SANAINSPIRAATIO
Siegbert Becker, prof., USA (1914-1984)

SANAINSPIRAATIO-OPIN MERKITYS

Oppi, jonka mukaan vanhurskauttaminen tapahtuu armosta yksin uskon kautta Kristuksen tähden, on oppi, jonka mukana kirkko seisoo tai kaatuu. Missä näin ei opeteta, siellä ei ole kristinuskoa, vaikka ihmiset yhä suullaan tunnustaisivat Kristuksen jumaluuden ja hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa. Missä taas näin opetetaan, voimme – vaikka oppi olisi paljolti väärän opetuksen hämärtämä – kuitenkin toivoa löytävämme aitoja Jumalan lapsia.

Oppi sanainspiraatiosta on kuitenkin oppi, jonka mukana vanhurskauttamisoppi ja kaikki muut kristilliseen uskoon kuuluvat opit seisovat tai kaatuvat. Ihminen turmeltuneessa ja langenneessa tilassaan ei lainkaan tunne tietä pelastukseen. Aina kun ihmiset itse luovat uskonnon, on kyse pelastuksesta tekojen kautta. Pelastus voidaan määritellä eri tavoin ja teot, joita pidetään ansiollisina, voivat vaihdella eri uskonnoissa, mutta periaatteessa ne ovat kaikki samanlaisia.

Oppi inspiraatiosta vakuuttaa meille, että Jumala itse on Raamatussa välittänyt meille oikean tien pelastukseen. Juuri Raamatusta löydämme opin, jonka mukaan pelastus on armosta uskon kautta Kristuksen tähden. Tämä on Jumalan oma oppi. Se esitetään meille Jumalan omin sanoin. Siksi nämä sanat ovat varma perusta uskollemme. Luther sanoo Vähässä katekismuksessa: ”Se, joka nämä sanat uskoo, omistaa sen mitä ne sisältävät ja lausuvat, nimittäin ´syntien anteeksiannon´.” Vanhurskauttamisopin ja sanainspiraatio-opin läheisen yhteyden pitäisi ilmetä selvästi myös neljännestä pääkohdasta, jossa Luther sanoo, että kaste ”vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset”.

Opin, jonka mukaan Raamatun sanat ovat Jumalan sanoja, tulisi antaa Jumalan kansalle varmuus siitä, että kun Raamattu sanoo Jeesuksen ottaneen pois heidän kaikki syntinsä, heidän ei tarvitse yhtään epäillä sitä. Tätä tarkoitamme sanoessamme, että oppi vanhurskauttamisesta armosta uskon kautta Kristuksen tähden seisoo tai kaatuu sanainspiraatio-opin mukana. Vanhurskauttamisoppiin pätee sama kuin Raamatun muihin oppeihin. Tätä voidaan valaista seuraavalla esimerkillä. Pari vuosikymmentä sitten olin opettajana eräässä pappiskoulutusta antavassa oppilaitoksessa. Kerran eräs opiskelija tuli kysymään minulta, oliko sielu kuolematon. Kun vastasin hänelle myöntävästi, hän kysyi minulta, miten sitten hänen englanninopettajansa saattoi kieltää sielun kuolemattomuuden. Sanoin hänelle, etten uskonut kenelläkään opettajistamme olevan sellaista käsitystä, koska kaikki olivat vannoneet pitäytyvänsä luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Seuraavana päivänä eräs toinen opiskelija tuli kysymään minulta samaa ja vastasin hänelle samoin.

Vaikken ollutkaan vakuuttunut siitä, että kukaan opettajista voisi kieltää sielun kuolemattomuuden, katsoin, että minun piti puhua kyseisen opettajan kanssa. Niinpä menin kertomaan hänelle kuulemastani ja sanoin, että vaikka olinkin vakuuttunut siitä, ettei hän kieltänyt sielun kuolemattomuutta, hänen oli täytynyt sanoa jotakin, joka antoi opiskelijoille sellaisen vaikutelman. Hän vastasi minulle suoraan, ettei uskonut sielun olevan kuolematon. Hän sanoi sellaista pakanalliseksi opiksi, joka oli jälkeenpäin lisätty Kristuksen oppiin.

Kysyin häneltä: ”Miten sitten selität Kristuksen sanat: ’Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua’?” Hän vastasi: ”Jeesus ei ikinä ole sanonut niin. Jeesus oli liian kristitty voidakseen milloinkaan sanoa mitään sellaista. Matteus vain sanoo hänen sanoneen niin.”

Kun Raamattuun kerran on alettu suhtautua tällä tavalla, käy mahdottomaksi pitäytyä mihinkään Raamatun opeista. Kyseinen opettaja sanoi myöhemmin keskustellessamme, ettei hänellä koskaan olisi mitään huomauttamista henkilölle, joka kieltää neitseestäsyntymisen, sillä tätä oppia opettavat Raamatun jaksot voivat olla ensimmäisten kristittyjen luomusta.

Viimeisenä opettajavuotenani kyseisessä oppilaitoksessa luennoin Kristukseen ja Raamatun sanoihin uskomisen välisestä suhteesta. Pyrin selvittämään, että usko Kristukseen merkitsee uskoa siihen, mitä Raamattu hänestä sanoo. Kristukseen uskominen merkitsee Jumalan sanoihin ja lupauksiin uskomista. Valaisin asiaa lainaamalla lastenlaulua:

”Jeesus meitä rakastaa,
Raamattu sen ilmoittaa.”

Silloin oppilaat kertoivat minulle saaneensa eräältä toiselta professorilta oppia, ettei tämä ollut luterilainen vaan fundamentalistinen laulu. Tämän professorin mukaan meillä, jos olemme varmoja siitä, että Jeesus rakastaa meitä, tulee olla huomattavasti parempi syy varmuudellemme, koska Raamattu voi erehtyä.

Tämän esimerkin pitäisi toden totta tehdä täysin selväksi, että sanainspiraation kieltäminen avaa tien kaikkien muidenkin oppien kieltämiselle. Kuten olemme nähneet, tohtori Martti Luther uskoi kristillisen uskon olevan uskoa ”Jumalan sanoihin ja lupauksiin”. Kun Zwingli kielsi reaalipreesensin, eli Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon ehtoollisen leivässä ja viinissä, ja sanoi sen perustuvan ”viiteen kurjaan sanapahaseen”, Luther sanoi, että jos Zwingli halusi uskoa näiden sanojen, jotka opettavat reaalipreesensia, olevan Jumalan sanoja, hän ei sanoisi niitä ”viideksi kurjaksi sanapahaseksi”. Samassa väittelyssä Luther sanoi, että yksi ainoa Raamatun sana teki maailman hänelle liian pieneksi.

Nykyään saamme kuitenkin usein kuulla, että meidän tulee ”uskoa persoonaan” eikä ”uskoa kirjaan”. Uuspuhdasoppisuus (joka käyttää vanhoja, puhdasoppisia ilmauksia mutta pyrkii täyttämään ne uudella sisällöllä) pinnistää kaikki voimansa yrittäessään erottaa Kristukseen uskomisen Raamattuun uskomisesta. Sen vuoksi moni tänään väittää uskovansa Kristukseen Herranaan, mutta se Kristus, johon he uskovat, ei ole neitseestä syntynyt Kristus. Hän ei tehnyt ihmeitä eikä hänen ruumiinsa koskaan lähtenyt elävänä haudasta. He voivat sanoa uskovansa ylösnousseeseen Kristukseen, mutta eivät siihen, että hänen ruumiinsa nousi haudasta Joosefin puutarhassa. Sellainen Kristus on kuviteltu Kristus, joka on olemassa vain hänen keksijöidensä mielikuvituksessa. Puhdasoppisen kristinuskon Kristus on se Kristus, joka meille esitellään pyhän Raamatun lehdillä, Jumalan sanoilla.

Luterilaisten keskuudessa, jotka ovat valalla tai juhlallisella vakuutuksella sitoutuneet tunnustuskirjoihin, tästä ei oikeastaan pitäisi olla mitään kiistaa. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan vanhurskauttava usko on uskoa lupaukseen. Lupaus on ehdottoman varmasti annettu meille Kirjan sanoilla. Tunnustuskirjat sanovat jopa niin, että missä ei ole lupausta, ei voi olla uskoakaan. Vaikka siis Kristus olisi kuollut puolestamme ristillä, emme voisi luottaa häneen anteeksiantamisen ja vanhurskauttamisen osalta, ellei meillä olisi Jumalalta lupausta, joka sanoo syntiemme olevan anteeksi annettuja Jeesuksen tähden.

Keskustelussa sanainspiraatiosta käsitellään hyvin usein asioita, joita monet pitävät pikkuseikkoina Raamatussa. Siitä huolimatta pitäisi olla selvää, että tämän opin kieltäminen itse asiassa kohdistuu uskomme sisimpään. Tämän opin kieltäminen ryöstäisi meiltä lopulta niin Kristuksen kuin syntiemme anteeksiantamista ja pelastustamme koskevat Jumalan lupaukset.

Tämän opin hyväksymisestä taas seuraa, ettei mitään Raamatun kohtaa vakavissaan pidetä pikkuseikkana. Vaikka tunnustamme, että oppi Kristuksen ylösnousemuksesta on kristillisessä maailmankuvassa tärkeämpi kuin se, että Nooa oli 600 vuotta vanha vedenpaisumuksen aikaan, meidän on ymmärrettävä, että sama Jumala sanoo meille molemmat asiat.

Genesis-kommentaarissaan Luther osoittaa, miten tärkeitä jotkin näistä ”triviaaleista yksityiskohdista” ovat. Mooseksen sanoista, jotka kertoivat tavallisista, arkisista tapahtumista patriarkkojen elämässä, suuri uskonpuhdistaja löysi voimakkaan perusteen koko oman aikansa luostarijärjestelmää vastaan, joka halveksi perheenemännän ja talonpojan arkisia toimia ikään kuin ne eivät mitenkään voisi olla oikeaa jumalanpalvelusta. Niiden, jotka ovat ymmärtäneet perustelun, täytyy kunnioittaa Lutherin tarkkanäköisyyttä. Mutta pitäisi myös olla selvää, että Lutherin perustelun vahvuus tuhottaisiin, ellei enää uskota, että itse Jumala tahtoi näiden yksityiskohtien säilyvän ja antoi merkitä ne muistiin.

Tiettyjä raamatunkohtia tuodaan säännöllisesti esiin todisteina väitteelle, etteivät kaikki Raamatun sanat voi olla Jumalan sanoja. Yksi näistä kohdista on Paavalin Timoteukselle esittämä pyyntö, jossa apostoli pyytää nuorta ystäväänsä tuomaan mukanaan viittansa, jonka oli jättänyt Troakseen. Usein sanotaan, että on naurettavaa kuvitella Pyhän Hengen inspiroivan sellaista pyyntöä. Mutta Jumalan lapsille tästä voi tulla todella tärkeä ja hyvin lohdullinen kohta. Jos Pyhä Henki todella tahtoi Paavalin kirjoittavan nämä sanat ja katsoi ne niin merkittäviksi, että niiden piti tulla Raamattuun, saamme aivan varmasti uskoa Pyhän Hengen välittävän siitä, onko Paavalilla lämmin takki. Hyvässä asemassa olevalle miehelle, joka saa palkkansa kirkolta, joka mielellään näkee hänen alistuvan uskoa vailla oleville piispoille, tämä voi näyttää merkityksettömältä. Mutta sille, joka ihmettelee, mistä hän saisi leivän seuraavana päivänä, koska on menettänyt kaiken Jeesuksen ja hänen sanansa vuoksi, on erittäin merkityksellistä tietää, että Pyhä Henki tahtoo palvelijoillaan olevan lämpimän takin pitämässä heitä lämpiminä kylmässä vankikopissa. Taivaallinen Isä ei tahdo yhdenkään palvelijoistaan paleltuvan hengiltä, ellei Jumalan kansa muutoin tarvitse esimerkkiä urhoollisesta marttyyriudesta. Tässä valossa nähtynä Troaksen viitta tulee merkitykselliseksi. Siitä voi kuitenkin tulla lohdutuksen ja voiman lähde vain jos viitasta kirjoitetut sanat todella ovat sanoja, jotka Paavali kirjoitti Pyhän Hengen välityksellä.

MISSÄ MERKITYKSESSÄ RAAMATTU ON JUMALAN SANA?

Nykyajan teologit myöntävät auliisti, että Raamattu on Jumalan sana. He sanovat myös, että Raamattu on inspiroitu. Monesti he puhuvat jopa sanainspiraatiosta, mutta yleensä he näyttävät haluttomilta käyttämään tätä sanaa. Jumalan kansaa, joka ei ole oppinut, miten petos paljastetaan, huijataan usein uskomaan, että nämä modernit teologit edelleen sanovat samaa kuin isät tällä tavoin puhuessaan. Useiden nykyteologien suussa näitä puhdasoppisen teologian vanhoja, hienoja sanoja käytetään kuitenkin lammasten vaatteina verhoamaan väärä oppi, jolla Jumalan kansaa johdetaan harhaan.

Sen vuoksi meidän on hyvin tärkeää selvästi tietää näiden sanojen sisältö. Nykyajan teologit eivät yleensä ole ateisteja, vaikkei sekään ole mahdotonta näinä luopumuksen aikoina, kun paholainen tuntuu päässeen vapaaksi maailmassa. Siksi nämä modernit teologit eivät yleensä halua aivan kokonaan irrottaa Jumalaa Raamatusta.
Siitä syystä he voivat myös puhua sanainspiraatiosta. Käyttäessään tällaisia sanoja he kuitenkin tarkoittavat yleensä vain sitä, että Jumala auttoi ihmisiä kirjoittamaan Raamatun. Hän auttoi heitä myös, kun he pyrkivät löytämään oikeat sanat ilmaistakseen itseään. Tämä apu ei kuitenkaan ole lainkaan erilaista kuin hänen apunsa meille tänä päivänä, kun kirjoitamme saarnaa tai näemme vaivaa sanoaksemme oikean asian oikealla tavalla. Kaikki ihmeet ja kaikki yliluonnollinen poistetaan usein siitä prosessista, jolla Raamattu kirjoitettiin. Heidän mukaansa Raamattu syntyi samalla tavalla kuin muu suuri kirjallisuus syntyy.

Tämän käsityksen mukaan Raamatun arvovalta ei ole koskaan apriorista (ennalta annettua). Emme saa hyväksyä Raamatussa sanottua kyseenalaistamatta. Meidän täytyy tutkia, mitä Raamattu opettaa, ja silloin huomaamme siinä paljon sellaista, mikä saa meidät niin voimakkaasti valtaansa, että oivallamme sellaisen tietämyksen maailmasta ja elämästä voivan tulla ihmisille vain lahjana Jumalalta. Raamatun arvovalta ei siten ole sen jumalallisessa luonteessa vaan sen ainutlaatuisessa sanomassa. Ihmisjärki ja inhimilliset tunteet ja vaikutelmat asettuvat välttämättä Raamatun tuomariksi. Ne, jotka eivät usko täydelliseen syntiturmelukseen, voivat pitää tällaista menettelyä täysin hyväksyttävänä. Mutta rehellisen luterilaisen teologin, joka ei syyllistynyt väärään valaan vannoessaan pitäytyvänsä tunnustuskirjoihin, pitäisi olla mahdotonta ajatella näin. Tunnustuskirjoissa näet sanotaan, että kääntymättömän ihmisen järki on täysin turmeltunut ja että tällainen ihminen on täysin epäpätevä toimimaan tuomarina jumalallisissa asioissa. Näin tunnustuskirjoissa vain toistetaan Paavalin käsitys, että kääntymättömälle ihmiselle se, minkä Jumalan Henki on ilmoittanut, on hullutusta (1. Kor. 2:14).

Silloinkin kun nykyajan teologit puhuvat sanainspiraatiosta, he korostavat siksi aina, että Raamattuun on kirjoitettu paljon sellaista, mitä kristitty ei voi hyväksyä totena. He väittävät, että Raamatussa sanotaan paljon sellaista, mikä on ristiriidassa modernin luonnontieteen kanssa. Sen vuoksi emme voi hyväksyä sitä. Raamatussa on myös moraalisesti väärää ainesta. Esimerkiksi kostopsalmit ovat pahoja rukouksia, joita kukaan kristitty ei voi rukoilla. Niiden edustama moraalinen näkökanta alittaa selvästi Uuden testamentin tason. Tällaisten lähtökohtien nojalla ihmisen on mahdollista hylätä Raamatusta kaikki, mistä hän ei pidä, ja siitä huolimatta väittää uskovansa sanainspiraatioon.

Samalla tavalla moderni teologia tekee inspiraatiosta usein aktiivisen prosessin passiivisen sijasta.

Sanainspiraatiosta puhuttaessa tarkoitetaan, että Raamatun sanat ovat inspiroivia. Tällä tarkoitetaan, että monilla Raamatun sanoista on valtava vaikutus ihmiseen. Ne voivat saada aikaan kunnioituksen tunteita sydämissämme. Mutta jos Raamatun inspiraatiolla tarkoitetaan vain tätä, on myös myönnettävä, että Raamatussa on sellaistakin, mikä usein aiheuttaa ihmisen sydämessä päinvastaisia tunteita. Kostopsalmit voidaan jälleen kerran ottaa esiin tässä yhteydessä. Samaa voidaan sanoa Jumalan käskystä, jolla hän käski Israelin tuhota kaikki Kanaanin asukkaat.

Amerikassa kysytään usein: ”Missä merkityksessä Raamattu on Jumalan sana?” Nykyajan teologit vastaavat tähän yleensä hyvin verhotusti ja häilyvästi. Jokaiselle, joka todella paneutuu tutkimaan tätä suhtautumistapaa, on kuitenkin yksi asia selvä. Missä määrin nykyiset teologit muutoin ovatkin asioista eri mieltä, tähän kysymykseen vastatessaan he kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei Raamattu ole Jumalan sana siinä merkityksessä, että kaikki sanat Raamatussa olisivat Jumalan sanoja. Kukaan heistä ei halua sanoa, että kaiken mitä Raamattu sanoo, on Jumala sanonut. Kukaan heistä ei halua sanoa, että Raamatun sanat ovat Jumalan sanoja siinä merkityksessä, että Jumala antoi sanat ihmisille.

Modernit teologit voivat usein pettää terminologiallaan, ja moderni teologia on erittäin taitava käyttämään lammasten vaatteita. Siksi Jumalan lapset ovat usein rauhassa kuullessaan papin tai professorin sanovan, että hän uskoo Raamatun sanainspiraatioon.

Muutama vuosi sitten julkaistiin eräässä teologisessa aikakauslehdessä hyvin lyhyt sanainspiraatiota käsittelevä artikkeli. Artikkelin kirjoittaja, pastori George Hoyer, sanoo uskovansa sanainspiraatioon. Hän sanoo, että kaikki Raamatun sanat ovat Jumalan sanoja. Ensi näkemältä tämä aivan varmasti vaikuttaa hyvin puhdasoppiselta lausumalta. Useimpien kristittyjen mielestä oikeaa oppia tuskin voitaisiin selvemmin esittää. Kirjoittaja kuitenkin jatkaa sanoen, etteivät Raamatun sanat ole Jumalan sanoja siinä merkityksessä, että Jumala olisi antanut sanat ihmisille. Ne ovat Jumalan sanoja siinä merkityksessä, että Raamatun kirjoittajat antoivat parhaat sanansa Jumalalle ja niin Jumala hyväksyi ne omikseen. Jumala kutsuu Raamatun sanoja omiksi sanoikseen aivan samaan tapaan kuin hän kutsuu meitä omiksi lapsikseen. Kun näitä sanoja tarjottiin Jumalalle parhaina, mitä nämä hurskaat miehet kykenivät saamaan aikaan, Jumala hyväksyi nämä sanat kaikkine virheineen ja puutteineen samoin kuin hän hyväksyy meidätkin kaikkine synteinemme ja epäonnistumisinemme. Sanat ovat hänen sanojaan kuten me olemme hänen lapsiaan. Ja kuten siitä huolimatta teemme päivittäin syntiä, sanatkin siitä huolimatta erehtyvät. Tuskin missään muualla voidaan lammasten vaatteita nähdä käytettävän ovelammin. Totuuden kieltäminen tehdään hyväksyttäväksi monille Jumalan lapsille, koska sitä edeltää puhdasoppinen terminologia ja seuraa vetoaminen vanhurskauttamisoppiin, joka on jokaiselle Raamattuun uskovalle luterilaiselle sydämelle arvokas.
Vastoin tätä modernia näkemystä meidän tulee käyttää vanhaa terminologiaa samassa merkityksessä, joka näillä termeillä oli isien kirjoituksissa. Tarkoitamme, että Raamattu on Jumalan sana. Opetamme, että Jumala itse puhuu meille tässä kirjassa. Korostamme, että pyhien kirjoittajien sanat ovat Jumalan sanoja. Näin sanoessamme tarkoitamme, että Jumala antoi sanat. Sanat tulivat Jumalalta ihmisille. Tarkoitamme, että Pyhä Henki opetti ihmisille sanat, jotka Hän tahtoi heidän sanovan ja kirjoittavan. Tarkoitamme, että sen mitä Raamattu sanoo, sanoo Jumala.

Tarkoitamme myös tämän koskevan koko Raamattua. Opetamme, että kaikki Raamatun sanat ovat Jumalan sanoja, koska Raamattu itse näin väittää. Paavali kirjoitti Timoteukselle: ”Jokainen kirjoitus on syntynyt Jumalasta” (2. Tim. 3:16).

Tässä yhteydessä on sanottava jotakin myös raamatuntulkinnasta. Ellei meillä ole siitä oikeaa näkemystä, oppi sanainspiraatiosta ei ole Jumalan kansalle juuri minkään arvoinen. Kun puhumme sanojen inspiraatiosta, meidän täytyy aina muistaa, etteivät Raamatun sanat ole samanlaisia kuin sanakirjan sanat, jotka esiintyvät kukin irrallaan ilman tekstiyhteyttä ja joilla kullakin voi olla tusina eri merkityksiä.

Raamatun sanat ovat todellisia sanoja, eivät vain yksittäisiä kirjain- tai äännejonoja. Todellinen sana on merkityksellinen äänneyhdistelmä, ja sanan tärkeä osa on aina merkitys. Ääntämyksellä on alisteinen merkitys ja se voi muuttua sitä mukaa kuin sana siirtyy kielestä toiseen. Ei siis ole mitään eroa, jos sanotaan
kreikaksi: houtoos eegapeesen ho theos ton kosmon,
saksaksi: Also hat Gott die Welt geliebt,ranskaksi: Dieu a tellement aimé le monde,
espanjaksi: De tal manera amó Dios el mundo,
englanniksi: God so loved the world,
ruotsiksi: Så älskade Gud världen
tai suomeksi: Niin on Jumala maailmaa rakastanut.

Kaikissa tapauksissa sanon täsmälleen saman asian. Vaikka yksittäiset sanat tai äänteet vaihtelevat, sanat pysyvät samoina ja merkitys muuttumattomana.

Jos siis annamme ihmisten lukea merkityksiä Raamatun sanoihin, oppi sanainspiraatiosta menettää paljon arvostaan. Kun Jumala antoi sanat Raamatun kirjoittaneille miehille, sanoilla oli aivan tietty merkitys, jonka voimme yleensä päätellä tarkastelemalla, miten sanaa käytetään virkkeessä. Merkitys, joka kullakin yksittäisellä sanalla on raamatullisessa yhteydessään, on Jumalan itsensä tarkoittama merkitys tälle sanalle. Jos merkitys muuttuu, kyseessä ei enää ole Jumalan sana. Teologi, joka vaatii oikeutta tulkita Raamattua modernin luonnontieteen ja teknologian valossa ja joka poikkeaa siitä merkityksestä, joka sanalla on raamatullisessa yhteydessä, on turmellut myös sanainspiraation todellisen merkityksen.

Luther sanoo, että jos ihmisten annetaan lukea merkityksiä Raamatun sanoihin, voidaan mikä tahansa oppi todistaa oikeaksi, mikä itse asiassa merkitsee, ettei mikään oppi ole varma. Kuten termillä sanainspiraatio voidaan tarkoittaa jotakin muuta kuin sana merkitsi silloin kun sitä sata vuotta sitten käytettiin, voidaan koko Raamatulta riistää sen merkitys. Siinä tapauksessa sanat eivät enää ole Jumalan sanoja, koska merkitys ei enää ole Jumalan tarkoittama.

Valaistakseen tätä Luther sanoi, että jos hän käyttäisi niiden menetelmiä, jotka riistävät Raamatulta sen merkityksen, hän voisi Raamatun perusteella todistaa, että ”käki söi rautiaisen sulkineen päivineen”. Hän sanoi, että hän voisi todistaa tämän Raamatun ensimmäisen jakeen 1. Moos. 1:1 perusteella, sillä siinä ”Jumala” on vain toinen vaihtoehto sanalle ”käki”, ”loi” tarkoittaa itse asiassa ”söi” ja ”taivas ja maa” tarkoittavat ”rautiaisen sulkineen päivineen”.

Teemme saman virheen, jos annamme ihmisten esimerkiksi tehdä 1. Mooseksen kirjassa mainitut päivät pitkiksi ajanjaksoiksi ja sanoa, ettei vedenpaisumus ollut maailmanlaajuinen. Sanojen täytyy antaa pysyä alkuperäisessä merkityksessään. Tämä merkitys ei ehkä ole aina meille selvä, mutta kun se selviää tekstiyhteydestä, meidän ei pidä toivoa saada Raamattua yhteensopivaksi modernin luonnontieteen kanssa lukemalla sanaan sellaista merkitystä, jota sillä selvästi ei tekstiyhteydessään ole. Ellemme käytä tätä perustavaa raamatuntulkinnan periaatetta, sanainspiraatio-oppiin tunnustautumisestamme tulee pasuuna, joka antaa epäselvän äänen.

Tämä haluttomuus antaa Raamatun todella olla Jumalan sana ja Raamatun sanojen pysyä tekstiyhteytensä mukaisessa yksinkertaisessa, alkuperäisessä, luonnollisessa merkityksessä on itse asiassa kaiken väärän opin perusta. Tohtori Luther on osoittanut, miten meidän tulee tällöin menetellä. Kuten jo olemme nähneet, ehtoolliskiistassa Zwingli puhui ”viidestä kurjasta sanapahasesta” asetussanoissa. Ei ihme, että hän näin asiaan suhtautuessaan oli halukas yhteyden merkiksi ojentamaan kätensä Lutherille, vaikka Lutherilla oli eri tulkinta kuin hänellä itsellään. Mutta Luther uskoi, että sanat olivat Jumalan sanoja. Hän uskoi, ettei kellään ihmisellä ollut oikeutta lukea sanoihin muuta merkitystä kuin mikä niillä itsessään oli. Jos Jeesus sanoo: ”Tämä on minun ruumiini”, silloin sen täytyy olla hänen ruumiinsa, sillä mikään tekstiyhteydessä ei viittaa siihen, että sanoja käytettäisiin kuvaannollisessa merkityksessä. Ei, aivan päinvastoin. Tässä Luther on antanut meille hyvän esimerkin siitä, mitä todella merkitsee uskoa, että sanat ovat Jumalan sanoja. Ne ovat pyhiä sanoja, joihin emme saa epäpyhin käsin koskea. Ne ovat jumalallisia sanoja, joita meidän tulee lukea kunnioittavasti.

Kun kiliastit puhuvat maanpäällisestä tuhatvuotisvaltakunnasta, pyydämme heitä osoittamaan sanat ”maan päällä” Raamatusta. Ilmestyskirjan 20. luvussa sanotaan, että marttyyrikuoleman kärsineiden ”sielut” elivät ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhat vuotta. Mitään ei kuitenkaan sanota siitä, että heidän ruumiinsa herätettiin kuolleista. Ei sanaakaan tuhatvuotisesta valtakunnasta täällä maan päällä. Muista raamatunkohdista tiedämmekin, että uskovan sielu lähtee elämään ja hallitsemaan Kristuksen kanssa kuolinhetkellä. Näistä kohdista tiedämme myös, että kaikki Jumalan lapset saavat tämän etuoikeuden.

Raamattu sanoo edelleen, että kaste pelastaa meidät (1. Piet. 3:21), mutta baptistikirkko sanoo, ettei kaste ole koskaan pelastanut ketään. Tätä sanotaan usein toiseksi ”tulkinnaksi”, mutta kyse on aivan selvästi siitä, ettei sanojen anneta merkitä sitä, mitä ne merkitsevät. Baptistit sanovat myös, ettemme saa kastaa sylivauvoja, mutta Herra Jeesus sanoo, että meidän tulee kastaa kaikki kansat, eikä hän tee poikkeuksia. Tässäkään sanojen ei anneta merkitä juuri sitä, mitä ne ilmaisevat. He kysyvät meiltä aina, missä kohden Raamattua lukee, että meidän tulee kastaa sylivauvoja. Meidän tulisi sen sijaan kysyä heiltä, missä kohden Raamattua lukee, että meidän ei tule kastaa sylivauvoja. Luterilaisilla on Kristuksen ilmeisen selvät sanat: kastakaa kaikki kansat, ja Pietarin ilmeisen selvät sanat: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen ... Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu” (Ap. t. 2:38-39).

Samalla tavalla kalvinistit sanovat, ettei Kristus kuollut kaikkien ihmisten puolesta, sillä kun Paavali sanoo: ”Hän on kuollut kaikkien puolesta”, se on tulkittava oikein, sillä se merkitsee: ”Hän on kuollut kaikkien valittujen puolesta”. Mutta Jumala toden totta tietää, miten hänen on puhuttava. Hän on sanonut, että Kristus kuollut kaikkien puolesta. Raamatun sanoissa ei mainita mitään rajoituksia tai poikkeuksia. Jos sanotaan, että hän on kuollut valittujen puolesta, on se itse asiassa samaa kuin sanoa, ettei hän kuollut kaikkien puolesta. Tämä ei ole Raamatun tulkitsemista, vaan ilmeisen selvää sanojen kieltämistä.

Jos ne todella ovat Jumalan sanoja, niiden tulee myös antaa merkitä sitä, mitä ne merkitsevät, vaikka meidän turmeltuneen järkemme vuoksi olisi vaikea ymmärtää, miten ne voivat olla tosia.

Alkuteos: Skriften och saligheten. Landskrona 1972, s. 7-17. Käännös: Jarmo Heikkilä.