SAKRAMENTTI SYNTYY ASETUSSANOJEN LUKEMISELLA

Tom G. A. Hardt, teologian tohtori

 

Nykyajan protestantti näkee katolisen papiston ja katolisen messun erityisenä tuntomerkkinä voimakkaasti latautuneen toimituksen, asetussanojen lukemisen, nk. ”konsekraation”. Siihen, mitä tapahtuu kynttilöi­den häilyvässä valossa ja kellon helistessä, keskittyvät katolisuuden luokseen houkuttelevat ja luotaan työn­tävät piirteet: vaatimus omata jumalallinen voima, joka ulottuu aineeseenkin ja joka on annettu vihityn papiston käsiin. Jo Marburgin linnassa käydyssä kes­kustelussa paiskasi Zwingli, hengellisen kristillisyy­den itsevalittu edustaja, päin Lutherin kasvoja syytök­sen, että luterilaisuuden oppi saattoi paavilaisuuden jälleen asemiinsa juuri tässä, missä papin kuiskaukset manaavat Jumalan esiin. Syytös ei ole koskaan vaien­nut; suuri osa sitä kiihtymystä, joka on syntynyt moniaalla protestantismin piirissä esiintyvän nk. korkeakirkollisuuden ympärillä, on Zwinglin protestin kaikua.

 

On sanottava, niin kuin transsubstantiaatio-opista­kin puhuttaessa, että Luther ja häntä seuraava luterilai­suus on monin verroin rohkeampi uskossaan ja toimin­nassaan, kuin nykyajan pelkäävä ja epäilevä protes­tantti. Keskiajan teologiaa painostettiin tässä niin kuin monessa muussakin asiassa kieltämään äärettömän mahtuminen äärelliseen. Se joutui työstämään rajoi­tuksia, jotka riisuivat asetussanoilta paljon enemmän voimaa, kuin yleensä ehkä luullaankaan. Nominalisti­nen koulukunta näki sakramentissa, niin kuin mones­sa muussakin asiassa, pelkän rinnakkaistapahtuman: Jumala toimii solmimansa sopimuksen puitteissa tai­vaasta käsin papin toimittaessa sakramentin vihkimi­sen asetussanoilla, jotka sinällään ovat tyhjiä ja voi­mattomia sanoja. Tälle vastakohtana tomistinen kou­lukunta tunnusti asetussanoille tietyn voiman, mutta se ei ole jumalallista, luomatonta voimaa, joka saa ai­kaan itse reaalipreesenssin, vaan pelkästään luotua voimaa, joka on alisteinen välikappale siinä prosessis­sa, joka johtaa sakramentin läsnäoloon. Tämä ajatus puolestaan nousee siitä käsityksestä, että Kristuksella ihmisenä ei ollut voimaa vihkiä inhimillisin sanoin sakramenttia: hänenkin sanoiltaan puuttui ehdotto­masti jumalallinen voima. Sen tähden ei tavallinen pappikaan voi saada aikaan enempää kuin suuri Yli­pappi inhimillisessä luonnossaan; hän ei milloinkaan käyttänyt todellista jumalallista voimaa.

 

Tomistisella opilla on sama käsitys myös kasteesta, jonka oletetaan syntyvän välikappaleellisesti saman­laisen, alisteisen, luodun voiman vaikutuksesta. Selvi­tellessään suhdettaan keskiajan sakramenttikäsityk­seen Luther nimittää tätä voimaa peräti ivallisesti sa­nalla ”krefftlin” — ”pikku voima”. Luther asettaa sen tilalle voiman yli kaikkien voimien: Jumala Pyhän Hengen itsensä. Jumala on sanassa ja vaikuttaa uuden luomisen ihmeen. Tämä koskee yhtä lailla alttarin sak­ramenttia: luodun elementin yli lausuttu sana välittää välittömästi Jumalan luomattoman, ikuisen voiman. Eräs tämän päivän saksalainen tutkija on sanonut tästä aivan oikein, että Luther ei suinkaan tarjoa vähemmän, vaan ”pikemminkin hän tarjoaa enemmän” kuin kes­kiajan teologia, kun kyseessä on Hengen ja elementin suhde. Kun Luther uskoo todelliseen, jumalalliseen voimaan alttarin sakramentin asetussanoissa, hän ei siis liity harkitsemattomasti keskiaikaisiin esikuviin. Keskiajan teologialla oli tässä kohdassa jossain määrin toinen rakenne kuin Lutherin teologialla.

 

Muistakaan syistä ei ole mahdollista olettaa, niin kuin usein oletetaan, että Luther olisi perinyt oppinsa asetussanojen vaikutuksesta kaavamaisesti hämärästä, papistisesta menneisyydestä. Joutuessaan zwingliläis­ten hyökkäyksen kohteeksi Luther nimittäin puolustaa tietoisesti ja peräti painokkaasti Raamatun oppia konsekraatiosta. Voidaan myös sanoa, että tänään käyty, faktinen taistelu todellisen läsnäolon ympärillä käy­dään juuri tästä kohdasta. Vasta konsekraatio liittää Kristuksen ruumiin ja veren leipään ja viiniin, konse­kraatio tekee leivästä ja viinistä Kristuksen ruumiin ja veren. Tosin on edelleenkin mahdollista sanoa ilman selkeää konsekraatio-oppia, että ehtoollisvieraat otta­vat vastaan Kristuksen ruumiin ja veren ja että taivaal­linen lahja on läsnä. Olennainen kuitenkin puuttuu: että Kristus on tehnyt leivän ja viinin pyhäksi ruumiik­seen ja pyhäksi verekseen ja käskenyt meidän syödä sen. Läsnäolo pelkästään leivän ja viinin rinnalla ei välttämättä eroa Kristuksen yleisestä läsnäolosta mo­lemmissa luonnoissaan, hänen ruumiinsa ja verensä mukaan luettuina, joka on luvattu jokaiseen jumalan­palvelukseen ja joka alituisesti otetaan uskolla vas­taan. Vasta konsekraatio sitoo läsnäolon elementteihin ja luo reaalipreesenssin sanan varsinaisessa merkityk­sessä. Ainoastaan konsekraation pahennuksen tietoi­nen ohittaminen on tehnyt mahdolliseksi kirjoittaa ny­kyhetken unioniasiakirjat, jotka haluavat saattaa Kris­tuksen ruumiin läsnäolon ja poissaolon keskenään so­pusointuun luodakseen muka korkeamman tason yhteyden luterilaisuuden ja sakramentin kieltämisen väl­ille.

 

Luther pitää varmana tosiasiana, että Kristus itse on jättänyt kirkolleen konsekraation. ”Jos joku sanoisi, ettei Kristus ole käskenyt meidän lausua ehtoollisessa näitä sanoja ’Tämä on minun ruumiini’, niin vastaan:

Totta on, ettei tekstissä ole sanoja ’teidän on lausutta­va: Tämä on minun ruumiini’, eikä siihen ole maalattu kättä osoittamaan sanoja (= marginaalissa ei sanota HUOM!) ... eikä tekstissä myöskään ole sanoja ’Teidän on lausuttava: Ottakaa ja syökää’. Edelleen ei sanota: ’Teidän on otettava leipä ja siunattava etc.’ Katsotaan­pas, onko joku niin rohkea, että sanoo, ettemme me saa ottaa leipää emmekä siunata tai ettemme saa lausua ’Ottakaa ja syökää’ ... Eikö siinä ole kyllin, että Kristus sanoo lopuksi: ’Tehkää se minun muistokseni’? Jos meidän on tehtävä se, minkä hän teki, totisesti meidän silloin täytyy ottaa leipä ja siunata se, murtaa, antaa ja sanoa: ’Tämä on minun ruumiini.’ Sillä tämä kaikki sisältyy käskyyn ’Tehkää se’... Hän on sanonut, että meidän on hänen persoonassaan ja nimessään, hänen säädöksestään ja käskystään lausuttava sanat: ’Tämä on minun ruumiini’.”

 

Kun pyhät sanat lausutaan Kristuksen persoonassa, kyseessä ei ole tyhjä fraasi. Selvittääkseen oikein tar­kasti näiden sanojen ihmeellisen voiman Luther käyt­tää kahta käsitettä, jotka hän on alunperin saanut Zwinglin kiukkuisista hyökkäyksistä konsekraatiota vastaan. Luther puhuu ”tekosanoista” ja ”käskysa­noista” (”thettelwort” ja ”heisselwort”). Tekosana on sana, joka kuvaa Jumalan työtä, mutta ei vaadi meiltä toimintaa tai toistamista: ”Jos esimerkiksi lausuisin 1. Mooseksen kirjan 1. luvun sanat: ’Tulkoot aurinko ja kuu’, mitään ei tapahtuisi.”  Käskysana taas on sana, joka vaatii ihmiseltä toimintaa, esimerkiksi ’älköön si­nulla olko muita jumalia’. Ehtoollisen kyseessä ollen Luther huomaa nyt, että Jeesuksen sanoja viimeisellä aterialla ”Tämä on minun ruumiini” on itsessään pi­dettävä tekosanoina; nehän puhuvat teosta, jonka Jeesus silloin teki: ”Tämä on tekosana, jonka Kristus lau­sun ensimmäisen kerran, eikä hän valehtele sanoes­saan: ’Ottakaa, syökää, tämä on minun ruumiini’ etc., samoin kuin aurinko ja kuu ilmestyivät paikoilleen, kun Jumala sanoi 1. Moos. 1: ’Tulkoot aurinko ja kuu’. Niinpä hänen sanansa ei ole heikkoutta poteva sana, vaan mahtisana, joka luo sen, minkä sanoo. Ps. 33:9: ’Sillä hän sanoi, ja tapahtui niin.’” Ensimmäiseen eh­toolliseen kuului siis mahtava luomissana, yhtä voi­makas kuin se, joka kerran sai aikaan taivaankappaleet. Kristuksen käskiessä kristittyjä ”Tehkää se” syntyy kuitenkin seuraava tilanne: ”Kun nyt käskysanat sisäl­lyttävät itseensä tekosanat, jälkimmäiset eivät olekaan enää pelkkiä tekosanoja vaan käskysanojakin, sillä kaikki, mistä ne puhuvat, tapahtuu niiden jumalallis­ten käskysanojen voimasta, joiden perusteella ne on lausuttu.” Menneisyydessä, ensimmäisellä ehtoolli­sella lausuttu mahtava tekosana on jätetty käskysanal­la ”Tehkää se” seurakunnalle kautta aikojen alituisesti virtaavaksi lähteeksi, joka toteuttaa reaalipreesenssin. Lutherin oppi konsekraatiosta on se, että sakramenttia toimittava pappi ottaa suuhunsa Jumalan oman luo­missanan ja niin toteuttaa messun ihmeen. Luther lisää tähän, että muutkin sakramentaaliset muodot (kaste ja synninpäästö) jäisivät toimettomiksi kaavoiksi ilman jumalallista käskysanaa niiden toistamisesta, mutta ju­malallisen asetuksensa tähden, joka valtuuttaa toista­maan ne, niistä tulee voimakkaita, toimivia sanoja: ”Jos vaikka olisi olemassa sellainen käskysana, joka käskee minun sanoa vedelle: ’tämä on viiniä’, niin saataisiinpa nähdä, eikö vesi muuttuisi viiniksi.” Luojan käyttöoikeus luomakuntaansa voidaan siis pe­riaatteessa luovuttaa rajoituksetta ihmisille, ja ele­menttien konsekroimiseen liittyvä valta voidaan aja­tuksellisesti ulottaa koskemaan nk. luonnonihmeitä­kin. Kaikkeen edellä puhuttuun pätee, että ihmisen toiminta jäisi tyhjäksi ja tehottomaksi, ellei Jumala olisi asettunut hänen toimintansa taakse: ”Vaikka minä sa­noisin kaikista maailman leivistä: Tämä on Kristuksen ruumis, siitä ei seuraisi yhtään mitään. Mutta kun me hänen käskystään, hänen asetuksensa mukaan sanom­me ehtoollisessa: ’Tämä on minun ruumiini’, silloin siinä on hänen ruumiinsa, ei jonkin meidän lausu­mamme hokkuspokkuksen tähden, vaan hänen anta­mansa käskyn voimasta, sen tähden, että hän itse on käskenyt meidän sanoa ja tehdä juuri niin ja että hän on sitonut oman käskynsä ja tekonsa meidän lausu­miimme sanoihin.”  Viittausta siihen — tällaisia lau­seita sisältyy Lutherin lausuntoihin —, että sakramentti vietetään ensimmäisen sakramentin voimassa, ei saa ymmärtää niin, että liturgisesti lausutut asetussanat menettäisivät voimansa. Tämän tyyppiset lausunnot, joita sisältyy luterilaisiin tunnustuskirjoihinkin, osoittavat vain lähteeseen, josta vesi kumpuaa esiin. Sekä Luther että tunnustuskirjat ottavat esimerkikseen ne monenlaiset luomisjärjestykset, jotka ovat tänäkin päivänä toiminnassa niiden sanojen voimasta, jotka on lausuttu 1. Moos. 1; nämä esimerkit, jotka perustu­vat mm. Johannes Krysostomoksen ja Johannes Damas­kolaisen kirjoituksiin, rakentuvat aina niin, että esi­merkiksi meidän kyntämisemme ja kylvämisemme tuottaa satoa vain 1. Moos. 1. luvun voimasta, mutta samalla niin, että ilman maanviljelijän työntekoa ei pelto tietenkään tuottaisi hedelmää: ”Näin tapahtuu sakramentissakin, me liitämme toisiinsa veden ja sa­nan, niin kuin hän käskee meidän tehdä, mutta meidän tekomme ei saa aikaan kastetta ilman Kristuksen käs­kyä ja järjestystä.” Kaikkiin näihin rinnastuksiin si­sältyy — huomatkaa — väliin sijoitettu välittäjä (sade ja kaste, kyntäminen ja kylväminen, ruumiillinen yh­dyntä avioliitossa) jotta 1. Moos. 1. luku ilmaisisi voi­mansa kasvutapahtumassa, sadonkorjuussa ja jälkeläi­sissä. Jumalallinen asetus on antanut meidän toimin­toihimme niiden luovan voiman. Samoin suhtautuvat toisiinsa ensimmäinen ehtoollinen ja meidän ehtoolli­semme: Jeesuksen silloin lausuma, luova sana täyttää nyt meidän konsekraatiomme jumalallisella voimalla.

 

Kun näin ollen pappi lausuu luterilaisessa messussa mahtavat, jumalalliset luomissanat ”Tämä on minun ruumiini”, possessiivisuffiksi ”minun” osoittaa, että konsekraation suorittaja toimii Kristuksen valtuutta­mana,  ”hänen persoonassaan”. Jos taas messua toimit­tava pappi menee muuttamaan Kristuksen valtuutusta ja antaa sille uuden tulkinnan, hän astuu Kristuksen persoonasta ulos ja puhuu pelkkänä ihmisenä. Sellai­nen konsekraatio tapahtuu siis vain papin nimissä, ja siitä on tullut sisällyksetön toimitus, jolta puuttuu rat­kaiseva, taustana oleva valtuutus. Asetussanoissa ei kuulu enää Kristuksen ääni. Pelkkä kristillinen papin­virka ja asetussanojen lausuminen eivät siis takaa päte­vää konsekraatiota. Lutherin ja luterilaisten tunnus­tuskirjojen varman vakaumuksen mukaan tällainen voimaton, omavaltainen asetussanojen resitointi on toisaalta kysymyksessä roomalaiskatolisessa yksityis­messussa, jossa sakramenttia ei jaeta yhdellekään kom­munikantille, ja toisaalta reformoidussa ehtoollisessa, jossa todellinen läsnäolo kielletään. Roomalaisen yksi­tyismessun sulkemista sakramentaalisesti pätevien toimitusten ulkopuolelle pidetään yleisesti reformaa­tion kritiikin itsestään selvänä seurauksena. Muista­kaamme kuitenkin se, ettei vasta kommuunion pois­jääminen mitätöi roomalaista yksityismessua. Ensi si­jassa se väärä tarkoitus, jonka pappi sisällyttää asetus­sanoihin ja jolla hän tulkitsee toiseksi ja pyyhkii pois selkeät sanat ”Ottakaa ja syökää”, tekee konsekraatios­ta pelkän inhimillisen toimituksen.

 

Sen sijaan monikaan ei tiedä tai pitää paheksuttava­na sitä, ettei yhtäkään niiden protestanttisten kirkko­jen ehtoollista tunnusteta oikeaksi, jotka sijoittuvat evankelisluterilaisen kirkon ”vasemmalle puolelle”. Tämä koskee niitäkin kirkkoja, jotka näkevät tietoisesti vaivaa päästäkseen jonkinlaiseen samankaltaisuuteen luterilaisuuden kanssa. Ehkä ne eivät torju reaalipree­senssiä karkeasti ja pinnallisesti, mutta eivät ne myös­kään tunnusta sitä selkeänä ja yksiselitteisenä oppina. Tässä hävitystyössä, joka myrskytuulen lailla on hyvin pian karkottanut Jeesuksen Kristuksen aikaisemmilta alttareiltaan useimmissa Länsi-Euroopan maissa, Luther näki vasta alun laajempaan hävitysvimmaan, joka turmelisi kasteen, opin perisynnistä ja kristologian. Lutherin ajatus onkin osoittautunut profeetalliseksi ennustukseksi: reformoitu harhaoppi on historiallisest­i katsoen ollut se portti, josta rationalismi on tunkeut­unut sisään. Tämän takana Lutherin silmiin häämötti kapinamielen aikaansaama maallisenkin regimentin hajoaminen, sillä se, joka ei ymmärrä Jumalan läsnä­oloa sakramentin molemmissa muodoissa, ei voi myöskään hyväksyä sitä, että Jumala valtuuttaisi syntis­iä ihmisiä maalliseen hallintoon. Zwingli ei pilaillut vain kaikkein pyhimmän sakramentin kustannuksella, vaan hän teki pilaa myös Saksan ruhtinassukujen ar­vonimistä; hän ei kyennyt kummassakaan asiassa kä­sittämään, kuinka Jumala kätkeytyisi luotuihin esinei­siin ja olentoihin. Kehityksen viimeisenä vaiheena Lu­ther näkee alastoman ateismin syntyvän tästä pinnalli­sesta asenteesta Jumalan tekoja kohtaan.

 

Lutherin kirjeestä Frankfurt am Mainin kristityille vuodelta 1533 näkyy hyvin selvästi, että Luther hylkä­si reformoitujen sakramentin. Kirjeessään Luther kääntyy välitysteologiaan suuntautuneen kirkon puo­leen, joka on opiltaan lähellä Martin Buceria, jolla oli ajan mittaan ratkaiseva vaikutus anglikaanisen kirkon samankaltaiseen oppiin. Frankfurtin seurakunta pon­nisteli kaikin tavoin saavuttaakseen ulkoisen konfor­miteetin luterilaisuuden kanssa ja käytti perinteisiä kaavoja: sakramentissa annetaan ”se ruumis, jota Kris­tus tarkoittaa”. He jättivät siis selvittämättä Raamatun sanojen sisällön, ja jos paikkakunnalle tullut luterilai­nen olisi saatu sattumalta osallistumaan tämän kirkon kommuunioon, häneltä olisi sen tähden Lutherin mu­kaan petkutettu tosi sakramentti: ”Jos yksinkertainen ihminen kuulee tämän, hän uskoo heidän opettavan samoin kuin meidänkin, ja menee sen perusteella sak­ramentille, mutta ottaakin vastaan pelkkää leipää ja viiniä.” Tämä petollinen menettely edellyttää, että ehtoollinen on ulkonaisesti koskematon: asetussanat luetaan, ja leipää ja viiniä jaetaan. Alttarilla ei kuiten­kaan ole Uuden testamentin pyhää ateriaa. Asetussa­nat eivät siis ole varma tae, ”sillä heidän puhumillaan sanoilla Kristuksen sanat otetaan pois.” ”Oikea tar­koitus” puuttuu.

 

Lutherin suuressa ehtoollistunnustuksessa esitetään suoraan syytös, että ”meidän hurmahenkemme eivät konsekroi”. Luther lähtee samalla siitä, että hurma­henkien leivänmurtamisen yhteydessä luetaan asetus­sanat; hän ehdottaa nimittäin pilanpäiten, että he voisivat yhtä hyvin laulaa virren Kristuksen taivaaseen astumisesta (joka ilmaisisi paremmin, että Kristus on todella poissa). Oikeat sanat heillä siis on, mutta oikea tarkoitus puuttuu. Suuren ehtoollistunnustuksen lo­pussa on Lutherin hengellinen testamentti, johon si­sältyy lyhyt selitys uskon pääkohdista. Siinä sanotaan, että sakramentti on pätevä pappiin katsomatta: ”Se ei nimittäin perustu ihmisten uskoon tai epäuskoon, vaan Jumalan sanaan ja asetukseen. Kunhan vain jäte­tään Jumalan sana ja asetus muuttamatta ja tulkitse­matta nurinkurisesti; senhän nykyiset sakramentin vi­holliset tekevät. Heillä on totta totisesti pelkkää leipää ja viiniä, sillä heillä ei ole Jumalan sanaa eikä asetusta, vaan he ovat vääristäneet ja muuttaneet sen oman mielikuvituksensa mukaan.” Tämä ei siis tarkoita, että ulkoista, rituaalista tapahtumaa olisi silvottu, vaan ky­seessä on reformoitu sakramenttioppi, joka muuttaa Kristuksen sanojen tarkoituksen, ja niin niistä on jäljel­lä vain tyhjä kuori, pelkkä äänellinen muoto. Nämä Lutherin testamentissaan vetämät rajat, jotka koskevat sakramentin pätevyyttä, on otettu luterilaisiin tunnus­tuskirjoihin. Hylkääminen koskee kuitenkin vain niitä tapauksia, joissa pappi julistuksessaan kieltää re­aalipreesenssin tai ei ainakaan opeta sitä selkeästi. Opiltaan oikeaoppinen pappi, joka on sydämessään salainen reformoitu, konsekroi sen sijaan edelleen Kristuksen persoonassa, ”mutta heti, kun hän tunnus­taa harhaoppinsa, hän ei enää saa aikaan sakrament­tia”.

 

Lutherille ei siis ole olemassa jäsentymätöntä uskon­nollista, kristillistä ”sanaa” yleensä. Hänelle periaat­teellinen biblisismi, joka korvaa sanojen dogmaattisen merkityksen selvittelyn ”Raamatun sanalla”, on saata­nallista ymmärryksen laiskuutta. Luther kirjoittaa muotoiluista sellaisista kuin ”se ruumis, jota Kristus tarkoittaa” — todellinen tai symbolinen, läsnäoleva tai poissaoleva ruumis: ”Sellaiset saarnaajat eivät tarvitse enää Raamattua ja sen tutkimista, vaan he voivat sanoa kansalle kaikista asioista: Rakkaat ihmiset, olkaa vain rauhassa, uskokaa se, mitä Kristus tarkoittaa, se riittää. Kukapa ei olisi mielellään heidän oppilaanaan?” Teoreettisen tutkimisen pakeneminen on pakoa syn­tiin ja vilpillisyyteen. Emme pääse milloinkaan eroon ”teoreettisesta” ongelmanasettelusta; meidän on otettava selvää siitä, mitä kulloinkin tarkoitetaan, opetetaan ja sanotaan. Sakramentti ei sisällä jotakin muuta, muka syvempää todellisuutta kuin opin konkreettisen sisällön, eikä avaa ovea ”mystiikalle”, joka merkitsisi jotakin ajatukselle selvittämätöntä ja jäsentymätöntä. Raamatullinen ehtoollinen seisoo tai kaatuu konsekraation kanssa. On siis täysin luonnollista, että Luther kerran lausuu tuomion papille, joka ojentaa messua toimittaessaan vihkimättömän hostian: ”Menköön zwingliläistensä luo.” Tällainen jumalanpilkka, joka ”uskalsi pitää konsekroituja ja konsekroimattomia hostioita samana asiana” nostatti luonnollisesti laajan kirkkokurimenettelyn. Vasta, kun oli selvinnyt, että virheen tehnyt maalaispappi oli toiminut erehdyksestä, lievennettiin uhkaamassa oleva maanpako lyhyehköksi vankeustuomioksi. Näin suurta intoa reformaation aika tunsi sakramentin kunnian puolesta, näin suuri oli sen kiivailu konsekraation puolesta, jonka Jeesus Kristus oli jättänyt kristittyjen käytettäväksi ja puolustettavaksi. Luther pitää selviönä myös ns. ”jälkikonsekraatiota”: vihittyjen elementtien loppuessa messun aikana on alttarille tuodut uudet elementit konsekroitava. Uskollisuus kristillistä ilmoitusta kohtaan koetellaan ja osoitetaan tällaisissa seikoissa, joita ulkopuoliset kutsuisivat ”sivuseikoiksi”.

 

Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti. Pieksämäki 1992, s. 53-62.