EVANKELIUMI
SCHMALKALDENIN
OPINKOHTIEN MUKAAN
Aki Finnilä, Kokkola
Evankeliumi on varmasti yksi tärkeimmistä
aiheista vanhurskauttamisopin jälkeen. Nämä opinkohdat liittyvät hyvin tiukasti toisiinsa.
Evankeliumi tuo meille sen Kristuksen vanhurskauden, jonka hän uhrikuolemallaan
hankki Golgatan keskimmäisellä ristillä Pilatuksen aikana.
Jumala herätti Kristuksen kuolleista
vakuudeksi siitä, että sovitus oli riittävä ja täydellinen. Evankeliumin kautta
tulemme osalliseksi lunastuksesta. Lopullisesti se toteutuu silloin, kun
pääsemme perille ihanaan ja täydelliseen Jumalan valtakuntaan. Paavali
täsmentää juuri tätä asiaa 1. Korinttolaiskirjeen 6:14 seuraavasti: "Jumala,
joka herätti kuolleista Herran, on herättävä meidätkin voimallansa".
Nyt tutkimme evankeliumia, joka tuo
Kristuksen ansion meille henkilökohtaisesti, Schmalkaldenin opinkohtien mukaan.
Varsinaisen otsikon, Evankeliumi, alla ei ole kovinkaan paljon tai
yksityiskohtaisesti käsitelty evankeliumia ja sen sisältöä, mutta Luther on
ilmaissut asian kuitenkin riittävästi. Toisaalta hän tuo jatkuvasti esille
oikean evankeliumin vastakohtana roomalaiskatolisuuden ja paavin
väärinkäytöksiin. Harhahan kumotaan parhaiten, kun totuus asetetaan sen
rinnalle.
Mistä
sitten liikkeelle?
Luther lähtee liikkeelle siitä, että hän
rajaa tarkoin ne asiat, joiden varaan evankeliumi on sidottu. Martin Chemnitz mainitsee Loci Theologicissa:
· Evankeliumi on
luonteeltaan objektiivinen
· Objektiivinen sovitus ei
ole oppia laista
· Määritelmä
(evankeliumi), johon se pitää tarkasti rajata, on puhdas oppi, joka perustuu ja
sitoutuu pyhiin Kirjoituksiin.
· Evankeliumi tulee olla
erotettuna laista
· Evankeliumin tulee
paljastaa vanhurskautus yksin uskon kautta Jumalan edessä. Eli usko nojautuu ja
kiinnittyy Kristuksen vanhurskauteen ja iankaikkiseen pelastukseen. Tämä on
opetus, josta meidän täytyy etsiä sovitusta ja anteeksiantamusta synneistämme.
· Lisäksi on erittäin
tärkeää olla huolellinen ja virheettömästi määritellä evankeliumin mukaiset
rajat kristillisessä uskossa. Esimerkiksi Paavali osoitti kunnioitusta
juutalaisille siitä, että he kunnioittivat ja etsivät vanhurskautta, mutta
koska he etsivät sitä laista eikä evankeliumista, he epäonnistuivat siinä. He
loukkaantuivat evankeliumiin ja kaatuivat sokeuteensa (Room. 10:2-3; 11:17).
Yllä esitetyt asiat ovat
mielestäni erittäin tärkeitä, koska evankeliumihan ei voi olla ilman totuutta.
On määriteltävä tarkasti, mikä on tämä hyvä sanoma ja mihin tämän sanoman myötä
lahjana saatu usko sidotaan. Kristikunnassa on kaikkina aikoina ollut
harhoja ja harhaopettajia, jotka eivät ole sitoutuneet pyhiin
Kirjoituksiin ja luotettaviin opettajiin. Tästä johtuvaa kamppailua kävi jo
apostoli Paavalikin, ehkä selvimpänä on hänen evankeliumin puolustuksensa
Galatalaiskirjeessä. Vastaavasti toisessa Korinttolaiskirjeessä näkyvät
seuraamukset, joita väärät opettajat toivat tullessaan. Näitä asioita
käsitellään myös Schmalkaldenin opinkohtien ensimmäisessä osassa.
Schmalkaldenin opinkohdat lähtee
liikkeelle kolminaisuusopista. Luther toteaa: "Näistä opinkohdista ei ole
kiistaa eikä riitaa, molemmin puolin me tunnustaudumme niihin. Siksi niitä ei
nyt ole tarpeen käsitellä laajemmin." Toisessa osassa mennään hieman
syvemmälle ja määritellään evankeliumin perusta otsikon "JEESUKSEN
KRISTUKSEN VIRKA JA TEHTÄVÄ: MEIDÄN LUNASTUKSEMME" alla seuraavasti:
"Ensimmäinen eli
pääopinkohta: Jeesus Kristus, meidän Jumalamme ja Herramme, on "kuollut
meidän syntimme tähden ja noussut kuolleista meidän vanhurskautemme
tähden" (Room. 4:25). Hän yksin on "Jumalan Karitsa, joka kantaa
maailman synnin" (Joh. 1:29). "Jumala on pannut kaikkien meidän
syntimme hänen kannettavikseen" (Jes. 53:6). "Kaikki he ovat
syntisiä, mutta tulevat ilman omaa ansiota vanhurskaiksi hänen armostaan, kun
Jeesus Kristus on heidät verellään lunastanut" (Room. 3:23-25).
Tämä on otettava uskoen
vastaan, mikään teko, laki tai ansio ei tee siitä osalliseksi. Siksi on selvää
ja varmaa, että yksin tämä usko tekee meistä vanhurskaita, niin kuin pyhä
Paavali sanoo (Room. 3:28): "Niin päätämme siis, että ihminen
vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja." "Hän itse on
vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen" (Room. 3:26).
Tästä opinkohdasta ei
voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu
katoavainen sortuisivat. Sillä "ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille
annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman", sanoo pyhä Pietari (Ap. t.
4:12). "Ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut" (Jes. 53:5).
Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme
paavia, Perkelettä ja maailmaa. Tästä meidän siis on oltava täysin varmoja,
ilman mitään epäilystä. Muutoin on kaikki menetetty, ja paavi, Perkele ja
kaikki vastustajamme ovat oikeassa ja voittavat meidät."
Heti tämän jälkeen osoitetaan paavikirkon
vääristymät, jotka Luther kumoaa juuri esillä ollutta määritelmää
hyväksikäyttäen. Näin osoitetaan, mikä menee vikaan vastustajilla ja mikä juuri
tekee heistä evankeliumin vastustajia.
Luther osoittaa mihin tuo poikkeaminen on
roomalaiskatolisuudessa johtanut. Hän aloittaa räikeimmästä harhasta ja etenee
kumoten ne säädökset, jotka eivät ole evankeliumin mukaisia. Näitä ovat:
messu-uhri, pyhien avuksihuutaminen, kapitulisäätiöt ja luostarit ja Paavius
(TK s.259-266).
Jumalan sana opettaa,
kaikki pahat teot ovat perisynnin seurausta. Perisynti on niin syvällä, että
sitä ei järki ymmärrä vaan se on uskottava (Ps. 51:7; 2 Moos. 33:20; 1 Moos.
3:6ss.). Juuri tässä on syy, miksi skolastikot ja muut menevät harhaan. Heidän
opetuksensa mukaan Aadamin lankeemuksen jälkeen ihmisellä on vielä muka
luontaisia kykyjä tehdä hyvää ja olla tekemättä pahaa ja päinvastoin. Vieläpä
ihminen muka kykenisi pitämään Jumalan käskyt ja rakastamaan lähimmäistä niin
kuin itseään.
He ajattelevat, että heillä on Jumalan
käskyn vaatima rakkaus Jumalaan, vaikka he tosiasiassa rikkovat ensimmäisen
käskyn tekemällä vastoin sanan ilmoitusta Jumalasta sellaisen, millainen hän ei
ole. Näin siis paavi joukkoineen tekee Jumalasta epäjumalan. Samoin toimivat
myös ne arminiolaiset, joilla on synergistinen soteriologia (= ihmisen ja
Jumalan yhteistyö pelastuksen asiassa) ja joilla ei perustana ole yksin uskon
kautta tapahtuva vanhurskauttaminen. He katsovat, että ihmisellä olisi
luonnostaan jonkinlaisia kykyjä vaikuttaa omaan pelastumiseensa vapaalla tahdon
ratkaisulla. Tällöin pelastumisemme on epävarmalla pohjalla, koska se lepää
heikoimman lenkin, syvälle syntiin vajonneen ihmisen, varassa.
Se, joka on tullut lain kautta tuntemaan
syntisyytensä, ymmärtää uskon kautta lankeemuksen luonteen. Se, joka on ollut
ahdistunut ja saanut lohdutuksen ja armahduksen evankeliumin vapauttavasta sanomasta,
ei kuvittele, että hän itsessään mitenkään olisi kyennyt asioitaan
ratkaisemaan.
Evankeliumiin uskova on Jumalan
vaikutuksesta kääntynyt evankeliumiin uskovaksi. Ihminen ei siis tee parannusta
tai käänny omilla kyvyillään Jumalan puoleen ikään kuin oma luonnollinen usko
olisi se, millä voidaan omistaa evankeliumi, vaan päinvastoin ihminen kokee
kääntymyksen Jumalan työskentelyn tuloksena. Jumala siis käyttää tässä asiassa
lakia ja evankeliumia.
Tunnustuskirjoissa lausutaan
evankeliumista:
“Otamme nyt uudestaan
puheeksi evankeliumin, joka antaa neuvon ja avun syntiä vastaan monella eri
tavalla, sillä Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensiksikin evankeliumi
vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien
anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa
kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten
valtana sekä myös veljien keskinäisessä keskustelussa ja rohkaisussa: ‘Missä
kaksi on kokoontunut..’” (Matt. 18:20).
1.
Evankeliumin luonne:
a) Neuvo
ja apu syntiä vastaan
Evankeliumi on luonteelta
Jumalan lupaus, kuten Luther mainitsee. Evankeliumin ja lain päämäärä on
sisällöllisesti sama, eli iankaikkinen elämä, mutta luonteeltaan ne eroavat
siinä mielessä, että evankeliumi antaa myös neuvon ja avun syntiä vastaan uskon
kautta ilman lain vaatimuksia.
Laki taas lupaa iankaikkisen elämän
vain niille, jotka pystyvät lain täyttämään. Juuri tällaista problematiikkaa
käsittelee Paavali Roomalaiskirjeen luvuissa 3-4. Hän ottaa esimerkiksi
kantaisä Aabrahamin, joka luettiin uskosta vanhurskaaksi ympärileikkaamattomana.
Hän viittaa myös Daavidiin: "Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa
armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka
vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi;
niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee
vanhurskauden ilman tekoja: ‘Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut
ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!’”
(Room. 4:4-8).
Evankeliumi lupaa palkan sulasta armosta
ja laki lupaa palkan ansiosta. Mutta tätä ansiota ei voida saavuttaa, koska
kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla (Room. 2:12; 3:23;
5:12).
Evankeliumi onkin luonteeltaan täysin
erilainen kuin laki. Evankeliumi lupaa Kristuksen ansion, taivaalliset ihanat
lahjat, jotka hän on hankkinut uskoville autuudeksi ilman ehtoja. Se tarjoaa
uskon ja tuo sen lahjana. Se, joka laista kääntyy evankeliumiin uskovaksi
Jumalan voimasta, on Jumalan lahjana saanut parannuksen elämäksi, kuten Ap. t.
11:18 mainitsee. Siis usko ja parannus ovat lahjoja, jotka ulkonaisten
armonvälikappaleiden kautta on meille lahjoitettu, ne eivät ole missään nimessä
ihmisen luontaisia ominaisuuksia.
b) Mitä
evankeliumi on?
Ensin hän käsittelee
lain tehtävää, jonka kautta Jumala syöksee ja ahdistaa ihmiset kadotustuomion
alle. Tämä on siis lain virka, Jumalan salama, joka ei lupaa mitään, vaan
vaatii kaiken vaatimusten täytäntöön panon ihmisiltä. Se on: täydellistä
rakkautta ja täydellisiä mielenliikkeitä eli sitä, mitä ei kenelläkään
ihmisellä luonnostaan ole.
Sitten huomio käännetään
evankeliumiin s. 268: "Tätä lain virkaa hoidettuaan Uusi testamentti
heti julistaa evankeliumin lohdullisen armonlupauksen, joka on uskossa otettava
vastaan. Niinpä Kristus sanoo (Mark. 1:15): ‘Kääntykää ja uskokaa evankeliumi’,
se merkitsee: Muuttukaa, toimikaa toisin ja uskokaa minun lupaukseni. Myös
Johannesta, joka tuli ennen Kristusta, sanotaan kääntymyksen saarnaajaksi,
mutta syntien anteeksiantamusta varten. Se merkitsee: hänen oli määrä nuhdella
kaikkia ja tehdä heistä syntisiä, jotta he tietäisivät mitä olivat Jumalan
edessä, jotta he tajuaisivat olevansa kadotettuja ihmisiä ja jotta heistä
sitten tulisi (Luuk. 1:17) ‘Herralle valmistettuja’ eli valmiita saamaan armon,
odottamaan häneltä syntien anteeksiantamusta ja ottamaan sen vastaan. Samoin
sanoo Kristus itse (Luuk. 24:27): ‘Minun nimessäni on saarnattava koko
maailmassa kääntymystä ja syntien anteeksiantamusta’. Mutta missä laki hoitaa
edellä kuvattua virkaansa yksinään, niin että evankeliumi ei tule sen lisäksi,
siinä on läsnä kuolema ja helvetti, ja ihminen joutuu epätoivoon niin kuin Saul
ja Juudas. Pyhä Paavalikin sanoo, että laki surmaa synnin avulla. (Room. 7:10)
Evankeliumi taas antaa lohtua ja anteeksiantoa, ei vain yhdellä tavalla, vaan
sanan ja sakramenttien kautta ja niin edelleen, kuten kohta saamme kuulla.
Täytyyhän synnin hirvittävän vankeuden vastapainona Jumalan tykönä olla ‘runsas
lunastus’, kuten psalmi 129 (Ps. 130:8) sanoo”.
Tämä kohta osoittaa sen, miten ihminen
asetetaan ikään kuin kahden vuoren, siunauksen ja kirouksen vuoren, väliin,
joista Mooses muistutti jäähyväispuheissaan erämaassa vaeltavalle kansalleen (5
Moos.11:29). Näiden vuorien, Garissimin ja Eebalin, oli tarkoitus muistuttaa
kansaa kirouksesta ja siunauksesta. Tuolloin Jumala antoi käskyt ja lupaukset.
Tässäpä meille on hyvä esimerkki! Jumalan
sanan lupaukset "Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän
tuli kiroukseksi meidän edestämme" (Gal. 3:13) ja "sillä
Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille
heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan" (2 Kor.
5:19) sekä Joh. 3:16 ovat muistuttamassa meitä siitä, mitkä siunaukset ovat
Kristuksessa. Tämän täytetyn työn siunausta Hän jakaa sanan ja sakramenttien
välityksellä. Olkoon tämä meidän Garissim!
2. Välineet, jonka kautta
tullaan Kristuksen ansion osallisuuteen:
a) Suullinen sana
b) Kaste
c) Alttarin sakramentti
d) Avainten valta
Tässä tulee esille armon välikappaleet,
jonka perusteella lahjoitetaan objektiivinen sovitus henkilökohtaisesti ja
saadaan pelastusvarmuus.
Vähän myöhemmin Luther puhuu
hurmahenkisyydestä, joka ei pitäydy ulkonaiseen sanaan ja armon välikappaleisiin
missä Kristus on läsnä todellisesti tarjoten syntien anteeksiantamusta ja
iankaikkista elämää:
“Näissä suullista, ulkonaista sanaa
koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna
henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja
myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilman
sanaa ja ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat
ja venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. Niin teki Müntzer, ja niin tekevät
yhä tänä päivänä monet, jotka tahtovat tehdä tarkan eron hengen ja kirjaimen
välillä, mutta eivät tiedä mitä puhuvat tai opettavat. Paaviuskin on näet
pelkkää hurmahenkisyyttä, paavi kun kerskuu, että "kaikki lait ovat hänen
sydämensä lippaassa" ja että kaikki mitä hän kirkossaan päättää ja käskee
on oleva henkeä ja oikeutta, vaikka se menee ohi Raamatun ja suullisen sanan ja
on ristiriidassa sen kanssa. Tässä kaikessa vaikuttaa se vanha Perkele, se
vanha käärme, joka teki jo Aadamista ja Eevastakin hurmahenkiä, kun johdatti
heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hurmahenkisyyteen ja omiin mielipiteisiin.
Silti sekin vaikutti ulkonaisin sanoin, aivan samoin kuin meidän hurmahenkemme
kyllä hylkäävät ulkonaisen sanan mutta eivät kumminkaan itse vaikene vaan
lavertelevat ja kynäilevät omia sanojaan maailman täyteen. On kuin Henki ei
voisi ensinkään tulla apostolien kirjoittaman tai puhuman sanan välityksellä
vaan yksinomaan hurmahenkien oman tekstin ja sanan kautta. Miksi he eivät jätä
sikseen myös omaa saarnaamistaan ja kirjoitteluaan ja jää odottamaan, että
Henki itse tulisi ihmisiin ilman ja ennen heidän kirjoittamistaan, kuten he
kerskuvat hänen tulleen heihin ilman Raamatun sanan saarnaa? Tässä ei ole aikaa
tätä laajemmin pohtia, toisaalla olemme puhuneet siitä aivan tarpeeksi” (s.
275-276).
En yhtään ihmettele sitä, miksi Luther
hyökkäsi ja vastusti voimakkaasti tällaisia kynäilijöitä ja saarnaajia, jotka
tahtoivat riistää Raamatun arvovallan venyttämällä ilmoitusta siten, että se riisti
armonvälikappaleilta sen paikan, mikä niille Raamatussa on annettu.
Miten evankeliumi
vaikuttaa suullisena sanana?
Suullisena sanana evankeliumi vaikuttaa
siten, että ulkoisen sanan myötä saadaan Pyhä Henki ja pelastus. Luther
huomauttaa: "Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa
on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna henkeänsä tai armoansa
kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten
suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilman sanaa ja
ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat ja
venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. Niin teki Müntzer, ja niin tekevät yhä
tänä päivänä monet, jotka tahtovat tehdä tarkan eron hengen ja kirjaimen
välillä, mutta eivät tiedä mitä puhuvat tai opettavat" (s. 276).
Kaikki tämä perustuu siihen, että
Jumalan sana on Jumalan henkeämä (2 Tim. 3:16; 2 Piet. 1:19-21; Room. 15:4;
Luuk. 24:27). Jumalan sanassa itsessään on Pyhä Henki, joka myös henkeää
iankaikkista elämää niihin, jotka evankeliumia kuulevat ja lukevat tai ovat
sanan kanssa tekemisissä sakramenttien välityksellä, koska sakramentit ovat
Jumalan sanaa näkyvässä muodossa. Tähän perustuu oppimme armonvälineistä.
Augsburgin tunnustus täsmentää
ajatusta: "Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin
opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä
käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin,
vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala
vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat,
että heidän Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta (Gal. 3:14)
saisimme luvatun Hengen (Gal. 3) (Tunnustuskirjat s. 54).
Miten evankeliumi
vaikuttaa rippinä?
Ripistä mainitaan, että kenenkään ei
tarvitse tunnustaa kaikkia syntejä, vaan riittää, että tunnustaa syntisyyden.
Synninpäästö perustuu Kristuksen käskyyn ja asetukseen, johon on liitetty
lupaus. Sitä käsitellään esim. Matteuksen evankeliumin 16. luvussa. Sille, joka
on ripin tarpeessa riittää, kun tunnustaa: "Olen viheliäinen ihminen,
syntiä täynnä". Se, joka on ripittäytynyt, saa uskoa synninpäästön
sanat, niin kuin Kristus olisi ne lausunut papin suulla.
Alttarin sakramentista
Ehtoollinen on tosi Kristuksen ruumis
ja veri, joka meidän edestämme on annettu ja vuodatettu. Juuri nuo sanat
liittävät ehtoollisen voimakkaasti näkyvällä tavalla evankeliumiin.
Ehdottomasti ja yksinkertaisesti on pidettävä kiinni siitä, että ehtoollinen jaetaan
leivän ja viinin muodossa, eikä yhdessä muodossa, koska Jumalan sanassa ei
siitä puhuta, vaan mainitaan selvästi leivästä ja siunauksen maljasta (1 Kor.
10:16). Juuri nuo sanat ‘teidän edestänne annettu ja vuodatettu’ tekevät
ehtoollisesta todellisen evankeliumin (Matt. 26:28). Nuo sanat vakuuttavat sen,
että Kristuksen veri ja ruumis, minkä nautimme leivässä ja viinissä, liittävät
meidät väkevästi siihen lunastukseen, jonka Kristus on uhrikuolemallaan
hankkinut. Ehtoollinen antaa sen minkä lupaa, siis Kristuksen ansion leivässä
ja viinissä.
Lisäksi huomion arvoinen seikka on se,
miten Paavali yhdisti ajatuksen, kun hän puhui 1 Kor. 10. luvussa siitä miten
ehtoollinen tekee osalliseksi itse Herraan ja samoin miten riivaajille uhrattu
tekee osalliseksi riivaajiin. "Siunauksen malja, jonka me siunaamme,
eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole
osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme
yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset. Katsokaa
luonnollista Israelia; eivätkö ne, jotka syövät uhreja, ole alttarista
osalliset? Mitä siis sanon? Ettäkö epäjumalanuhri on jotakin, tai että
epäjumala on jotakin? Ei, vaan että, mitä pakanat uhraavat, sen he uhraavat riivaajille
eivätkä Jumalalle; mutta minä en tahdo, että te tulette osallisiksi
riivaajista" (1. Kor.10:16-20). Paavali osoittaa selvästi sen, että
ehtoollinen tekee osalliseksi Kristuksesta, epäjumalan uhri epäjumalista, ja
että samoin israelilaiset, jotka söivät uhreja olivat olleet osalliset
alttarista ja sen kautta Jumalasta, joka alttarin pyhittää.
Paavali ei siis mitenkään symbolisoinut
(tehnyt vertauskuvaksi) ehtoollista, vaan se oli itsestään selvä hänelle, että
ehtoollisen kautta ja sen myötä tullaan osalliseksi Kristuksesta ja hänen
ansiostaan. Paavalilla oli ilmiselvästi sakramentaalinen käsitys ehtoollisesta,
kuten Jumala sanassaan asian selvästi ilmoittaa. Ehtoollinen on evankeliumia ja
armon välikappale, jonka kautta Kristus uskon kautta tuo sovituksen
osallisuuden syntisen ulottuville. Ehtoollinen vastaanotetaan uskon kautta
autuudeksemme.
Kaste
"Kaste ei ole mitään muuta kuin
Jumalan sana vedessä, Jumalan itse siihen asettama - eli kuten Paavali sanoo:
(Ef. 5:26) ‘vedellä peseminen sanan kautta’, ja kuten Augustinus sanoo: ‘Sana
liittyy aineeseen ja niin syntyy sakramentti’ (Accedat verbum ad elementum et
fit sacramentum). Siksi olemme eri mieltä kuin Tuomas ja dominikaanit, jotka
unohtavat sanan, Jumalan asetuksen, ja väittävät, että Jumala on pannut veteen
hengellisen voiman, joka vedellä pesee pois synnin. Olemme myös eri mieltä kuin
Scotus ja fransiskaanit, jotka opettavat, että kaste jumalallisen tahdon
avustamana pesee pois synnin, siten että pesemisen toimittaa yksin Jumalan
tahto, ei ollenkaan sana eikä vesi.”
Lasten kastaminen
"Vakaumuksemme mukaan lapset on
kastettava, sillä hekin kuuluvat luvatun ja Kristuksen kautta toteutuneen
lunastuksen piiriin. Kirkon tulee tehdä heidät osallisiksi kasteesta ja
lunastuksesta".
Lasten siunaamista ei Uudessa
testamentissa ole asetettu, kuten helluntailaiset ovat tavan jostain
omaksuneet. Kaste asetettiin välineeksi, joka vie kastettavan Jumalan nimen
sisälle (Matt. 28:19: eis to onoma). Lisäksi sanoihin: "Isän ja
Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" sisältyy ajatus siitä, että kun kaste
tehdään tässä esiintyvän nimen mukaisesti, niin se on kastamista Jumalan
käskystä ja se toimitetaan Hänen sijaisenaan – tällöin Jumala itse toimii
kastajana.
Erillistä käskyä ei ole annettu siitä,
että lapsi tulisi sisälle Jumalan valtakuntaan siunaamisen kautta tai yleisen
sovituksen nojalla, niin kuin muutamat hairahtuneet opettavat. Jumalan
valtakuntaan tullaan sisälle niiden armonvälikappaleiden kautta, jotka Jumala
itse on asettanut ja säätänyt meille ihmisille autuudeksemme.
Siunaaminen on kyllä hyvä ja
hyödyllinen, silloin kun sitä käytetään Raamatun mukaisesti ja annetaan oikea
paikka sille. Silloin siunaamisella ei tehdä mitään pahaa siinä mielessä, että
se riistäisi kasteen paikan ja epäisi sen lapsilta. Kuitenkaan siunaaminen ei
ole se väline, jonka kautta tullaan seurakunnan yhteyteen ja osalliseksi
lunastuksesta tai sitten se väline, jolla väärin perustein asetetaan virkaan
henkilöitä, niin kuin lahkohenget Raamatun vastaisesti opettavat ja näin
tuhoavat Jumalan sanan ilmoituksen vääntäen kastekäskyn ja Jumalan sanan
opetukset vääräksi. Siunaamista voidaan käyttää niin hyviin kuin vääriinkin
tarkoituksiin. Hyviä ovat mm. kun rukoillaan sairastavien puolesta jne. Vääriä
kun siunauksesta tehdään väline, jonka perusteella kaste hylätään tai väärin
perustein asetetaan, joku virkaan tms.
Kaste on evankeliumia
Selvää on myös se, että kaste on mitä
kirkkainta evankeliumia, koska siihen Jumala itse on liittänyt lupauksen
syntien anteeksisaamisesta ja Pyhästä Hengestä. Jeesus on läsnä kasteessa ja
itse pukee kastetun lahjavanhurskaudellaan. C.F.W. Walther on kirjassaan Laki
ja evankeliumi kiteyttänyt kasteen keskeisiä Raamatunpaikkoja käyttäen
seuraavasti s. 214:
“Pyhän Raamatun mukaan ei kaste ole
mikään pelkkä peso maallisella vedellä, vaan siihen on yhdistetty Jumalan
Henki; vieläpä Jeesus ja hänen verensä on läsnä pestäkseen minut puhtaaksi
synneistäni. Sen tähden Ananiaskin sanoo Saulukselle: ‘Anna kastaa itsesi ja
pestä pois syntisi’ (Ap. t. 22:16). Ja Kristus sanoo Nikodeemukselle:
‘Totisesti, totisesti, minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja
Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan’ (Joh. 3:5). Ensiksi
hän mainitsee veden ja sitten Hengen, sillä juuri vesikasteen kautta minulle
annetaan Henki. Vielä apostoli sanoo aivan selvästi: ‘Kaikki te, jotka olette
Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet’ (Gal. 3:27), ja:
‘Jumala pelasti meidät laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän
Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän
Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen
armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan. Tämä
sana on varma’ (Tiit. 3:5-7).”
Kaste on kastetulle Jumalan teko ja
sillä on suuri merkitys sellaiselle henkilölle, joka sitä oikein käyttää ja
palaa sen tuoman Kristuksen ansion ja armahduksen turviin jokapäiväisessä
elämässä ja parannuksessa. Varsinkin silloin kun tulee epäilyksiä, kiusauksia
ja muita koettelemuksia kasteesta on suuri hyöty ja apu, sen kautta Kristus
itse on kohdannut kastetun näkyvässä sanan muodossa. Kasteen armo Jumalan
nimeen, "on vahva torni; hurskas juoksee sinne ja saa turvan"
(San.18:10; Jes. 54:10).
Mikä on evankeliumin
tilanne tänään?
Todellista yhteiskristillisyyttä
kannattaa suosia. Mitä tämä todellinen yhteiskristillisyys on? Sen perusta on
siinä, että ollaan evankeliumissa yksimielisiä. Efesolaiskirjeessä puhutaan
rauhasta ja siitä mikä tämä rauhan yhdysside sitten on, jonka perusteella
voidaan turvallisesti toimia. Tämä yhdysside on: "yksi ruumis ja yksi
henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te
kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja
kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa"
(Ef. 4:4-6). Painopiste on siis uskonopissa, jossa tämä rauha ja yhteys voidaan
saavuttaa. Se on yksi ainut evankeliumi, yksi ainut Herra, yksi ainut kaste
jne. Jeesus itse rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessa seuraavasti: "Pyhitä
heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus" (Joh.17:17). Juuri tämä
Jumalan sana luo pohjan seurakuntayhteydelle ja evankeliumille. Kun toimitaan
sanan pohjalla, niin silloin ei jää kuin yksi evankeliumi ja yksi uskon oppi.
Harhaa ei tule sallia totuuden rinnalla, koska harhalla on taipumus syrjäyttää
totuus: "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan" (Gal. 5:9).
Tämän päivän tilanne on se, että jo
varhain kristikuntaan saapunut harha ja lakihenkisyys rehottaa totuuden
rinnalla. Nykyisin on paljon niin sanottua "yhteiskristillistä"
toimintaa, jonka perustana ei ole se evankeliumi, minkä Raamattu evankeliumiksi
ilmoittaa. Yhteistyötä tehdään totuuden ja evankeliumin kustannuksella.
Puhutaan Jeesuksesta, mutta sillä ei ole väliä, mitä puhutaan ja miten syntinen
lunastusta kaipaava ihminen tulee osalliseksi tästä sovituksesta. Näitä
poloisia ohjataan lain tekoihin etsimään pelastusta rukoilemisesta ja muista
pyhitysteoista. Tällöin perustana ei ole yksin uskon kautta tapahtuva
vanhurskautus, vaan aina jossain määrin se, että ihminen jotenkin pyrkii
ansaitsemaan tämän koko maailman sovituksen itselleen. Tai sitten hän luulee,
että sovitus ei olisikaan tapahtunut, ja näin pyrkii pääsemään Jumalan suosioon
ansioiden kautta. Evankeliumihan on puhtaasti sitä, että se tarjoaa lepytetyn
Jumalan Kristuksessa (2 Kor. 5:19), eikä ihminen tarjoa siinä mitään vaan
vastaanottaa sen minkä Jumala antaa armonvälikappeleiden so. evankeliumin
kautta.
Mikä vaara on
toisenlaisessa evankeliumissa?
Apostoli Paavali kirjoittaa
korinttolaisille: "Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan
kiivaudella; minähän olen kihlannut teidät miehelle, yhdelle ainoalle,
asettaakseni Kristuksen eteen puhtaan neitsyen. Mutta minä pelkään, että
niinkuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu
pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan. Sillä
jos joku tulee ja saarnaa jotakin toista Jeesusta kuin sitä, jota me olemme
saarnanneet, tai jos te saatte toisen hengen, kuin minkä olette saaneet, tai
toisen evankeliumin, kuin minkä olette vastaanottaneet, niin sen te hyvin
kärsitte" (2 Kor.11:2-4). Tässä tekstissä on taustalla se, että
Korinttoon oli tullut toinen evankeliumi väärien apostoleiden johdosta, he saarnasivat
toista Jeesusta. On olemassa hyvin yksinkertainen esimerkki käytännössä, mihin
tällaiset väärät tuntomerkit johtavat. Jos esimerkiksi annetaan jostain
henkilöstä väärät tuntomerkit, niin tällöin ei oikeaa henkilöä voida tunnistaa.
Siksi Paavali puhuu toisesta Jeesuksesta ja evankeliumista, koska juuri tämä
toinen evankeliumi johtaa toisen Jeesuksen luokse ja siitä on seurauksena -
kuten tekstimme antaa ymmärtää - toinen henki. Jokainen varmasti osaa päätellä,
mikä tämä tällainen henki on. Vertaahan Paavali väärää evankeliumia
Paratiisissa tapahtuneeseen rikkomukseen, jossa saatana vietteli nämä ihmiset
lankeemukseen ja pois totuudesta. On siis selvää, että toinen väärä evankeliumi
on valkoisen perkeleen työtä. Se johtaa ihmiset pahempaan pimeyteen tai
etsimään pelastusta sellaisista asioista, mitä Jumala ei sanassaan ole
asettanut pelastuksen välineeksi. Tästä on seurauksena se, että ihminen lankeaa
pimeyteen ja etsiessään pelastusta menee entistä enemmän harhaan (Matt.6:23).
Nyt on syytä ottaa C.F W. Waltherin
esimerkki tällaisesta vääränlaisesta julistuksesta, joka ei pohjaa evankeliumin
totuuteen. Nämä asiat perustuvat 1800–luvulla pidettyihin luentoihin, jotka on
julkaistu kirjana Laki ja evankeliumi. Jokainen voi hätkähtäen huomata, miten meidän
päivinämme tämä lahkolaismielinen evankeliumi rehottaa jopa kirkossamme sekä
erilaisissa karismaattisissa synergististä pelastusoppia viljelevissä
seurakunnissa, joiden juuret ovat reformoidun kirkon maaperällä. Walther
lausuu:
"Pahinta ei kuitenkaan lahkoissa
ole, etteivät he saarnaa lakia niin kuin heidän pitäisi. Jos joku heidän
keskuudessaan on joutunut kauhun ja tuskan valtaan, eivät he vielä saarnaa
hänelle evankeliumia. Silloin he arvelevat tekevänsä mitä hirvittävimmän
synnin, jos he kohta lohduttaisivat tuollaista ihmistä. Sen sijaan he sanovat
ihmisparalle, mihin kaikkeen hänen on ryhdyttävä päästäkseen ehkä armontilaan,
kuinka kauan hänen nyt täytyy rukoilla, kuinka kauan hänen täytyy kilvoitella,
painiskella ja huutaa, kunnes hän viimein voisi sanoa: "Ah, nyt minä sen
tunnen, minulla on Pyhä Henki ja Jumalan armo", kunnes hän voi nousta
seisomaan ja huutaa: Halleluja!'. Ja jotta hän oikein pian pääsisi niin
pitkälle, sanovat metodistisaarnaajat jossakin suurehkossa kokouksessa: Nyt
tahdomme polvistua sinun ympärillesi ja huutaa Jumalan puoleen, että hän
antaisi sinulle sinun syntisi anteeksi. Useinkin se on tuloksetonta, usein sitä
kestää viikkoja ja kuukausia. Jos joku on vilpitön ja tunnustaa: "Voi,
minä tunnen itsessäni vain voimattomuutta ja pelkkää taipumusta pahaan",
silloin he vastaavat hänelle: "Onpa sinun laitasi tosiaankin vielä
murheellisesti! Sinun täytyy rukoilla ja kamppailla!" - kunnes hän viimein
kokee jonkin tunteen. Silloin he sitten sanovat: "Jumalan kiitos! Sinä
olet päässyt vapaaksi synnistä! Nyt on kaikki hyvin! Sinä olet suoriutunut
katumuskamppailusta. Nyt sinä olet Jumalan lapsi ja hänen armossaan."
Mutta se on väärä perusta. Voihan tuo tunne johtua aivan muusta syystä. Se voi
olla fyysillistä vaikutusta, jonka on aiheuttanut ja tuottanut saarnaajan elävä
esitystapa eikä mikään Pyhän Hengen todistus. Siitä johtuukin, että monet
vilpittömät sielut, jos ovat uskossa, välistä tuntevat, että heillä on Herra
Jeesus, välistä taas, että he ovat kadottaneet hänet; toisinaan he luulevat
olevansa armontilassa, toisinaan taas langenneensa armosta. Ja kurjasti on
tuollaisten sieluparkojen laita, jos niillä kuoleman hetkellä ei ole mitään
armon tunnetta, vaan ajattelevat: Voi sinua, sinä olet iankaikkisesti kadotettu
ja tuomittu! Kuinka usein voikaan olla näin! Emme kuitenkaan epäile, etteikö
Pyhä Henki riennä tuollaisten noin huonoihin käsiin joutuneiden sieluparkojen
avuksi, niin että he heittävät yli laidan kaiken taistelunsa, kilvoittelunsa ja
vaivannäkönsä, heittäytyvät Jumalan vapaan armon varaan ja näin kuolevat
autuaasti. Mutta silloin ei ole kysymys metodistisen saarnan hyvästä
vaikutuksesta, vaan Pyhän Hengen vaikutuksesta metodistisesta saarnasta huolimatta.
Kaikesta tästä voimme nyt huomata, että
tämä nurinkurinen käytäntö perustuu kolmeen suureen ja hirvittävään harhaan.
Ensiksikään lahkot eivät usko eivätkä
opeta ihmisen todellista ja täydellistä sovitusta Jumalan kanssa. Ne eivät usko
siihen eivätkä sitä liioin opeta, sillä ne pitävät hyvää Jumalaa kovan miehen
kaltaisena, jonka sydän täytyy ensin pehmittää katkeralla anomisella, itkulla
ja huudolla. Mutta sehän ei ole muuta kuin Jeesuksen Kristuksen kieltämistä,
hänen, joka aikoja sitten on pehmittänyt hyvän Jumalan sydämen, hänen, joka
aikoja sitten on sovittanut hänet koko maailman kanssa. Jumala ei näet tunne
mitään puolinaista. Jumala rakastaa Kristuksessa kaikkia syntisiä
poikkeuksetta; kaikkien syntisten synti on pyyhitty pois, koko velka on
maksettu. Ei ole olemassa enää mitään, mitä syntisparan pitäisi peljätä, kun
hän tulee Kristuksessa sovitetun taivaallisen Isän tykö. Mutta nyt arvellaan,
että Herra Kristus on tehnyt osuutensa ja nyt on ihmisenkin puolestaan vielä
tehtävä osuutensa; kun nämä molemmat ovat tapahtuneet, silloin vasta ihminen
tulee Jumalan kanssa sovitetuksi.
Lahkot esittävät sovituksen siihen
tapaan kuin Vapahtaja olisi tehnyt Jumalan taipuvaksi pelastamaan ihmisiä, jos
ihminenkin on taipuvainen antamaan sovittaa itsensä. Mutta se on
vastaevankeliumia. Jumala on sovitettu! Sen tähden apostoli Paavali huudahtaa:
"Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa", tehden selväksi:
"Jumala on sovitettu teidän kanssanne Jeesuksen Kristuksen kautta!
Tarttukaa siis käteen, jonka taivaallinen Isä teitä kohden ojentaa."
Edelleen apostoli sanoo: "Yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös
kaikki ovat kuolleet". Se merkitsee: Jos Kristus on kuollut kaikkien
ihmisten synnin tähden, on se suorastaan samaa kuin jos kaikki ihmiset olisivat
kuolleet ja suorittaneet täyden hyvityksen synneistään. Sen tähden ei ihmisen
puolelta tarvita yhtään mitään Jumalan sovittamiseksi, sillä hän on jo
sovitettu. Vanhurskaus on jo olemassa, ihmisen ei tarvitse sitä vasta
ponnistuksillaan hankkia. Vieläpä, jos hän niin tahtoo tehdä, se on hirvittävää
jumalanpilkkaa, taistelua Jumalan Pojan armoa, sovitusta ja täydellistä
lunastusta vastaan.
Toiseksi lahkot opettavat
evankeliumista väärin. He eivät pidä sitä minäkään muuna kuin opastuksena
siihen, mitä ihmisen täytyy tehdä hankkiakseen itselleen Jumalan armon, vaikka
evankeliumi on päin vastoin Jumalan julistus - Kuulkaa, ihmiset, te olette
lunastetut synneistänne; te olette sovitetut Jumalan kanssa; teidän syntinne
ovat teille anteeksi annetut! Sitä ei yksikään lahkolaissaarnaaja uskalla
avoimesti sanoa. Ja vaikka joku joskus niin tekisikin, kuten esim. Spurgeon
joissakin saarnoissaan, on kuitenkin näin luterilainen piirre lahkojen parissa
poikkeus. Se saattaakin hänet suuresti epäluulonalaiseksi; tällä kohden
sanotaan: Hän menee sentään liian pitkälle.
Kolmanneksi lahkot opettavat väärin
uskosta. He pitävät sitä ihmisen ominaisuutena, joka tekee ihmisen paremmaksi;
ja siitä syystä, että usko tekee ihmisen paremmaksi, se on heille niin
erinomaisen tärkeä ja terveellinen.
Tosin pitää paikkansa, että se, joka
tulee tosi uskoon, myös muuttuu aivan uudeksi ihmiseksi. Uskon mukana tulee
rakkaus sydämeen. Usko ei voi olla ilman rakkautta, niin kuin tuli ei ole
vailla lämpöä. Mutta se, että uskolla on tämä ominaisuus, ei ole se peruste,
jonka tähden se vanhurskauttaa meidät, jonka tähden se antaa meille sen, mitä
Kristus jo on meille hankkinut, mikä siitä syystä jo on meidän ja mihin meidän
vain tarvitsee tarttua. He eivät opeta sen mukaan kuin Raamatussa sanotaan
vastaukseksi kysymykseen: "Mitä minun pitää tekemän, että minä
pelastuisin?" - "sinun pitää uskoa, itsesi sinun ei siis pidä tehdä
yhtään mitään!" Kun näet apostoli vastasi tuohon kysymykseen sanoen:
"Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen", se ei merkitse mitään muuta
kuin: Sinun ei pidä tehdä mitään, vaan ainoastaan vastaanottaa, mitä Jumala on
sinun puolestasi tehnyt; silloin sinulla se on, silloin sinä olet autuas
ihminen. Se on Jumalan sanan suurenmoinen oppi.
Kuinka ylen onnellisia, autuaita ihmisiä
me luterilaiset olemmekaan, kun meillä on tämä oppi! Tämä oppi johtaa meidät
suoraan Kristuksen tykö ilman mitään kiertoteitä. Tämä oppi avaa meille taivaan
silloin,kun me tunnemme helvetin sydämessämme. Tämän opin ansiosta on meillä
joka hetki armo saatavilla, sillä vaikka me pitkään kilvoittelisimme - kenties
mitä parhaassa tarkoituksessa - ovat ne kuitenkin aivan turhia teitä. Meidän ei
tarvitse haparoida, vaan me voimme käydä kohti ja sanoa: ‘Herra Jeesus, minä
olen vaivainen syntinen, sen tiedän, sen olen kokenut ja sitä koen tällä hetkelläkin, jos pohdin sitä, mitä
sisimmässäni tapahtuu; mutta sinä olet kutsunut minut tykösi evankeliumissasi.
Minä tulen nyt aivan sellaisena kuin olen, muutenhan en voisikaan tulla sinun
tykösi.’ Tämä on evankelis-luterilaisen kirkon autuaaksitekevä oppi, jonka se
on saanut Kristukselta ja apostoleilta" (C.F.W. Walther: Laki ja
evankeliumi s. 189-193).
Lopuksi
Evankeliumi on Jumalan puolelta annettu
lupaus. Usko syntyy lupauksen voimasta kuten vanhan liiton aikanakin voimme
nähdä. Silloin oli lupaus tulevasta Messiaasta, nyt on lupaus jo tulleesta ja
itsensä uhranneesta Messiaasta, Kristuksesta. Jumala työskentelee meidän
kanssamme lain ja evankeliumin
välityksellä. Evankeliumi ei ole Jumalan vaatimus, vaan Jumalan lupaus, jossa
saamme osaksemme Kristuksen armon ja ansion. Kristuksen ansio ja armo annetaan,
kuten Luther sanoo, ulkonaisen sanan ja armonvälikappaleiden kautta. Jumala ei
ole ihmisten kanssa tekemisissä muuten
kuin näiden välityksellä ja myötä.
Muista: laki ahdistaa ja evankeliumi
armahtaa!
Lähteet:
C.F.W. Walther,
Laki ja evankeliumi
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka
Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat
Martin Chemnitz, Loci Theologici