KESKUSTELUA VIRKAKYSYMYKSESTÄ

Valkealan tapaus on herättänyt runsaasti keskustelua virkakysymyksestä. Oheinen lehtikeskustelu osoittaa jälleen, että tätä asiaa varsinaisesti koskevat Raamatun kohdat tukevat vastustajia, kun sitä vastoin kannattajat joutuvat hakemaan muita perusteluja.

TARPEETONTA KESKUSTELUA

Jakobstadstidning 6.9.2002

Minusta tuntuu, että monet kanssani kärsivät ja alkavat olla väsyksissä keskusteluun, saavatko naiset olla pappeja vai eivät. Mutta koska minusta keskustelu on saanut sellaisia mahdottomia esityksiä ja koska käsitystapa, jossa ollaan naispappeja vastaan, nähdään ainoaksi mahdolliseksi, jos tahdotaan ottaa Raamattu vakavasti, tahdon kirjoittaa muutamia rivejä.

1. Ainoat pappisvirat, joista Raamattu kertoo, ovat Vanhan testamentin mainitsema pappisvirka, ja Uuden testamentin järisyttävä väittämä, että kaikki, jotka uskovat Jeesukseen, ovat pappeja ja kuuluvat siihen, mitä myöhemmin on kutsuttu yleiseksi pappeudeksi.

2. Järjestys siinä, kuinka evankeliumia pitää julistaa ja seurakuntaelämä järjestää, on vaihdellut historian saatossa lähtien seurakunnan ja kirkon erilaisista tarpeista sekä historiallisista ulkoisista olosuhteista. Alkukirkossa toimi seurakuntaelämä aluksi pitkään armolahja-ajattelusta käsin ja muinaisessa kirkossa kasvoi vähitellen esiin kolmijakoinen virka, piispa, pappi, diakonaatti. Jotkut olivat viranhaltijoita, toiset eivät.

Myöhempi kehitys oli, että Rooman piispa sai tai pikemminkin otti itselleen ylemmän aseman ja kehittyi paavius. Luther osaltaan katsoi, että tärkeää oli, että evankeliumia julistettiin. Hän puhui siksi Sanan virasta, jossa paino oli sanomassa ei viranhaltijassa.

3. Raamattu kirjoitettiin aikana, jolloin nainen nähtiin aivan toisin kuin meidän aikanamme. Juutalainen mies kiitti Jumalaa rukouksessaan joka päivä siitä, ettei ollut pakana, orja eikä nainen. Naisen todistuksella ei ollut mitään arvoa, juutalaisesta rukouskirjasta voidaan yhä vielä lukea rabbiinien ajatelma ”ei pidä jutella paljon naisen kanssa, ei oman vaimon kanssa, vielä vähemmän lähimmäisen vaimon kanssa; se, joka juttelee paljon naisten kanssa, vetää pahan päällensä”. Sen ajan näkemyksestä lähtien oli siksi myös luonnollista Paavalille suunnata kirjeensä yksistään miehille (”veljeni”).

Lähtien ylläolevasta ymmärrämme, kuinka järisyttävä on täytynyt olla Jeesuksen keskustelu naisen kanssa Sykarin kaivolla. Se kaikkien evankelistojen väittämä tosiasia, että ensimmäiset Jeesuksen ylösnousemuksen todistajat olivat naisia, on sinänsä myös voimakas todistus kertomusten todenperäisyydestä. Kukaan ei sen ajan kulttuuri-ilmastossa olisi tullut edes ajatelleeksi, että naisten annettaisiin olla todistajina.

Kun Paavali 1 Kor. 15:ssa luettelee ylösnousemuksen todistajia, hän jättää johdonmukaisesti pois naiset, koska hän tiesi, että heidän naisellinen todistuksensa ei ollut pätevä lukijoille.

4. Uuden testamentin syntyaikaan olisi aivan yksinkertaisesti ollut suuri kompastuskivi, jos nainen olisi saanut johtavia asemia kirkossa. Hänen piti ajan tavan mukaan olla hiljaa eikä ryhtyä puhumaan ja kaikkein vähiten opettamaan. Joitakin poikkeuksia löydämme naisissa, jotka ovat toimineet profeettoina. Oli ilmeisesti niin, että heidän hengellinen asemansa oli niin vahva sen myötä, että he saivat profeetallisia sanoja Herralta. Tämän takia heille täytyi antaa tilaa.

5. Pidän mahdollisena ainoastaan kahta tulkintaa Uuden testamentin järjestyksistä. Toinen on

kirjaimellinen: naisen todistusta ja opetusta ei voida sallia missään muodossa, poikkeuksena mahdollisesti profeetalliset. Meidän täytyy silloin palata käytäntöön, joka oli vallitseva maassamme 100 vuotta sitten. Kaikista muista rajanvedoista tulee teennäisiä ja mielivaltaisia.

Toinen tulkinta lähtee siitä, että koko asia on järjestyskysymys, joka ratkaistaan eri tavoin eri aikoina. Ja ennen kaikkea – samalla tavalla kuin naisen näkyvä asema uusitestamentillisella ajalla olisi vaikeuttanut evankeliointia, on hänen oikeuksiensa kieltäminen tänään este aikamme ihmiselle.

6. Rinnastus opetukseen orjuudesta on valaiseva. Samoin kuin Paavali sanoo, että Kristuksessa ei ole eroa miehen ja naisen välillä, kirjoittaa hän, ettei ole myöskään eroa orjan ja vapaan välillä, kaikki te olette yhtä uskossa.

Mutta kuitenkaan Paavali ei tahtonut saada uutta järjestystä orjajärjestelmään. Hän tiesi sen ajan tapahtumista, mihin verilöylyyn sellainen voisi johtaa. Mutta samanaikaisesti oli hänen sanoissaan kaikkien ykseydestä sellainen aines, joka myöhemmin johtaisi muutokseen.

7. Kaikkien meidän tietomme on kappaletavaraa. Minulla on täysi kunnioitus niitä kohtaan, jotka tulevat toisiin johtopäätöksiin. Mutta odotan, että kummassakin leirissä myönnetään, että on kysymys raamatunsanan tulkinnasta. Ja vaikea minun on ymmärtää, että tästä kysymyksestä täytyy tehdä kirkon kohtalonkysymys. Sillä, olemmeko naispappien puolesta tai heitä vastaan, ei ole pelastuksemme kanssa mitään tekemistä. Yhä on voimassa: Yhtenäisyys keskeisissä kohdissa; vapaus kiistellyissä; rakkaus kaikessa.

Boris Salo

Larsmon seurakunnan

khra

TARPEETON KESKUSTELU

Jakobstadstidning 10.9.2002

Kirkkoherra Boris Salo heittäytyy keskusteluun, jonka hän kokee sekä tarpeettomaksi että väsyttäväksi. Haluan kommentoida hänen pohdiskeluaan joukolla kohtia.

1. Olemme yksimielisiä siitä, että keskustelu on vienyt voimia. Mutta kenenkään ei pidä tulla sanomaan, että naispappeuden vastustajat ovat panneet käyntiin keskustelun, joka on kuluttanut niin paljon henkistä energiaa kirkossa.

2. Salolla on täysi oikeus sanoa keskustelua tarpeettomaksi, mutta hän tuskin on vilpitön. Jos hän todellakin katsoo keskustelun tarpeettomaksi, miksei hän siinä tapauksessa anna toisten keskustella vapaasti, ilman että hän sekaantuu keskusteluun?

3. Salo käyttää vanhaa temppua, jossa kysymys pelastuksesta ja kysymys virasta asetetaan vastakkain. ”Pelastuksemme kanssa ei ole mitään tekemistä sillä, olemmeko naispappien kannalla tai heitä vastaan”.

Tässä on kysymys vaikuttavasta teologiasta, joka on pantu kokoon naispappien tukemiseksi.

Tämän teologian mukaan on suhteellista kaikki se, mikä ei kuulu vanhurskauttamiseen (pelastukseen).

Jotta ei farssimaisesti tehtäisi koko kristillisestä opista kuminauhateologiaa, on asiaa mietitty niin, että se mikä kuuluu uskoon, on järkkymätöntä. Se mikä ei kuulu uskoon, voi olla tulkintojen kohteena sen mukaan, mitä kulloinenkin aika vaatii.

On korostettava, että sellainen jako on vieras sekä kirkkoisille että Lutherille. Luther argumentoi päinvastoin lähtien Raamatun tekstistä niin kuin se näyttäytyy jokaisessa annetussa kohdassa eikä ota vanhurskauttamista mittapuuksi siinä, missä teksti ei selvitä juuri sitä asiaa (vrt. Lutherin keskustelu Marburgissa reformoitujen kanssa).

4. Edellä olevasta seuraa kysymys: Miksi Salo argumentoidessaan puhuu ummet ja lammet, mutta karttaa niitä

Raamatun kohtia, joissa selvimmin kohtaamme kiellon sille, että naiset voisivat olla seurakunnan opettajia ja paimenia? Minulla on paha aavistus.

5. Salo katsoo löytäneensä rinnakkaisuuden, joka on ”valaiseva”. Viittaus orjuuteen sortuu

kuitenkin omaan näppäryyteensä. Katsotaan, että jos olemme kerran jättäneet orjuuden taaksemme evankeliumin läpäisevän voiman seurauksena, pitäisi siis olla oikein ja kohtuullista, että kumotaan Raamatun ”ei” naispapeille.

Taas on kysymys väärästä yhdistelmästä, joka ei päde. Ainoakaan niistä Raamatun kohdista, jotka puhuvat orjuudesta, ei sisällä viittausta jumalalliseen järjestykseen. Ei, orjuus on pahojen ihmisten luoma järjestys.

Vielä oudommaksi käy Salon ”valaiseva esimerkki” sitä taustaa vasten, että Paavali polttomerkitsee orjuuden, kun hän rinnastaa orjakauppiaat valehtelijoihin, tappajiin, väärän valan tekijöihin ja haureudenharjoittajiin (1 Tim. 1:9-10).

6. Salo väittää, että ”alkukirkossa seurakuntaelämä toimi aluksi pitkään lähtien armolahja-ajattelusta ja muinaisessa kirkossa kasvoi vähitellen esiin kolmijakoinen virka, piispa, pappi, diakonaatti”. Minun on vaikea uskoa, että ystäväni ja kurssitoverini on niin tietämätön teologianhistoriasta. Tosiasia on, että linja kulkee apostolinvirasta tämän päivän pappisvirkaan. Apostolit valitsivat piispat ja Kreetan piispalle Tiitukselle Paavali antoi selvät ohjeet siitä, miten kirkko organisoidaan ”ja joka kaupunkiin asetetaan vanhimmat” (Tiit. 1:5). Samassa yhteydessä hän myös määrää, mitkä laadulliset ominaisuudet näillä vanhimmilla (presbyteereillä) on oltava.

7. Salo kehottaa yhtenäisyyteen keskeisissä kohdissa. Jää epäselväksi, mitä kohtia hän tarkoittaa. Augsburgin tunnustuksen mukaan kuuluu artikla saarnavirasta (Augustana, art. V) tärkeimpiin uskonartikloihin ja mainitaan vanhurskauttamista koskevan artiklan jälkeen, mutta ennen mm. kastetta ja ehtoollista. Kirjassaan Kirkosta ja kirkolliskokouksista Luther mainitsee kirkon seitsemän tuntomerkkiä. Siellä missä jokin tuntomerkeistä puuttuu, ei ole oikea kirkko läsnä. Kirkon virkaa koskeva osa on tärkeä muistutus siitä, että Luther ei katso papin persoonan olevan yhdentekevän kysymyksen. Virkakysymys ei ole toisarvoinen asia. Se koskettaa kirkon elämän keskusta.

8. Salo käyttää hyväkseen myös tunnettua argumentointimenetelmää, joka tarkoittaa sitä, että

käytetään käsitettä ”pahennuksen herättäminen” eräänlaisena jaotteluperiaatteena. On totta, että se mikä voi olla sopimatonta tänään, voi olla sopivaa huomenna. Mutta se ei päde kaikkeen. Jumalan seurakunnassa on sellaista, mikä voidaan pitää sopimattomana ajasta, paikasta tai kulttuurivirtauksista riippumatta. Se että poistetaan kaikki pahennusta herättävä, johtaa ajan mittaan kirkon kuolemaan. ”Puhe rististä…”

9. Kuinka tästä kysymyksestä on voinut tulla kirkon kohtalonkysymys, kysyy Salo. Silmukkaa kaulan ympärillä kiristetään niiden kohdalla, jotka edustavat klassista virkanäkemystä. Pappeja ei aseteta ehdokassijalle vaalissa. Meidän omalla seudullamme on lähes kymmenen nuorta teologia, joilla on heikot mahdollisuudet saada pappisvihkimys Suomessa…

Kuitenkaan ei tämä ole kohtalonkysymys. Se kuuluu: Voiko kirkko säilyttää uskollisuuden Jumalan sanalle?

Kurt Hellstrand

past., Pietarsaari

VELVOLLISUUTEMME ON TOTELLA RAAMATTUA

Jakobstadstidning 11.9.2002

Kirkkoherra Boris Salo kirjoittaa Jakobstads Tidningissä 6.9. naispappeuskysymyksestä, josta hän ei mielellään haluaisi kuulla puhuttavan. Hän katsoo, että on hyödytöntä keskustella siitä. Se suhtautuminen on luonnollinen, mikäli hänen näkökantansa on ainoa mahdollinen raamatuntulkinta. Siinä tapauksessa on parasta lopettaa keskustelu ja yhtyä hänen mielipiteisiinsä.

Nyt on asiaintila kuitenkin juuri päinvastoin: Salon käsitys, että Raamattu sallii naisen ottaa pappisviran, on niin kiistanalainen, ettei sitä koskaan ole otettu erityisen vakavasti, ennen kuin tasa-arvo sanan modernissa merkityksessä on lyönyt itsensä läpi yhteiskunnassa. Hänen argumentointinsa perustuu asiavirheille mitä tulee historian olosuhteisiin ja Raamatun perusajatuksiin.

Salo väittää, että Raamattu ei tunne mitään muita pappisvirkoja kuin vanhatestamentillisen sekä Uuden testamentin yleisen pappeuden, so. maallikoiden palveluksen. Tästä saa lähes sen vaikutelman, ettei hän ole koskaan kuullut puhuttavan sanan apostoli merkityksestä tai käsitteestä episkopos (piispa / kirkkoherra / seurakunnan esimies) ja presbyteros ( pappi / vanhin).

Kristikunnassa vallitsevan käsityksen mukaan pappisvirka palautuu aina apostolien virkaan asti. Episkopos ja presbyteros – kumpikin vakiintuneita termejä Uudessa testamentissa – on tapana nähdä tämän viran rinnakkaismuotoina. On kyllä hieman hämmästyttävää, että Salo niin vaivattomasti sivuuttaa tämän asiaintilan.

Ydin hänen ajatuksenkulussaan on muutoin, että naisella oli niin alhainen asema Raamatun syntyaikoina, että olisi koettu pahennusta herättävänä, jos he olisivat astuneet esille ja saarnaajiksi. Siksi Paavali kielsi sellaisen taktisista syistä.

Jos tämä on tausta, voisi se avata mahdollisuuden päästä tästä järjestyksestä, kun syytä kieltoon ei enää ole. Pahennus on tänä päivänä päinvastainen: kansa raivostuu, kun kirkko ei seuraa heidän (näennäis)feminististä vakaumustaan.

Tämä ajatuksenkulku voisi olla käypä, jos ei asia olisi niin, että hänen olettamuksensa naisen asemasta Uuden testamentin synty-ympäristössä on virheellinen ja että on parempia selityksiä saarnakiellolle. Juutalaisten keskuudessa Israelissa vallitsi hänen kuvaamansa suhtautuminen, mutta muualla Rooman valtakunnassa asiat olivat toisin.

Kirjeet, jotka käsittelevät naisen vaikenemista jumalanpalveluksessa, suuntautuivat Korinttoon ja Efesoon, jotka kuuluivat kreikkalais-roomalaiseen kulttuuripiiriin. Asemansa vakiinnuttaneella uskonnolla oli naispappinsa luonnollisena ja huomattavana piirteenä. Niin oli myös sen ajan uskonnollisilla virtauksilla.

Useat filosofiset koulut, kuten stoalaiset ja epikurolaiset tunnustivat miehen ja naisen periaatteellisen yhdenvertaisuuden. Rooman valtakunnassa oli koulutettuja naisia, ja he saattoivat toisinaan saavuttaa melko merkittävän aseman myös profaanissa maailmassa.

Tavallisen kansan keskuudessa ja lainsäädännössä laahasi tasa-arvoajattelu tietysti jäljessä, mutta perinteiset sukupuoliroolit näyttävät olleen heikkenemässä ja tasa-arvoihanne ei ollut millään tavalla vieras. Se kuinka voimakkaasti tämä ympäristö vaikutti modernisoivaan suuntaan, käy ilmi siitä, että tunnemme naispuolisia synagoogan esimiehiä diasporajuutalaisuudessa. Sekä Korintto että Efeso olivat sitä paitsi suurkaupunkeja, joissa isän valta oli heikompi kuin muilla tahoilla. Kun Paavali kieltää naista opettamasta seurakunnassa, hän kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin sen ajan käsitykset. Jos jokin herätti pahennusta, ei se ollut naispuolisten julistajien esiintyminen, vaan hänen kieltonsa heitä kohtaan.

Jos joku kuvittelee, että kysymys oli arempi seurakunnissa, joissa oli voimakas juutalaiskristillinen piirre ja pyrkimys suurempaan konservatiivisuuteen, niin on pantava merkille, että Paavali huomauttaa tämän järjestyksen vallitsevan kaikissa pyhien seurakunnissa (1. Kor. 14:34).

Mutta meidän pitää myös erittäin tarkasti huomata Paavalin väittävän, että saarnakielto on Herran käsky (j. 37). Se että viitataan Jeesuksen säädökseen, on jotakin muuta, kuin että annetaan ilmaus taktisille pohdinnoille. Sitä paitsi hän viittaa luomisjärjestykseen, joka on sama kaikkina aikoina (1. Tim. 2:13). Äänilaji on ylipäänsä niin auktoritatiivinen, että se sopii huonosti tilanteeseen, johon ei olisi sekoittuneena mitään teologisia periaatteita.

Salo on halukas omaksumaan tunnustuksen, että mielipiteet naispappeuskysymyksessä käsittelevät erilaisia tulkintoja. Siitä voi tietysti olla samaa mieltä, mutta siten ei ole myönnetty sitä, mikä ilmeisesti on edellytetty: että kaikki tulkinnat ovat oikeutettuja. Kaikki lukemamme teksti on tulkittua tekstiä. Se koskee tätä kysymystä samoin kuin esimerkiksi kolminaisuutta, Jeesuksen jumaluutta tai pelastusta yksin armosta.

Se että on tehty erilaisia tulkintoja näissä kysymyksissä, ei vie mitään pois niiden painosta. Valitettavasti kaikki tulkinnat eivät ole uskottavia ja katson – kunnes esitetään parempia argumentteja – että se tulkinta, jonka Salo tekee virkakysymyksessä, kuuluu epäuskottaviin.

Siten olemme sisällä todella vakavassa kysymyksessä. Jos Raamattu on antanut meille kiellon tässä vähäiseltä näyttävässä asiassa, olemme velvolliset tottelemaan. Ja se että ollaan halukkaat tottelemaan tai kieltäydytään tottelemasta, kun Jumala käskee jotakin, ei ole vähempää kuin pelastuskysymys. Paavali alleviivaa tätä, kun hän päättää selvityksensä naisen vaikenemisesta iskeviin sanoihin ”jos joku ei tunnusta tätä, niin häntä ei tunnusteta” (Jumala ei tunnusta viimeisenä päivänä) (1. Kor. 14:38).

On olemassa pelottavia esimerkkejä siitä, kuinka jumalaapelkääväiset papit ja maallikot ovat lähteneet lankeemuksen tielle juuri naispappeuskysymyksessä.

Rukoukseni on, että Boris Salo voisi jatkaa kaidalla tiellä ja tällä tiellä olla paimenena laumalleen.

Joakim Förars

teol. maist., Vaasa

Käännös: Ahti Iivonen