaikuttaa kaikesta
huolimatta lupaavalta. Johtava anglikaaniteologi James Packer
kommentoi tilannetta: "Odotan tällaisten tapausten tavanomaisen kulun johtavan siihen, että ennemmin tai myöhemmin heidät tunnustetaan
ja heistä tulee osa anglikanismin rikasta
monimuotoisuutta."
Heikompi mutta silti ajattelemisen arvoinen rinnakkaistapaus on se, että
kirkkomme herätysliikkeitä katsottiin aluksi hyvin karsaasti, mutta
pikku hiljaa ne hyväksyttiin siitä syystä, että niiden olemassaolo oli
tosiasia.
Kaikki tällaiset pohdinnat ovat kuitenkin toisarvoisia. Tärkeää on, että
tottelemme Jumalaa riippumatta siitä, mitä seurauksia sillä voi ajatella
olevan. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole niin viisas, että voisi keksiä
strategioita, jotka sallisivat myönnytysten tekemisen Jumalan sanan
kustannuksella.
Miten käy niiden, jotka pysyvät kirkon vanhalla linjalla virkakysymyksessä ja
joilta siitä syystä evätään pappisvihkimys?
Teologian opiskelijat tai jo valmistuneet ovat vaikeassa tilanteessa, kun ovi
pappisvirkaan on suljettu eikä kutsumusta voi toteuttaa. Niiden,
jotka yhä toivovat saavansa työskennellä sanan palveluksessa, mahdollisuudet
riippuvat vaihtoehtoisten menettelytapojen
viipymättömästä kehittämisestä. Virkaan vihkimyksen toimittajat voisivat tulla
joko kirkon virkaan vihittyjen pastorien Raamatulle uskollisen
jäännöksen piiristä tai kokonaan kirkon ulkopuolelta.
Herätysliikkeiden kanta ensin mainittuun vaihtoehtoon näyttää olevan epäselvä
tai suorastaan torjuva, mikä johtaa viimemainitun vaihtoehdon
vahvistumiseen. Tämähän onkin väistämätöntä, kun herätysliikkeissä yhtäältä
suositellaan osallistumattomuutta naispappien toimittamiin
jumalanpalveluksiin, mutta ollaan samalla haluttomia panemaan rikkaa ristiin
tämän suosituksen käytännön toteuttamismahdollisuuksien hyväksi.