USKONPUHDISTUS

Hermann Sassen käsitys luterilaisuuden ja reformoidun kristillisyyden pääeroista

Jorma Virtanen, Oulu

Tämä esitys on alkuosa laajemmasta kirjoituksesta. Tässä ensimmäisessä osassa käsitellään luterilaisen uskonpuhdistuksen luonnetta, ja esitellään luterilaisen ja reformoidun kirkon historiallisia taustoja.

1. JOHDANTO

Kirkossamme esiintyy hyvin erilaisia käsityksiä luterilaisuudesta. Mitä tarkoittaa luterilaisuus ja mikä on korvaamatonta evankelis-luterilaisessa perinnössämme? Mikä on luterilainen kirkko? On tärkeää yhä uudelleen palata uskonpuhdistukseen ja selvittää, mistä siinä oli kysymys.

Uskonpuhdistus merkitsi suurta muutosta kristikunnassa. Syntyi uusia kirkkokuntia, joista monet alkoivat opettaa ainakin tietyissä pelastuskysymyksissä toisin kuin roomalaiskatolinen kirkko oli opettanut. Meidän aikanamme ekumeenisessa työskentelyssä on tahdottu etsiä yhteistä tietä kaikkien kirkkokuntien, ja erityisesti ns. protestanttisten kirkkokuntien välillä. On ajateltu, että luterilaisuuden ja reformoidun kristillisyyden välille löytyisi enemmän yhteyttä kuin on vanhastaan ajateltu. Tähän on liittynyt yllättävän usein myös dogmien ja ns. ”oikean opin” vähättely. On saatettu ajatella ’schleiermacherilaisen’ perinnön mukaisesti, ettei usko ensisijaisesti olekaan opin asia. Tällöin ei kuitenkaan huomata, että tämäkin väite edustaa jo ”yhtä oppia”.

Professori Hermann Sassen (1895-1976) teos ”Was heisst lutherisch?” ilmestyi saksaksi jo vuonna 1934. Toinen laajennettu painos ilmestyi vuonna 1936. Teoksesta on otettu useita painoksia ja sitä on luettu eri puolilla maailmaa. Englanninkielisen teoksen nimi on ”Here we stand”. Suomenkielinen käännös ilmestyi vuonna 1992 nimellä ”Olen luterilainen”. Kirjassaan Hermann Sasse, joka toimi mm. dogmihistorian professorina Erlangenissa ja North Adelaidessa, kuvailee ja oikaisee luterilaisuudesta ilmeneviä vääriä käsityksiä ja johdattaa lukijan näkemään perintömme ainutlaatuisuuden. Teoksessaan hän käsittelee varsin laajasti tärkeää uskonpuhdistuksen aihetta: luterilaisen ja reformoidun tunnustuksen opillisia eroja.

Uskonpuhdistus opetti kristikunnan uudelleen ymmärtämään kuinka vakava on kysymys puhtaasta opista, evankeliumin totuudesta. Herman Sassen ajattelussa on pureuduttu tutkimaan uskonpuhdistuksen perintöä ottamalla vakavasti juuri oppi ja opit.

Tämän esityksen tarkoitus on tarkastella uskonpuhdistusta ja erityisesti Hermann Sassen käsityksiä luterilaisuuden ja reformoidun kristillisyyden pääeroista sellaisina kuin ne esiintyvät hänen teoksessaan ”Olen luterilainen”. Erityisesti tarkastelun kohteena ovat luterilaisen opin ja reformoidun tradition erot koskien evankeliumia, uskoa ja kirkkoa, vanhurskauttamista ja predestinaatiota, sekä inkarnaatiota ja ehtoollista. Lisäksi tavoitteena on esitellä Hermann Sassen näkemyksiä luterilaisen kirkon opin ja Karl Barthin modernin reformoidun teologian välisistä eroista.

2. LUTERILAINEN USKONPUHDISTUS

Länsimainen maailmankatsomus ei voi sivuuttaa uskonpuhdistusta. Historiallisena tapahtumana uskonpuhdistus on niin laajavaikutteinen – sillä on vaikutusta meidän jokaisen elämään – jokaisen ajattelevan länsimaisen ihmisen on muodostettava siitä ainakin jonkinlainen käsitys. Jos emme ymmärrä uskonpuhdistusta, emme voi myöskään ymmärtää oikein luterilaista kirkkoa. Uskonpuhdistus on ymmärrettävä kirkosta käsin, ei lähtökohtana esimerkiksi historiatieteen tai filosofian teoriat. Uskonpuhdistuksesta on olemassa suuri määrä erilaisia väärinkäsityksiä. Tämän vuoksi Hermann Sasse esittelee kirjansa alussa varsin laajasti tavallisia uskonpuhdistuksen vääriä tulkintoja.

Uskonpuhdistuksen sankarillinen tulkinta on ensimmäinen tavallinen väärinkäsitys, jonka Sasse tuo esille. On olemassa näkemys, että maailmanhistoria on pohjimmiltaan täällä työtä tehneiden suurmiesten historiaa. Tämän ajatusmallin mukaan Lutherkin luetaan sankariksi, suurmieheksi, ja hän sijoittuu siis muiden historiaa tehneiden suurmiesten joukkoon. Tämän näkemyksen mukaan Lutherin persoonalla oli ratkaiseva vaikutus luterilaiseen uskonpuhdistukseen. Sassen mukaan tällainen käsitys uskonpuhdistuksesta tyydyttää sankaripalvonnan tarvetta, pyhimysten kunnioitusta. Myös paljon Luther-tutkimusta on tehty lähtökohtana tällainen käsitys. Monia ”uskonpuhdistuksen ongelmia” on nostettu esille tästä väärästä tulkinnasta. Kysytään esimerkiksi, mikä on ’nuoren’ Lutherin suhde ’vanhaan’ Lutheriin. Mistä löydämme aidon Lutherin? On syntynyt todellinen Luther-renessanssi iskulauseineen: ”Takaisin Lutheriin!”. Luther itse ei olisi hyväksynyt tällaista näkemystä, sen hän toi usein esille kirjoituksissaan. Päinvastoin, Luther oli sitä mieltä, että hänen persoonallaan ei ollut merkitystä. Esimerkiksi nimitystä ”luterilainen” alettiin ensin käyttää Lutherin vastustajien toimesta kerettiläisjoukon nimenä. Myöhemmin Lutherin kannattajat omaksuivat tämän nimityksen, mutta Luther itse vastusti tällaista käytäntöä viitaten 1 Kor. 1:13 jakeeseen: ”Kuinka minä, surkea, haiseva raato, antaisin Kristuksen lasten käyttää itsestään minun kamalaa nimeäni? Ei rakkaat ystävät, heittäkäämme menemään kaikki lahkolaisnimet ja kutsukaamme itseämme kristityiksi hänen mukaansa, jonka opetusta seuraamme.”

Myöhemmin tämä nimitys kuitenkin vakiintui arkikieleen. Lutherin mielestä olisi tullut käyttää sanaa ”evankelinen”, mutta tätä valtakunnan laki ei hyväksynyt katolisen kirkon vastustuksen vuoksi. Virallisesti luterilaisia tai evankelisia kutsuttiin Augsburgin tunnustuksen kannattajiksi. Sassen mukaan Lutherin epäasiallista kunnioittamista esiintyy tyypillisesti vain evankelis-luterilaisen kirkon joutuessa rappiotilaan.

Toinen Sassen esittämä tavallinen uskonpuhdistuksen väärä tulkinta on ns. kulttuurihistoriallinen tulkinta. Valistuksen ajoista lähtien on tarjottu tällaista uskonpuhdistuksen kulttuurihistoriallista käsitystä. Tapahtuma (uskonpuhdistus) oli olemukseltaan historiallinen, maailman henkiseen kehitykseen liittyvä, Euroopan kulttuurihistorian käännekohta. Tästä käsityksestä on muodostunut lähes kiinteä osa nykyaikaisen ihmisen maailmankuvaa. Lyhyesti tätä näkemystä voi kuvailla Goethen sanoin: ”jokainen meistä kääntyy vähitellen sanojen ja uskon kristinuskosta aatteen ja toiminnan kristillisyyteen”. Kristinusko ja henkinen kulttuuri ovat siis erottamattomat. Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa väite, että uskonpuhdistus on ymmärrettävä sen liittymäkohdista kulttuurin kehittymiseen. Kieltämättä uskonpuhdistuksella on ollut vaikutusta, mutta tällaiset seikat ovat vain sen sivutuotetta.

Sassen mukaan moderni ihminen ylistää mielellään Lutheria, kun puhutaan hänen Roomalle ja keskiajan kirkolle tekemästään vastarinnasta, mutta toisaalta kun huomataan kuinka vieras Luther on modernin maailman aatteille, tunnetaan karvasta pettymystä. Jos humanisti Erasmus olisi puolestaan tehnyt uskonpuhdistuksen, olisi se sopinut modernille ihmiselle. Ajatellaan, että Uutta testamenttia, kristinuskon historiallista lähdettä, tulisi tutkia humanistisin ja kielitieteellisin menetelmin ja uudistaa sitten kirkkoa näitä tuloksia soveltaen. Goethe ja Erasmus ovat samoilla linjoilla Lutheria vastaan. Selkeimmin ristiriita näiden välillä tulee esille käsityksessä ihmisen luonnosta. Kun Goethe ja Erasmus uskovat luonnollisen ihmisen jumalallisuuteen, suuruuteen ja vapauteen, opetti Luther puolestaan, että perisynti on turmellut täydellisesti sekä ihmisen että hänen luonnolliset voimansa ja kykynsä. Oppi perisynnistä ei ole sopusoinnussa järjen kanssa^[i]. Luterilainen kirkko on myöhemmin vahvistanut tämän uskonpuhdistajan lausuman Yksimielisyyden ohjeessaan. Luther ja Erasmus, uskonpuhdistus ja humanismi, ovat siis sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Lutherin mukaan jokainen, joka kajosi Raamatun oppiin synnistä, teki väkivaltaa Kristuksen ansiolle. Samoin jokainen, joka hylkää opin perisynnistä turmelee opin vanhurskauttamisesta, joka on puolestaan kristinopin pääkohta. Sasse jatkaa: modernilla ihmisellä ei ole synnintuntoa, eikä hän pelkää Jumalan tuomiota. Sanat synti ja syyllisyys, tuomio ja armo, ovat vieraita tai jopa tuntemattomia. Itse asiassa nykyihmisen kannalta uskonpuhdistus ja keskiaika, sekä vanha evankelinen kirkko ja roomalaiskatolisuus ovat lähellä toisiaan. Nämä kaikki tunsivat edellä mainitut käsitteet.

Valistuksen ajan taistelu kosketti ihmisjärjen auktoriteettia, ihmisen vapautta ja autonomista kulttuuria. Uskonpuhdistus ei kuitenkaan tuntenut mielenkiintoa tällaisia asioita kohtaan. Kysymys sielun iankaikkisesta autuudesta oli sille keskeisintä. Sasse korostaa kuinka erilaisen vastauksen luterilainen uskonpuhdistus ja keskiajan katolisuus antoivat tähän keskeiseen kysymykseen. Ihminen on avuton, ja hänen täytyy sen vuoksi joutua epätoivoon itsestään ja panna toivonsa Kristukseen, tai ihminen ei ole täysin avuton, vaikkakin tarvitsee Kristuksen pelastajakseen. Ts. Kristus ja hänen vanhurskautensa eivät ole ainoa toivomme. Luterilainen oppi synnistä ja pelastuksesta antoi siis roomalaiskatoliselle kirkolle kovan iskun. Mutta uskonpuhdistus on asialtaan väistämättömässä ristiriidassa kummankin länsimaisen kulttuurijakson, keskiaikaisen ja modernin, kanssa. Tämän ristiriidan käsittäminen on oleellista, jotta pystyisimme ymmärtämään sen merkillisen liiton, joka yhdistää keskiajan ja modernin maailman, katolisuuden ja valistuksen taistelun uskonpuhdistusta vastaan.

Kolmas yleinen Sassen esittämä väärinkäsitys on uskonpuhdistuksen kansallinen tulkinta. Wittenbergistä liikkeelle lähtenyt uskonpuhdistus olisi siis olemukseltaan Saksan kansallisen historian tapahtuma. Uskonpuhdistus on saksalaisen tai pohjoismaisen ihmisen vastalause roomalaiskatolisen kirkon järjestelmälle. Sassen mukaan tämä tulkinta on meidän päivinämme hyvin tavallinen ja usein jopa itsestään selvä totuus, mutta tämä tulkinta johtaa kaikkein vaarallisimpaan harhaoppiin. On totta, että luterilainen uskonpuhdistus oli merkittävä tapahtuma Saksan kansalle, ja Sasse arvioikin sen olleen Saksan kansallisen historian suurin tapahtuma. Mutta siitä huolimatta luterilaiset kiistävät, että nämä tosiasiat auttavat ymmärtämään uskonpuhdistuksen todellista luonnetta. Evankeliset kirkot itse ovat valitettavasti olleet edesauttamassa väärän kansallisen tulkinnan leviämistä. Saksan katoliset ovat usein syyttäneet evankelisia siitä, että Luther tuhosi sekä Saksan kansallisen että uskonnollisen yhtenäisyyden. Seitsemänkymmentä prosenttia Saksan väestöstä kuului tuolloin evankeliseen kirkkoon. Oliko Luther kiinnostunut kansallisesta elämästä ylipäätänsä? Mitä hän tarkoitti kuuluisassa puheessaan Wormsin valtiopäivillä? ”Uskon, että kaikesta näkyy selkeästi, että olen aivan riittävästi arvioinut, punninnut ja mitannut niitä vaaroja, sitä levottomuutta, erimielisyyttä, hajaannusta ja mielenkohua, jonka oppini on saanut aikaan maailmassa. On tosiaan rohkaisevaa nähdä, että Jumalan sana synnyttää puolueita, erimielisyyttä ja epäsopua. Onhan se Jumalan sanan luonto ja päätös, niin kuin Herra itse sanoo; ’En ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan; sillä minä olen tullut nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan’.”

Sasse korostaa, että Luther rakasti kylläkin syvästi Saksaa ja sen kansaa, mutta ajatus kansallisesta kirkosta oli hänelle vieras. Hän tiesi että kansallinen kirkkoaate oli kestämätön ja että se oli ristiriidassa Jumalan sanan kanssa. Vaikka kokonainen kansa olisi yhtä mieltä uskonopista, sellaisella ei olisi kuitenkaan mitään tekemistä Jumalan sanan kanssa. Katkera ja ankara taistelu evankeliumista ei saanut Lutheria hätääntymään vaan todisti, että Jumalan väkevä ja elävä sana, joka jakoi henget, oli toiminnassa. Toisaalta Sasse painottaa, ettei Luther, eivätkä evankeliset yleensä, olleet tietystikään iloisia erimielisyydestä sinänsä. Mutta heidän vakaa ja horjumaton käsityksensä oli, ettei ykseyttä voinut ostaa valheella eikä epäsopua poistaa uhraamalla evankeliumin totuus. Lutheria syytetään usein siitä, että hänen jääräpäisyytensä opillisissa kysymyksissä oli esteenä Rooman jättäneiden yhteydelle. Tässä Sasse haluaa kiinnittää huomion vanhan luterilaisen kirkon perustunnustukseen, joka vetää selvän rajan puhtaan opin ja valheopin välille. Kts. esimerkiksi Augustanan (Augsburgin tunnustus) johdantosanat harhaoppeja torjuttaessa. Sasse opettaa, että damnant Arianos (tuomitaan areiolaiset) hylkää kirkollisen yhteyden saksalaisen rodun ja kielialueen vanhimpien kirkkojen kanssa. Luterilainen kirkko omaksui siis saman kannan kuin bysanttilainen ja roomalainen oikeaoppisuus, mutta ei tunnustanut germaanien areiolaisia kirkkoja. Tämän vanhan harhaopin mukana tuomittiin myös ne, jotka kielsivät vanhan kirkon uskontunnustukset. Ts. tuomio langetettiin melkein koko modernille kulttuurielämälle. Saksalainen moraalifilosofia ja mystiikka julistetaan yhteensopimattomiksi evankelisen kirkon opin kanssa. Augsburgin tunnustus hylkää siis koko modernin kulttuurin uskonnollisuuden, hurmahenget ja uskonnonfilosofiat. Luther julistaa puolestaan Schmalkaldenin opinkohdissa seuraavasti: ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramenttejä Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.”

Sassen päätelmä on siis se, että Saksan ensimmäisten kristittyjen uskonto ja Saksan suurmiesten uskonto hylätään. ”Kun Saksan kulttuurin kukoistaessa sanottiin, ettemme voi tyytyä Raamattuun, vaan ilmoituksen on jatkuttava, niin Luther vastasi että Muhammed on sen jo sanonut.” Lutherin mukaan myös paavius ja ’lait hänen sydämen lippaassa’ ovat hurmahenkisyyttä. Sasse kysyy: miksi Luther oli tässä asiassa niin tiukka? Varmasti kysymys ei ollut kansallisista asioista, Saksan ja Rooman suhteista, vaan evankeliumin totuudesta. Luterilainen uskonpuhdistus ei pyrkinyt nostamaan Saksan kirkkoa Rooman rinnalle, vaan sen päämääränä oli Kristuksen kirkko, yksi ja tosi.

Kun uskonpuhdistuksen sankarillinen ja kulttuurihistoriallinen tulkinta, sekä kansallinen tulkinta, eivät ole oikeita lähestymistapoja, miten sitten uskonpuhdistusta tulisi tulkita oikein? Sassen mukaan edellä mainitut tulkinnat tulee hylätä, ei siksi että ne eivät riitä, vaan siksi että ne todellakin ovat vääriä. Niissä on tottakin, mutta ne johtavat harhateille. Uskonpuhdistusta voidaan ymmärtää oikein ainoastaan kirkon todellisuudesta käsin. Uskonpuhdistus on kirkon historiaa. ”Kristuksen kirkko, yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko on todellisuutta maailman keskellä.” Kristuksen kirkko on silmiltä salattu, mutta läsnä siellä, missä kirkon tuntomerkit ovat nähtävissä. Luther oli vakuuttunut siitä että kirkko oli ollut olemassa myös rappion keskellä. Kirkkohistoria on siis Jumalan yhden kirkon historiaa ja uskonpuhdistus on yksi käänteentekevä tapahtuma kirkon historiassa.

1500-luvun uskonpuhdistus on vaikuttanut syvällisesti koko kristikuntaan kaikkialla. Tunnustuskunnasta riippumatta Lutherin työ on koko kristikunnan asia. Se on myös vaikuttanut Euroopan kansojen historiaan ja erityisesti Saksan kansan historiaan. Tästä ei kuitenkaan tule tehdä sitä johtopäätöstä, että kirkon ja yhteiskunnan suhde on syy-seuraus suhde. Uskonpuhdistus ei siis Sassen mukaan kuulu yleiseen sivistyskehitykseen, eikä se ollut keskiajasta moderniin kulttuuriin siirtymisen aiheuttaja.

Mikä sitten on uskonpuhdistuksen, ”reformaation”, sisältö, Sasse kysyy. Jo pitkään ennen 1500-luvun tapahtumia oli katolisen kirkon piirissä ja sen ulkopuolella suunniteltu ja yritetty toteuttaa erilaista reformaatiota. Monet tahot olivat liikkeellä, mutta mitä tulisi tehdä? Oltiin yksimielisiä siitä että oli olemassa normeja, joita seuraamalla kirkko löytäisi oikean tien, mutta mitä auktoriteetteja tulisi kuunnella? Tulisiko lähtökohtana olla kirkko itse vai Raamattu, paavi vai kirkolliskokous, koko Raamattu Vanha testamentti mukaan lukien, vai Uuden testamentin evankeliumi? Sassen mukaan sitten 1500-luvun kaikki läntiset kirkot ovat olleet ”reformoituja”. Niin Rooman kirkko kuin Englannin kirkko, luterilaista ja reformoitua uskoa tunnustavat evankeliset kirkot, kuten myös erilaiset uskonpuhdistuksen ajan lahkot. Jäljelle jääkin kysymys: mikä reformaatio oli se oikea reformaatio? Luterilainen kirkko käsitti myös reformaation kirkon uudistamiseksi, sairaan kirkon parantamiseksi.

Sasse tunnustaa, että eroavaisuuksista huolimatta luterilainen ja reformoitu kirkko ovat sisarkirkkoja sellaisen opin puolesta, joka on modernin ihmisen järkeä vastaan. Saksalaisella kielialueella ne ovat harjoittaneet tiettyä kirkollista yhteistyötä tästä näkökulmasta. Mutta samalla näiden kirkkojen näkemys siitä, mikä on uskonpuhdistuksen perusolemus, on kuitenkin erilainen. Reformoidun opin mukaan uskonpuhdistus on kirkon uudistamista palaamalla Raamattuun. Luterilaiset puolestaan väittävät, ettei tämä sano olennaisinta historiallisessa uskonpuhdistuksessa. Näin käsitetty uskonpuhdistus on jatkuva prosessi, Jumalan sana uudistaa kirkkoa jatkuvasti, joka jumalanpalveluksessa, joka päivä. Sasse korostaa että iskulause ”Takaisin Raamattuun” kaikui keskiajalla monesti, mutta uskonpuhdistusta ei saatu aikaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Käskyjen tunnustaminen ja totteleminen ei vielä synnytä uskonpuhdistusta. Sola scriptura (yksin Raamattu) ei riitä. Siihen on lisättävä myös sola fide (yksin uskon kautta)! Luterilaisessa teologiassa nämä kaksi on erottamattomasti liitetty yhteen.

Monina aikoina ja monissa yhteyksissä on siis painotettu Raamatun auktoriteettia korkeimpana normina, kuten myös esimerkiksi Trentossa. Paluu Raamattuun ei siis sinänsä ole 1500-luvun uskonpuhdistuksen olennaisin asia, vaan se tapa jolla Raamattuun palattiin. Näin luterilaiset itse ymmärtävät uskonpuhdistuksen. Usein kirkkoa on uudistettu ”Jumalan sanan mukaan”, esimerkiksi Uudesta testamentista on saatu käskyt sekä piispalliseen että presbyteriseen ja kongregationalistiseen kirkkojärjestykseen. Luterilainen uskonpuhdistus ei ole luonteeltaan tällaista, vaan sen perusolemus on evankeliumin uudelleenlöytymistä. Vanha kirkko oli löytänyt ymmärryksen Jumalan kolmiyhteydestä ja Jeesuksen tosi jumaluudesta ja tosi ihmisyydestä. Tämän uskon se välitti tuleville sukupolville suurissa uskontunnustuksissaan. Sasse perustelee seuraavasti: kun läntinen kristikunta oli taistellut 1000 vuotta Augustinuksesta lähtien siitä, että uskontunnustuksen sanat Jumalan Pojasta käsitettäisiin oikein, antoi Luther vastauksen siihen, mitä lunastus on. Lutherin vastaus oli Raamatun mukainen oppi syntisen vanhurskauttamisesta yksin armosta, yksin uskon kautta. Kirkko ei elä moraalista eikä käskyjen tuntemisesta. Kirkko elää syntien anteeksisaamisesta! Uskonpuhdistus ei siis ole kirkon eettis-uskonnollista parantamista, kuten monet sen käsittivät ja vieläkin tekevät, vaan uudistunutta evankeliumin julistamista, julistusta syntien anteeksisaamisesta Kristuksen tähden. Kirkon julistuksen uudistumista seuraa väistämättä kirkon jäsenten elämän ja kirkollisen järjestyksen uudistuminen, mutta tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Periaate sola scriptura edellyttää periaatetta sola fide. Tämä varjelee ihmistä käsittämästä Raamattua väärin, pyhänä lakikirjana. Se varjelee myös synergistiseltä käsitykseltä uskonpuhdistuksesta.

Sasse painottaa, että Luther tutki todellisena elämän ja kuoleman kysymyksenä sitä, mitä Paavali tarkoittaa sanoilla iustitia Dei (Jumalan vanhurskaus). Tämä ei tapahtunut tieteellisen viileästi ja analyyttisesti, vaan vanhurskaan ja kerran kaikki tuomitsevan Jumalan edessä. Luther käsitti Wittenbergin luostarin tornissa saamansa vastauksen armolahjana ja kutsui sitä Pyhän Hengen antamaksi. ”Minä, joka olin aikaisemmin vihannut sanoja Jumalan vanhurskaus, aloin nyt rakastaa niitä.” Sasse korostaa, ettei tätä kokemusta tule kuitenkaan käsittää ekstaasissa koetuksi välittömäksi ilmoitukseksi, vaan uudeksi ymmärrykseksi Raamatun ilmoituksesta. Lutheria onkin pidettävä kirkon – yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen – opettajana. Jo hänen elinaikanaan Lutheria kuvattiin Jumalan sanansaattajana viitaten erityiseen kutsumukseen, josta Paavali puhuu Efesolaiskirjeessä. Sassen mukaan voidaan sanoa, että Saksan historiassa ei ole koskaan opetettu sellaista oppia, tavoittaen kansaa niin laajasti ja syvällisesti, kuin Luther teki uskonpuhdistuksen vuosina. Siitä huolimatta, että Luther oli Saksan kansan opettaja, pysyi hän koko kirkon opettajana. Luther väistyi myös oppinsa tieltä ja protestoi, kun hänen kannattajiaan ruvettiin kutsumaan hänen nimellään (vrt. Joh. 7:16). Luterilaisen kirkon oppi on esitetty Augustanassa (Augsburgin tunnustus). Sasse korostaa, ettei ”mikään oppi ole luterilainen yksistään siitä syystä, että Luther on sen säätänyt tai sitä puolustanut”. Luterilaisen opin olemus ei ole yhtä kuin Lutherin oppi. Sasse toteaa, että moni teologi on tämän unohtanut Luther-renessanssin aikana. Lutherin teologia ei ole sellainen normi, jonka mukaan kaikki arvioidaan. Uskonpuhdistuksen aikana ei tunnettu mielenkiintoa Lutherin oppiin sellaisenaan, vaan oltiin kiinnostuneita evankeliumin opista. Kysyttiin, mitä Jumalan sana opettaa? Mikä on evankeliumin totuus? Lutherin opille annettiin lopullinen auktoriteetti siksi, että sen todettiin olevan sopusoinnussa evankeliumin kanssa. Luther käänsi Paavalin esimerkin mukaisesi huomion henkilöistä evankeliumiin.

3. LUTERILAINEN JA REFORMOITU KIRKKO

Luterilaista uskonpuhdistusta on usein syytetty siitä, että se on aikaansaanut kirkon hajoamisen. Tämän asian evankelis-luterilainen kirkko on ottanut vakavasti. Sassen mukaan Augustanan jokainen rivi todistaa kuitenkin kirkon isien halusta päästä yhteisymmärrykseen Rooman kanssa. Kirkkomme perustunnustus erottautuu niin selkeästi hurmahengistä ja osoittaa sellaista valmiutta rauhaan, että Luther itse näyttää ’rajatapaukselta’. Melanchthonin toiminta osoittaa valmiutta pelastaa lännen kirkkojen yhteys. Luterilaiset eivät ole aatteellisia tunnustaessaan: Minä uskon pyhän, yhteisen seurakunnan. Vanha luterilaisuus suhtautui erittäin vakavasti kirkkoon sellaisena kuin se oli olemassa, Sasse korostaa. Se uskoi, että Kristuksen kirkko oli keskiajan rappeutuneessa kirkossa, sillä siellä oli evankeliumi ja Jeesuksen Kristuksen asettamat sakramentit eli kirkon tuntomerkit. Tosin alttarin sakramentti oli vain leivän muodossa. ”Se, joka katsoo Lutherin ja luterilaisen kirkon erehtyneen luullessaan, että Kristuksen kirkko oli edelleen läsnä sen ajan paavin kirkossa, sen täytyy johdonmukaisesti kieltää myös se, että Jumalan kirkko ylipäänsä oli läsnä keskiajan roomalaiskatolisessa kirkossa.” Sasse toteaa, että moni tuomitsee messun Heidelbergin katekismuksen sanoin: ”Eikä messu niin muodoin ole pohjimmiltaan mitään muuta, kuin Jeesuksen Kristuksen ainutkertaisen uhrin ja kärsimisen kieltämistä ja kirottua epäjumalanpalvelusta.” ^[ii]

Mutta silloin on myös hänen mukaansa myönnettävä, että kristikunta eli runsaan tuhannen vuoden ajan epäjumalanpalveluksen pimeydessä, ilman Herran pyhää ehtoollista. Ja johtopäätöksenä on, että paavinkirkolla, saatanan synagoogana, ei ole mitään tekemistä Kristuksen kirkon kanssa. Sassen mukaan luterilainen kirkko on torjunut tällaisen ajattelun oman kirkkokäsityksensä perusteella. Sen mukaan Kristuksen tosi kirkko oli läsnä myös Rooman kirkossa, ja sen vuoksi luterilainen kirkko saattoi mennä aivan äärimmäiselle rajalle estääkseen läntisen kristikunnan jakautumisen. Sasse huomauttaa, ettei luterilainen kirkko ole tunnustanut Lutherin kapinallista kanonisen lakikirjan polttamista. Eikä se ole myöskään jättänyt tunnustuskirjoista pois Melanchthonin varausta Schmalkaldenin opinkohtiin. Tässä opinkohdassa sanotaan paaviudesta seuraavasti: ”Tämä opinkohta osoittaa väkevästi, että paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan. Paavihan ei salli kristittyjen pelastua ilman hänen valtaansa, mikä ei kuitenkaan ole yhtään mitään, koska Jumala ei ole sitä säätänyt eikä käskenyt.”^[iii]

Tämä yhdessä tunnustuskirjojen ’Paavin valta ja johtoasema’ kanssa ovat Sassen mukaan suurin myönnytys, joka on tehty paaviudelle. Samalla on muistettava, että Augustana on kirjoitettu kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Luther oli erotettu kirkosta. Jos siis uskonpuhdistajat olisivat todella lähteneet perustamaan uutta kirkkoa, olisi tällainen jatkuva rauhan ja yhteyden etsiminen ollut mieletöntä. Ongelma uskonkeskusteluissa oli, ettei siellä pohdittu totuuskysymystä. Sasse painottaa, että Rooman kirkon suuri laiminlyönti oli se, ettei se koskaan tosissaan tutkinut luterilaisen uskonpuhdistuksen totuudellisuutta. Tunnustuskirjoissa evankelis-luterilainen kirkko onkin pannut jakautumisen paaviuden tilille. He vaativat piispoilta ainoastaan omantunnonvapautta (CA). Augustanan varoitus muuttuu Puolustuksessa syytökseksi: ”Piispat kuitenkin joko pakottavat meikäläisiä pappeja hylkäämään tai kiroamaan sen opinmuodon, johon olemme tunnustautuneet. – Nämä syyt estävät meidän pappejamme tunnustamasta tuollaisia piispoiksi.”^[iv] Samoin luterilainen kirkko on aina halunnut olla ”katolinen” (”yleinen”) kirkko. Mutta sitä luterilaiset vastustivat, että erottaminen Rooman yhteydestä olisi sama asia kuin vanhan kirkon ja keskiajan lahkojen erottaminen tai toisaalta separatistien eroaminen kirkon yhteydestä.

Toinen Sassen esille nostama kohta, josta evankelis-luterilaista kirkkoa syytetään, on että luterilaiset yliarvioivat uskonpuhdistustaan. Sanotaan, että luterilainen uskonpuhdistus oli vain alku laajemmalle uskonpuhdistukselle. Wittenbergistä lähteneen uskonpuhdistuksen lisäksi olivat myös esim. Zürichin ja Geneven uskonpuhdistukset. Evankelis-luterilainen kirkko ei toisaalta ole pysynyt selkeästi erossa paavin kirkosta, muttei myöskään tunnusta samassa rintamassa muiden uskonpuhdistuskirkkojen oppeja. Reformoidut katsovat, että luterilaisen kirkon uskonpuhdistus ei ollut täydellinen, se ei ole päässyt täysin eroon katolilaisuudesta. Tulisi tehdä radikaali uskonpuhdistus suhteessa roomalaiskatolisuuteen, mutta samalla niin avara, ettei pitäydytä pelkästään Lutheriin. Reformoitu sisarkirkko syyttää siis luterilaisia ahdasmielisestä konfessionalismista. Mutta aivan samalla tavalla voivat hurmahenkiset, kasteenuusijat ja spiritualistit syyttää Zwinglin ja Calvinin kannattajia siitä, että ne käsittävät uskonpuhdistuksen liian ahtaasti. He ovat jääneet kiinni vanhakirkollisiin uskontunnustuksiin ja katolisuuteen. Reformoidut ovat syyttäneet luterilaisia väärästä ehtoollisopista, kasteenuusijat voivat syyttää reformoituja väärästä lapsikasteesta.

Mikä siis oli oikea uskonpuhdistus? Mitkä opit ovat oikeita ja mitkä vääriä? Mikä on Jumalan sanan mukaista oppia ja mikä harhaoppia? Tästä ei päästy yksimielisyyteen ja hajaannus oli väistämätöntä. Kysymykseen ”Mikä on totuus?” annettiin monenlaisia vastauksia. Mutta Sasse korostaa, että tällä hajaannuksella oli myös positiivista merkitystä koko kristikunnalle. Se on konkreettisesti osoittanut, että kysymys totuudesta on vakava kysymys. ”Uskonpuhdistuksen ja kovasti haukutun ortodoksian ajalla Saksan kansa oppi kysymään kuolemanvakavana, mikä on totuus.” He eivät taipuneet nykyaikaiseen relativismiin ja kieltäneet ehdotonta totuutta, vaan taistelivat sen puolesta^[v].

Kristikunta joutui Sassen mukaan samanlaisen kysymyksen eteen kuin vanhan kirkon suurissa oppitaisteluissa. Jouduttiin selvittämään, mikä on evankeliumin puhdasta oppia, mikä taas harhaoppia. Oppitaistelusta syntyi uudenlainen kirkko, tunnustuskirkko. 1500-luvun puolivälissä katolisesta kirkosta erkaantui tunnustuskirkkoja, jotka tunnustivat tiettyä oppia ja kävivät rajankäyntiä tunnustuskirjoillaan. Näistä tunnustuskirkoista ensimmäinen on evankelis-luterilainen kirkko (1530). Se ei ollut organisaatio, vaan kirkko, Sasse huomauttaa. Vaikka sillä ei ollut kirkkojärjestystä eikä oikeudellista asemaa, sillä oli olemassa oppi, tunnustus. Tämä ei alkanut sanoilla: ”Luther opettaa”, vaan ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa”^[vi]. Myös reformoitu kirkko kävi samaa taistelua puhtaasta opista samaa vastustajaa vastaan, mutta tunnustuksella ei ollut sille samaa merkitystä kuin luterilaiselle kirkolle ^[vii]. Myös roomalaiskatolinen kirkko muuttui Trenton kirkolliskokouksessa nykyaikaiseksi tunnustuskirkoksi. Uskonpuhdistusajan varsinainen tulos olikin tunnustuskirkkojen syntyminen, ei maa- ja kansalliskirkkojen syntyminen. Keskeinen tekijä tässä oli evankeliumin erilainen käsittäminen.

Miksi sitten luterilaisten ja reformoitujenkin täytyi jakaantua kahdeksi tunnustuskunnaksi, Sasse kysyy. Niillä oli paljon yhteistä: molemmat opettivat sola gratia (yksin armosta). Molemmat olivat sitä mieltä, että Trenton uudistus ei ollut kirkon uskonpuhdistusta, ei myöskään Englannin kirkon irtautuminen paavin kirkosta. Molemmat käsittivät, että uskonpuhdistus syntyy vain Raamatun perustalla, eivätkä myöskään hyväksyneet muuta ilmoitusta Raamatun rinnalle (traditio) tai yläpuolelle (pelastuskokemus). Molemmat painottavat sola scriptura -periaatetta. Onkin kysytty, ovatko nämä kaksi kirkkoa tosiaankin kaksi eri kirkkoa? Tästä asiasta on neuvoteltu jo 400 vuotta, Sasse huomauttaa. Huolimatta yhteisistä sola gratia- ja sola scriptura -periaatteista luterilaiset ovat kieltäytyneet tekemästä liittoa reformoidun kirkon kanssa. Mistä oikein on kysymys?

Ensimmäiseksi Sasse tuo esiin sen, että reformoidut eivät voi ymmärtää luterilaisten avarasydämistä suhtautumista katolilaisuuteen, heidän korostustaan jatkuvuudesta uskonpuhdistusta edeltävään katoliseen kirkkoon. Varsinkin kun samaan aikaan he eivät ota vastaan reformoitujen avointa tarjousta. Päinvastoin, he korostavat että kirkkojen välillä on raja. Luterilaiset ovat siis samalla kertaa sekä avarasydämisiä että ahdasmielisiä. Sasse havainnollistaa esimerkein: luterilainen kirkko julistaa paavin Antikristukseksi, mutta pitää kiinni kanonisesta kirkkojärjestyksestä, arvostelee messua^[viii], mutta ei suostu korvaamaan sitä aivan uudella evankelisella jumalanpalveluksella. Tai, se hylkää pyhimysten kunnioittamisen, mutta viettää pyhien muistopäiviä. Reformoitu kristitty joutuu toteamaan, että luterilaiset eivät yksinkertaisesti uskalla tehdä oikeita käytännön johtopäätöksiä uskonpuhdistuksesta. Sassen mukaan todella oikeaoppinen reformoitu kauhistuu sellaisia katolisia jäänteitä kuin alttareita tai krusifikseja, jotka muistuttavat kirotusta messusta ja toisen käskyn rikkomisesta^[ix]. Samoin jumalanpalveluksessa on liian vähän uskonpuhdistusta, johtuen konservatismista tai traditionalismista, Sasse jatkaa. Jumalan sanaa kohtaan tulisi noudattaa ehdottomampaa kuuliaisuutta. Reformoidun käsityksen mukaan kirkko on evankelinen, kun se on reformoitu täysin puhtaan Jumalan sanan mukaan. Se on ehdottomassa ristiriidassa paavinkirkon kanssa, joka tunnustaa Jumalan sanan rinnalla perimätiedon, ja hurmahenkien kanssa, jotka uskovat sisäiseen ilmoitukseen sielussa. Tässä reformoidussa eli evankelisessa kirkossa on erilaisia koulukuntia, joista yksi on luterilaisuus. Näitä ei kuitenkaan yhdistä yhteinen tunnustuskirja, vaan joukko tunnustuksia, jotka todistavat ennen kaikkea yhteisestä rintamasta paavinkirkkoa vastaan.

Reformoitu käsitys evankelisesta kirkosta, johon reformoidut ja luterilaiset kuuluvat yhdessä, on Sassen mukaan saanut erittäin suuren kirkkohistoriallisen merkityksen. Tähän kirkkopolitiikka on nojannut Zwinglin ja Calvinin päivistä lähtien. Luterilaisuus kieltäytyy kuitenkin tarttumasta sille ojennettuun käteen, vaikka sitä syytetään rakkaudettomuudesta ja veljellisyyden puutteesta. Sasse jatkaa: ”Ja sitten maailmakin on ruvennut toistamaan reformoitujen valitusta.” Tämän näkemyksen mukaan reformoidut ovat siis se suvaitseva osapuoli, joka on valmis sopimaan erimielisyyksistä, ja luterilaiset se ahdasmielinen suvaitsematon tunnustuskunta. Sasse valottaa asiaa esimerkillä: Paul Gerhardt, joka erotettiin pappisvirastaan, kun hän kieltäytyi allekirjoittamasta unionisopimusta, on siis suvaitsematon hypertunnustuksellinen häirikkö. Yleinen mielipide on omaksunut pitkälti reformoidun käsityksen yhdestä evankelisesta kirkosta. Tähän ovat vaikuttaneet Sassen mukaan sekä pietismi että valistus. Hän painottaa, että 1800-luvun ”saksalainen evankelinen” teologia, joka sai alkunsa Schleiermacherista, on riistänyt lukuisilta luterilaisilta teologeilta tietoisuuden siitä, että he kuuluvat luterilaiseen kirkkoon, joka on muuta kuin reformoitu kirkko. Tämä johtaa vääjäämättä yhteen ainoaan lopputulokseen, ”protestantismiin”, ts. että eri tunnustukselliset suunnat nähdään olemukseltaan yhdeksi. Monilta ”hyvää päivää kirvesvartta” -keskusteluilta näiden 400 vuoden aikana olisi Sassen mukaan vältytty, jos se historiallinen tosiasia, että osapuolilla oli eri käsitys evankelisesta kirkosta, olisi tunnustettu. Luterilaisen käsityksen mukaan ikivanhojen jumalanpalvelusmuotojen ja vuosisataisten koristeiden barbaarinen tuhoaminen oli ulkoinen merkki vallankumouksesta (revoluutio), eikä uskonpuhdistuksesta (reformaatio). Ne jotka hyvää tarkoittaen halusivat puhdistaa kirkon, hävittivät itse asiassa kirkon jatkuvuuden.

Luterilaisen käsityksen mukaan evankelinen kirkko on keskiajan katolinen kirkko, josta harhaopit ja väärinkäytökset on poistettu. Luterilainen teologi kuuluu samaan näkyvään kirkkoon kuin Tuomas Akvinolainen ja Bernhard Clairvauxlainen, Augustinus ja Tertullianus, Athanasios ja Irenaeus. Sitä vastoin Trenton kirkolliskokouksen kirkko ei voi väittää jatkavansa samaa keskiajan katolisen kirkon linjaa, Sasse huomauttaa. Kun reformoitu kirkko haluaa korostaa voimakkaasti vastakohtaisuuttaan keskiajan kirkkoon, korostaa luterilainen kirkko avaramielisyyttään katolista kirkkoa kohtaan. Evankelinen oppi on identtinen kaikkien aikojen oikeinuskovan katolisen opin kanssa (CA). Sassen mukaan ei ole historiallisesti oikein, jos väitetään uskonpuhdistuksen olleen aluksi yhtenäinen, mutta hajonneen myöhemmin Lutherin härkäpäisyyden takia. Itse asiassa Wittenbergin ja Zürichin uskonpuhdistukset olivat ajautuneet erilleen jo silloin, kun Augsburgin tunnustus saatiin valmiiksi. Vaikka Augustana mainitsee ja hylkää Zwinglin opin vain puhuessaan ehtoollisesta, ei tästä tule tehdä sitä johtopäätöstä, että se olisi kummankin evankelisen kirkon yhteinen tunnustus. Sasse kysyykin, ovatko reformoidut valmiit hyväksymään Lutherin katekismukset ja Augsburgin tunnustuksen puolustuksen.

Erimielisyys ehtoollisopista näiden kahden uskonpuhdistuksen välillä paljasti ensimmäisen kerran syvemmän eroavaisuuden käsityksessä evankeliumista ja evankelisesta kirkosta. Rajankäynti Zwinglin teologiaa kohtaan lujittui monissa opillisissa taisteluissa 50 vuoden aikana Augustanan ja Yksimielisyyden ohjeen välillä. Sasse huomauttaa, että kun yli 8000 pappia allekirjoitti Yksimielisyyden kirjan, vahvistui jo Augustanassa ilmaistu oppi lopullisesti. Evankelis-luterilaisen kirkon luonteeseen kuului tämän jälkeen tietoisuus rajasta, joka erotti sen Rooman kirkosta ja hurmahenkisyydestä, mutta myös kalvinistisesta reformoidusta kirkosta. Tämä oli Sassen mukaan aito kirkon tekemä oppia koskeva ratkaisu, mutta sen luonnetta ei ole myöhemmin ymmärretty aina oikein. Kun uskonpuhdistus haluttiin ymmärtää suurten uskonnollisten persoonallisuuksien tuotteena, kirkkojen erot käsitettiin reformaattoreiden henkilökohtaisten ominaisuuksien taustaa vasten. On ymmärrettävää, että Luther, Zwingli ja Calvin olivat erilaisia luonteeltaan ja heidän piirteensä leimasivat heidän toimintaansa. Mutta esimerkiksi Marburgin keskustelut (1529) todistavat, etteivät persoonallisuudet selittäneet oppieroja. Jos taasen ajatellaan, että luterilaisuus olisi saksalaista ja kalvinilaisuus ranskalaista, mennään myöskin harhaan. Näiden kahden tunnustuksen tai uskonpuhdistuksen olemusta ei voi selittää tältä pohjalta. Katekismuksen oppi ei ole saksalainen, eikä Nikaian oppi kreikkalainen. ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”^[x] Syytä kirkkojen jakaantumiseen ei tulisi enää etsiä muualta kuin kirkon opin alueelta, on Sassen päätelmä. Hän arvioi, että jos evankelinen kirkko olisi katsonut näitä opillisia eroja ’läpi sormien’, se ei varmaankaan olisi kestänyt vastauskonpuhdistusta.

Lähde:

Hermann Sasse, Olen luterilainen. Jyväskylä 1992.

^[i] ”Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella.” Schmalkaldenin opinkohdat, 3. osa, I, 3.

^[ii] Heidelbergin katekismus (1563). Reformoitu tunnustus, joka on yleisesti käytössä koko reformoidussa maailmassa. Katekismuksen laativat Ursinus ja Olevian, ja se opettaa esim. reformoitua predestinaatio-oppia.

^[iii] Schmalkaldenin opinkohdat, 2. osa, IV, 10.

^[v] Sasse: ”Kirkko elää aina kuolemanvaarassa, kun se ei enää pidä kysymystä totuudesta todella vakavana kysymyksenä eikä enää rukoile Herraansa varjelemaan sitä perkeleen petokselta ja väärältä opilta.” vrt. Joh. 14:6, 18:37.

^[vi] Yksimielisyyden ohje. Myös Nikaian uskontunnustuksen kreikkalaisessa tekstissä on me-muoto.

^[vii] Reformoituja liittää toisiinsa ennen kaikkea kirkkojärjestys. Ne ovat ensi sijassa ”Churches holding the Presbyterian System” (kirkkoja, joilla on presbyteriaaninen kirkkojärjestys), kun taas luterilaiset kirkot ovat ”Kirchen Ausgburgischer Konfession” (kirkkoja, jotka pitävät kiinni Augsburgin tunnustuksesta). Reformoiduilla kirkoilla ei ole koskaan ollut yhteistä tunnustusta – heillä on Confessio Gallicana, Helvetica, Belgica, Scottica jne. Sasse 1992: 182.

^[viii] Vrt. Luther: ”Kirkon Baabelin vankeudesta” ja Schmalkaldenin opinkohdat.

^[ix] Vrt. 2. Moos. 20:4. Luther jätti tämän käskyn pois, mutta reformoidut ovat säilyttäneet sen lainomaisemman asenteensa vuoksi. Sveitsin katedraalit puhdistettiin ja esim. Berliinin tuomiokirkon suuri krusifiksi lyötiin rikki.