SE SEITSEMÄS

Hanna Rauta

Hiljaisissa mietteissään astelee nuori Aimo Suontie hänelle vastaikään tutuksi tulleita katuja, astelee sivulleen vilkaisematta kuin vanha helsinkiläinen, ikään kuin ei olisikaan vasta pari viikkoa sitten tähän suurkylään saapunut. Hänen katseensa on tähdättynä suoraan eteenpäin, mutta tuskin se sentään huomaa edes vastaantulijoita. Alakuloinen ei tuo katse kuitenkaan ole, vaan iloa se ilmaisee, vaikka ei tosin tuota tavanmukaista nuoren ylioppilaan iloa. Joku syvempi syy on hänen hiljaisen ilonsa synnyttäjä.

Mikä se on, selviää pian seuratessamme hänen askeleitaan. Nyt astuu hän erään kivitalon ovesta, nousee toiseen kerrokseen, soittaa ovikelloa ja on pian ystäviensä keskellä, pienen toveripiirin, jonka yhdistäjänä on usko Ristiinnaulittuun, usko Herran sanaan.

Usko Herran sanaan!

Nykyaikana! Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Ylioppilaitten kesken, nuorten, tiedonlähteestä

maistaneitten – ihme suuri!

Arvi Suontie on heidän joukossaan ensikerran. Ensinnäkin siksi, että on vasta vähän aikaa ollut Helsingissä, ja toiseksi siksi, että on vasta vähän aikaa nähnyt totuuden kirkkauden Herran sanassa elettyään sitä ennen siinä pimeydessä, jossa ei tunneta syntiä, ei armoa.

”Herra on suloinen” sai hän kokea täysin määrin. Se ilo hänen katseensa kirkasti. Syntinen oli nähnyt armon. Ja siksi hän nytkin ihastuksen valtaamana oli rientänyt hengenheimolaistensa pariin, uusien toverien, joista ei vielä enempää tuntenut muita kuin yhden, Matti Kannon, joka oli häntä kehottanut saapumaan heidän luokseen.

Uusi tulokas oli pian seuran keskus, sillä uusi löydetty on aina rakkaampi kauemmin tallella olleita. Jotain liikuttavaa oli siinä ihastuneessa huomaavaisuudessa, jolla nuori ensikertalainen ympäröitiin.

– Sinä siis olet vasta kaksi kuukautta ollut uskossa – kysyttiin.

– Niin, vastasi Arvi silmiensä kyyneltyessä.

– Kuinka se tapahtui?

– En tiedä ... ”Sen vain tiedän, että minä, joka ennen sokea olin, nyt näen.” Tiedän Jeesuksen Herrakseni, joka lunasti minut, ja olen saanut maistaa, millaista on hänen tuomansa rauha.

– Sellaista ei anna maailma.

– Ei.

Matti Kanto avasi Raamatun ja luki: ”Niin Jeesus sanoi niille kahdelletoista: Ettekö tekin tahdo mennä pois? Simon Pietari vastasi hänelle: Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja olemme ymmärtäneet, että sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika ...”

Arvi painoi kätensä ristiin kuin aameneksi. Uusi elämä uskossa iankaikkisen elämän sanaan oli ylen

riemullista. Sydän eli kevättä, puhdasta, kaunista, rikasta ...

Itke sydämeni, itke ja valita! Ota osaa Matti Kannon suruun!

Raskaasti lepää hänen päänsä käden varassa ja sormet puristavat ohimoita kuin pihdeillä, kun hän ajattelee, kuinka kaikki on käynyt niin kuin on käynyt.

Sillä hän rakasti tuota nuorukaista, oli vähitellen niin kiintynyt häneen kuin isä poikaansa, ja sen vuoksi on hän koettanut keksiä viimeisimmätkin keinot eksyneen palauttamiseksi.

”Kyllä routa porsaan kotiin ajaa”, oli hän ajatellut ensimmältä, kun oli huomannut, että Arvi alkoi luisua pois totuudesta. Ennen kuin yksikään toisista tovereista oli hän silloin huomannut sen vieraan sävyn, mikä oli tullut tuon toivorikkaan nuorukaisen sanoihin. Niistä alkoi lunastus siirtyä syrjempään ja ”Mestarin seuraaminen” astui etualalle. Ja samalla tuli niihin ”ymmärtämystä toisinajattelevia kohtaan”.

Turhaan oli Matti varoittanut vaarasta. Kuinka hyvin hän muisti sen, kun hän ensikerran puhui ystävälleen niistä huomioista, joita oli tehnyt. Hän oli silloin mennyt Arvin luo varmasti vakuuttuneena siitä, että montakaan sanaa ei hänen tarvitse lausua, kun toinen jo huomaa.

Kuinka oli käynyt?

Hän oli varoittanut, hän oli kyynelsilmin pyytänyt, ettei hänen nuori ystävänsä tinkisi totuuden sanasta piirtoakaan, ei poikkeaisi siitä hiuksenkaan vertaa, sillä – hän sanoi – tie on viettävä.

Mutta hän kohtasikin vastaväitteet valmiimpina kuin oli osannut odottaakaan.

– Ei meidän tule tuomita, sanoi Arvi omalla herttaisella tavallaan, eikä itserakkaudessamme luulla, että meidän

käsityksemme Herran sanoista ja teistä olisi ainoa pätevä. Herralla on lapsia monella taholla.

– Anna Herran tuntea omansa, mutta varo sinä tuomitsemasta muuten kuin sanan mukaan, joka selvästi ilmoittaa: ”Te olette erotetut Kristuksesta, te, jotka lain kautta tahdotte vanhurskaiksi tulla.” Sana olkoon ainoa tuomari, emme me.

Niin oli hän puhunut, ja paljon muuta. Mutta vaikka Arvi lopulta oli näennäisesti myöntynyt ja ystävyydessä erottiin, jäi Matille kuitenkin kirveleväksi tietoisuudeksi se huomio, että irti on jo tämän uskovaisen juuret sanasta.

Vai eivätkö ne olleet vielä sinne asti kiintyneetkään? Kivipellossako oli siemen niin kauniisti orastanut?

Tie oli ollut viettävä.

Oppaanaan sanan ohje: ”Koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on” oli Arvi rientänyt tutustumaan eri uskonnollisiin piireihin, mutta mittapuuna niitä arvostellessa ei ollut enää yksinomaan Herran sana, vaan monet muut tekijät. ”Hengellisyyden” mukaan hän nyt tuomitsi.

Ystävyyden varjo säilyi vielä Arvin ja Matin kesken, vaikka tiet olivat eronneet.

Ainakin tähän asti, mutta tuskin edelleen, sillä nyt ei Matti enää jaksa toivoakaan, kun on saanut nähdä, minne luisu tie on vienyt.

Hän on pitemmän ajan kuluttua ollut tapaamassa entistä ystäväänsä, häntä, jonka ilo ja elämä kerran oli verisovinto, Herran sanan iäiset totuudet. Voi! Nyt hän ratsastelee pyhimmässä keppihevosellaan, jota nimittää ”tieteeksi”, tallaten jalkoihinsa kaiken pyhän ilman pelkoa, ilman vavistusta. Hän on jo noussut Sanankin tuomariksi.

Ja tämä sentään hengellisyyden varjossa. Voi maailmaa pahennusten tähden!

Kauan istuu Matti vaipuneena tuskaisiin mietteisiinsä, sillä aina uudelleen palajaa hänen mieleensä

kauniin alun ja surkean lopun vastakohta. Repivää tuskaansa taltuttaakseen hän tarttuu Herran sanaan.

Avattuaan kirjan hän säpsähtää sillä siinä hän näkee itse Herran kertomana tämän kaiken: ”Kun saastainen henki lähtee ihmisestä, kuljeksii se kuivia paikkoja ja etsii lepoa, eikä löydä. Silloin hän sanoo: Minä palaan huoneeseeni, josta lähdin. Ja kun hän tulee, tapaa hän sen vapaana ja lakaistuna ja koristettuna. Silloin hän menee ja ottaa mukaansa seitsemän muuta, häntä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asuvat siellä. Ja sen ihmisen viimeinen tila on oleva pahempi kuin ensimmäinen. Niin käy myös tälle pahalle sukukunnalle.”

– Herra, Herra, pääsi Matilta kuin hätähuutona.

– Sinun luomasi ja lunastamasi ihminen liittoutuu pimeyden henkien kanssa, sellainenkin, joka on nähnyt sinun sanasi kirkkauden. Voi, Arvi!

– Niitä oli seitsemän, niin, ja pahin, se seitsemäs, on tuo kirottu – ”raamatunkritiikki”.

Matin käsi puristuu nyrkiksi.

Hanna Rauta, Ei muuta tietä. Helsinki 1947, s. 12-16.