TUNNUSTUSKIRJAT JA KIRKON LÄHETYSTEHTÄVÄ

Robert D. Preus, prof. USA (1924-1995)

 

Johdanto

 

Mikä on kirkon lähetystehtävä luterilaisten Tunnustuskirjojen mu­kaan? On yllättävää havaita, että tähän kysymykseen, tällä nimen­omaisella tavalla ilmaistuna, ei vastata Tunnustuskirjoissamme; ei­vätkä ne edes puhu lähetystyöstä siinä mielessä kuin tuo termi yleensä ymmärretään.[i] Koskapa Tunnustuskirjamme eivät puhu kirkon ’lähetystehtävästä’ tai ’lähetystehtävästä’, meidän on osoitettava niille hieman toisenlainen kysymyksenasettelu. Kysymmekin näin ollen: Millainen on Tunnustuskirjojemme mukaan kirkon olemus ja toimin­ta? Mitä se on valtuutettu tekemään? Mikä on sen toimiala? Käytäm­me lähetystehtävä-sanaa tässä merkityksessä.

 

Päähämme voi pälkähtää, etteivät Tunnustuskirjamme pystyisi to­della vastaamaan nykyiseen kysymykseemme ‘lähetystehtävästä*, eivät varmastikaan lukuisilla ulkokentillä toimivien lähetystyönte­kijöiden kysymyksiin eivätkä sen kummemmin sellaisen kirkon ky­symyksiin, joka kokee tehtäväkseen ‘koko ihmisen* palvelemisen meidän nykyään käyttämässämme merkityksessä (mikä se sitten lie­neekin).[ii] Näissä suhteissa Tunnustuskirjat varmaankin ovat itse­valtiuden ja puolifeodalismin (läänityslaitokseen osittain perustu­van yhteiskuntamuodon) leimaaman aikansa lapsia. Mitäpä jotakuin­kin erastisissa [valtiovallan asemaa korostaneen zwingliläisen teologin nimestä johdettu adjektiivi] oloissa kirjoitetut Tunnustuskir­jat voisivatkaan sanoa meille nykyisessä demokraattisessa yhteis­kunnassa eläville?

 

Tällainen utelu voitaisiin tietenkin kuitata vastaamalla, että Tun­nustuskirjojemme, jotka mieltävät itsensä Kirjoitusten selityksenä, täytyy olla merkityksellisiä kaikessa sanomassaan, jos ne kerran hei­jastavat raamatullista teologiaa – ellemme sitten tahdo edellyttää, ettei itse Kirjoituksillakaan, yhteiskunnassa ja ajanhengessä viimeksi kuluneiden kahden vuosituhannen aikana tapahtuneiden perusta­vien muutosten johdosta, olisi enää paljonkaan tarjottavaa, mitä tu­lee nykyajan kirkon työn ja toimialan tarkkaan ja perustavaan ohja­ukseen ja rajaukseen. Siinä tapauksessa meidän olisi tyytyminen Raa­matun toimeksiantojen, kieltojen, käskyjen ja parakleesin [lohdutuk­sen, rohkaisun, kehotuksen] yms. perusteelliseen ‘uudelleentulkintaan* (ns. uuden hermeneutiikan menetelmillä). — Mutta minun olisi en­nemminkin otettava tämä utelu vakavasti vilpittömänä ja asian yti­meen osuvana. Tällöin itse kunkin omat mieltymykset ja oletukset kirkon lähetystehtävästä pyrkivät sanelemaan vastauksen kysymyk­seen Tunnustuskirjojen merkittävyydestä tällä kohdin. Esimerkiksi sellainen, joka uskoo, että kirkon ensisijainen tai edes toissijainen tehtävä on toteuttaa jonkinlaista ‘sosiaalista evankeliumia* nykyajassa, kohtaa vaikeuksia ‘uudelleentulkitessaan* Uutta testamenttia merki­tykselliseksi neuvonantajakseen eikä löydä paljoa tai yhtään mitään hyödyllistä Tunnustuskirjoistamme.

Tämän suorapuheisen johdannon myötä kysymme nyt: miten Tun­nustuskirjamme ymmärtävät kirkon lähetystehtävän tai työn? Tähän kysymykseen voi vastata kahden yhteen liittyvän otsikon alla: (A) kirkko on julistava kirkko ja (B) kirkko on palveleva kirkko. Sijoit­tamalla kaiken näiden kahden otsikon alle havaitsemme, että Tun­nustuskirjamme sanovat koko paljon kirkon lähetystehtävästä. Itse asi­assa koko uskonpuhdistus on vastauksena kysymykseen: mitä kirkon on määrä tehdä?

 

A. Kirkko on julistava kirkko

 

Tämä tosiasia on nähtävissä itse tunnustustemme luonteessa julis­tuksena, tunnustamisena. Kuinka luonteenomaista Tunnustuskirjoil­lemme ovatkaan seuraavanlaiset johdantolauselmat: ”Meidän seura­kuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa (Ecclesiae magno consensu apud nos docent)”, ”edelleen seurakuntamme opet­tavat” (CA 1, 1; II, 1; III, 1, 4), ”Uskomme, opetamme ja tunnustam­me (Wir glauben, lehren und bekennen)” (FC, Epit. I, 2, 3). Eikä meiltä sovi unohtua negativa: ”Ne tuomitsevat”, ”me hylkäämme” (esim. CA I, 5; FC, Epit. I, 11). Jo itse protestantti-nimitys, jonka us­konpuhdistajat omaksuivat, osoittaa, että he näkevät kirkon todistusta kantavana kirkkona. Tunnustuskirjojemme mahtava keskittyminen oppiin, evankeliumin opin (doctrina evangelii) totuuteen, sen keskey­tymättömään merkityksellisyyteen läpi koko historian (Ap. XII, 53, 73), osoittaa tämän saman tosiasian, että kirkolla on sanoma julistet­tavana. Erityisesti tietyt teemat Tunnustuskirjoissamme painottavat kirkon tätä toimialaa.

 

1. Kirkko yhteytenä

 

Luterilaiset tunnustukset määrittelevät kirkon pyhien tai uskovien yhteytenä (congregatio sanctorum, Versammlung aller Gläubigen), jossa evankeliumi puhtaasti opetetaan ja sakramentit oikein toimite­taan (CA VII, 1). Kirkon toimiala on yhteys, osallisuus. Näin on laita, käsitettiinpä uskontunnustuksemme communio sanctorum pyhien yhteisönä, kuten Luther ymmärsi tämän ilmauksen (Gemeinde, seu­rakunta, IK II, 47ss.), tai yhteytenä sakramentteihin. Tässä yhteydessä tai yhteisössä tärkein tapahtuminen keskittyy syntien anteeksianta­muksen vastaanottamiseen (IK II, 55) sanan ja sakramenttien väli­tyksellä. Se muodostuu myös pyhityksestä, joka tässä elämässä ei ole koskaan täydellinen (IK II, 67), ja sitä rakennetaan myös synninpääs­tön sanan kautta. Tällaisen tapahtumisen tuottaa ja mahdollistaa Ju­malan Henki — tämä on Hänen työnsä (Amt und Werk) — joka vaikuttaa kirkossa ja kirkon kautta evankeliumin sanan välityksellä (IK II, 59).

 

Selvä seuraus sanotusta on, että kirkon työ on Hengen työ; eikä mikään, mikä ei ole selvästi Hengen työtä, ole kirkonkaan työtä. Lutherin mukaan kirkko on ”äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä”. Tämä on kirkon tehtävä. Mutta Luther jatkaa välittömästi: ”Tämän sanan hän [Pyhä Henki] ilmoit­taa, ja sitä hän teroittaa. Hän valaisee ja sytyttää sydämet käsittämään sen, ottamaan sen vastaan, pitämään siitä kiinni ja siinä pysymään” (IK II, 42; Ap. IV, 132). Sanomattakin on selvää, että Kristuksen julistaminen on perustavaa Hengen (ja kirkon) toiminnalle (sama 45; FC, SD 56). Luther on mitä selväsanaisin tässä kohden: että kirkko yhteisönä, yhteytenä, on sekä Hengen luomus että Hänen toimintaympäristönsä ja että Hänen toimintansa kirkossa ja kirkon kautta on ainoa kirkon arvon mukainen toimi.

 

Tämä uskonkohta puhuu työstä, jonka täytyy keskeytyksettä jat­kua. Luominen on näet jo saatu päätökseen, ja myös lunastus on tapahtunut, mutta Pyhä Henki tekee työtään lakkaamatta aina viimeiseen päivään asti. Työvälineekseen maan päällä hän on valinnut seurakunnan; kaikki hänen sanansa ja tekonsa toteutuvat sen välityksellä. Vielä hän ei ole saanut kristikun­taansa täysilukuiseksi, vielä on jaettava anteeksiantamusta. Sik­si me uskomme Pyhään Henkeen, joka vetää meitä joka päivä sanalla seurakunnan yhteyteen. Samalla sanalla ja syntien anteeksiantamuksella hän synnyttää uskon sekä lisää ja vahvistaa sitä. Kun kaikki vihdoin on saatu pysyvästi valmiiksi niin, että olemme kuolleet pois maailmasta ja kaikesta onnettomuu­desta, silloin hän tekee meidät kokonaan ja ikuisesti pyhiksi. Nyt me odotamme sitä uskossa sanaan nojautuen (IK II, 61— 62; vrt. CA XVIII, 2; FC, SD 35—40).

 

Kuinka pitkälle meidän tulee viedä tämä Lutherin lausunto? Täs­sä ei ole sanaakaan sosiaalisesta toiminnasta, sairaaloiden, koulujen yms. rakentamisesta jne. Eikö tällainen toiminta sitten Lutherille ole Hengen, eikä siksi kirkonkaan, toimintaa? Vaikuttaisi siltä, ettei ole, tässä asiayhteydessä.[iii] Heti, kun näemme kirkon yhteydessään ja toiminnassaan Hengen työn välineenä, havaitsemme, miksi kirkko yhteytenä elää armonvälineistä ja levittää ja hyödyntää juuri niitä, se on, tekee Hengen töitä, antautuu sielujen pelastukseen tähtääviin pyrkimyksiin ja on täysin keskittynyt tähän toimeen.

 

Kirkko on näin ollen hengellinen yhteys, jota pitävät koossa sa­nan julistaminen ja sakramenttien toimittaminen. Evankeliumi ja sakramentit ovat ne ulkoiset välineet, joiden kautta Kristus harjoit­taa hengellistä valtaansa — ja ne paljastavat, missä kirkko on (Ap. VII, 10 [passim lyhyesti, ohimennen mainiten]). Tässä merkitykses­sä kirkko on Kristuksen valtakunta (regnum Christi) (Ap. VII, 26).

 

2. Saarnavirka

 

Tunnustuskirjojemme oppi saarnavirasta valaisee kirkkaasti kysymystä, mitä tunnustuksemme pitävät kirkon lähetystehtävänä. Tunnustus­kirjojemme kirkollisesta saarnavirasta puhuva avainkohta on CA V:

 

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyt­täen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. [CA V, 1—2]

 

Huomattakoon, ettei tässä kappaleessa mainita mitään pastorin asemasta, ei inhimillisistä ominaisuuksista, ei arvoasteesta, ei järjestyksestä (ordo). Sen sijaan puhutaan toimialasta, toiminnasta, saar­naamisesta (ministerium docendi evangelii). Tämän välityksellä usko luodaan ja ravitaan, tämän välityksellä kirkko synnytetään ja ravitaan ja näin tämän viran hoidosta tulee kirkon varsinainen työ. Huomat­takoon, miten näkyvän aseman Melanchthon antaa tälle viranhoidolle. Tätä sananpalveluvirkaa koskeva uskonkohta seuraa suoraan hänen

esitystään Kristuksen työstä ja vanhurskauttamisesta uskon kautta ja edeltää uskonkohtia uudesta kuuliaisuudesta ja kirkosta (Art. VI—VIII), sillä ei voi olla olemassa uutta kuuliaisuutta eikä kirkkoa ilman tätä julistustyötä.

 

On tärkeää panna merkille tämän saarnaviran toiminnallinen, epäinstitutionaalinen luonne. Melanchthon puhuu tässä, kuten muu­allakin, yksinkertaisesti vain evankeliumin sanan saarnaamisesta tai evankeliumin sanan työstä.[iv] Tätä tosiseikkaa havainnollistaa selvästi

Schwabachin VII uskonkohta sanoessaan tällä kohtaa: ”Saadakseen aikaan tämän uskon tai lahjoittaakseen sen meille ihmisille Jumala on säätänyt viran eli suullisen sanan [Predigambt oder mundlich Wort], nimittäin evankeliumin. Evankeliumin kautta Hän vaikuttaa sen, että tätä uskoa ja sen voimaa ja käyttöä ja hedelmää julistetaan. Evankeliumin julistuksen kautta, kuin välinettä käyttäen, Hän antaa meille uskon Pyhän Hengen kanssa, milloin ja missä Hän tahtoo. Tätä lukuun ottamatta ei ole mitään välinettä eikä väylää, ei keinoa eikä tapaa saada uskoa.”[v]

 

Ei voi olla epäilystäkään, etteikö tämä uskonkohta, samoin kuin CA V, kuvaisi kirkon työtä, tai paremminkin Jumalan työtä kirkon kautta Hänen vaikuttaessaan valtakuntansa tulemisen. Tämä pitää yhtä sen tunnustuksellisen kannan kanssa, että Jumala on kasteen ja alttarin­ sakramentin varsinainen suorittaja. Kirkon lähetystehtävä, tai virka, on Jumalan lähetystehtävä kirkon kautta; ja tällä lähetystehtävällä on täysin soteriologinen (sielujen pelastusta koskeva) ja es­katologinen (aikakauden loppuun, erityisesti viimeiseen tuomioon liittyvä) tavoite. Vallan ja voiman valtakunta (luominen, ylläpito, kaitselmus, maallinen esivalta) palvelee kauttaaltaan armon valtakun­taa, nimittäin Jumalan evankeliumin julistusta ihmisille.

 

Luterilaiset tunnustuskirjat näkevät tämän palvelutyön koko kirkon tehtävänä poiketen sellaisesta ministerium leviticum [leeviläisvirka, siis vain valitulle ja erotetulle joukolle, ei koko Herran kansalle kuu­luva] -näkemyksestä, joka yhä vallitsi Rooman kirkon hierarkkista virkakäsitystä (Tr. 26). Tämä toiminnallinen virkanäkemys tuhoaa kaikki arvoasteet (Tr. 7 13). Mikä sitten on pastorin (seurakunnan­paimenen) virka? Tämä mies on yksinkertaisesti kirkon erityinen julkinen palvelija, oikein kutsuttu opettamaan ja saarnaamaan julki­sesti ja toimittamaan sakramentit (CA XIV). Pastori ei tee mitään, mitä kirkko ei ole valtuutettu tekemään. Nykyisen sananpalveluvi­ran nähdään jatkavan apostolista virkaa, joka vuorostaan jatkoi Kris­tuksen virkaa (Tn. 9), Kristuksen varsinaista työtä (opus proprium), joka on evankeliumin julistaminen.

 

Fagerberg sanoo:[vi] ”Luterilaiset tunnustuskirjat esittävät toiminnal­lisen käsityskannan viran luonteesta. Kirkon pastoreilla ja piispoilla ei ole mitään muuta velvollisuutta kuin julistaa Kristuksen sanaa sellaisena kuin se on talletettu Kirjoituksissa. Juuri tämän sanan kautta Jumala tulee välittömästi läsnäolevaksi ihmisten keskelle. Kirkko ei voi esittää mitään uusia sanoja; sen ainoa tehtävä on välittää Kris­tuksen elävä sana.” Kirkon kutsumustehtävä on siis jatkaa Kristuk­sen virkaa, anteeksiantamuksen tuovan sanan julistamista. Fagerberg sanoo edelleen:[vii] ”Kaikissa palveluviran tehtävissä Jumalan oma ääni on tuotava kuuluville ja Hänen tahtonsa täytettävä.” Jumalan tahto taas on tunnettu Hänen sanansa kautta.

 

Fagerberg ei puhu liian voimakkaasti tai ehdottomasti. Tunnus­tuskirjojemme mukaan kirkon palveluvirka (lähetystehtävä) rajoit­tuu Jumalan sanan julistamiseen. Tämä tehdään selväksi Augsbur­gin tunnustuksen puolustuksessa (Apologiassa), kun se puhuu kirkollisesta vallasta (Ap. XXVIII). Käsitellessään kirkollista valtaa Paavillinen kumoamus oli väittänyt, että piispoilla olisi valta, ei ai­noastaan olla sanan palvelijoina, vaan myös hallita ja käyttää pak­kokeinoja poliittisen ja sosiaalisen elämän piirissä — sielujen pe­lastamiseksi, totta kai.[viii] Melanchthon vastaa, ettei piispoilla ole valtaa sekaantua maalliseen hallintaan (CA XXVII1, 2). Eivät he liioin voi langettaa maallisia rangaistuksia (CA XXVIII, 19—20). Näitä elämänpiirejä koskevalla toimivallalla ei ole mitään tekemistä evankeliumin viran kanssa (”... und gehet das Ambt des Evangeliums gar nichts an”). Heillä ei edes ole valtaa tuomita maallisia avioliittoja koskevissa kysymyksissä (CA XXVIII, 29).

 

Edellä esitetyn perusteella on selvää, sen tarkan eron valossa, joka tunnustuskirjoissamme tehdään maallisen ja hengellisen elämänpii­rin välillä (mihin seikkaan meillä on vielä tilaisuus palata), että kir­kon ja pastorin tehtäväkenttä on ehdottomasti rajallinen. Kirkon teh­tävä ja virka on hengellinen: sanan saarnaamisen ja sakramenttien toimittamisen virka. Kyse on avainten vallasta, ei enemmästä eikä vähemmästä.

 

”Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakra­mentit... Tätä valtaa käytetään yksinomaan [tantum] opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja joko monille tai yksityisille, sen mukaan kuin kukin on saanut kutsun. Sillä siinä ei lahjoiteta aineellisia vaan iankaikkisia lahjoja, iankaikkinen vanhurs­kaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä. Näitä lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä” (CA XX VIII, 5, 8, 9. Vrt. 21; Ap. XXVIII, 19, 9).

 

Armon ja pelastuksen välineet, evankeliumin julistus ja sakrament­tien toimittaminen: nämä ovat se valta, jonka kautta Kristuksen Henki luo kirkon, nämä ovat ne merkit, joista kirkko tunnetaan ja jotka sen yhdistävät, ja nämä ovat se ministerium (palvelutehtävä), joka työll­istää kirkon ulkolähetyksessä. Juuri evankeliumia julistamaan ja sakramentteja toimittamaanhan pastorit ovat kutsutut.

 

3. Evankeliumi

 

Kristukseen uskovien yhteytenä kirkko on osallinen evankeliumista ja palvelee sillä. Tämä on Tunnustuskirjojemme keskeinen asia ja sanottava. Siksi on olennaista, että ymmärrämme täsmällisesti, mitä Tunnustuskirjamme tarkoittavat evankeliumilla. Evankeliumi-termiä käytetään Tunnustuskirjoissamme sekä laajassa että suppeassa mer­kityksessä; ja Tunnustuskirjamme toteavat itse tämän seikan (FC, SD V, 5). Laajassa ja väljässä merkityksessä tämä termi voi viitata Uu­teen testamenttiin, Uuden testamentin osiin, Kirjoitusten sisältöön tai jopa Kirjoituksiin itseensä (AC XXVIII, 5; Tn. 60; 1K I, 65, 182, 276, 285; Ap. XI, 4)[ix] Toisinaan tätä termiä käytetään tarkoittamaan sa­maa kuin Kirjoitukset: Melanchthon voi sanoa joko scriptura docet (Kirjoitukset opettavat, Ap. XII, 157) tai evangelium docet (evanke­liumi opettaa, Ap. XV, 5). Sanaa käytetään jopa synonyymina opille (Ap. VII, 8).

 

Meitä kuitenkin kiinnostaa nyt ’evankeliumin’ suppea eli varsinai­nen merkitys. Tässä merkityksessään evankeliumi on ulkoinen, suul­linen julistus (IK IV, 30; SA III, IV). Usein evankeliumia kutsutaan yksinkertaisesti ’lupauksiksi’ (promissiones, Verheissung Gottes, Zusage). Lupaukset koskevat synnin vastikkeetonta anteeksiantoa ja sovintoa Jumalan kanssa uskon kautta Kristukseen (Ap. IV, 188. Katso myös Ap. IV, 60, 388; XII, 53; SA III, 3, 4). Evankeliumi tar­joaa meille Jumalan omat lupaukset, että Hän on meille armollinen ja vanhurskauttaa (julistaa syyttömiksi) meidät Kristuksen tähden (Ap. IV, 43), tai että Hän ei enää ole meille vihainen (Deum nobis propi­tium esse) Kristuksen tähden (Ap. IV, 345), niin että Hän antaa meille anteeksi Kristuksen tähden (Ap. VII, 35).

 

Näin ollen tällä evankeliumin julistuksella on hyvin selkeästi il­maistu ja määritelty sisältö. Havaitsemme Tunnustuskirjoissamme kauttaaltaan (erityisesti: Ap. IV ja FC V ja SA II, I) palavan halun säilyttää ja julistaa tämä evankeliumin sisältö vesittämättömänä ja väärentämättömänä. Kenties paras evankeliumin sisällön määritelmä nähdään kohdassa FC, SD V, 20 [alkutekstissä 21]:

 

... evankeliumin varsinainen tehtävä on opettaa, ... että Juma­lan Poika, meidän Herramme Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen ja kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että me yksin hänen kauttaan saamme Jumalalta armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme ­häneen, ja että me kuolemasta ja kaikista synnin rangais­tuksista pelastuen tulemme iankaikkisesti autuaiksi [vrt. FC, Epit. V, 5].

 

Evankeliumin sisällön kristologinen painotus on helposti havait­tavissa. Evankeliumin julistus keskittyy Kristuksen pelastavaan työhön ja tämän työn tuloksiin maailman ja yksilön suhteen. Kuten Melanchthon sanoo, evankeliumi pakottaa meidät hyötymään Kristuksesta. Se opettaa, että Hänen kauttaan meillä on pääsy Jumalan yhteyteen, sovinto Jumalan kanssa ja voitto synnistä ja kuolemasta (Ap. IV, 291). Yksimielisyyden ohje kertoo edelleen meille, miten evankeliumi ohjaa syntisiä: ”Se vetoaa yksin Kristuksen ansioon, ja saarnaamalla suloisesti Kristuksen ansaitsemasta Jumalan armosta ja laupeudesta se rohkaisee pelästyneen omantunnon” (FC, Epit. V, 7).

 

Koska evankeliumi ”sisältää ne uskonkohdat, jotka koskevat Jee­suksen Kristuksen virkaa ja tekoa eli meidän lunastustamme” (SA II, intro) kaikissa Tunnustuskirjoissamme sen katsotaan olevan kristil­lisen uskon ”ensimmäinen ja pääopinkohta” (der erste und Hauptar­tikel, SA II, I, 1)

 

Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa peniksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat. Sillä ”ei ole tai­vaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelas­tuman”, sanoo pyhä Pietari (Ap.t. 4). ”Ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut” (Jes. 53).

 

Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa. Tästä meidän on siis oltava täysin varmoja, ilman mitään epäilystä. Muutoin on kaikki menetetty, ja paavi, Perkele ja kaikki vas­tustajamme ovat oikeassa ja voittavat meidät. (SA II, I, 5).

 

Evankeliumin ääni ei ainoastaan kerro meille kaikkea, mitä Kris­tus on tehnyt puolestamme, vaan myös sen, miten saamme osaksem­me tarvitsemamme sovinnon ja vanhurskautuksen Hänen kuoleman­sa ja verensä kautta, nimittäin uskon kautta; ja tämä on se res maxi­ma [pääasia] ja praecipuus locus [tärkein uskonkohta], josta tulee juuri se syy, miksi koko Tunnustuskirjat ovat olemassa. Siksi Melanchthon toisinaan kutsuu anteeksiantamuksen uskonkohtaa evan­keliumin kaikkein tärkeimmäksi asiaksi (praecipuus evangelii locus) tai sanoo vanhurskauttamisen uskonkohtaa Kristuksen opin perusta­vaksi aiheeksi (praecipuus locus doctrinae Christianae), sillä se juuri on tulos Kristuksen virasta ja työstä.

 

Evankeliumi Kristuksen pelastavan työn julistuksena on Jumalan voima: sillä on tehtävä, virka, toimiala.[x] Se opettaa minua tulok­sekkaasti Kristuksesta (IK II, 38), luo uskon sydämeeni, tuo minulle Pyhän Hengen ja lohduttaa minua pelastuksen aarteella (AC V, 2; Ap. IV, 73; IK III, 38). Se pyrkii myös avaamaan mieleni ymmärtämään ja ilolla vastaanottamaan kaikki uskonkohdat. Se opastaa vakuuttavasti minua hyötymään Kristuksesta välittäjänä ja sovittajana (Ap. IV, 299) ja asettamaan Hänet Jumalan vihaa vastaan (Ap. IV, 291). Se tarjoaa ja antaa lohdutuksen ja jatkuvan anteeksiannon (SA III, III, 8). Ilman tätä Jumalan voimaa kaikki onkin näin ollen hukassa: ei ole Kristusta, ei Pyhää Henkeä, ei kristillistä kirkkoa (IK II, 44—45; Ap. II, 10; IV, 298). Niinpä se onkin Kristuksen opus proprium [oma, varsinainen työ tai tehtävä] ja kirkon opus proprium (IK II, 31—33; Ap. XII, 50ss.). Kirkon perustava virka onkin levittää tätä sanaa, ”joka yksin tuo pe­lastuksen” (Esipuhe Sovinnonkirjaan, Tappert, s. 13).

 

Meidän on pidettävä mielessä, että Tunnustuskirjamme ymmärtä­vät evankeliumin olevan enemmänkin kuin pelkkä Jumalan voima. Se on ymmärrettävä, johdonmukainen (dianoeettinen) sanoma, oppi. Augsburgin tunnustuksen puolustuksen koko neljäs uskonkohta käy kamppailua tämän vanhurskautuksen evankeliumin tarkaksi ilmaise­miseksi. Totta sinänsä, ettei evankeliumi suinkaan ole pelkkä teoreett­inen väittämä, mutta se on yhtä kaikki todellinen ymmärrettävä (kog­nitiivinen) oppi. Näin ollen Tunnustuskirjamme käyttävät käsitettä ministerium docendi evangelii (evankeliumin opettamisen virka, CA V, 1). Kirkko, jonka vastuulla on saarnata evankeliumia, on opetta­va kirkko: Ecclesiae magno consensu apud nos docent (seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa, CA I, 1). Kirkko opettaa Kristuksen evankeliumia (Ap. IV, 400). Kirkon tuntomerkit ovat puhdas evankeliumin oppi (pura evangelii doctrina) ja sakramenttien hoitaminen (Ap. VII, 5). Niinpä kirkkoa kutsutaankin totuuden pylvääksi (1.Tim. 3:15), sillä se tallettaa ”puhtaan evankeliumin” (Ap. VII, 20). Ilman oikeaa oppia (die reine Lehre) Kristuksesta ja uskon­vanhurskaudesta ei voi olla kirkkoa lainkaan (Ap. IV, 377 saksankie­linen alkuteksti). Oppia painotetaan kaikkialla Tunnustuskirjoissa; ja luterilaisen tunnustuksen kirkko, vastuullisena julistamaan Kristuksen evankeliumia, uskoo, opettaa (lehren) ja tunnustaa oikeaa oppia (Leh­re). Itse asiassa evankeliumi on oppi (Ap. XII, 10); doctrina evangelii (evankeliumin oppi) on doctrina apostolorum (apostolien oppi, Ap. VII, 38).[xi] Näin ollen sellainen, joka opettaa evankeliumin vastaisia mie­lipiteitä, opettaa totuuden ja kirkon vastaisesti (Ap. IV, 400).[xii]

 

Alkuosa Preusin artikkelista, joka on julkaistu teoksessa: Astu arkkiin. Reijo Arkkilan 60-vuotisjuhlakirja. Suomen Luther-Säätiö 2002. Suom. Petri Kivenheimo.

 

 


[i] Perustavassa What the Symbols Have to Say about the Church [Mitä sa­nottavaa uskontunnustuksilla on kirkosta] -artikkelissa, CTM, XXVI, 10 (Oct. 1955), s. 721ss., Arthur Carl Piepkorn huomauttaa, että monia niistä luokituksis­ta, joilla olemme oppineet mieltämään kirkon ja sen työn, ei löydy tunnustuskir­joistamme. Tällaisia käsitepareja ovat esim. näkyvä ja näkymätön seurakunta, kirkko-paikallisseurakunta -vastakohtaisuus, taisteleva seurakunta ja riemuitseva seurakunta. Sama pätee kirkon lähetystehtävä -käsitteestä. Martin Kretzmann väittää tahallisen ärsyttävässä (provosoivassa) What on Earth Does the Gospel Change? [Mitä maailmassa evankeliumi muuttaa?] -artikkelissaan, Lutheran World, XVI, 4 (Oct. 1969), s. 307ss., että lähetystehtävä- ja lähetystyöntekijä -käsitteitä ei niiden nykyaikaisessa merkityksessä aina käytetä samoin kuin Uu­dessa testamentissa, joka painottaa kirkon olevan peräisin Kristuksesta. Jos näin on, niin mikään ei estä meitä käyttämästä lähetystehtävä-termiä laajemmassa merkityksessä kuin se nykyään yleensä on mielletty.

[ii] Katso The Mission Affirmations [Lähetysteesit], jotka hyväksyttiin Missouri­synodin 46:nnessa yleiskokouksessa kesäkuussa 1965 (St. Louis: Concordia Pub­lishing House, 1965). Viides teesi puhuu kirkosta Kristuksen lähetyksenä ’koko ihmiselle’, mutta ei ole aina selvää, merkitseekö tämä ilmaisu koko ihmistä, sie­lua ja ruumista, vaiko pelkkää ruumista, eikä tarkoitetaanko siinä koko ihmistä nykyisenä aikakautena (koskeeko pelastus ruumista nykyisessä ajassa?) vai ian­kaikkisuudessa.

[iii] Yhteisöllinen sosiaalinen toiminta ja poliittiset näkökohdat kuuluvat ulkoi­sen ja ajallisen olemassaolon piiriin (ein äusserlich, zeitlich Wesen) ja ovat Tun­nustuskirjojemme mukaan (CA XVI, 4) maallisen esivallan työalaa, joka, kuten kirkkokin, on Jumalan järjestysmuoto mutta luomisen ja lain (neljännen käskyn) piirissä, ei evankeliumin. Nimenomaan uskontunnustus erottaa kristityt turkkilai­sista ja juutalaisista, jotka voivat myös muodostaa armeijoita, rakentaa kouluja ja sairaaloita ja saavuttaa jonkintasoisen yhteiskunnallisen vanhurskauden.

[iv] Tämä tulee esille tunnustusten muissakin lausumissa. Katso Ap. XXVII, 22, joka puhuu luostarien hurskaista ihmisistä, ”qui serviunt ministerio verbi” [kirjaimellisesti: ”jotka palvelevat sanan virkaa”]. Mutta saksankielinen tekstimuoto kuu­luu tässä yksinkertaisesti ”frommen Leuten, welche lesen und studieren” [“hurskaat ihmiset, jotka lukevat ja opiskelevat/tutkivat”]. Tract. 67 puhuu viran hoitamisesta on CA V: Kristuksen ruumiin rakentamisena (vrt. Ef. 4:12). Ap. XXVIII, 9 käyttää ministerium-sanaa samassa aktiivisessa, tehtävän suorittamisen merkityksessä. Ministerium verbi et sacramentorum [sanan ja sakramenttien virka] on saksankielisessä teksti­muodossa das Amt der Predig und die Handreichen der heiligen Sacrament [saarnaamisen ja sakramenttien jakamisen virka/tehtävä]. CA XXVIII, 19 toteaa, että piispoilla on maallisen miekan valtaa ainoastaan jure humano [ihmisten tekemien päätösten eli inhimillisen oikeuden perusteella], ja jatkaa: Haec interim alia functio est quam ministerium evangelii [tämä on kuitenkin toinen tehtävä kuin evankeliumin palvelijan virka]. Ap. XV, 44 (saksankielinen teksti) sisältää evankeliumin julista­mistoiminnan, kun puheena on Predigtamt [saarnavirka]. Vrt. IK I, 86, missä Luther sanoo, että sunnuntain ”varsinainen tehtävä (eigentlichen Amt) olkoon siis saarnaaminen (Predigtamt), joka hyödyttää nuorisoa ja tavallista kansaa”.

[v] Katso Bekenntnisschriften [Tunnustuskirjat], s. 61.

[vi] Holsten Fagerberg: Die Theologie der lutherischen Bekenntnisschriften von 1529 bis 1537 [Luterilaisten Tunnustuskirjojen teologia vuodesta 1529 vuoteen 1537], saksantanut Gerhard Klose (Gottingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 1965), s. 32. Katso myös Leiv Grane: Confessio Augustana, Infoerelse i den Lutherske Reformations Hovedtanker [Augsburgin tunnustus: Johdatus luterilaisen uskon­puhdistuksen pääajatuksiin] (Copenhagen: Gyldendal, 1963), s. 51.

[vii] Sama, s. 33.

[viii] Katso Michael Reu: The Augsburg Confession. A Collection of Sources [Augsburgin tunnustus: Historiallisten lähteiden kokoelma] (Chicago: Wartburg Press, 1930), s. 381.

[ix] Perusteellinen käsittely tämän termin käyttötapojen monista vivahteista: ks. Fagerberg, ss. 90-106. Myös Ralph Bohlmann: Our Commitment to the Gospel [Sitoutumisemme evankeliumiin], Missouri-Synodin ja Amerikan Luterilaisen Kirkon välistä Intersynodaalista toimikuntaa (the Intersynodical Commission of the Lutheran Church—Missouri Synod and the American Lutheran Church) varten laadittu kirjoitus, 1969, ss. 1—2, 8.

[x]­Fagerberg, ss. 99ss.; Edmund Schlink: Theology of the Lutheran Confes­sions [Luterilaisten Tunnustuskirjojen teologia], käänt. Paul F. Koehneke and Her­bert J. A. Bouman (Philadelphia: Muhlenberg Press, 1961), s. 103.

[xi]Fagerberg pitää mitä päättäväisimmin kiinni siitä, että Tunnustuskirjojen mukaan evankeliumin sana perustuu Kirjoitusten sanaan ja määräytyy siitä (emt., s. 21; vrt. SA II, II, 2; Ap. XII, 173; CA XX VIII, 5; Ap. XV, 16). Fagerbergin väite todistuu mitä selvimmin kohdassa Ap. TV, joka käyttää raamattuperiaatetta kauttaal­taan pyrkiessään ilmaisemaan ja puolustamaan evankeliumin luonnetta ja tehtävää kirkon elämässä. Fagerberg näkee kirkon julistuksen Tunnustuskirjojen mukaan vaih­tavan ajoittain menettelytapojaan mutta pitäytyvän sisältöön, joka on aina sama kuin kirjoitetun sanan. Näin Raamattu on ikään kuin ’herätetty henkiin’ saarnaamalla. Samanaikaisesti saarnaamisen on pidettävä yhtä Raamatun kanssa. Hän sanoo (s. 32): ”Puhutusta sanasta ei tule missään mielessä ratkaisevaa auktoriteettia, jota voisi käyttää Kirjoitusten sanaa vastaan, vaan se on Jumalan toimiva sana nykyhetkessä juuri siitä syystä, että se pohjautuu Pyhiin kirjoituksiin. Kirjoitusten sana, jonka saarnaaminen ja sakramenttien hoitaminen herättää henkiin, välittää Jumalan oman toiminnan.”

[xii]Koska evankeliumi on oppi ja kirkon opetustehtävä koostuu evankeliumin levittämisestä ja soveltamisesta ja ilmaisemisesta ja puolustamisesta, on sanomat­takin selvää, etteivät luterilaiset Tunnustuksemme koskaan mitätöi tai vähättele kris­tillistä oppia. Syvä huoli evankeliumin opin (doctrina evangelii) puhtaudesta on ilmeistä kaikkialla tunnustuskirjoissa ja oli selvästi vaikuttimena Tunnustuskirjo­jen kirjoittamiseen. Siksi onkin hälyttävää ja hävettävää havaita nykyluterilaisten, jotka vakuuttavat uskollisuuttaan Tunnustuskirjoillemme, vähättelevän tällaista huol­ta puhtaasta opista ja asettavan evankeliumin opin vastakohdaksi. Tämä piirre tuottaa mitä syvimmän pettymyksen luettaessa Martin L. Kretzmannin vastikään ilmesty­nyttä What on Earth does the Gospel Change? [Mitä maailmassa evankeliumi muuttaa?] -artikkelia, Lutheran World XVI, 4 (Oct. 1969), ss. 311, 313, 315, 316, 321. Tällaista vastakohta-asetelmaa (antiteesiä) ei koskaan esiinny Tunnustuskir­joissamme, ja niiden kirjoittajat olisivat pitäneet sitä virheellisenä ja käsiteristirii­tana.