TUNNUSTUSKIRJOJEN IN USU -OPPI FILIPPISMIN PAINEESSA

Arto Seppänen, kirkkoherra, TT, Utsjoki

Kadonneen Luther-sitaatin arvoitus

Yksimielisyyden ohjeen (FC) ehtoollisartiklassa on selviä osoitteellisia viittauksia Lutherin ehtoollista käsitteleviin teksteihin. Nämä viittaukset on otettava vakavasti, kuten myöhemmin tulen osoittamaan. Mutta yhdessä kohdassa tarkka osoite puuttuu. Se puuttuu yhden erittäin keskeisen asian yhteydessä. Kappaleen FC 7, 87 lopussa on viittaus Tomus 4. Jena. Viittaus on siis Lutherin kirjoitusten nk. Jenan laitokseen. Mistä Lutherin kirjoituksesta on kysymys? Lähiosoite eli sivunumero puuttuu. Lisävaikeuden tuo vielä se, että ei kerrota onko kyseessä viittaus saksankieliseen vai latinankieliseen laitokseen. No, viittaus on puuttunut alusta asti. Sitä ei ole vuoden 1580 Dresdenin laitoksessa, ei liioin saman vuoden Tübingenin laitoksessa, seuraavan vuoden Dresdenin laitoksessa jne. Luetteloa voisi jatkaa. Kohtaan on sitten uusien laitosten ja käännösten toimitustyön yhteydessä lisätty nootteihin viitteitä. Suomenkielisessä uusimmassa tunnustuskirjalaitoksessa alaviite on annettu WA 32, s. 254s. Vilkaisu kyseiseen kohtaan, joka on Lutherin joulusaarna v. 1530, osoittaa hyvin pian, että viittaus on väärä. Saarna ei millään tavalla käsittele asiaa josta on puhe, nimittäin sääntöä joka on muotoiltu tosikristillisen ehtoollisopin varjelemiseksi, kuten Yksimielisyyden ohjeen teksti sanoo, niin kutsuttua nihil habet -sääntöä. ”Juuri tämän tosikristillisen ehtoollisopin varjelemiseksi ja tämän testamentin vääristymien ja pakanallisen väärinkäytön torjumiseksi ja tuhoamiseksi on asetussanojen perusteella laadittu seuraava hyödyllinen sääntö ja ohje: Nihil habet rationem sacramenti extra usum a Christo institutam seu extra actionem divinitus institutam. Se merkitsee: Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä Kristuksen säädöstä ei noudateta sellaisenaan.” Luther käyttää tätä sääntöä hyvin säästeliäästi.

Käytössäni on nk. Göttingenin toinen laitos, joka on tieteelliseen työskentelyyn tarkoitettu kriittinen laitos. Se antaa viittauksen WA 30, II, 254s. joka osuu Lutherin vuonna 1530 kirjoittamaan Kehotukseen Augsburgin papistolle. Viittaus on jo vähän parempi, siellä sentään puhutaan paavillisista väärinkäytöksistä, mainitaanpa Kristuksen veren sinettikin ja viitataan pappien vihkimiseen ja heille lausuttuihin sanoihin toimittaa uhria elävien ja kuolleitten puolesta. Muuten teksti puhuu pyhäin jäännöksistä, Joosefin housuista, pyhän Antoniuksen tuppivyöstä jne. Mutta vaaditaan keskinkertaista parempaa mielikuvitusta, jos hyväksyy kyseisen viittauksen juhlallisen FC:n ehtoollisartiklan viittaukseksi. Ja sitä paitsi akateeminen tutkimus on osoittanut viittauksen vääräksi. Erikoisen poikkeuksen tekee amerikkalainen v. 1851 ilmestynyt tunnustuskirjalaitos joka viittaa Jenan latinankielisen laitoksen sivulle 585, josta avautuu Lutherin kirjeenvaihto Wolferinuksen kanssa. Samaan tulokseen tulee perustellusti myös tri Bjarne W. Teigen v. 1979 ilmestyneessä artikkelissa The Case of the Lost Luther Reference. Samainen Teigen kertoo Martin Chemnitzin ehtoollisteologiaa käsittelevässä teoksessaan tapauksesta vuodelta 1619, jolloin Wittenbergin yliopiston teologinen tiedekunta joutui käsittelemään kysymystä, voiko pastori viedä ehtoollisesta ylijääneen viinin kotiinsa ja käyttää siellä. Vastaus oli kielteinen. Lisäksi muistutetaan vielä, että ehtoollistoimitus päättyy vasta, kun kaikki ehtoollisaineet ovat käytetyt. Sitten vedotaan Lutherin kirjeisiin Wolferinukselle, jonka osoitteeksi annetaan Tom 4, Jenensi Lat., fol 585b. Tapaus todistaa, kuinka alkuajan luterilaisuus ymmärsi luterilaisen in usu ja extra usum -opetuksen (usus = käyttö, in usu = käytössä, extra usum = käytön ulkopuolella). Myös Jürgen Diestelmann tutkimuksessaan Actio sacramentalis käsittelee kyseisen Yksimielisyyden ohjeen kohdalla Lutherin Wolferinukselle osoittamaa kirjettä, tosin liittämättä sitä keskusteluun kadonneesta Luther-sitaatista.

Verratessani kirjeenvaihtoa Yksimielisyyden ohjeen tekstiin ja tutustuttuani myös vastaväitteisiin liityn ainakin toistaiseksi – kunnes paremmin osoitetaan – Teigenin ja kumppaneitten joukkoon. Oikea viittaus on siis WA, Br. 10, 348-349.

Ydinkohta Lutherin viittauksessa on seuraava: ”Tämän mukaisesti määrittelemme ajan ja sakramentillisen toimituksen siten, että se alkaa pyhän Isä meidän alusta ja kestää siihen asti, kunnes kaikki ovat käyneet ehtoollisella, ovat juoneet maljan tyhjäksi ja syöneet ehtoollisleivät ja kansa on laskettu takaisin paikoilleen ja on poistuttu alttarilta.” Kohdassa on selitetty myös Melanchthonin virheet asian ymmärtämisessä. Jos nihil habet -sääntö sanoo asian kielteisesti, tässä se on sanottu myönteisesti.

Se mitä Luther lyhykäisesti sanoo kirjeessään, on laajasti sanottu Yksimielisyyden ohjeen katkelmassa FC 7, 73-91. Tämä katkelma alkaa sanoilla: ”Vielä on puhuttava konsekraatiosta ja siitä yleisestä säännöstä, että Jumalan säätämän käytön ulkopuolella ei ole mitään sakramenttia olemassa.” Tunnustuskirjojen itsensä lausuma tahto on, että tämä asia tulkitaan Lutherin kirjoitusten pohjalta. Lyhyessä katkelmassa on kolme suoraa viittausta Lutherin teksteihin, joista siis yksi on Wolferinukselle lähetetty kirje, sekä yleisluontoinen kehotus tulkita asia Lutherin kolmen kirjoituksen valossa, nimittäin Taivaallisia profeettoja vastaan (1525), sekä Suuri ja Pieni ehtoollistunnustus (1528 ja 1544). Usein on vain niin, että vaikka katkelma sanoo puhuvansa konsekraatiosta ja nihil habet -säännöstä, on kuitenkin tulkinnassa keskitytty vain tähän sanaan ”käytön ulkopuolella” (extra usum), ja unohdetaan konsekraatio ja sen olemus.

Tunnustuskirjojen in usu -oppi

Ensimmäinen asia on siis konsekraatio, ehtoollisaineiden pyhittäminen. Kaikki lähtee asetussanoista, in usu -oppi on vain asetussanojen looginen seuraus, ei lähtökohta. ”Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa ehtoollisessa ei saa aikaan kenenkään ihmisen sana eikä teko, että ehtoollisvieras syö ja juo sekä uskoo. Meidän on myönnettävä, että kaiken saa aikaan kaikkivaltiaan Jumalan voima ja Herramme Jeesuksen Kristuksen sana, asetus ja säätämys, ei mikään muu.” Jo tämän katkelman alkuun kuuluvan toteamuksen tulisi riisua kaikki epäilyt siitä, etteivätkö juuri asetussanat saa aikaan oikeata ehtoollista, eli Kristuksen reaalista ja ruumiillista läsnäoloa. Tätä tosiasiaa ei voi tehdä tyhjäksi edes hieman myöhemmin oleva kohta, jossa todetaan että ”siunaaminen eli asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt”. Kyseinen lause ei muotoile oppia ehtoollisesta vaan ainoastaan ohjaa ehtoollisen oikeaan viettämiseen.

Muuten näin tärkeässä dokumentissa ei tulisi käyttää kahta kieltolausetta, joista toinen on vielä ehdollinen, sillä hyvin helposti lukija kääntää ajatuksen päälaelleen. Näin on käynyt tämän lauseen kohdalla. Se jää vuotamaan toiseen suuntaan. Tavallisesti Yksimielisyyden ohjeessa asiat sanotaan molemmin päin: kieltäen, negativa, ja sama asia myöntäen, affirmativa. Näin asia rajataan oikeaan paikkaansa. Halvar Sandell on eräässä artikkelissaan kiinnittänyt huomionsa tähän ja toteaa, että nihil habet -säännön kohdalla tällainen affirmativa puuttuu (ks. Concordia 2/2001, s. 22). Tarkkaan ottaen se ei puutu, sillä itse asiassa Lutherin kirje Wolferinukselle on sellainen. Jos aiotaan katsoa, mitä virke oikein sanoo, on käännettävä se myönteiseksi. Ja tämän jälkeen virke korostaa juuri asetussanojen merkitystä, ts. siunaaminen eli asetussanojen lausuminen saa aikaan sakramentin, jos noudatetaan koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt. Eli jos noudatetaan sitä sääntöä jonka Luther kirjeessään Wolferinukselle muotoili. Näin Kristuksen läsnäolo on totisinta totta ehtoollisen asetussanojen jälkeen.

Vai miten muuten voisi lukea Lutherin tekstin, kun hän sanoo, että ”niin pian kuin Kristus sanoo, ’Tämä on minun ruumiini’, hänen ruumiinsa on läsnä sanan ja Pyhän Hengen kautta”. Sanat tämä on minun ruumiini tekee leivästä Kristuksen ruumiin niin että Kristuksen ruumis kantaa leipää, Kristuksen ruumiilla on leipä yllään, ts, Kristuksen ruumis on pukeutunut leipään, miten tuon Lutherin tekstin corpus Christi hat das brod an sitten suomentaisikin.

Lutherille konsekraatiosana oli luomissana. Lutherille ehtoollisen asetussanojen käyttäminen ei ollut vain sanojen siteeraamista, vaan sanat pysyvät Kristuksen sanoina myös papin suussa, ja näin pappi on ehtoollista toimittaessaan Kristuksen legaatti. Näin Tunnustuskirjoissammekin opetetaan papin toimivan, ei edustaen omaa persoonaansa, vaan Kristuksen sijassa ja hänen paikallaan (Christi vice et loco). Huomattavaa on se, että pappi tässä toimii läsnäolevan Kristuksen sijassa ja paikalla. ”Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus todistaa: (Luuk. 10:16) ’Joka kuulee teitä, se kuulee minua.’ Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan.” Tämä virkateologinen ymmärrys, joka saa syvyytensä ehtoollisen asetussanoista, saa arkkitehtonisen sovelluksen Lutherin Saksalaisessa Messussa 1526: ”Totisten kristittyjen oikeassa messussa alttarin ei pitäisi sijaita siellä, missä se on (siis seinää vasten), vaan papin tulisi aina seisoa seurakuntaan päin kääntyneenä, kuten Kristus epäilemättä teki viimeisellä ehtoollisella. Mutta antakaamme tämän odottaa aikaansa.”

Tällainen ymmärrys on mahdollista, jos sanat Tämä on minun ruumiini otetaan äärimmäisen vakavasti ja koko ehtoollisteologian pohjaksi. Hermann Sasse sanoo, ettei mikään jumalanpalvelusuudistus sytytä, ellei luterilainen käsitys konsekraatiosta ole selvä. Olisiko tässä meille papeille työn terävöittämisen paikka juuri nyt, kun jumalanpalvelusuudistus on toteutettu!

In pane, sub pane, cum pane.

Jotta asetussanojen asema tulisi selväksi, teen pienen hyppäyksen Yksimielisyyden ohjeessa olevaan mielenkiintoiseen kohtaan, jossa ehtoollisen yhteydessä on kolmen preposition avulla muotoiltu juttu, in pane, sub pane, cum pane, ts. Kristuksen ruumis on leivässä, leivän alla ja leivän kanssa. Tämä on kohta, jossa filippismin mahdollisuudet luterilaisen ehtoollisopin murtamiseen on lähellä, ellemme tiedä missä mennään, ja ellei Tunnustuskirjoihin liitettyjä Luther-viitteitä oteta vakavasti.

Tällä kohden tunnustuskirjat viittaavat Lutherin Suureen Tunnustukseen ehtoollisesta, v. 1528. Ja sieltä löytyykin yksi niistä harvoista paikoista, joissa Luther on käyttänyt näitä kolmea prepositiota: ”Sillä vaikka ehtoollisessa olisikin paljasta leipää ja viiniä, mutta kuitenkin tahtoisin lystin vuoksi koettaa, kuinka voisin lausua sen, että Kristuksen ruumis on leivässä, niin ei tosiaan koettamallakaan voisi sanoa sitä varmemmin, yksinkertaisemmin ja selvemmin, kuin näin: ’ottakaat, syökäät, tämä on minun ruumiini jne’. Sillä jos teksti kuuluisi näin: ottakaat, syökäät, leivässä on minun ruumiini, taikka leivän kanssa on minun ruumiini, tahi leivän alla on minun ruumiini, niin silloinpa vasta satelisi pelkkiä hurmaajia, sekä vetenä että rakeina ja lumena, jotka huutaisivat: katsopa nyt, kuulethan! Kristus ei sano: leipä on minun ruumiini, vaan leivässä, leivän kanssa, leivän alla on minun ruumiini, ja kirkuisivat: kuinka kernaasti uskoisimme, jos hän olisi sanonut: tässä on minun ruumiini, se olisi suoraan ja selvästi puhuttu. Mutta kun hän sanoo: leivässä, leivän kanssa, leivän alla, niin ei siitä seuraa, että hänen ruumiinsa on siinä, joten sepitettäisiin tuhansittain verukkeita ja selityksiä noista sanoista: ’leivässä, leivän kanssa leivän alla’, joilla myöskin olisi suurempi totuuden muoto, vaan paljoa vähemmän todellisuutta kuin nyt.”

Luther siis tällä katkelmalla haluaa osoittaa, ettei näiden sanojen varaan voida rakentaa ehtoollisoppia, sillä sanat ovat alttiit väärinymmärrykselle. Samassa Suuressa ehtoollistunnustuksessa aivan alussa Luther selittää näin:

”...nämä sanat: ’tämä on minun ruumiini’ pitää käsitettämän yksinkertaisimmalla tavalla, niin kuin ne ovat kirjoitetut ja kuuluvat ja ettemme tee samasta tekstistä monenlaisia ja ristiriitaisia tekstejä, niin kuin he tekevät. Sen olen kirjasestani kyllä sanonut, että niitä, jotka tavallisessa puheessa sanovat: leivän alla taikka leivässä on Kristuksen ruumis, ei ole hyljättävä sen tähden, että he sellaisilla sanoillaan tunnustavat uskovansa, että Kristuksen ruumis todellisesti on ehtoollisessa. Mutta siten he eivät tee uutta tekstiä eivätkä myös tahdo, että nämä heidän sanansa kävisivät tekstistä, vaan pysyvät samassa tekstissä.”

Formula in, sub, cum pane voidaan siis hyväksyä, jos ne alistetaan sanan Tämä on minun ruumiini alle. Kun Luther sanoo ettei noista sanoista in, sub ja cum saa tehdä uutta tekstiä, se tarkoittaa, ettei niiden varaan rakenneta ehtoollisoppia. Sanat hoc est corpus meum on sanojen in pane, sub pane, cum pane -tulkinnan lähtökohta, ei päinvastoin. Opin pitää aina perustua yksinkertaiseen tekstiin, joka on otettava sellaisenaan. Leivässä, leivän alla ja leivän kanssa ei siis ole luterilainen ehtoollisoppi, kuten Hermann Sasse selvästi sen sanoo, vaan ainoastaan looginen apuneuvo, jonka avulla voidaan kuvata, kuinka ehtoollisen asetussanojen Tämä on minun ruumiini on loogisesti mahdollista. Lutherille oli selvää, ettei Kristuksen läsnäolon tapaa voida kyseisillä prepositioilla saavuttaa. Valitettavasti ilmaisusta on tullut ikään kuin kyseessä olisi luterilaiseen oppiin kuuluva asia ja että luterilainen oppi voitaisiin muotoilla näillä sanoilla. (Svebiliuksen katekismuksessa käytetään tätä muotoilua useamminkin, mutta siellä se on selvästi alistettu asetussanojen oikean tulkinnan alle, joten se ei uhkaa totuutta.)

On huomattava lisäksi, että Tunnustuskirjat käyttäessään tätä muotoilua tai paremminkin selittäessään ehtoollista tätä muotoilua käyttäen ei esitä minkäänlaista raamattuperustetta. Se onkin järkeilyn tulos, ei Raamatun ilmoitus, eikä sitä ole johdettu Raamatun sanasta. Oikein Luther pelkäsi, että näiden sanojen myötä menetetään koko ehtoollinen. Mielenkiintoinen yksityiskohta Lutherin valveutuneisuudesta paljastuu tutkittaessa Tunnustuskirjojen kriittistä Göttingenin laitosta. Schmalkaldenin kristillisten opinkohtien (1537) ehtoollisartikla alkaa sanoilla: ”Vakaumuksemme mukaan ehtoollisessa leipä ja viini ovat Kristuksen tosi ruumis ja veri.” Alanootti paljastaa, että kyseessä oli Lutherin korjaus, korrektuuri, edellisenä vuonna allekirjoitettuun nk. Wittenbergin konkordiaan, jossa ilmaistiin, että leivän ja viinin kanssa Kristuksen ruumis ja veri ovat todellisesti ja substantiaalisesti läsnä. Tästä korjauksesta Wittenbergin konkordian tekstiin, siis siitä että Luther poisti tuon prepositioilmaisun, Melanchthon ei pitänyt. Näin Luther sulki omalta osaltaan sen porsaanreiän, mikä liittyi preposition cum (’kanssa’) käyttöön, ja johon ilmaisuun maisteri Filipin ohella myös sakramentin hävittäjät olivat mieltyneet.

Lutherille siis leipä on Kristuksen tosi ruumis ja viini on Kristuksen tosi veri. Jopa niin että Luther saattaa Suuressa ehtoollistunnustuksessaan kutsua itseään lihansyöjäksi. Luther siis selvästi puhuu ”hengellisiä vegetaristeja” (ilmaisu AS) vastaan, niitä vastaan, jotka eivät ota asetussanoja niiden täydessä sisällössään ja joille leipä on vain jatkojalostettu viljatuote. Luterilaisissa liturgioissa v. 1533-1559 ei puhuta konsekraation jälkeen enää leivästä ja viinistä, vaan häpeämättömästi Kristuksen ruumiista ja verestä. Diestelmann on kertonut mielenkiintoisen tapauksen varhaisen luterilaisuuden historiasta v. 1568, vain seitsemän vuotta ennen Yksimielisyyden ohjeen ilmestymistä. Syytettynä oli Yksimielisyyden ohjeen kirjoittajiin kuuluvan Andreas Musculuksen poika Johannes, joka oli läikyttänyt viiniä lattialle ja tallannut sen jalkoihinsa. Kun tätä pahennusta tutkittiin ja kuultiin todistajina kirkonisäntiä – kai he vastaisivat nykyisiä kirkkoneuvoston jäseniä – niin nämä kaikki puhuivat pöytäkirjojen mukaan vain siitä, kuinka Kristuksen veri oli läikkynyt tai tallattu. Eivät he puhuneet mitään viinin läikkymisestä. Tämä sama aitoluterilainen henki on näkyvissä myös karoliinisessa rukouskirjassa. Sen ehtoollisrukouksissa puhutaan vain Kristuksen ruumiista ja verestä. Mitähän seurakuntalaiset sanoisivat, jos alkaisimme yhtä häpeämättömästi puhua ehtoollisesta!

Lutherille asetussanat ovat kaiken perusta. Se ei ole vain jokin looginen yksityiskohta jossakin päättelyketjussa, se ei ole edes pääotsikko ranskalaisin viivoin rakennetussa sakramenttiopissa vaan keskus, joka heijastuu kaikkeen ja antaa sisällön kaikelle, aina liturgisiin eleisiin ja kirkkoarkkitehtuuriin saakka. Tämä on minun ruumiini on kuin kärrynpyörän napa, josta kaikki muu puolien tavoin lähtee ja saa ilmaisunsa. Ja kun tätä ei ole ymmärretty, Lutheria on syytetty neljänneskatoliseksi liturgisissa eleissään ja ehtoollisaineiden kunnioittavassa käsittelyssä. Elevaatio (Kristuksen ruumiin ja veren kohottaminen), polvistumiset, jälkikonsekraatio jne. olivat ja ovat vain asetussanojen ottamista äärimmäisen vakavasti. Roomalaiskatolisen kirkon aaveen näkeminen Lutherin ehtoollisopin yllä on estänyt monia rehellisiä luterilaisia näkemästä sitä pohjaa, joka on asetussanoissa. Kun on tyydytty ilmaisemaan ehtoollisen salaisuutta sanoilla leivässä, leivän alla, leivän kanssa, ei tästä voi seurata sellaista Kristuksen palvontaa kuin Lutherilla oli asetussanojen pohjalta, vaan siinä nähdään vain artolatria, leivän palvonta melanchthonilaiseen tapaan. Kun me luterilaiset papit tänä päivänä toimimme Lutherin esimerkin mukaan, kysymys ei ole korkeakirkollisuudesta tai Rooman kirkon loiston kaipuusta vaan Kristuksen sanojen ottamisesta äärimmäisen vakavasti.

Lutherin eräs sakramenttiteologinen periaate oli Sicut in Christo res se habet ita et in sacramento. Niin kuin asia on Kristuksessa niin se on myös sakramentissa. Kun Luther näki ehtoollisessa asetussanojen mukaisesti Kristuksen ruumiin ja veren, oli luonnollista osoittaa Hänelle kaikkea mahdollista palvontaa. Kun Melanchthon pelkäsi Lutherin materialisoivan ehtoollisen, hänelle käsite artolatria sopi oikein hyvin varottavana asiana, sen taakse oli helppo paeta.

Luther oli kyllä selkeästi tietoinen omasta paikastaan kirkollisen teologian kentässä. Vain Sana määräsi hänen ”kirkkopolitiikkansa” ehtoolliskysymyksessä. Hän kirjoitti v. 1524 Strassbourgissa oleville kristityille: ”Sen tunnustan, että jos tohtori Karlstadt taikka joku muu olisi viisi vuotta tätä ennen kertonut minulle, ettei Ehtoollisen sakramentissa ole muuta, kuin leipää ja viiniä, hän olisi tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä kärsin silloin aivan tuskallista kiusausta, taistelin ja kilvoittelin, niin että olisin mielelläni siitä ollut vapaa, hyvin huomattuani, että minä siten olisin antanut paavikunnalle suurimman iskun. Minulle on myös siitä asiasta kirjoittanut kaksi henkeä paljon taitavammin, kuin tohtori Karlstadt, eivätkä ole niitä (asetus-)sanoja niin mielivaltaisesta raasineet. Mutta minä olen sidottu, en voi päästä irti, teksti on siinä mahtavana ja sanoja et saa revityksi pois siitä mielestä kuin niillä on.” Edes uskonpuhdistusliikkeen yhtenäisyys ei painanut totuutta enemmän. Luther sanoikin mieluummin nauttivansa Kristuksen verta, oikein veriviiniä, paavin kanssa kuin viiniä hurmahenkien kanssa. Melanchthon ei, vaikka koko ajan etsi kirkkojen välille yhteyttä, koskaan päässyt irti Rooman pelosta. Kun Luther voimallisesti puhui asetussanojen voimasta, se toi Melanchthonin mieleen Rooman kirkon väärinkäytökset ehtoolliskysymyksessä aina Tuomaan pohdintoihin asti siunatun leivän murusen syöneen kirkonrotan tulemisesta osalliseksi Kristuksen ruumiista. Tämä on dokumentein osoitettavissa.

Mitä tämä opettaa meille? Sen, että Jumalan Sana on kaiken lähtökohta. Kirkkopoliittiset kuviot tai pelot tai ennakkoluulot tai asenteet eivät saa olla Sanaa tärkeämpiä. Asenteet eivät saa tulkita sanaa, vaan sanan tulee ohjata asennoitumistamme. Siinäpä meille kilvoittelemista!

Kysymyksiä herättävä piispainkokous

Tunnustuksellisen luterilaisuuden kannalta piispainkokouksen pöytäkirja helmikuulta 2000 herättää kysymyksiä. Siitä käy ilmi, että piispamme käsittelivät tuolloin jumalanpalveluksen ohjekirjasta. ”Erityistä kritiikkiä esitettiin ehtoollisaineiden käsittelyä koskevia ohjeita kohtaan. Ohjeet ovat sinänsä tarpeellisia, eikä ole asianmukaista, että suntio ratkaisisi teologisen linjauksen näiltä osin. Mm. Vikström korosti, että luterilaisen ehtoolliskäsityksen mukaan Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa pätee vain ’in usu’ ja käytön ulkopuolella ne ovat vain leipää ja viiniä.” Parempi kyllä joskus olisi, että luterilainen suntio saisi olla opettajana meille papeille ja väliin piispoillekin.

Jos tuntee nihil habet -säännön ympärillä käytyä keskustelua, tuo pieni sana ”vain” juuri näissä yhteyksissä, joissa se lausuttiin piispainkokouksen pöytäkirjan mukaan, antaa vahvan epäilyn, että tunnustuskirjojen extra usum (käytön ulkopuolella) ei ole ymmärretty kuten tunnustuskirjojen kirjoittajien alkuperäinen tarkoitus oli. Valitettavasti pöytäkirja on niin ylimalkainen, ettemme voi sen perusteella tietää, mitä piispamme ajattelevat. Kysyn kuitenkin Gunnar Rosendalin sanoja mukailleen, onko todellakin niin että osa piispoistamme on filippistejä?

Sanoin hetki sitten, että kaikki lähtee asetussanoista, in usu -oppi on vain sen looginen seuraus, ei lähtökohta. En voi välttyä siltä vaikutelmalta, että piispainkokouksen lausuma pohjautuu nihil habet -sääntöön, jonka väärän tulkinnan alle jäävät Kristuksen lausumat sanat tämä on minun ruumiini. Toisin sanoen in usu -opin tulkinta määrää ehtoollisen vieton käytäntöjä, eivätkä Kristuksen sanat. Lähtökohta on väärä. Asetussanojen sisältöä ei saa asettaa in usu -opin alle. In usu -oppi on alun pitäen muotoiltu asetussanojen vastaisia tapoja vastaa, ja johdettu asetussanoista. Nyt näyttää käyneen juuri. In usu -oppiin vetoaminen on useinkin perimmältään rationalistinen ongelmanratkaisu, silloin kun asetussanoja ei oteta vakavasti.

Jos piispamme olisivat ottaneet lähtökohdakseen asetussanat niiden yksinkertaisessa rikkaassa merkityksessä, in usu -sääntö olisi tulkittu toisin. Olisimme saaneet ohjeiston joka varjelisi meitä kirkkomme piirissä sijaa valtaavalta kalvinismilta. Ei opas ole nytkään huono, mutta kirkkomme nykytilanteessa olisi tarvittu selvempi, sanoisinko luterilaisempi. Nyt opas on minimi.

Otan seuraavassa pari esimerkkiä uudesta Jumalanpalveluksen oppaasta. Puhdistusliinoja varataan riittävästi yhteismaljan pyyhkimistä varten. Puhdistusliinoja tarvitaan myös mahdollisen tahriintumisen varalta. Puhdistusliinana käytetään mielellään kosteutta imevää valkoista liinaa. Millaista ehtoollisteologiaa tämä ohje heijastaa? Jokaisen käytännön takana on tietty ehtoollisteologia! Ei sivumennen sanottuna luterilainen pappi käytä ehtoollista jakaessaan liinaa siksi, että hän puhdistaa maljan reunan siedettävän puhtaaksi seuraavaa ehtoollisen nauttijaa varten, vaan siksi, ettei Kristuksen veri joudu lattialle ja jalkoihin tallattavaksi.

Toinen esimerkki. Kun ehtoollisleipiä ja viiniä lisätään säilytysastiasta leipälautaselle ja maljaan, voidaan lukea hiljaa asetussanat tai tehdä ristinmerkki. Tulee pyrkiä siihen, että siunatut ehtoollisaineet käytetään loppuun ehtoollisen aikana. Mikäli niitä jää yli, jälkikäsittelystä sovitaan kirkkoherran johdolla seurakunnassa. Piispainkokouksen ohjeen mukaan ”kirkkoherra vastaa siitä, että viinin jälkikäsittely tapahtuu ehtoollisen arvon mukaisesti”.

Nyt joissakin seurakunnissa, joissa kirkkoherra ei ole ehtoollisteologisissa kysymyksissä ylösvalaistu, käykin niin, että osa seurakuntalaisista saa Kristuksen ruumiin ja veren, osa pelkkää leipää ja viiniä. Sillä vain asetussanat saavat aikaan Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon. Toinen kysymys on sitten ehtoollisaineiden jälkikäsittely. Asia on jätetty kirkkoherran vastuulle, mikä on sinänsä aivan oikein. Mutta kun ohjeita ei ole tämän enempää, niin seuraus on, että joissakin seurakunnissa Kristuksen verta joutuu viemäriin

Kysymys yksityispikareista

Yksityispikarit lienevät käytössä lähes jokaisessa seurakunnassa. Niiden käyttöön siirryttiin Suomessa ilmeisen vaivattomasti, asiasta sen enempää keskustelematta. Erillispikareiden käyttö alkoi sekä Saksassa että Amerikassa reformoitujen kirkkojen keskuudessa.

Erillispikareiden käyttöön liittyy ongelmia. Kun kirjoitin Perusta-lehteen arvion jumalanpalvelusuudistuksen ehtoollisosasta, laitoin erääseen kohtaan syötin, jos joku olisi siihen vaikka tarttunut. Enpä ole nähnyt. Kirjoitin näin: ”Tässä yhteydessä on tyydyttävä vain mainitsemaan ongelmia sisältäviä käytäntöjä: yksityispikarit tarttuvien tautien (mm. AIDS) pelosta. …Yksityispikarien käyttö, varsinkin jos sitä perustellaan tarttuvilla taudeilla, puolestaan johtaa syviin kristologisiin ongelmiin.”

No mitä ongelmia asiassa voisi olla? Lutherin ja luterilaisen ehtoollisopin kannalta asetussanat ovat kaiken lähtökohta. Kun asetussanat saavat aikaan Kristuksen todellisen ruumiin ja todellisen veren läsnäolon, onko nyt niin, että yksityispikarien kannattajat olettavat Kristuksen ruumiin ja veren olevan tautien välittäjä? Lutherin eräs sakramenttiteologinen johtopäätös ja periaate – asetussanoista johdettu – oli, kuten on jo mainittu: Sicut in Christo res se habet ita et in sacramento. Niin kuin asia on Kristuksessa, niin se on myös sakramentissa.

Luterilaista ehtoollisoppia ei voida ymmärtää ilman elimellistä yhteyttä kristologiaan. Siksi Yksimielisyyden ohjeen ehtoollisartiklaa seuraa artikla Kristuksen persoonasta. Kun luterilaisuus hyväksyi kristologiassaan vanhakirkollisen communicatio idiomatum -opin raamatullisena, se hylkäsi yhden muodon, joka tunnetaan nimellä genus tapeinoticon. Ts. ettei jumalallinen luonto Kristuksessa tule osalliseksi ihmisluonnon heikkouksista, kuten esimerkiksi sairauksista.

Kun Luther puhuu maljasta, hän lähtee siitä, että kullakin apostolilla oli oma maljansa, jota he käyttivät aterialla ollessa. Mutta ehtoollisen asettaessaan Kristus käyttää omaa maljaansa. ”Matteuksen ja Markuksen puheen tuosta erityisestä kalkista saattaa siis ymmärtää niin, että apostoleilla muulloin pöydässä istuessaan oli kullakin edessään malja tai ainakin että pöydällä oli enemmän kuin yksi malja. Mutta tässä, kun hän antaa uuden, erityisen verensä juoman, käskee hän heidän kaikkien juoda tästä yhdestä maljasta, niin että Kristus tarjoten ja erinomaisia liikkeitä käyttäen tarttuu omaan maljaansa ja antaa jokaiselle siitä enemmän, kuin mitä toisista yhteisistä maljoista pöydässä juotiin, josta he sitä paremmin ottivat huomioonsa sen, kuinka tämä oli erinomainen juoma ylitse muihin pöydässä käytettyihin juomiin verrattuna. Sillä leivän hän hyvin voi, jopa täytyikin hänen jakaa se niin, että jokainen sai oman palan itsellensä. Mutta viiniä hän ei voinut jakaa niin, vaan hänen täytyi laskea se maljaan ja sanoilla osoittaa, että sen tulee olla meille kaikille yhteinen juoma, joka ei olisi vain yhden, kahden tahi kolmen eteen pantava ja juotava, niin kuin muut maljat pöydässä olivat vapaasti jokaisen käytettävänä kunkin tahdon mukaan.”

On kysyttävä, millaisen sanattoman viestin yksittäispikarien käyttö aiheuttaa? Tukeeko käytäntö luterilaista ehtoollisoppia, vai heijasteleeko se kalvinistisia korostuksia? Jos jostakin tavasta tulee itsestään selvyys, se on kirkossa vaarallinen. Liturgiset käytännöt pitää pystyä aina johtamaan Jumalan sanaan. Yksityismaljojen käyttö voidaan nähdä asetussanojen vähättelynä, varsinkin jos se perustellaan hygieniasyillä.

Asia voidaan tietysti nähdä ehdonvallan asiana, adiafora-kysymyksenä. Mutta silloin kun asia, jossa muuten voidaan menetellä niin tai näin syntiä tekemättä, koskettaa totuutta, silloin asia lakkaa olemasta adiafora-kysymys. Tästä, että asia lakkaa olemasta ehdonvallan asia, on käytännön esimerkkejä sekä Lutherin ehtoollisteologiassa että myös Paavalin kohdalla Uudessa Testamentissa. Asiaa selittää myös Yksimielisyyden ohjeen artikla 10. Onko se, että Kristuksen ruumiin katsotaan aiheuttavan tartuntavaaran, riittävä syy siirtää kalliilla hinnalla ostetut yksityispikarit kirkon holviin ja siirtyä käyttämään yhteismaljaa? Vrt. Gal 2:5: Emme hetkeksikään suostuneet antamaan heille myöten, jotta evankeliumin totuus säilyisi teidän keskuudessanne.

Lopuksi kysyn: Kuinka Kristuksen veri, joka antaa ikuisen elämän ja on kuolemattomuuden lääke voisi aiheuttaa sairauden. Paavali näkee oikeasta ehtoollisen vietosta opettaessaan, että ehtoollisella on myönteinen vaikutus ihmisen ajalliseenkin terveyteen. ”Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion. Sen vuoksihan teidän joukossanne on paljon heikkoja ja sairaita ja monet ovat jo nukkuneet pois” (1 Kor 11:29-30). Kääntäen vapaasti lukien: Se joka syö ja juo ajatellen, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen pelastuksen. Siksi myös olette saaneet vahvistusta ja helpotusta sairauksiinne.

Luento Concordia ry:n järjestämässä Raamattupäivässä STI:ssa 16.11.2001