Ketä tässä kirkossa kiusataan

Viime aikojen naispappeuskeskustelu on paljastanut monia tärkeitä asioita. Ensinnäkin on tullut selväksi, että Suomen kirkko on astunut postmoderniin aikakauteen, jossa kirkon historialla ja uskonperinnöllä ei enää ole suurtakaan merkitystä. Miten muuten voidaan ymmärtää se, että ollaan valmiita tuomitsemaan kaikki edeltävät sukupolvet harhaoppisiksi virkakysymyksessä? Ja samalla kuvitellaan, että meidän oma, kaikkein maallistunein aikakautemme, tietää asiat paremmin kuin mikään kristillinen sukupolvi ennen meitä. Ne, jotka tahtovat pysyä kirkon klassisessa opetuksessa, halutaan puolestaan heittää yli laidan.

Tämä historian tajun puute on johtanut perinteisen käsityksen vaalijoiden hirvittävään painostamiseen. Viran saanti voi estyä pelkästään siksi, että edustaa väärää virkakäsitystä. Mitkään keinot eivät tunnu epäpyhiltä, kun kirkkoa puhdistetaan häiriköistä. Käytetään julkista nolaamista, mustamaalaamista, herjaamista, panettelua, kiristystä, jumalanpalveluksen häiritsemistä, kakkakirjeitä, tissikortteja ja tappouhkauksia. Jopa kirkon epävirallinen äänenkannattaja julkaisee käytännön kiusaamisohjeita (2.8.). Kun argumentit loppuvat, alkaa pakkokeinojen ja ilkeyksien käyttö. Haluaisinpa tavata yhdenkin naispapin, joka on vakaumuksensa vuoksi yhtä häikäilemättömän häirinnän kohteena!

Harhaoppiepäilty piispa Wille Riekkinen toteaa, että asiat ovat monisyisiä ja -selitteisiä. Niistä pitää pystyä keskustelemaan vapaasti ja syyttelemättä sekä erilaisia mielipiteitä sietäen (HS 2.8). Miksi tämä koskee vain homoasiaa, muttei virkakeskustelua?

Emerituspiispa Matti Sihvonen puolestaan toteaa myös naispappeutta vastustavien vastustamisen kuuluvan suvaitsemattomuuden piiriin. Milloin tämä suvaitsemattomuus saadaan kitkettyä kirkosta ja löydettyä todellista elintilaa ja kunnioitusta klassisen virkaopin edustajille?

Niistä, jotka haluavat elää Jumalan sanan ja omantuntonsa mukaan, tehdään edelleenkin julkisuudessa kammottavia petoja tai säälittäviä hylkiöitä. Leimoja lyömällä ei tarvitse vaivautua tutustumaan asian taustoihin, vaan saa oivallisen syntipukin kaikelle maailman pahuudelle. Minuakin on syytetty pedofiliasta, vaimon pahoinpitelystä, seksuaalisesta kieroutuneisuudesta, WTC:n tornien kaatamisesta, rasismista ja niin edelleen.

Raamattuun ei enää nykyisin tarvitse virkakeskustelussa viitata vaan riittää löysä puhe tasa-arvon toteuttamisesta. Tuskin kukaan haluaa ymmärtää, ettei tasa-arvo Raamatussa suinkaan tarkoita samoja tehtäviä seurakunnassa vaan yhtäläistä ihmisarvoa Jumalan kuvana.

Oireellista on, että ainoita, jotka keskustelussa ovat viitanneet Raamattuun, on Kari Kuula. Sama teologi on raamatuntulkinnassaan asettanut kyseenalaiseksi muun muassa klassisen sovitusopin, helvetin olemassaolon, kasteen ja ehtoollisen pelastavan merkityksen, perisyntiopin, neitseestäsyntymisen, Jeesuksen aseman Jumalan Poikana sekä muita luovuttamattomia opinkohtia. Naispappeus on tämän rinnalla kevyttä kauraa. Pohjimmiltaan ei tässä keskustelussa olekaan kysymys naispappeudesta vaan siitä, saako Jumalan sana olla uskomme ja oppimme ylin ohje. Tämän jäävuoren juuret pelottavat.

Nyt olisi jo jokaisen veljen ja sisaren korkea aika avata silmänsä sille tilanteelle, missä me Suomessa elämme. Asetelma on tässäkin keskustelussa tullut selvääkin selvemmäksi. Toisella puolen on maallistunut yhteiskunta humanistisine ideologioineen, maallistunut media sensaationnälkäisine toimittajineen, suuri joukko kirkon uskosta ja elämästä vieraantuneita kansalaisia sekä kirkon liberaalit ja salonkikelpoisuutta vaalivat tahot. Toisella puolen taas on joukko Kristuksen pieniä lampaita, jotka tahtovat kuulla Hänen ääntään ja noudattaa Hänen tahtoaan. Toki on niitäkin, jotka koettavat tasapainoilla välimaastossa; vielä.

Petri Hiltunen

kirkkoherra, teol.tri

Valkeala

Toimituksen kommentti: Elintilasta puhuminen ei ole hyvä, koska siihen voidaan sisällyttää ajatus totuuden ja harhan rinnastamisesta. Totuus ei voi pyytää saada olla olemassa harhan rinnalla.