HELLUNTAILAISOPIN PUOLUSTUSYRITYS

Roger Stronstad: Luukkaan karismaattinen teologia. Porvoo/Juva 1989. 150ss.

Hannu Lehtonen

Stronstadin kirjan keskeisenä ideana on pyrkiä osoittamaan, että Luukas edustaa evankeliumissa ja Apostolien teoissa karismaattista teologiaa. Suomessa kirjaa käytetään kurssikirjana Keuruun Isossa kirjassa, joka on Helluntaiherätyksen opisto.

PINNOCKIN ESIPUHE

Stronstadin kirjassa on professori Clark Pinnockin esipuhe, jossa kirjoittaja kiittää teosta ja ilmaisee olevansa samaa mieltä sen kanssa. Pinnock lienee suomalaiselle lukijakunnalle outo nimi. Pari sanaa hänestä lienee paikallaan tämän esipuheen tähden. Pinnock on tunnettu ns. evankelikaalinen teologi Kanadassa. Hän on kulkenut teologisella tiellään valitettavasti yhä kauemmas Raamatusta. Hän on tullut tunnetuksi ns. annihilaatio-opistaan, jonka mukaan ne sielut, jotka eivät pääse taivaaseen, häviävät olemattomiin. Pinnock on kirjoituksissaan opettanut, että Jumala tietää menneen ja nykyisen mutta ei tulevaa. Hän on myös kannanotoissaan osoittanut hyväksyntänsä ns. torontolaisuudelle.

HISTORIALLIS-KRIITTINEN METODI

Stronstad soveltaa ns. historiallis-kriittistä metodia teoksessaan. Olen ollut siinä käsityksessä, että helluntaiherätys suhtautuu torjuvasti kyseisen metodin käyttöön eikä opeta sitä Ison Kirjan opiskelijoille. On tästä syystä yllättävää havaita, että Stronstadin teos rakentuu selvästi tälle metodille.

Miten tämä ns. historiallis-kriittinen metodi näkyy teoksessa? Se näkyy jo teoksen nimessä “Luukkaan karismaattinen teologia”. Historiallis-kriittisten raamatuntutkijoiden keskuudessa on hyvin tyypillistä puhua erikseen esim. Paavalin tai Johanneksen tai Luukkaan teologiasta. Maltillisemmat tutkijat esittävät, että nämä teologiat ovat lähinnä erilaisia keskenään verrattuna, kriittisemmät tutkijat väittävät suoraan, että ne ovat myös ristiriitaisia keskenään. Tästä seuraa vuorostaan, että pyhä Raamattu käsitetään kokoelmaksi keskenään ristiriitaista ainesta. On selvää, että tätä kautta historiallis-kriittinen metodi on sovittamattomassa ristiriidassa sen kristillisen opin kanssa, että pyhä Raamattu on yhden ainoan tekijän, Pyhän Hengen, kirjoittama, ihmisten välityksellä.

Stronstadin teoksessa tulee vastaan esimerkiksi seuraavia lausumia: “Luukkaan käsitykset, Paavalin käsitykset” (s. 29); “onko Luukas teologisesti itsenäinen kirjoittaja” (s. 15); “heprealaisessa Raamatussa Jumalan Henkeä ei olekaan täysin personoitu eikä Henki myöskään ole Kolminaisuuden kolmas persoona. Nämä ovat kristillisiä eivätkä heprealaisia totuuksia”; Q-lähde -teoria (s. 85); “Luukkaan näkökulma” (s. 86).

Nämä poiminnot teoksesta osoittavat toteen väitteen, että teos perustuu historiallis-kriittisen metodin käyttöön.

KIRJAN RAKENNE

Stronstadin teoksen nimi on Luukkaan karismaattinen teologia. Sana karismaattinen läpäisee punaisena lankana koko kirjan. Kirja on jäsennetty loogisesti tämän teeman ympärille. Kirjan alaotsikot puhuvat puolestaan: karismaattinen Henki VT:ssa, karismaattinen Kristus, karismaattinen yhteisö, karismaattisen yhteisön lähetystyö ja Luukkaan karismaattinen teologia

Termi karismaattinen on erittäin keskeisellä paikalla tässä teoksessa. Stronstad esittää teoksensa toisessa pääluvussa, mitä hän tällä termillä tarkoittaa: “Käytän sanaa karismaattinen toiminnallisessa ja dynaamisessa mielessä. Karismaattisella tarkoitan Jumalan palvelijoilleen, yksittäin tai yhdessä, suomaa Henkensä lahjaa, jolla Hän antaa heille voitelun, valtuudet ja inspiraation jumalallista palvelua varten. Tämä karismaattinen toiminta on siten, niin kuin Kirjoituksista voimme lukeakin, välttämättä kokemuksellinen ilmiö” (s. 35).

Kirjan toisessa pääluvussa puhutaan Jumalan karismaattisesta Hengestä VT:n aikana ja testamenttien välisenä aikana. Karismaattisella Hengellä Stronstad tarkoittanee Jumalan Hengen toimintaa eräissä Israelin kansan tärkeissä vaiheissa. Jumalan Henki tuli kansan maallisiin ja hengellisiin johtajiin ja varusti heidät tarvittavilla lahjoilla. Jumalan Henki myös siirtyi (esimerkiksi Saulista Daavidiin).

Nimitys karismaattinen Henki on jo itsessään epäselvä. Raamattuhan ei käytä missään kohden tällaista nimitystä eikä se kuulu dogmatiikan perinteiseen sanastoon. Vielä ongelmallisemmaksi asia tulee kuitenkin, kun Stronstad asettaa kyseenalaiseksi koko kolminaisuusopin VT:ssa: “...heprealaisessa Raamatussa Jumalan Henkeä ei olekaan täysin personoitu eikä Henki myöskään ole Kolminaisuuden kolmas persoona. Nämä ovat kristillisiä eivätkä heprealaisia totuuksia” (s. 36). Tämä lausuma herättää jo kokonaisen joukon kriittisiä kysymyksiä. Mitä Stronstad tarkoittaa karismaattisella Hengellä tämän kirjassa olevan lausuman valossa?

KARISMAATTINEN KRISTUS

Kristukselle Stronstad antaa myös nimityksen karismaattinen. Kristus on karismaattinen Kristus (s. 64-). Edellä esitetyn Stronstadin määritelmän valossa tämä tarkoittaa, että Kristus voideltiin ja varustettiin Hengen lahjoilla palveluksen työhön. Stronstadin mukaan tämä tapahtui Jeesuksen Jordanilla saaman kasteen yhteydessä. Stronstad sanoo mm.: “Kun kutsumukseen valmistavat tapahtumat sitten alkavat, Pyhän Hengen on kuitenkin ensin voideltava Hänet, joka sai alkunsa Pyhän Hengen ympäröivästä voimasta ja joka itse on kastava Pyhällä Hengellä. Näin Jeesuksesta tulee Kristus, Voideltu, josta ei ainoastaan sanota, että Hänellä on Henki, vaan joka on myös Hengen johtama ja riippuvainen Hengen valtuutuksesta (4:1, 14). ... Jeesuksesta tuli Luukkaan teologian mukaan karismaattinen Kristus - ainutlaatuinen Hengen lähettiläs” (s. 75). “Tämä (= Luuk. 4:18) osoittaa, että Jeesus ymmärsi tulleensa voidelluksi, kun Henki laskeutui hänen päälleen kasteessa” (s. 79). Stronstad sanoo Kristusta myös karismaattiseksi kristityksi (?!) (s. 111).

Sanoessaan, että Jeesuksesta tuli Jordanin kasteella Kristus, Voideltu, Stronstad tulee lähelle vanhaa harhaoppia, jonka mukaan Kristus oli pelkkä ihminen, joka varustettiin kasteessa jumalallisella voimalla. Luukkaan evankeliumin hyvin tutussa kohdassa, jouluevankeliumissa, kuitenkin nimenomaan enkeli ilmoittaa Jeesuksen syntymästä paimenille: “Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungista” (Luuk. 2:11).

APOSTOLIEN TEOT

Seurakuntaa Stronstad kutsuu karismaattiseksi yhteisöksi. Hänen mukaansa helluntaina ei syntynyt kirkkoa vaan karismaattinen yhteisö, jonka tehtävänä on jatkaa Jeesuksen työtä.

Jeesus välitti Pyhän Hengen opetuslapsilleen.

Miten Pyhä Henki Apostolien tekojen mukaan saadaan? Tähän kysymykseen ei Stronstadin mukaan voida antaa selvää vastausta. Sen hän kuitenkin kiistää voimakkaasti, että Pyhän Hengen antaminen voisi Apostolien teoissa liittyä kasteeseen: “Apostolien teoissa Henkeä ei koskaan anneta vesikasteessa. Vain löyhä yhteys Hengen lahjan ja vesikasteen välillä voidaan havaita kolmessa kertomuksessa: Samarian uskovat saavat Hengen vesikasteen jälkeen (Ap. t. 8), Korneliuksen tapauksessa henkilahja edeltää vesikastetta ja on perusteena sille (Ap. t. 10) ja Efeson opetuslapset saavat Hengen vesikasteen jälkeen (Ap. t. 19).” Ap. t. 2:38:aa Stronstad itse nimittää klassiseksi kohdaksi, mitä kasteen ja Pyhän Hengen lahjan väliseen yhteyteen tulee, mutta omassa selityksessään hän sivuuttaa tämän yhteyden.

Stronstadin todistelu voidaan hyvällä syyllä kääntää toisin päin. Hänen mainitsemansa kohdat todistavat juuri siitä, että kaste ja Pyhän Hengen saaminen liittyvät yhteen Apostolien teoissa. Mainittu klassinen kohta (Ap. t. 2:38), kytkee kasteen ja Pyhän Hengen saamisen kieliopillisestikin tiiviisti yhteen. Samoin Ap. t. 19:2-3:ssa kaste ja Pyhän Hengen saaminen liittyvät kiinteästi yhteen.

Apostolien teot osoittavat, että Pyhä Henki saattoi suvereenisti tahtonsa mukaan vuodattaa ihmelahjojaan joko ennen kastetta (Korneliuksen tapaus) tai vasta kasteen jälkeen (Samarian tapaus), mutta kaikissa näissä tapauksissa Hän osoitti käyttävänsä pyhää kastetta ja evankeliumin saarnaa niinä välikappaleina, joiden kautta Hän tahtoo vaikuttaa pelastavasti. Lisäksi nämä tapaukset merkitsivät kristillisessä lähetystyössä tärkeää taitekohtaa, koska evankeliumi tuli nyt samarialaisille, joita juutalaiset halveksivat, ja pakanoille (Kornelius).

Teoksensa lopussa Stronstad väittää hyvin voimakkaasti: “Kirkon karismaattisen luonteen vuoksi kaikkien kristillisten traditioiden on välttämättä arvioitava uudelleen oppinsa ja kokemuksensa Hengen vaikutuksesta Luukkaan karismaattisen teologian valossa” (s. 146).

Edellä esitetyt poiminnat kirjasta osoittavat, että tämä kirja ei johda lukijoitaan Jumalan sanan pettämättömälle kallioperustalle, vaan modernin teologian ihmisajatusten pettävälle hiedalle.