NAAMAN

2 Kun. 5.

E. A. Lundqvist, rovasti (1856-1920)

”Naaman, Syyrian kuninkaan sotapäällikkö, oli kuuluisa mies ja arvossapidetty herransa edessä, sillä hänen kauttansa oli Herra pelastanut Syyrian.”

Naaman, samoin kuin koko Syyrian kansa, oli vajonnut epäjumalien palvelemiseen. He eivät tunteneet Herraa, puhumattakaan palvelemisesta. Mutta kaiken tämän ohessa ja tästä huolimatta Herra kuitenkin oli runsaasti siunannut heitä ajallisilla lahjoilla. Se on armoa.

Kun nyt Jumala sillä lailla antaa ajallista hyvää, niin mikä estääkään häntä samalla lailla antamasta taivaallisia ja iankaikkisia lahjojansa. Ja niinpä Jumalan valtakunta tuleekin ”itsestänsä, ilman meidän rukoustamme”. Se kaikki on armoa. Suokoon Jumala vain, ”että se tulisi meidänkin tykömme”.

Naaman oli maallisessa kutsumuksessaan saanut ainoan ja totisen Jumalan siunauksen osakseen – etukäteen, silloin kun hän vielä eli synnissä, Häntä tuntematta ja palvelematta, mutta sittemmin hän oli kuitenkin joutuva elämänyhteyteen Hänen kanssaan. Niin mekin olemme saaneet sekä ajallista että iankaikkista hyvää, kun vielä syntisiä olimme. Ihmeellisen johdatuksensa kautta hän sitten tulevaisina aikoina tahtoo vetää meidät luoksensa.

”Ja hän oli urhoollinen mies, mutta spitaalinen.”

Naamanilla oli kykyä ja varaa hankkia itselleen kaikkea sitä hyvää, mitä tällä maailmalla on tarjottavanaan, mutta olipa hänellä jotakin sellaista, mikä myrkytti koko hänen ilonsa, koko hänen maallisen elämänsä. Se oli spitaali. Vaikka ihminen olisi koko maailman voittanut, olisi hänellä sittenkin jotakin, mikä alati hänen elämänsä katkeroittaisi. Ja tämä on synti.

Spitaali saattoi kulkeutua perintönä isältä lapsille, ja samoin on meilläkin perisynti. Se puhkesi iljettävällä tavalla esiin, samoin meillä on tekosynti. Joka päivä se muistutti sairasta olemassaolostaan, samoin meillä on soimaava omatunto. Tietoisuus spitaalisuudesta synkensi sairaan mielen, teki joka hetken kurjaksi ja tahtoi lamauttaa kaiken toimintahalun, samoin myös paha omatunto riistää meiltä kaiken ilon, rauhan ja levon sekä tosi halun ja voiman hyvään. Eikä spitaalia voinut kukaan ihminen parantaa, kuten ei mikään teko liioin voi syntiä ottaa pois. Tämän taudin varma loppu oli sen vuoksi kuolema, kuten myöskin synnin palkka on kuolema ja iankaikkinen kadotus. Tähän tahdomme vertauksen vuoksi vielä lisätä, että kuten spitaalinen oli muiden ihmisten seasta erotettu, teillä ja muualla velvollinen pysymään muista loitolla sekä kädellään antamaan heille merkin siitä, että oli sellaisen inhottavan taudin oma, samoin monet ovat syntispitaalin kautta joutuneet siinä määrin häpeään, että heidän täytyy pysyä piilossa katujen hämärissä sokkeloissa, niin, vieläpä heitä monasti täytyy pitää vankiloiden suljettuihin koppeihin kätkettyinä.

Tietenkin Naaman oli kaiken pannut liikkeelle saadakseen mahdollisesti sairauteensa parannusta tai uhkaavan kuoleman edes hiukan loitommalla pysymään. Mutta pian tämä hänen vaivannäkönsä näyttäytyi turhaksi, ja hän näki siis olevansa toivottomasti hukassa. Ihminen väistelee kuolemaa, eikäpä siihen olisi mitään sanomista, mutta sisimmässään hän tekee sen syystä, että ei tahdo kuolla, ja kuolla hän ei tahdo, syystä että tietää tehneensä syntiä. Loitommalla, hyvinkin loitolla hän tahtoo kuoleman pysyvän, koska hänen täytyy kauhistuen ajatella sitä päivää, jolloin hänet asetetaan kaikkivaltiaan Herran eteen; eikä kuoleman välttämättömyyden ja Herran päivän ajatus anna hänelle mitään rauhaa. Hän koettaa kyllä monin tavoin tätä rauhattomuutta tyynnyttää, mutta turhaan; rauhattomuutta ei niin vain vaimenneta, syntiä ei niin vain salaa kuljeteta pois. Todennäköisimmät syyt niihin arveluihin, että haudantakaista elämää ei olisi olemassakaan, vaihtuvat mitä tuskaisimpaan epävarmuuteen. Sellainen ajatus, että hän itse kykenisi tekemänsä pahan hyvittämään, alkaa horjua eikä tyydytä, sillä täydellisen ja iankaikkisesti vanhurskaan Jumalan pelko on sydämessä jäljellä. Tila tulee siten toivottomaksi. Jumala sallii tällaisen toivottomuuden tulla, mutta kaiken sen kestäessä Hän kuitenkin ojentaa pelastavan kätensä. Ja nyt on kysymys vain siitä, tahtooko ihminen antaa pelastaa itsensä sillä tavalla, jonka Hän kaikkiviisaassa neuvossaan on säätänyt.

Epäilemättä Naaman oli etsinyt spitaaliinsa parannusta viisailta ja oppineilta sekä kaikkialta Syyrian valtakunnasta että kaukaa sen rajojen ulkopuolelta, mutta kas, pelastus löytyi kuitenkin lopulta – hänen omasta talostaan! Millä tavoin siis?

”Syyriasta oli sotajoukkoja mennyt ulos retkeilemään, ja olivat ottaneet vangiksi Israelin maalta pienen tytön; ja hän palveli Naamanin vaimoa.”

Pelastus oli tuleva lapsen suusta!

Kun me epäuskon ja synnin vaihdellessa olemme jonkun verran tulleet iäkkäiksi ja sitten sydämen syvän hädän pakottamina alamme etsiä sielullemme parannusta, niin mekin etsimme sitä niinkuin se olisi kaukana. Ja kumminkin se saattaa olla juuri meidän tykönämme. Missä? Sanassa! (Room.10:8) Mutta me olemme niin peräti unohtaneet sen, minkä Jumala ammoisina aikoina on ilmoittanut meidän pelastumiseksemme, että ajatuksemme liitelevät lavealti muualla, harhateillä. Ajattelehan sentään, jos hillitsisimmekin niitä ja kuuntelisimme, mitä punaiset lasten huulet tavailevat kodissamme ja huoneessamme. Mehän kuulemme heidän lukevan: ”Minä, Herra sinun Jumalasi, olen kiivas kostaja”. Mutta he lukevat myös Jeesuksesta Kristuksesta, ”joka lunasti minun, kadotetun ja tuomitun ihmisen ja vapahti minun kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, pyhällä, kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan, että minä hänen omansa olisin, hänen valtakunnassansa hänen alamaisenaan eläisin ja häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa palvelisin, niin kuin hän on kuolleista noussut, elää ja hallitsee iankaikkisesti”. Sekä: ”Laupeutensa tähden hän meidät autuaiksi teki”, ja senvuoksi kaikkivoipa Jumalamme on käskenyt meidän sanoa näin: ”Isä meidän, joka olet taivaissa”, sillä Hän ”tahtoo näillä sanoilla kehottaa meitä uskomaan, että hän on meidän oikea Isämme ja me hänen oikeat lapsensa”. Mitäpä me enempää tarvitsemme! Sana on juuri sinun tykönäsi!

”Hän sanoi emännällensä: oi, jos minun herrani olisi profeetan tykönä, joka on Samariassa, niin hän parantaisi hänet spitaalistansa!”

Ilosta säteilevin silmin tyttönen tämän varmaankin sanoi. Hän piti isännästään. Hän oli useasti hänen sairauttaan ajatellut, hänen kurjuuttaan surkutellut ja sydämestään toivonut hänen paranemistaan. Niinpä hän kerran, kenties kaivon ääressä yksinänsä istuessaan, tuli ajatelleeksi profeettaa! Kuin päivänsäde oli tämä ajatus hänelle! Nyt oli Naamanin terveys tiedossa! Voi, miten tyttönen sinä hetkenä riemastuikaan! Ottaen huomioon profeetan ja hänen tekonsa hän nyt jo heti näki sielunsa silmillä puhdistuneen ja onnellisen Naamanin, vallan toisen kuin spitaalisen Naamanin, jonka hän tiesi valitellen viruvan tuolla sisällä talossa tautivuoteellaan. Sielunsa silmillä hän näki nämä molemmat Naamanin olemukset yhtäaikaa. Ja sitten hän riensi emäntänsä kanssa puhumaan.

Mitä näin tarkka tutkistelu hyödyttää, kysynet ehkä ihmetellen, rakas lukijani. Tahdon siihen vastata, että syitä sellaiseen tutkisteluun lienee enemmän kuin tarpeeksi, sillä osaltansa tämäkin valaisee meidän vanhurskauttamistamme! Tarkastelkaamme sen vuoksi asiaa sanoisinko ”korkeammalta näkökannalta”. Oli varsin luonnollista, että tällä ystävällisellä ihmislapsella, jonka olemme kuvitelleet kaivon äärellä yksinään istumassa, oli samana hetkenä, jolloin hän sattui profeetan muistamaan, sielunsa silmien edessä yhtäaikaa kaksi Naamanin kuvaa, toinen valoisa ja toinen kurja, ts. puhdas Naaman ja saastainen Naaman!

Nyt tahdomme kysyä: onko siis mitään ihmeellistä siinä, että itse korkein Jumala, taivaallisen rakkauden Jumala tuolla ylhäällä, ottaen huomioon Kristuksen ja hänen tekonsa, nyt jo näkee silmiensä edessä iäisiksi ajoiksi vanhurskautetun ja autuaan ihmissuvun, siis aivan toisen kuin tämän saastaisen ihmissuvun, jonka Jumala kyllä tietää täällä alhaalla ajan ahdistuksissa oleskelevan. Jumala näkee silmiensä edessä kaksi ihmissuvun kuvaa yhtaikaa: 1) Kristukseen katsoen vanhurskautetun ihmissuvun ja 2) siihen itseensä katsoen ja itsessään saastaisen ihmissuvun.

Niin nyt Jumala iankaikkisuudesta asti on ihmiskuntaa katsellut Kristuksen ja Hänen iankaikkisen vanhurskautensa valossa. Niin hän sitä katseli antaessaan muinoin kerran lupauksen vaimon siemenestä. Niin myöskin tämän Siemenen huudahtaessa: se on täytetty. Ja niin Hän sitä nyt katselee ylösnousseessa, Hänen oikealla kädellään istuvassa Jumal–ihmisessä, Jeesuksessa, jota sen vuoksi myös kutsutaan nimellä ”Herra meidän vanhurskautemme”. Siinä meillä on ”armo Jumalan sydämessä eli Jumalan iäisyysajatus Kristuksessa iankaikkisesti vanhurskaasta ja autuaasta ihmissuvusta. Tämä on toinen kuva, ja sen vuoksi me laulammekin: ”Hänessä maailma sovitettihin.” Mutta samalla kertaa Hän varsin hyvin tietää, mitä ihmissuku itsessään on ja minkä arvoinen se itsessään on. Se on toinen kuva. Niin nyt Jumalalla on silmiensä edessä kaksi kuvaa samasta ihmissuvusta, kuten Naamanin palvelijattarella silmiensä edessä oli kaksi kuvaa samasta Naamanista.

Entäpä me uskovaiset kristityt! Millaisina me itseämme katselemme? Niin, Jumala olkoon ylenpalttisesti ylistetty ja kiitetty! Me kiitämme Jumalaa siitä, että olemme osa Kristuksessa iankaikkisesti vanhurskautetusta ja autuaasta ihmissuvusta, samalla kertaa kuin niinikään olemme osa saastaisesta ihmissuvusta täällä alhaalla. Omituisia pyhimyksiä, syntisiä ja vanhurskaita yhtäaikaa! ”Minä olen musta, mutta sangen suloinen”. ”Murheellisia ja kuitenkin aina iloisia”.

Rakas lukija! Sallinet minun vielä rahtusen viivähtää tarkastelemassa sitä rakasta pientä sielua, joka tuon onnellisen sanoman Naamanille toi. Hän oli hurskas lapsi. Ehkäpä hänen mieleensä kylläkin juolahti, että Naaman oli tehnyt syntiä ja että häntä sen vuoksi niin vaivattiin, mutta mitä olikaan nyt hänen sisimmässään tapahtunut samana hetkenä, jolloin hän, kuten edellä mainittiin, oli tullut ajatelleeksi profeettaa ja hänet huomioon ottaen näki rakastavaisessa ja hyväntahtoisessa sydämessään kuvan puhtaasta ja onnellisesta Naamanista? Vieläkin kerran kysymme: mitä oli nyt hänen sisimmässään tapahtunut? Niin, se oli tapahtunut, että hän ei enää muistanut hänen syntejänsä! Sinä hetkenä hän oli unhottanut hänen syntinsä, peittänyt ne silmiensä nähtävistä ja tuominnut hänet kokonaan toisin. Sydämensä hyvyydestä ja armahtavaisuudesta hän nyt oli yhtäkkiä pyyhkinyt näkyvistään pois kaiken hänen syntinsä sekä hänen kaiken siitä koituvan rangaistuksensa ja kurjuutensa. Samalla kertaa kun sydämessä oli kuva profeettaan katsoen puhtaasta ja onnellisesta Naamanista, oli siellä myös anteeksianto! Kun nyt Jumala niin on rakastanut maailmaa, että on antanut sille ainoan Poikansa, niin Hän myös jo samalla silloin sydämessään rakkautensa tähden ja tässä Pojassaan on anteeksi antanut maailman synnin ja asettanut maailman Hänessä vanhurskautettuna silmiensä eteen. Syntien anteeksi antaminen ja vanhurskauttaminen ovat yhtä! Ja niin nyt on tapahtunut, jotta jokainen, joka häneen uskoo, ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Noudattaisiko Naaman palvelustytön neuvoa ja etsisikö profeetan käsiinsä, vai eikö?! – Se oli vielä hämärän tulevaisuuden asia. Mutta sen tyttönen, tämä hurskas sielu, jätti sikseen. Olihan kokonaan eri asia se, että hän sydämensä hyväntahtoisuudesta oli parhaansa tehnyt ja suonut Naamanille kaikkea hyvää, ja taas toiselta puolen se, lähtisikö Naaman profeetan luo vai eikö! Jos Naaman nyt ei lähtisi matkaan, niin hän tosin kuolisi spitaaliinsa. Mutta tyttönen ei kärsinyt siitä mitään vahinkoa, että hyväsydämisyydessään oli profeettaa ajatellut ja sielussaan katsellut puhtaan ja onnellisen Naamanin valoisaa kuvaa. Hänelle ei siitä mitään vahinkoa koitunut, että oli antanut siunatun ajatuksensa häneen kohdistua. Eikä mikään estänyt häntä tätä kuvaa yhä edelleen katsomasta, ottaen huomioon profeetan kyvyn, vaikkakin spitaali jo olisi tottelemattomasta Naamanista tehnyt lopun, ja hänen olisi surren täytynyt ajatella tätä miestä, joka ei hänen neuvoaan noudattanut. Sydämellisen rakkautensa takia Jumala katselee koko ihmissukua Pojassaan ikiajoiksi vanhurskautettuna, ja mitään me emme voi siihen lisätä emmekä siitä pois ottaa! Tähän Jumalan iäisyysajatukseen usko nimittäin ei tuo mitään lisää eikä liioin epäusko mitään ota siitä pois. Tämä Jumalan iäisyysajatus on täydellisyydessään aina yhtä ylenpalttisen rikas, horjumaton ja pysyy itsestään voimassa. Eikä Jumalan iäisyysajatus, hänen hyvä, ihana ja taivaallinen olentonsa kärsi siitä mitään vahinkoa, vaikkapa saatana houkuttelisi laumoittain ihmisiä epäuskossa syöksymään helvettiin. Ne jotka ovat korkeimman sanat ja neuvot, iäisen autuuden evankeliumin, halpoina pitäneet, ovat sillä vain itseään vahingoittaneet. Kuinka voisivat saatana ja ihminen vahingoittaa Jumalaa, Hänen iankaikkisia tarkoitusperiään ja ajatuksiaan! Jos onkin olemassa ihmisiä, jotka tahtovat Hänet halpana pitää ja Häntä ilman olla, niin Hän kykenee maan kivistä herättämään itselleen lapsia heidän sijaansa (Matt. 3:9), ja vaikkapa ihmiset Jumalaa kunnioittamasta ja ylistämästä vaikenisivat, niin kivet huutaisivat (Luuk. 19:38-41).

Ja kun näin on asianlaita, niin meidän ei tarvitse julistaessamme Kristuksessa tapahtunutta yleistä vanhurskauttamista, olla epäröivällä kannalla sen suhteen, koituisiko sen kautta haittoja sille, mitä kuuluu Jumalan vihaan pahan pauloissa olevaa maailmaa kohtaan! Sillä kuten jo on mainittukin, kyllä Jumalakin vallan hyvin tietää, mitä ihmisessä piilevä synti on, ja millaisen tuomion se ihmiselle tuottaa. Ja kaiken tämän Hän ilmoittaa sydämille ja omilletunnoille pyhässä laissaan, osaksi johdattaakseen kurituksen avulla syntistä Kristuksen luo, ja osaksi, mikäli sellainen kuritus on ollut tuloksetonta, iäksi sitoakseen uppiniskaiset kadotukseensa. Tästä olisi yhä edelleen paljon puhumista, mutta pysyäkseni niissä ajatuksissa näistä Naamanin puolisolle lausutuista sanoista, joita jo tässä kappaleessa olen esittänyt, tahdon lisätä vain tämän: tuo rakas lapsi, joka oli niin herttaisen avulias ja toimekas sekä sydämessään katseli puhtaan Naamanin valoisaa kuvaa, tiesi kyllä, että Naaman virui sisällä talossa spitaalinsa kourissa ja että hän siihen menehtyisi, ellei lähtisi profeetan luo. Siinä tapauksessa että Naaman ei olisi hänen neuvoaan noudattanut, eikä siis lähtenyt matkaan, vaan siis kuollut kurjuuteensa, olisi tuo rakas lapsi toki voinut laskea ilmoille surunsa ja säälinsä isäntänsä kohtalon suhteen, vieläpä kiivaimman mielipahansa ja vihansa herransa typeryyden suhteen (tietenkin mikäli sellainen saattoi halvan palvelijattaren asemassa tulla kysymykseen). Ja mikä olisi häntä sen ohessa estänyt pitämästä isäntänsä onnetonta kuolemaa oikeudenmukaisena ja peruuttamattomana rangaistuksena hänen uppiniskaisuudestaan! – Kuinka paljon palavampi onkaan silloin Jumalan pyhä viha niitä kohtaan, jotka eivät Hänen kunnialleen ja sanalleen anna arvoa sekä hyljeksivät Hänen rakkauttansa. ”Niin kuin on kirjoitettu: Katso, minä panen Siioniin kompastuskiven ja loukkauskallion, ja joka häneen uskoo, se ei joudu häpeään” (Room.9:33). Ja tämä kompastuskivi ja loukkauskallio on toden totta sana Hänestä, joka on Samarian profeettaa suurempi, siis Kristuksesta! Sana Kristuksesta ja Hänessä tapahtuneesta iankaikkisesta vanhurskauttamisesta on kirkon kulmakivi. Siitä seurakunnalle saarnataan ja juuri siitä vanhat ja nuoret, suuret ja pienet lukevat ja laulavat.

Nuorison Ystävä 1916, s. 66-70. Jäljensi Mika Rantanen.