JOHDATUS LUTHERIN TEOLOGIAAN.

Hannu Lehtonen

Kuluneen syksyn aikana ilmestyi teos Johdatus Lutherin teologiaan. Kyseinen kirja sai julkisuutta mm. Kotimaa-lehdessä runsaasti. Tämä teos pitää sisällään kokoelman artikkeleita. Näiden kirjoittajat kuuluvat pääsääntöisesti ns. uudemman Luther-koulukunnan edustajiin. Tämän koulukunnan perustajana voidaan pitää hiljattain eläkkeelle jäänyttä professori Tuomo Mannermaata. Häneltä onkin kirjassa hänen yliopistolla pitämänsä jäähyväisluento.

Johdatuksessa Lutherin teologiaan toistuu punaisena lankana professori Mannermaan ajama tulkinta Lutherin vanhurskauttamisopista ja sen suhteesta myöhempään luterilaisuuteen. Perustavaa on tässä suhteessa Mannermaan vuonna 1979 ilmestyneessä In ipsa fide Christus adest -tutkielmassa esitetyt ajatukset. Esillä olevassa kokoomateoksessa Mannermaa lausuu mm.: “Lutherin teologiassa vanhurskauttaminen sisältää toisaalta anteeksiantamisen hyväksi lukemisen (imputaation) Kristuksen ansion tähden ja toisaalta Kristuksen ja koko kolminaisuuden olemuksellisen läsnäolon uskossa. Sen sijaan Melanchthonin jälkeinen luterilaisuus, kuten tunnettua, määritti yleensä vanhurskauttamisen yksinomaan syntien anteeksiantamuksen hyväksilukemiseksi (imputaatioksi) Kristuksen ansion tähden. Kolmiyhteisen Jumalan asuminen uskovassa ja sen aikaansaama uudistus eli pyhitys määriteltiin vanhurskauttamista loogisesti seuraavaksi erilliseksi Jumalan teoksi, jonka subjektina on Pyhä Henki.”

Mannermaan edustaman Luther-koulukunnan iskusanoja ovat mm. reaalinen, olemuksellinen, ontologinen. Hän arvostelee myöhempää luterilaisuutta siitä, että vanhurskauttamista ei käsitetty enää sellaiseksi, että siinä ihmisessä tapahtuu jotain todellista. Niinpä hän kirjoittaa myöhemmän luterilaisuuden opetusta kuvaten ja arvostellen: “Hyväksilukeminen eli imputaatio tapahtuu pelkästään Jumalan ajatuksen tasolla. Ihmisen uudistuminen kyllä tapahtuu, mutta Pyhän Hengen erillisenä tekona, ja se vasta seuraa loogisesti Kristuksen ansion hyväksi lukemista eli vanhurskauttamista.” Lutherista Mannermaa taas sanoo mm.: “Lutherin käsitys vanhurskauttamisesta on keskeisessä kohdassa dramaattisesti vastakkainen edellä esitetylle vanhurskauttamisopille. Anteeksiantamuksen imputaatio ei ole vain mentaalinen, ajatuksellinen, vaan nimenomaan reaalinen tapahtuma.”

Miettikäämme hetki edellä sanottua. “Hyväksilukeminen tapahtuu pelkästään Jumalan ajatuksen tasolla --- (Lutherin mukaan) anteeksiantamuksen imputaatio ei ole vain mentaalinen, ajatuksellinen, vaan nimenomaan reaalinen tapahtuma.” Lukija saa vaikutelman, että kaikkivaltiaan Jumalan ajatus samaistetaan tässä ihmisajatuksen kanssa. Tämän Jumalan ajatuksen vastakohdaksi asetetaan sitten reaalinen tapahtuma.

Robert Preus esittää mielenkiintoisen ja vakavan kommentin tähän teoksessaan Rooma ja vanhurskauttaminen (sis. teokseen Syttyneitä sydämiä, Concordia 1996, s. 179-180): “Pääperustelu luterilaista oppia vastaan, että vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamus ja Kristuksen vanhurskauden lukeminen uskovalle, oli, että tämä oppi teki vanhurskauttamisen epätodelliseksi, ainoastaan oletetuksi tuomioksi, ja siksi kuvitelmaksi. Tämä perustelu perustui siihen olettamukseen, että ihmisen vanhurskauden täytyy perustua hänen omaan vanhurskauteensa, joka on kiinteä osa häntä itseään, ja vanhurskauden tekoihin, muutoin mikään todellinen Jumalan julistus ei ole mahdollinen. Lutherin oppia luetusta vanhurskaudesta arvosteltiin ankarasti "järjettömäksi ja hulluksi", "hänen aivojensa tuotteeksi", "naamarivanhurskaudeksi", "kuorrutetuksi vanhurskaudeksi, joka on verrattavissa valkoisiksi kalkittujen hautojen päällystykseen". Retoriikkaan vajonneena arvostelu väitti, että luterilainen oppi teki Jumalan hyväksilukemisesta tyhjän tuomiopäätöksen, epätodellisen ja pelkästään oletetun.

Luther oli vastannut arvostelijoilleen voimakkaasti jo omana aikanaan. Hän vetosi Jumalan kaikkivaltiaaseen voimaan ja armoon, Jumalan, joka julistaa syntisen vanhurskaaksi. "Disputaatiossa vanhurskauttamisesta" vuodelta 1536 hän sanoo: "[Meidän vastustajamme] yksinkertaisesti eivät usko Jumalan voiman uskomattomaan suuruuteen eivätkä Hänen armoonsa, joka on armoa armon päälle, armoon, joka voi jättää huomiotta sen, joka on vanhurskas, mutta lukea vanhurskaaksi sen, joka ei ole vanhurskas. Tämä lukeminen ei ole mikään merkityksetön asia, vaan se on suurempi kuin koko maailma, niin, suurempi kuin kaikki pyhät enkelit. Järki ei tätä kykene tajuamaan, sillä järki ei anna arvoa Jumalan sanalle. Mutta me (minä sanon) kiitämme Jumalaa siitä, että meillä on sellainen Vapahtaja, joka kykenee jättämään meidät tuomitsematta ja lukemaan meidän syntimme olemattomiksi".”

En kiistä sitä, etteikö professori Mannermaan edustama ja johtama Luther-koulukunta ole kumonnut eräitä vääriä käsityksiä, jotka ovat vallinneet Luther-tutkimuksessa (kantilaisuuden vaikutus, ns. lundilaisuuden harhautumat). Mutta sen sijaan pelkään, että kun on noustu yhdestä ojasta, on langettu saman tien toiseen. Tässä tapauksessa samaan ojaan paavin kirkon kanssa. Yksi olennainen kysymys on vanhurskauttamisen ja pyhityksen välinen suhde. Mannermaan koulukunnan tulkinta vierastaa näiden asettamista syy-seuraus -suhteeseen. Mannermaa itse sanoi viime vuonna Kotimaa-lehden haastattelussa, että ne ovat saman asian kaksi eri puolta. Sama koskee uskon ja rakkauden välistä suhdetta. Mannermaan edustama tulkinta johtaa siihen, että ne sulautuvat yhdeksi ja samaksi. Mutta tällöin on laki ja evankeliumi sekoitettu keskenään kohtalokkaalla tavalla.

Mannermaan koulukunnan edustama tulkinta ei ole puhtaasti akateeminen asia, josta oppineet keskenään keskustelisivat. Se vaikutti olennaisesti taannoiseen luterilais-katolisen asiakirjan Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista sisältöön ja hyväksymiseen.