NAAMAN V

E. A. Lundqvist, rovasti (1856-1920)

”Ja hän palasi Jumalan miehen tykö kaiken joukkonsa kanssa; ja kun hän oli tullut sisälle, seisoi hän hänen edessänsä ja sanoi: ’Katso, nyt minä tiedän, ettei yhtäkään Jumalaa ole kaikessa maassa, paitsi Israelissa!’” (2. Kun. 5:15)

Naaman oli puhdistunut, ja nyt hänen sydämensä oli sulanut pehmeäksi kuin vaha. Koko hänen kurjuutensa oli poissa. Nyt oli tuo iljettävä ja kuluttava spitaalikin hävinnyt. Mutta sen lisäksi oli tullut vielä jotakin. Oi sanomatonta suloisuutta! Nyt hän oli päässyt myös siitä levottomuudesta ja tuskasta, joka alituisesti syvällä hänen sisimmässään oli hänen sydänjuuriaan kaivellut. Poissa olivat hänen monien pahojen tekojensa tuottamat ahdistukset, hänen sanomaton kuolemanpelkonsa ja vanhurskaan tuomion päivän kammonsa.. Profeetta oli aivan kuivasti, lyhyesti ja yksinkertaisesti esittänyt hänelle parannuskeinoksi sanaa ja vettä. Tähän oli sisältynyt se ylenpalttinen apu ja se ennenkuulumaton ihme, jonka vaikutuksesta hän nyt oli puhdas. Täällä totisesti oli iankaikkinen, pyhä ja korkein Jumala, joka ei ollut muualla kaikessa maassa kuin vain Israelissa. Ja tämä Jumala oli hänen ystävänsä! Tämä Jumala rakasti häntä! Hänhän ei ollut hänen synteihinsä ja pahuuteensa katsonut, vaan peittänyt ne kasvojensa edessä, antanut ne hänelle anteeksi sekä armostaan ja laupeudestaan tehnyt hänet kasvojensa edessä vanhurskaaksi. Tällaisen Jumalan hän saisi kuoltuansa kohdata. Miten autuaallista elämä nyt olikaan ajassa ja iankaikkisuudessa! Monen monet lohduttomat ja raskaat päivät olivat loppuneet. Loppunut oli katkera nurina ja vihlova soimaaminen sen johdosta, että hän ollenkaan eli. Hän oli uusi ihminen, jolla oli elämis- ja kansalaisoikeus sekä täällä ajassa että iankaikkisuudessa. Kaikki tulikin sen vuoksi uudeksi hänen sielussaan, uusin silmin hän katseli maisia ja taivaallisia asioita.

Mielessämme voimme hyvin kuvitella, vaikkakin sanoin on vaikea selittää sitä mielentilaa, jonka vallassa hän koko joukkonsa kanssa palasi tämän Jumalan miehen luo, joka hyvin tiesi, kuinka Jumala oli auttanut ja sydämessään katsonut tämän Naamanin puoleen vain vaimon siemenen, Herran Kristuksen tähden, Hänen, joka iankaikkisuudessa annettiin kaikelle maailmalle ja jonka ajallista tulemista hän oli saanut tehtäväkseen ennustaa. Profeetan luo palatessaan Naaman yhä uudelleen ja uudelleen mahtoi ihmetellä tuota miestä, joka hänessä asuvan Jumalan Hengen kautta varmasti toki tiesi ja tunsi hänen pahan itsekkyytensä ja ivallisesti lausutut sanansa, vaan ei kuitenkaan antanut sanassa ja vedessä suodun avun menettää voimaansa. Jumalan mies oli ilmeisesti menetellyt Jumalansa tahdon mukaisesti. Mikä armorikas ja rakastava Jumala tämä Jumala olikaan! Ihmisen epäusko ei siis tehnyt tyhjäksi tämän Jumalan uskollisuutta (Room. 3:3). Elleivät ihmiset Häneen uskoneetkaan, niin Hän silti pysyi uskollisena. Hänen olemuksensa oli sellainen, eikä Hän saattanut itseänsä kieltää (2. Tim. 2:13). Tämä Jumala oli sellainen, joka tahtoi ja voi parantaa ja puhdistaa murtuneita, heikkoja ja pahoin kohdeltuja ihmisiä, nostaa heidät luoksensa ja antaa tuon rajattoman armon, uskollisuuden ja rakkauden heitä syleillä, se kun lämmittää, aina tekee uudeksi ja eläväksi. Kuinka säteilivätkään Naamanin silmät, kun hän nyt astui profeetan eteen ja sanoi: ”Katso, nyt minä tiedän, ettei yhtäkään Jumalaa ole kaikessa maassa paitsi Israelissa.”

Jos Naaman ei olisi tullut puhtaaksi ja siten oppinut tuntemaan taivaisen rakkauden Jumalaa, niin hän ei olisi palannut Jumalan miehen luo. Hän olisi jäänyt suuttumuksensa valtaan ja ehkäpä viimein itse tehnyt sietämättömästä kurjuudestaan lopun. Taivaallisen Jumalan rakkaus ja puhdistuminen vain olivat hänen mielensä toisenlaiseksi tehneet. Hänen mielensä oli nyt kiitollinen, mutta tästä puhuttaessa on tuiki tarkoin huomattava, että puhdistuminen tapahtui ensin, ja sen jälkeen tuli kiitollinen mieliala. Ei rakkaus ollut siinä, että hän oli rakastanut Jumalaa, vaan siinä että Jumala oli häntä rakastanut, niin kurja kuin hän olikin (1. Joh. 4:10). Jumalan armo oli tullut hänen osakseen, ja siitä hänen vastarakkautensa syttyi.

Ja millainen neuvo on nyt tämän maailman ihmisiä varten olemassa? Katso, kuinka rikkirevittyjä ja murtuneita he ovat. Turmelus on kokonaan saanut heidät paulaansa. Synnit, joko salaiset tai julkiset, painavat heidän sydämillänsä. Veriruskeat pahat teot, joita on tuhansittain, polttavat merkkejään omiintuntoihin. Saastaisuudet, viallisuudet ja kaikki ihmisen henkisissä ja ruumiillisissa kyvyissä ilmenevät epämuodostumat kietovat ”kuoleman ruumiin” taidokkaasti punottuihin ja aukeamattomiin kahleisiin. Intohimot jättävät jälkeensä tyhjyyden, pyrkimykset eivät saavuta päämääräänsä, toiveet pettävät. Hapuileminen ja kiihkeä tavoittelu väsyttää. Ja kun kaikessa ja kaikissa alituisesti ilmenee epätäydellisyyttä, kun mikään ihmisteko ei voi eheäksi tehdä kaikkea hajaannusta, niin tästä seuraa kyllästymistä, huonoa tuulta, katkeruutta ja ivallisuutta. Ja kaikkialla piilee epäilyksiä ja matelee rauhattomuutta. Niin leviää kuolon synkkä varjo yhä laveammalle, ja vastustamaton pelko kuivaa veren ja lamauttaa. Ja niin aletaan vihata koko olemassaoloa. Vihataan itseä, vihataan muita vain sydämessä piilevän ja sieltä irtaantumattoman, sanomattoman turmeluksen tähden. Vihataan maata, koko luomakuntaa. Vihataan Jumalaa, taivasta ja iankaikkisuutta. Mutta ylinnä vallitsevat sydämessä kuitenkin tuska ja kauhu, sillä siitä tietoisuudesta ei päästä, että kerran on astuttava vanhurskaalle tuomiolle.

Ihminen on Jumalan vihamies ja tekee, mikä pahaa on (Kol. 1:21), on vihollinen (Room. 5:10), kuollut synteihinsä (Ef. 2:1) ja vihaa lähimmäistään (Tiit. 3:3).

Kysymme vielä kerran: millainen neuvo on näitä ihmisiä varten olemassa? Kuinka näistä tulee uusia ja hyviä ihmisiä? Jumala tietää neuvon ja tekee armollansa heidät sellaisiksi. Sanassaan hän näet julistaa heille, että hän suuressa rakkaudessansa on kaikki puhtaaksi ja uudeksi tehnyt. Yksissä neuvoin Poikansa kanssa Hän on järjestänyt asiat niin, että synti, kuolema ja tuomio ovat syrjään sysätyt ja että ihmissuku Pojassa, jumalihmisessä vanhurskautettuna ja ihanaksi tehtynä on asetettu Hänen kasvojensa eteen taivaassa, ja että he siten Hänessä saavat iankaikkisesti elää, uudessa taivaassa ja uudessa maassa, missä vanhurskaus asuu. Kaikki on Kristuksessa jälleen tullut täydelliseksi, ja ihmiset ovat nyt Hänessä, jossa jumaluuden kaikki täyteys asuu, ylenpalttisen täydellisiä, ja kaikki tämä on jokaiselle ihmiselle annettu ikuiseksi omaisuudeksi Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen yhdistetyssä kasteen vedessä. Niinpä siis Jumalan tahto onkin, että jokaisen ihmisen tulee kohoutua itsestään ja maasta korkeammalle ja olla taivaallinen ihminen, autuas Jumalan lapsi, elää Kristuksessa eikä elää vain tätä maallista elämää; hänen tulee siis elää niin kuin ei tämä elämä olisi varsinainen elämä ja odottaa tulevaista! Ihminen on taivaallinen ja aina uusi; kaikki on taivaallista ja uutta! Kuinka siis! Emmekö nyt siis ”palaisi” Jumalamme luo, vieläpä joukoittain! Emmekö murehtien ja samalla riemuiten sekä surun että ilon kyyneleitä vuodattaen astuisi Hänen eteensä ja sanoisi itse kukin kohdaltamme: ”Katso, nyt minä tiedän, ettei yhtäkään Jumalaa ole kaikessa maassa paitsi Israelissa”.

Kun me Kristuksessa olemme puhtaiksi, vanhurskaiksi, ihaniksi ja taivaallisiksi ihmisiksi tehtyjä, niin emmekö palvelisi ja rakastaisi Jumalaamme, iloitsisi ja riemuitsisi Hänessä, olisi Hänen omiansa, luottavaisesti puhuisi Hänen kanssaan ja tahtoisi sitä mikä hyvää on, niin kuin enkelitkin taivaassa! Siinä on ihminen, joka elää ja kuitenkaan ei elä, joka elää Jumalan Pojan uskossa (Gal. 2:20). Hänellä on koko taivas sydämessään, joskin hän vielä vaeltaa maan päällä. Ja aina hän pysyttelee erossa itsestään ja kaikesta maallisesta. Hänellä tosin on vielä tämä ”kuoleman ruumis”, mutta uusi, Kristuksessa iäisesti vanhurskas ja taivaallinen ihminen asuu hänen sydämessään ja on hänen turvansa ja elämänsä.

Vanhan ihmisen kanssa hän paraikaa ja edelleenkin läpi koko elämänsä taistelee, mutta on iankaikkisesti autuas ja on voitolla kuollessaankin. Saatana, maailma ja tämä kuoleman ruumis tuottavat hänelle joka päivä ja taukoamatta vaivaa ja hankaluutta. Väijyen ja viekkaasti hänen kimppuunsa hyökätään milloin miltäkin puolelta, miten kulloinkin sopivimmalta näyttää. Sillä välistä singotaan myrkyllisiä huomautuksia, välistä häntä saarretaan juonista ja viekkaudesta punotulla verkolla, välistä hänen oma sitkeä ja juurtunut pahuutensa, syntinsä, vikansa ja huonot tapansa pääsevät puhkeamaan ilmoille miten milloinkin, välistä mahtava itsetyytyväisyys pyrkii valtaan, välistä tulee väsymys ja kyllästyminen, välistä ylpistyminen, välistä kylmyys, hitaus ja kuolema jne., mitä kirjavimmin vaihdellen keskenään. Mutta Jumalan järjestyksen mukaisesti on Kristuksessa iankaikkisesti vanhurskas, autuas ja taivaallinen ihminen aina ja joka päivä saapuvilla! Ja tämä uusi ihminen on kuitenkin aina yhtä mieltä Jumalan kanssa. Ja niin se vie kaiken esillä olevan pahan Jumalan luo valoon. Se huokailee, suree, huutaa, ponnistelee ja on vihainen Jumalan kanssa kaiken sellaisen pahan takia. Se Jumalan kanssa rankaisee ja tuomitsee pahan. Hyökkäykset raukeavat tyhjiin, ja raivossansa yhtyen saatana näkee, että ei saakaan hengiltä tuota uutta taivaallista ihmistä, jonka on kiehtovilla pauloillansa, synneillä ja lankeemuksilla tai muilla kiusallisilla tuskilla ja väsyttävillä hyökkäyksillä painanut maahan ja tahtonut viekkaasti surmata. Päinvastoin hän näkee tämän uuden taivaallisen ihmisen yhä uudelleen edessänsä yhtä uutena, puhtaana, vanhurskaana ja autuaana, yhtä uljaana ja valmiina uuteen otteluun sekä uusiin toimiin hyvän edistämiseksi. Hänessä on murtumaton sitkeys ja sammumaton elonkipinä. Saatana seisoo taivaallisen ja iäti autuaan olennon edessä sekä muuttumattoman ja ratkaistun voiton edessä. Mutta ei tässä ole kaikki. Tulee sairautta, köyhyyttä ja ahdistusta. Hän joutuu vaaroihin häijyjen ja pahansuopien ihmisten joukossa, hän joutuu kärsimään kiittämättömyyttä, vilppiä ja uskottomuutta, kantamaan nurjuutta, kovuutta ja soimauksia, kestämään kaikkea tämän maailman hulluutta. Mutta Kristuksessa taivaallinen, iäti vanhurskas ja autuas ihminen ei näistäkään kärsi mitään vahinkoa. Hän ei sairaudesta suurta ääntä nosta. Hän on maalliseen osaansa tyytyväinen. Hän hymyilee nurjuudelle ja vaaroille. Hän on uskollinen, jos häntä petetään. Hän siunaa, jos häntä kirotaan. Iankaikkisuuden valossa hän voi vielä nähdä jotakin hyvää ja kaunista, mikä vielä loistaa tämän maailman pirstaleitten seassa, ja iloitakin siitä, tietäen hyvin että hän kerran taivaassa saa nähdä Jumalan ja kaiken muun täydellisyyden ja ihanuuden, sen, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä rakastavat. Sellainen on Kristuksessa iäti puhdas, vanhurskas, autuas ja taivaallinen ihminen – ”aina autuas!”

Niin Jumala kaiken on hyvin järjestänyt aikaa ja iankaikkisuutta varten! Koska ja kuinka me sen Hänelle palkitsemme? Kun me Jumalalta olemme saaneet niin suuren autuuden, niin pitäisihän meidän siitä hetkestä alkaen, jona uskossa saimme sen henkilökohtaisesti omaksemme, maksaa se Hänelle kaikella, millä voimme ja kykenemme – koko pyhitetyllä elämällämme. Ja syystä meidän pitäisi huutaa voi sille, jonka maksusta jotakin puuttuu. Niin, siten me ajattelemme ja teemme johtopäätöksiämme innokkaina ja parasta tarkoittaen. Meillä on siinä suhteessa samat ajatukset kuin Naamanilla, joka saatuaan armon osaksensa sanoi profeetalle: ”’Ota siis nyt lahja palvelijaltasi.’” Mutta hän sanoi: ’Niin totta kuin Herra elää, jonka edessä minä seison, en minä ota sitä.’ Ja hän vaati häntä ottamaan; mutta hän kielsi pois” (2. Kun. 5:15-16).

Naamanilla oli viimeksi vielä jotakin opittavaa. Ennen puhdistumistaan hän oli tullut profeetan luo mukanaan loistava kuormastonsa, kymmenen talenttia hopeaa, kuusi tuhatta sikliä kultaa ja kymmenen juhlapukua. Nyt puhdistuttuaan hän otti nämä taas mukaansa. Päivänselvästi hän sekä silloin että nyt ajatteli palkita profeettaa. Ennen hän kenties olisi tahtonut ostaa puhdistumisensa. Tahtoiko hän ehkä nyt sen maksaa? Ehkäpä ei. Jos hänellä sellainen ajatus oli, niin se ei suinkaan ollut hänen omansa vaan perkeleen; mutta olipa miten hyvänsä, profeetta näytti tämän huomatessaan suuresti kiihtyneen. Ei saanut totta totisesti olla pienintäkään syytä sellaiseen luuloon, että ihmiset voivat ostaa ja maksaa Herran tekoa! Ei, siihen Jumala oli liian suuri ja ihminen liian pieni. Jumala oli ilmaiseksi tekonsa tehnyt. Ja profeetta lausui nyt nuo voimakkaat sanat: ”Niin totta kuin Herra elää, jonka edessä minä seison, en minä ota sitä.” Ja muistakaamme jokainen nämä sanat!

Herran armotekoon ei kuulu mitään meidän tekojamme. Jumalan teko on suuri, meidän tekomme eivät kelpaa mihinkään ja kuuluvat toiselle alalle, kuten jo edellä onkin puhuttu. Meidän ei sen vuoksi siis tarvitse kiinnittää huomiota ennen tehtyihin, nykyisiin tai tulevaisiin tekoihin. Iankaikkinen autuutemme ja vanhurskautemme Kristuksessa on meille nyt ja aina annettu ilmaiseksi. Me olemme saaneet ilmaiseksi! Mitä siihen sanomme? Me emme voi autuuttamme ja vanhurskauttamme ostaa esim. katumuksen hinnalla, emme liioin maksaa siitä esim. pyhityksen hinnalla, sillä tällaiset rahat, olkootpa meille itsellemme miten hyödyllisiä hyvänsä ja kelvatkoot niinikään keskuudessamme maan päällä vaihtorahoiksi eivät kuitenkaan ole täysiarvoisia, niin että niillä kelpaisi ostaa sellaisia korkeita ja taivaallisia aarteita kuin autuutta ja vanhurskautta. Näissä rahoissa on kyllä Lain leima, mutta Lain leima on nyt lyöty ala-arvoiseen tavaraan. Ja kuitenkin me olemme niin taipuvaisia sellaiseen kaupantekoon. Monet tekevät paljon työtä hankkiakseen sellaisia rahoja taivaan ostoa varten, vaikka Raamattu sanoo: ”Tulkaa ja ostakaa rahatta ja hinnatta” (Jes. 55:1). Meidän hopeamme ja kultamme eivät merkitse mitään silloin, kun autuutemme ja vanhurskautemme on kysymyksessä. Kyllä kai mekin elämämme kuluessa tuomme esille enemmänkin kuin kymmenen juhlapukua, jotka olemme mitä taitavimmin omilla käsillämme erilaisten mallien mukaan kutoneet, vaikka sana sanoo, että ”kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate” (Jes. 64:6) Mutta koska ne ovat saastaisia, ne juhlapuvut, niin saamme panna ne syrjään silloin, kun autuutemme ja vanhurskautemme Kristuksessa on kysymyksessä. Mutta kun me profeetan lailla olemme saaneet ilmaiseksi, niin tulee meidän niinikään hänen tavallaan antaakin ilmaiseksi. Meidän ei pidä vaatia, että toiset saadakseen armon osakseen ja siinä pysyäkseen uhraisivat edellä mainittuja tai muita sellaisia tavaroita ja tekoja, vaan sanokaamme: ”Niin totta kuin Herra elää, en minä ota sitä.” Jos me tahdomme lain kautta tultavan vanhurskaiksi, niin me olemme langenneet pois armosta (Gal. 5:4). Jos me muuten olemme Kristuksen palvelijoita, niin älkäämme tehkö niin kuin profeetan palvelija Gehasi teki. Tämän mielestä hänen herransa oli menetellyt vallan taitamattomasti ja syyttä suotta Naamania säästänyt, ja hän sanoi itsekseen: ”Katso, minun herrani on säästänyt Naamania, tätä Syrialaista, ettei hän häneltä ottanut niitä, joita hän toi; niin totta kuin Herra elää, minä juoksen hänen perässänsä ja otan jotakin häneltä.” Ja hän teki niin, mutta sai tavaran mukana spitaalin. Muistakaamme, mitä Galatalaiskirje sanoo vääristä opettajista! Mitä Naamanin nyt siis oli tehtävä? Hänen kuten meidänkin täytyi siihen tyytyä, että oli kaikki ilmaiseksi saanut ja että aina tulisi niin olemaan. Oi, mikä suuri Jumala hänellä oli! Hänen tarvitsi nyt ainoastaan riemuita ja olla iloinen, ”Häntä kiittää ja ylistää, Häntä palvella ja Hänelle kuuliainen olla.”

”Niin sanoi Naaman: ’Jos ei, niin annettakoon kuitenkin minulle, palvelijallesi, kahden muulin kuorma maata. Sillä sinun palvelijasi ei tahdo enää muukalaisille jumalille uhrata ja poltto-uhria tehdä, vaan Herralle. Tässä asiassa olkoon Herra armias palvelijallesi: kun kuningas, herrani, menee Rimmonin huoneeseen rukoilemaan ja nojautuu minun käteni päälle, ja minä lankean maahan Rimmonin huoneessa, niin antakoon Herra tässä asiassa palvelijallesi anteeksi, että minä Rimmonin huoneessa maahan lankean’” (2. Kun. 5:17-18).

Naamanin oli nyt lähdettävä jälleen kotimaahansa. Siellä hän oli palveleva yksinomaan ainoata ja totista Jumalaa, Israelin Jumalaa. Hän tahtoi Hänen nimeään tunnustaa. Siksi hän myös oli rakentava Hänelle alttarin, mihin tarkoitukseen hän tarvitsi jonkun verran Israelin maan multaa, sen verran kuin kaksi muulia jaksoi perille kuljettaa. Hänen hurskaalle mielelleen oli rakasta saada tältä onnelliselta matkalta sellainen muisto mukaansa. Toisille jumalille ei tämän jälkeen enää uhrattu. Hän tahtoi kaikesta sellaisesta saastutuksesta pysyä puhtaana. Hovivirkaansa hän jäisi, kuitenkin niin, että kaikki saisivat nähdä, mitä Jumalaa hän palveli ja omanaan piti. Ja juuri sillä edellytyksellä profeettakin myöntävästi vastasi hänen tunnon arkaan kysymykseensä, sopisiko hänen, kun hänen tuli hovivirkansa mukaisesti olla kuninkaansa rinnalla, joka nojasi hänen käsivarteensa, myöskin seurata tätä ja olla läsnä, kun tämä meni Rimmon-epäjumalan temppeliin epäjumalanpalvelustansa toimittamaan, minkä uhreihin ja muihin menoihin hän, Naaman, kuitenkaan ei ottaisi osaa. Keskellä pakanallista jumalanpalvelusta hän oli rukoileva omaa Jumalaansa, vain ainoata totista Jumalaa.

”Ja hän sanoi hänelle: ’Mene rauhaan!’, ja hän meni kappaleen matkaa hänen tyköänsä” (2. Kun. 5:19).

Ja niin Naaman läksi matkaan. Hänellä oli rauha. Ja hänestä oli nyt tullut meidän hengellinen sukulaisemme. Meidän laillamme hän tiesi, että Jumala oli hänenkin Jumalansa, että hänkin kerran saisi autuaana asua Hänen kanssaan iankaikkisuudessa ja että hänkin kerran taivaan ihmisenä saisi Hänen pyhyydessään ja vanhurskaudessaan riemuita tuolla ylhäällä katoamattoman ihanuuden asunnoissa. Meidän laillamme hän tiesi, että Jumala täällä maan päällä esiintyi sanassa ja vedessä. Hänhän oli puhdistunut veden pesossa sanan kautta. Henkensä kanssa hän nyt meidän laillamme oli yksimielinen siitä, että vain tähän Jumalaan ihmisen oli uskottava, tätä tunnustettava ja rakastettava. Ja tämän Jumalan edessä hän nyt oli kukistanut oman minänsä ja kaikki muut epäjumalat eikä enää tahtonut olla missään tekemisissä niiden kanssa. Hän ei enää tahtonut turvata eikä luottaa mihinkään muuhun maailmassa kuin vain ainoaan totiseen Jumalaan. Hän ei ainoastaan tahtonut olla palvelematta ”aurinkoa, kuuta ja taivaan tähtiä”, vaan niinikään olla luottamatta ”itseensä, viisauteensa, rikkauteensa ja tavaroihinsa”, olla uskaltamatta ”muitten ihmisten voimaan ja korkeuteen”, olla pitämättä ”vatsaansa jumalanansa”, ja nyt hän vain tahtoi ”tunnustaa ja kunnioittaa Jumalan korkeutta ja vanhurskautta, pitää Häntä parhaana tavaranansa, Häntä kumartaa ja ylitse kaikkia rakkaana pitää; ja Häneen ainoaan uskaltaa.” (Svebiliuksen katekismus, 1 käsky, kohdat 10-12, 15, 16).

Tässä elämässä hän ei enää saisi profeetta-ystäväänsä nähdä. Mutta varma oli, että sitten kun he molemmat sekä kaikki muut hurskaat olivat saaneet kukin taivaltaa ”kappaleen matkaa” täällä maan päällä, niin he kyllä kohtaisivat toisensa taivaassa, ja se toivohan on meidän kaikkien ilonamme.

Olemme siis johtuneet puhumaan kirkon kasteesta ja ylistämään sen pyhää ihmettä. Tämä kaste on keskuudessamme tullut niin totutuksi ja jokapäiväiseksi, että, Jumala paratkoon, nykyään tuskin kenenkään mieleen juolahtaa siitä etsiä uskolle olinsijaa tai elämää varten voimaa. Mieluummin suostutaan mihin vieraaseen uutuuteen tahansa. Kastetta pidetään nykyään halpa-arvoisena täällä meillä. Se on aina ollut niin meidän lähellämme, keskuudessamme, niin että ”sillä ei ole arvoa kotimaassaan”. Mutta kasteeseen sitä kuitenkin on jäätävä, sillä niin Herra on sen säätänyt, ja ken sielunhädässänsä siitä pitää kiinni, pelastuu, vaikka kaikki muut kulkisivatkin omia teitään. Olkoon siis jokainen tällainen iloinen Herrassaan ja kasteestaan, vaikka yksikseenkin jäisi tästä iloitsemaan, älköönkä siitä yhtään välittäkö, vaikka surukseen saisi viimein nähdä senkin, että totuuden kynttiläjalka kokonaan siirretään toiseen huoneeseen. Kirkon kasteen ja siitä johtuvan totuuden on käynyt samaten kuin Kristuksen itsensä kävi kotimaassaan. Ei Hänellekään siellä arvoa annettu. He olivat niin usein Hänet nähneet, Hänen lapsuudestaan saakka. He olivat Häneen niin tottuneet, ja Hänhän oli vain Joosefin poika! Mutta kun hän meni vanhaan synagoogaan ja oli puhunut heille hiukan erään profeettain kirjoitusten kohdan johdosta, joka juuri Hänestä todisti, Hän sanoi nämä huomattavat sanat: ”Ja monta spitaalista miestä oli Israelissa Elisa profeetan aikana, eikä kukaan heistä tullut puhdistetuksi, vaan ainoastaan Naaman, syyrialainen” (Luuk. 4:27). Ja kuulemassa olleista sanotaan: ”Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, tulivat kiukkua täyteen ja nousivat ja ajoivat hänet ulos kaupungista ja veivät hänet sen vuoren jyrkänteelle asti, jolle heidän kaupunkinsa oli rakennettu, syöstäkseen hänet alas. Mutta hän lähti pois käyden heidän keskitsensä” (Luuk. 4:28-30).

Tuskin olemme Apostolien tekojen ensi lehdiltä saaneet lukea Pietarin helluntaipäivänä pitämän, valtavan saarnan ihmissuvun syntien tähden kuolleesta ja sen iäiseksi vanhurskaudeksi herätetystä jumalihmisestä Jeesuksesta Kristuksesta sekä Häneen kastetun seurakuntansa uskonelämästä, kun jo heti sen jälkeen huomiomme kiintyy siihen tapaukseen, miten Pietari niin ankarasti rankaisi valehtelemisen ja petoksen Pyhän Hengen edessä, nimittäin kertomukseen Ananiaasta ja Safiirasta. Merkillinen yhteensattuma on sekin, että me nytkin saamme huomata, miten profeetta heti Naamanin puhdistumisen jälkeen rankaisee Gehasia.

”Silloin Gehasi, Jumalan miehen Elisan palvelija, ajatteli: ’Katso, minun herrani on säästänyt Naamania, tätä syyrialaista, ettei hän häneltä ottanut niitä, joita hän toi; niin totta kuin Herra elää, minä juoksen hänen perässänsä ja otan jotakin häneltä!’ Niin Gehasi juoksi nopeasti Naamanin jälkeen. Ja kun Naaman näki hänen juoksevan perässänsä, astui hän vaunuista alas häntä vastaan ja sanoi: ’Onko rauha?’ hän sanoi: ’Rauha; herrani lähetti minut, sanoen: katso, juuri nyt on tullut minun tyköni Efraimin vuorelta kaksi nuorukaista profeettain pojista; anna heille talentti hopeaa ja kaksi juhlapukua.’ Naaman sanoi: ’Tee hyvin, ota kaksi talenttia hopeaa!’, ja hän vaati häntä ja sitoi kaksi talenttia hopeaa kahteen kukkaroon ja kahdet juhlapuvut ja antoi ne kahdelle palvelijallensa; ja he kantoivat sen hänen edellänsä. Ja kun hän tuli mäelle, otti hän ne heidän käsistänsä ja kätki ne huoneeseen; ja hän päästi miehet, ja he menivät pois. Ja hän meni sisälle ja seisoi herransa edessä. Niin Elisa sanoi hänelle: ’Mistä tulet, Gehasi?’ Hän vastasi: ’Ei palvelijasi ole mennyt sinne eikä tänne.’ Ja hän sanoi hänelle: ’Eikö minun sydämeni ollut mukana, kun mies palasi vaunuistansa sinua vastaan? Oliko nyt aika mennä ottamaan hopeaa ja ottamaan vaatteita, öljypuita, viinimäkeä, lampaita, härkiä, palvelijoita ja piikoja? Sen tähden pitää Naamanin spitaalin tarttuman sinuun ja sinun siemeneesi iankaikkisesti!’ Ja hän meni pois hänen tyköänsä spitaalista valkoisena kuin lumi” (2. Kun. 5:20-27).

Gehasiin oli tarttunut kurja voitonhimo. Hän nähtävästi ei ollut tyytyväinen asemaansa profeetan palvelijana, mistä hän kumminkin sai kohtuullisen toimeentulon. Hän tahtoi rikastua ja lankesi sen takia onnettomaan kiusaukseen ja paulaan (1. Tim.6:6-19!). Miten innokkaasti hän juoksikaan rikkaan Naamanin jälkeen, koko ajan ajatellen petollisessa ja ahnaassa sydämessään sitä, miten ”ottaisi jotakin häneltä”. Naaman, joka oli löytänyt taivaisen aarteen, jota ei ruoste eikä koi voi turmella, ja joka katseli maallisia rikkauksiaan vallan toisin silmin kuin ennen, näkee hänen juoksevan jäljessänsä, astuu vaunuista, käy häntä vastaan ja kysyy perin ystävällisesti: ”Onko rauha?” Hän ei tiennyt, että Gehasilla nyt oli kaikkea muuta kuin rauha! Gehasi esitti asiansa, mutta ei uskaltanut sanoa, että profeetan mieli nyt oli muuttunut Naamanin hänelle tarjoamaan palkkioon nähden, että hän oli tullut katumapäälle ja kernaasti ottaisi vastaan, minkä ennen oli hylännyt. Ei, sitä hän ei uskaltanut, ja tuskinpa mikään hienotunteisuus profeettaa kohtaan tai huolenpito hänen kunniastaan sen vaikutti, vaan yksinkertaisesti se tietoisuus, että semmoisia puheita Naaman ei uskoisi, jolla ei ollut epäilystäkään profeetan totuudellisuudesta ja henkilökohtaisesta arvosta. Hän antoi siis petolliselle hommalleen parhaan ja edullisimman värityksen: profeetta muka vain toivoi, että Naaman tavaroillansa auttaisi ja tekisi onnelliseksi kaksi nuorta miestä, profeetanoppilasta. Eikä tästä tosiaan ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Profeetta siis ei ottanut mitään palkkiota jumalallisesta armoteosta, vaan halusi, että Naaman rikkauksillaan, jotka hän muuten sai pitääkin, palvelisi lähimmäistään. Ja Naaman ilostui peräti siitä neuvosta. Hän tahtoi käytettävissään olevilla keinoilla niin mielellään palvella, niin, antaa kaksin verroin. Hän oikein tyrkytti lähettiläälle hyväntahtoisuuttaan. Valheen ja petoksen syntiin kietoutuneena me nyt näemme hohtavan, kallisarvoisen jalokiven, selvän ja lohdullisen opin hyvistä teoistamme. Jumala ei meidän tekojamme tarvitse, sillä kaikki on hyvin Pojassa. Itse me emme tekojamme tarvitse, sillä meillä on kyllin Pojassa. Mutta – lähimmäinen niitä tarvitsee! Jumalan edessä tuolla korkeudessa tulee vain Kristus ja Hänen iäinen vanhurskautensa kysymykseen, ja siellä me vain uskossa oleskelemme. Siellä ylhäällä siis mitään tekoja ei tarvita, ja sen vuoksi kaikkien meidän tekojemme tulee jäädä tänne maan päälle! Sitten vasta kun yksistään uskossa olemme oleskelleet taivaassa, astumme sieltä tänne maan päälle tekemään tekojamme rakkaudessa. Emme siis mitään tee autuaaksi tullaksemme, vaan tahdomme tehdä kaikkemme, syystä että olemme autuaita. Ja huomattava on, että Paavalikin, ylen selvästi ohjattuaan meidät käsittämään iankaikkisen autuuden ja vanhurskauden, jota emme ole minkään tekomme johdosta saaneet, vaan jo aikanaan Kristuksessa ja kasteessa, kun me Hänen laupeutensa mukaan olemme autuaaksi tehdyt, sanoo, että juuri tämä on ”varma sana”, jota hän tahtoo teroitettavan, niinkuin se varma on, niin että sitten ne, jotka Jumalaan uskovat, ahkeroisivat hyvien tekojen harjoittamista; sillä ne ovat hyviä ja hyödyllisiä – ihmisille (ks. Tiit. 3:3-8:n ihania sanoja). Naaman jatkoi matkaansa iloissaan siitä, että oli tehnyt hyvän työn, ja onnellisena tietäessään, että ei kuitenkaan sielussaan enää ollut niin kiintynyt siihen, mikä enemmässä tai vähemmässä määrässä saattoi hänen maallista hyväänsä olla, vaan saattoi sellaista pitää ja hoitaa sen mukaan, miten Herra antoi tai otti. Hän tiesi, että hän hyvin hoitaisi ja käyttäisi kaikkea Herran hänelle antamaa, mutta kuitenkin niinkuin ei sitä käyttäisi (1. Kor. 7:31). Näitä Gehasin mainitsemia nuorukaisia nyt kuitenkaan ei ollut olemassakaan. Ja jos sellaiset olisivat olleetkin, niin Gehasi ei kylläkään heidän asiaansa olisi ajanut. Gehasi oli valehdellut ja pukenut voitonhimonsa rakkauteen kuuluvilla ominaisuuksilla, taivaallisilla ja hyvillä, ja niinmuodoin valehdellut Jumalankin edessä. Hän oli joutunut huonoille jäljille. Niiltä profeetta kuitenkin tahtoi hänet palauttaa. Hän ei näet heti häntä rangaissut, vaan kysyi: ”Mistä tulet, Gehasi?”, ja odotti, mitä Gehasi vastaisi. Mutta kun vastaus ei todistanut parannusta eikä tunnustamista, vaan kuului: ”Ei palvelijasi ole mennyt sinne eikä tänne”, niin rangaistuskin kohtasi kaikessa ankaruudessaan.

Noinpa Juudaskin kerran, kun nardus-astian tuoksuava sisällys valettiin Jeesuksen päähän, puhui köyhistä, vaikka ei todentotta heistä mitään piitannut. Pimeässa hänkin kerran joutui laskemaan hopearahojansa. Ja siltä tieltä Jeesuskin kehoittavilla sanoillaan tahtoi saada hänet poikkeamaan, mutta kun Juudas nyt sanoi: ”En minä se ole”, niin hänen kävi niinkuin kävi. Painakaamme sen vuoksi sydämiimme Joh. 3:19, 20 ja 1. Joh. 1:8, 9.

Vaeltakaamme rehellisesti niin kuin päivällä, sillä Herra sanoo meillekin: ”Eikö minun sydämeni ollut mukanasi.”

Ja varokaamme lopuksi, etteivät tämän maailman ”hopea, vaatteet, öljypuut, viinimäet, lampaat, härät, palvelijat ja piiat” jälleen saa saastuttaa hengellistä elämäämme, niin että ”tukehdumme tämän elämän huoliin, rikkauteen ja hekumoihin, emmekä tuota kypsää hedelmää” (Luuk. 8:14), sillä silloin on entinen kurjuus taas edessämme. Jumala olkoon meille armollinen ja meitä armahtakoon! Amen.

Nuorison Ystävä 1916, s. 130-134, 161-164. Kieliasua muokattu.