“Hän pelasti meidät laupeutensa mukaan” (Tiit. 3:4)

Kuinka voivat nämä sanat pitää paikkansa? Nehän kuulostavat siltä kuin olisimme jo pelastetut? Emmekö vielä ole maailmassa, keskellä kurjuutta? Minä vastaan: Näin on sanottu sen vuoksi, että jumalallisen arnon voima ja uskon luonne ilmaistaisiin harhailevia tekopyhiä vastaan, jotka teoillansa pyrkivät tavoittamaan ja saavuttamaan autuutta, ikään kuin se vielä olisi heistä kaukana. Ei niin; Kristus on pelastanut meidät kerta kaikkiaan, jopa kahdella tavalla: ensiksikin hän on tehnyt kaiken sen mikä meidän pelastumiseksemme oli tarpeen: hän on nimenomaan niin voittanut ja hävittänyt synnin, kuoleman ja helvetin, ettei kenellekään jäänyt siinä asiassa mitään tehtävää, ja toiseksi: tämän kaiken hän on meille antanut kasteessa. Jokaisella, joka uskoo Kristuksen kaiken tämän tehneen, myöskin samassa silmänräpäyksessä on kaikki: menneet ovat menojaan kaikki hänen syntinsä, ja saman tien myös kuolema ja helvetti, eikä hän pelastukseksensa tarvitse mitään muuta kuin tämän uskon.

Katsohan, niin ylen runsaisiin rikkauksiin Jumala peittää meidät kasteessa, että hän syrjäyttää jopa teotkin, joilla typerät pyrkivät voittamaan omaksensa taivaan ja tulemaan autuaiksi. Kuulehan, ystäväni, taivas täytyy sinulla olla ja autuas sinun täytyy olla ennen kuin teet tekoja! Teot eivät ansaitse taivasta, vaan päinvastoin sulasta armosta annettu taivas sellaisenaan tekee hyvät teot — ei siinä havitella ansiota — yksinomaan lähimmäisen hyödyksi ja Jumalan kunniaksi, kunnes ruumiskin vapautetaan synneistä, kuolemasta ja helvetistä. Oikein uskovan kristityn kasteensa jälkeen viettämä elämä on siis vain jo omistamansa pelastuksen ilmestymisen odottamista. Totisesti se hänellä on kokonaan omana, vaikka uskossa salattuna. Jos usko pantaisiin syrjään, olisi se hänessä ilmeisenä, ja niin käykin ruumiillisen kuoleman tullen, niinkuin Johanneksen 1. Kirjeen 3. luvussa (1. Joh. 3:2) on kirjoitettu: »Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisiksensa, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Ja jokainen, joka panee häneen tämän toivon, puhdistaa itsensä, niinkuin hän on puhdas.»

Luther, Kirkkopostilla I, 477-478. Turku 1941.