PIETISMIN ARVIOINTI TERVEEN OPIN MUKAAN

PIETISMIN ARVIOINTI TERVEEN OPIN MUKAAN

VALENTIN ERNST LÖSCHER JA PIETISMI

Aulis Jalonen, pastori, Nokia

1. PIETISMIN TUTKIMUKSEN TAUSTAA

Viime vuosikymmenien aikana on tutkijoiden parissa ollut kasvavaa mielenkiintoa luterilaisuudessa alaa saaneeseen pietismiin, joka syntyi luterilaiseen puhdasoppisuuteen kohdistuvaksi vastarintaliikkeeksi 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa Saksassa. Se oli vastarintaa ajan uskonnollista polemiikkia, kristinuskon liiallista älyllistämistä ja virallisen kirkon piirissä havaittavaa hengellisen elämän näivettyneisyyttä vastaan. Pietismi piti hengellistä kokemusta tärkeämpänä kuin oppia ja pani enemmän painoa pyhitykselle kuin vanhurskauttamiselle.

Pietismin tutkimus on jäänyt kuitenkin valitettavan yksipuoliseksi. Pietismin uranuurtajille, Philip Jacob Spenerille ja August Herman Franckelle, on tutkimuksissa annettu paljon tilaa. Pietismin hyviä puolia on tuotu runsaasti esiin ja sen positiivista merkitystä on paljon korostettu, mutta perin niukalle on jäänyt pietismin kyvykkään vastustajan Valentin Ernst Löscherin ja hänen argumenttiensa tutkimus ja hänen osuutensa julkistaminen.

2. VALENTIN ERNST LÖSCHERIN HENKILÖKUVA

Löescher oli luterilaisen puhdasoppisuuden viimeinen suurmies 1700-luvulla. Hän syntyi v. 1673 Sonderhousenissa, Thuringenissä ja kuoli 1749 Dresdenissä, Saksissa. Hänen isänsä oli luterilainen pastori, ja toimi teologian professorina Wittenbergin yliopistossa. Valentin Löescher opiskeli sekä Wittenbergin että Jenan yliopistoissa. Hänen lisensiaattitutkimuksensa aiheena oli pietistisen asenteen selvittäminen. Jenassa hän keskittyi kirkkohistoriaan. Hän toimi luterilaisen kirkon piirissä pastorina, professorina ja superintendenttinä.

Kyvykkäänä teologina hän puolusti luterilaisuutta uskonnollista synkretismiä ja reformoitujen kanssa harjoitettavaa unionismia sekä roomalaiskatolilaisuuden etenemistä vastaan Saksissa. Hän oli kyvykäs Christian Wolfin rationalistisen filosofian ja saksalaisen valistuksen vastustaja. Mutta tunnetuimmaksi hän on tullut luterilaisen puhdasoppisuuden äänenä pietismiä vastaan.

3. PIETISMIN JA LUTERILAISEN PUHDASOPPISUUDEN VÄLIEN SELVITTELYN HISTORIALLISTA TAUSTAA

Pietismin alku johdonmukaisena hengellisenä liikkeenä on ajoitettavissa Pia Desideria lehtiseen, jonka Philip Jacob Spener julkaisi v. 1675. Lehtisen täydellinen nimi kuului “Sydämellinen halu tosi evankelisen kirkon uudistukseen, sekä muutamia yksinkertaisia ehdotuksia sen toteuttamiseksi”. Lehtisessä kuvattiin selvästi vallitsevat ongelmat ja ehdotettiin toimenpiteitä uudistusta varten. Tästä alkoi liike, joka kokosi Spenerin ehdotusten mukaan toimintaan niitä, jotka tunsivat tarvetta korostaa henkilökohtaista hurskautta. Liikkeen johtohahmoksi tuli August Hermann Francke ja päämajaksi Hallen yliopisto.

Ollessaan vielä opiskelijana Leipzigin yliopistossa Francke kokosi opiskelijoista ympärilleen pieniä raamattupiiriryhmiä. Hän ja hänen opiskelijatoverinsa karkotettiin tästä yliopistosta v. 1690. Pian hän kuitenkin sai viran Spenerin toimesta perustetussa Hallen yliopistossa, jonne tämän johdolla valittiin professoreiksi saman linjan miehiä. Tämän pietismin uuden keskuksen johtajaksi Francke sitten pian tulikin.

Kolme vuotta sen jälkeen kun Francke oli aloittanut luentonsa Hallessa, alkoi Löscher luennoida Wittenbergissä, sai kutsun Dresdenin superintendentiksi ja Kreuztskirchen pastoriksi ja tuli samalla puhdasoppisuuden johtohahmoksi julkaisemansa ensimmäisen hengellisen aikakauslehden ”Vilpittömiä Uutisia” (Unschuldige Nachrichten von alten und neuen theologischen Sachen”) myötä. Löscher toimi puhdasoppisuuden edustajien puhemiehenä. Professori Joachim Langen tultua vastaavasti Hallen professorien puolesta puhdasoppisuuden arvostelijaksi.

4. VOLLSTÄNDIGER TIMOTHEUS VERINUS. TAUSTAA JA SYNTYVAIHEITA

Alusta pitäen Löscher julkaisi aikakauslehdessään artikkeleita pietismistä. Sitten v. 1711 numerosta alkaen hän julkaisi siinä osastoa nimeltä ”Timotheus Verinus”. Tämän kolumnin tarkoituksena oli tuoda päivänvaloon pietismin harhat ja osoittaa oikean tasapainon rajat totuuden ja pieteetin suhteissa evankeliumin saarnaajan tehtävässä.

Oikea tieto ja käsitys siitä, mikä johti Timotheus Verinuksen julkaisemiseen ja sen kritisointiin pietistien puolelta, auttaa meitä ymmärtämään käsillä olevaa teosta. Tässä mielessä on paikallaan lyhyt katsaus Joachim Langen rooliin.

Hän oli ollut pastorina Berliinissä ennen tuloaan professoriksi Halleen v. 1709. Berliinin vuosinaan hän oli omaksunut aktiivisen pietismin edistäjän ja puhdasoppisuuden polemisoijan roolin. Tällöin hän alkoi julkaista hengellistä sanomalehteä “Aufrichtige Nachricht von der Unrichtigkeit der so genanten Unschuldigen Nachrichten zur waren Unterscheidung der Orthodoxie und Pseudorthodoxie (”Rehellisiä Uutisia...”) aikakauslehteä, jonka nimenomaisena tarkoituksena oli tuoda julki Löscherin aikakauslehdessä esiintyvät harhat. Jonkin aikaa ennen kutsua Halleen hän ryhtyi kirjoittamaan laajaa teosta nimeltä Antibarbarus orthodoxiae dogmatico-hermeneuticus, sive systema dogmatum evangelicorum (”Barbaaria vastaan”). Löscher ja muut puhdasoppiset teologit olivat tietenkin hengellisiä barbaareita, joita vastaan Lange oli kirjoittamassa. Ensimmäinen osa ilmestyi v. 1709 ja seuraava v. 1711. Tämän teoksen ilmestyminen oli pääsyynä siihen, että Löscher alkoi julkaista ”Timotheus Verinus” - kolumniansa v. 1711.

Hallen teologitkaan eivät kuitenkaan täysin hyväksyneet Langen tyyliä hänen teoksessaan. Lange yritti olla heille mieliksi ja vastasi Löscherille miedommalla julkaisulla “Mittel-Strasse” (”Keskitie”), joka ilmestyi neljänä osana v. 1712-1714. Lange yritti siinä luovia radikaalipietismin ja puhdasoppisuuden välillä. Tätä kirjoitelmaansa julkaistessaan julkaisi myös ”Timotheus Verinusta” vastaan kohdistetun kirjan nimeltä ”Die Gestalt des Creuzreichs Christi in seiner unschuld, mitten unter den falschen Beschuldigungen und Lästerungen” (”Ristin valtakunnan muoto”) v. 1713. Se oli raju hyökkäys Löscheriä ja puhdasoppisuutta vastaan.

Löscher puolestaan jätti vastaamatta näihin kahteen julkaisuun, koska hän toivoi saavansa aikaan rauhan tapaamalla pietistit kasvoista kasvoihin. Lange kuitenkin vastusti Lösherin aikomusta tulla Halleen, joten ajatus tapaamisesta raukesi. Tällöin Löscher ryhtyi julkaisemaan teosta täydellinen Timoteus Verinus, joka oli yhdistelmä artikkeleista, jotka hän oli julkaissut aikakauslehdessään. Teoksessaan Löscher lainasi aikakauslehtensä ”Timoteus Verinus”kolumnissa julkaisemiaan artikkeleita, kommentoi niitä ja perusteli, mitä oli kirjoittanut.

Hän sai teoksensa valmiiksi lokakuussa 1717, juuri kun Saksa oli viettämässä uskonpuhdistuksen 200-vuotisjuhlaa. Kirja julkaistiin v. 1718.

Lange julkaisi puolestaan Hallen yliopiston nimissä teoksen ”Täydellisen Timotheus Verinuksen täydellinen kumoaminen” v. 1719. Tilanteen johdosta Löscher yritti uudelleen saada aikaan tapaamista pietistien kanssa. Ludvig Zinzendorfin välityksellä saatiinkin yhteinen kokous aikaan Merseburgissa, toukokuussa v. 1719. Se oli kuitenkin tulokseton. Francke pyysi kokouksen lopulla Löscheriä perumaan syytöksensä Hallen teologeja vastaan ja parantamaan tapansa. Saman vuoden lopulla Lange julkaisi vielä toisen laajemman teoksen nimeltä ”Nykyaikaisen historian selitys”, jossa hän esitti tapahtumien pietistisen tulkinnan viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajalta ja kumosi ”Täydellisen Timotheus Verinuksen” kappale kappaleelta.

Löscher vastasi tähän v. 1722 ”Täydellinen Timotheus Verinus, osa kahdessa”. Tässä teoksessaan hän puolustaa aikaisempaa teostansa ja esittää tarpeellisissa kohdin uutta informaatiota. Tässä teoksen osassa on erilainen sävy kuin edellisessä. Osa yksi on pietismin systemaattinen analyysi. Osa kaksi on persoonallisempi vetoomus hengelliselle maailmalle, että kiinnitettäisiin huomiota faktoihin ja tehtäisiin johtopäätös, kuka esitti ne rehellisesti ja Kristuksen mielen mukaisella tavalla.

Lange vastasi vielä kerran suppealla teoksella, mutta Löscher ei enää vastannut siihen.

Löscheristä tuli näiden vaiheiden myötä puhdasoppisuuden puhemies. Muutamat muutkin kyllä kirjoittivat, mutta pietistien tykit olivat suurimmaksi osaksi suunnatut häneen.

5. LÖSCHERIN JOHDANTO PIETISMIN ARVIOINTIIN

5.1. ANALOGIAT HISTORIALLISESTA TAUSTASTA

Löscher palauttaa lukijoiden mieliin erityisesti, kuinka Jumala 140 vuotta aikaisemmin 1570-luvulla auttoi luterilaisen kansan selviämään adiaforakiistoista, synergisteistä, flacianolaisuudesta ja muista samankaltaisista ongelmista. Hän varjeli ja säilytti sanansa johtajien ja opettajien ahkeruuden ja huolellisuuden kautta muiden tehdessä rukousmielin velvollisuutensa. Synkretistisissä riidoissa, vaikkakin hitaasti ja huomaamattomammin, Jumala kuitenkin siunasi opettajien tunnollisuuden, että suurin osa niistä, joilla oli sympatioita harhoihin, kuitenkin tulivat katumukseen.

Löscher painottaa, että tuo Jumalan siunaus olisi ollut vieläkin selvempi, jos ihmiset olisivat tunnollisemmin pysyneet erossa vääristä opettajista ja pitäytyneet uskollisesti niihin, jotka Jumalan sanan totuutta tunnustivat. Erityisesti näin olisi ollut, jos useammat opettajat olisivat hoitaneet virkaansa vakaasti, hän toteaa.

5.2. VALLITSEVAN TILANTEEN YLEINEN LUONNEHDINTA

Löscher siirtyy puhumaan aikansa huolestuttavasta tilanteesta ja sanoo, että jo kolmenkymmenen vuoden ajan on pietismi aiheuttanut sekaannusta sillä seurauksella, että välinpitämättömyys on saanut yliotteen, ja evankeliumin halveksunta on tullut yleiseksi ei ainoastaan julkisten pilkkaajien vaan myös kirkkokansan keskuudessa. Muutamat uskolliset opettajat ovat yrittäneet oikaista tilannetta, mutta heidän parhaita yrityksiään on leimattu suvaitsemattomuudeksi, dogmaattisuudeksi ja riidan haluksi. Löscher valittaa pettyneenä, että hallitseva luokkakin, vaikka ediktejä on sen toimesta julkaistu, on kuitenkin ollut lepsu niiden toimeenpanon valvonnassa.

Löscher pahoittelee sitä, että hän joutuu niin suuren juhlan, uskonpuhdistuksen 200-vuotisjuhlan kynnyksellä puuttumaan tähän, mutta vetoaa vakavasti siihen, että jumalallinen kutsu velvoittaa tarttumaan toden teolla epäkohtiin.

5.3. LÖSCHERIN NEUVO TILANTEEN ARVIOINTIIN

Hän toteaa, että vaikka kirkkoa kohtaavat vaarat väärien opettajien ja turmiollisten käytäntöjen taholta onkin toisinaan suuri ja ilmeinen, tilanne ei ole aina yhtä vakava. Vaara voi olla monesti piilevä. Siksi on tarpeen arvioida vaaran taso, jotta voitaisiin Jumalan tahtomalla tavalla toteuttaa Jumalan sanan koko neuvo sielujen autuudeksi. Sutta vastaan täytyy huutaa lujemmin, kuin pieniä kettuja, jotka turmelevat Kristuksen viinitarhaa. Kettujakaan ei silti saa jättää valtoimenaan mellastamaan, koska Ylkä sanoo: “Ottakaa kiinni … pienet ketut”

(San. 2:15).

Näiden näkökohtien huomioon ottaminen on erittäin tärkeätä myös pietismin tuomien harhojen ja vaarojen kumoamisessa korostaa Löscher. Tietoisena vallitsevista harhoista hän toteaa valittaen olevansa tunnustustilanteessa (status confessionis) erityisesti pietistijohtajien julkisen painostuksen tähden. Samalla hän kuitenkin korostaa, että fanaatikkojen määrä on suhteellisen vähäinen pietismiin lukeutuvien joukossa, ja että hän uskoo, niin kuin 1 Kor. 13 mukaan “rakkaus toivoo kaiken”, että näissä on paljon niitä, jotka pitävät arvossa Jumalan sanaa.

Erityisenä ja surullisena episodina nousee tämän kirjan sivuilta esiin Löscherin kamppailu Langen kanssa. Langen nuoruuden surulliset vaiheet hänen isänsä menetettyä kaiken tulipalossa ja itsensä täten jouduttua turvautumaan opiskelunsa rahoituksessa hyväntekeväisyyteen, ovat varmasti tuoneet sisäisen katkeruuden hänen luonteeseensa. Häntä kutsuttiinkin nimellä “homo eristicus”, riitaisa mies. Millainen on kaiken kaikkiaan on tällaisten henkilöiden osuus ja vaikutus ollut pietismin muotoutumiseen, on luku sinänsä. Tässä on tärkeä näkökohta yleensäkin huomioitavaksi sekä ortodoksian että sen vastustajien toiminnassa ja toiminnan tuloksissa.

5.4. LÖSCHERIN ASENNE EPÄKOHTIEN HOITAMISESSA

Kautta koko kirjan tulee kuitenkin selvästi ja erikoisen ilahduttavana piirteenä näkyviin, että Löscher on todellinen gentlemanni. Hän neuvoo ja korostaa jatkuvasti hienotunteisuutta ja kärsivällisyyttä ja sen huomaa myös selvästi hänen omissa toimenpiteissään ja esitystavoissaan. Samalla hän on kuitenkin suora ja vastuuntuntoinen. Arveluttavien asioidenkin osalta hän painottaa, että täytyy aina muistaa, etteivät kaikki virkaveljetkään voi aina nähdä uhkaavia vaaroja yhtä nopeasti eikä samassa määrin. Toisaalta, hän sanoo, täytyy kuitenkin antaa Pyhän Hengen olla ohjaksissa, niin kuin Paavali sanoo (2 Kor. 5:13).

Löscher lausuu ilonsa siitä, että hänen kirkkonsa opettajat eivät ole liian rajusti edenneet pietismiä vastaan vaan ovat säilyttäneet oikean kumoamisen tasapainon. Hän toteaa, etteivät innokkaimmatkaan teologit ole leimanneet pietistejä lahkolaisiksi, vaan ovat toimineet ainoastaan muistuttaen ja kehottaen eivätkä tuomiten.

5.5. VASTUSTAJIEN LUONNEHDINTA

Toisaalta pietistit ovat puolestaan Löscherin mukaan leimanneet kaiken heidän työnsä vastustamisen harhaopiksi. He ovat kutsuneet vastustajiaan hengellisessä mielessä barbaareiksi ja epäuskoisiksi. He ovat pilkanneet heitä, kuvaannollisesti Baal-epäjumalan palvojiksi, jumalattomuuden suosijoiksi, Paavalin varoittaman suuren luopumuksen osaveljiksi, areiolaisten ja socinolaisten kaltaisiksi, kaiken kaikkiaan ihmisiksi, jotka pitäisi tuomita ja tuhota. Niinpä Löscher toteaa, että elleivät vanhaan totuuteen pitäytyvät vastusta pietismiä, he syyllistyvät vaaralliseen ja edesvastuuttomaan huolimattomuuteen.

6. PIETISMIN MÄÄRITTELY

Löscher lähtee liikkeelle siitä peruslähtökohdasta, että kun syntyy liike, jonka toiminnassa ilmenevät tietyt tunnusomaiset piirteet, on tarpeen antaa tälle liikkeelle nimi. Hän toteaa, että sille pahalle, jota hän tässä teoksessaan analysoi, on tunnusomaista hyvän nimen vaarallinen väärinkäyttö.

6.1. KIRKKOA KOHTAAVIEN VAAROJEN ANALYSOINTI

Kirkkoa kohtaavat vaarat voidaan hänen mukaansa analysoida kahdesta suunnasta: 1. Tutkitaan niitä elementtejä, joista se koostuu. 2. Analysoidaan ihmisiä, jotka ovat saaneet liikkeen aikaan ja ajatellaan heidän taktiikkaansa. Löscher toteaa, että ensimmäinen on tarpeellisempi ja luotettavampi kuin toinen. Hän painottaa samalla, että näiden kahden suunnan pitäminen mielessä on tärkeätä pietismiä analysoitaessa.

6.2. TOTUUS, JUMALISUUS JA RAUHA JA NIIDEN KESKINÄINEN SUHDE

Asian havainnollistamiseksi Löscher esittää Sak. 8:19: “rakastakaa totuutta ja rauhaa” johdolla seuraavan kuvan: Jumala rakentaa kolmen jumalallisen lahjan välityksellä niin kuin kolme majaa, joissa hänen kansansa elävät hengellisen siunauksen tilassa. Nämä ovat; totuus, jumalisuus ja rauha. Totuuden tulee olla aina perustana ja jumalisuuden ja rauhan rakennettuna sen varaan.

6.3. RAUHAN JA JUMALISUUDEN VÄÄRINKÄYTTÖ

Koska tätä järjestystä ei aina huomioida, voidaan erehtyä tilanteeseen, jossa totuuden tavoittelu nähdään ristiriitaiseksi jumalisuuden tavoittelun kanssa. Tästä seuraa sekä rauhan että jumalisuuden vahingollinen väärinkäyttö. Tämä tapahtuu yleensä seuraavasti:

Ensiksikin, kun päätellään, että jumalisuus ja sen edistäminen kärsii missä vain leijonan osa huolellisuudesta ja innosta kohdistetaan totuuden tai niin kuin sanotaan “puhdasoppisuuden” tutkimiseen, levittämiseen ja puolustamiseen.

On kyllä totta, sanoo Löscher, että opettajien ja oppilaiden yksipuolisuudet ovat antaneet aihetta näille epäilyksille. On jäänyt sellainen vaikutelma, että näitä olisi ollut ohjaamassa vain inhimillinen viisaus. Tulee kysyneeksi, onko heiltä unohtunut tykkänään tosi jumalisuus ja ovatko he käyttäneet kaiken voimansa “ortodoksiaan”. Näin ollen ei tule koskaan hyväksyä sellaista periaatetta, että teologian professorien tulisi vain opettaa eikä ollenkaan huolehtia opiskelijoiden hurskaudesta, joka asia kuuluisi yksinomaan saarnaviran hoitajille.

Kuitenkin on väärin väittää, että tunnollinen oikeaoppisuudesta huolehtiminen vahingoittaisi huolehtimista jumalisuudesta, ja että konflikti näiden kahden välillä olisi välttämätön. Tällainen asenne vahvistuu silloin, kun jumalisuutta ylikorostetaan tai kun siitä huolehditaan tavalla, joka on ristiriidassa totuuden ja uskon kanssa.

Toiseksi, kun opettajat pyrkivät kaikessa opetuksessa jumalisuuden opiskeluun, mutta menevät sitten liian pitkälle ja liittävät jumalisuuden uskonkohtien joukkoon, armonvälineisiin ja muihin jumalallisiin säädöksiin, niin kuin kaikki riippuisi siitä.

Kolmanneksi, kun tämä riippuvuussuhde mitätöi kaiken muun pietismin tieltä ja nostaa tämän kaikeksi kaikessa. Lopulta, joissakin tapauksissa kaikki sulautuu niin jumalisuuden opiskeluun, että ilman sitä valo, tieto, Jumalan sana, Jumalan asettama saarnavirka, sakramentit ja avioliittokin raukeavat.

Nämä kolme kehityssuuntaa sopivat yhteen luonnollisella tavalla ja tämän turmeluksen yksi aspekti johtaa toiseen.

Tämän väärinkäytön tuhoisa luonne voidaan selvästi nähdä vääränlaisessa rauhan tavoittelussa, jota sanomme synkretismiksi. Tämä nähtiin aluksi onttojen rauhan rakentajien päätellessä, että ortodoksia ja into siihen on rauhan esteenä ja pitäisi sen tähden lannistaa.

Synkretismi ei kuitenkaan tyydy vain synnyttämään vastakohtaa rauhan ja totuuden välille. Se pyrkii myös heittämään totuuden yli laidan tai ainakin tekemään puhtaan opetuksen toissijaiseksi asiaksi suhteuttaen sen siihen, kuinka hyödyllistä tämä opetus on rauhan edistämisessä. Sanotaan, että ei tulisi sallia tehtävän mitään sellaista, mikä estää yhteyttä ja rauhaa.

Löscher osoittaa, että pietismi kulkee samoilla raiteilla. Se väittää, että uskon opetuksen olemus on jumalisuuden varassa, että jumalisuus pitää nähdä sieluksi, joka antaa elämän kaikelle ja antaa muodon jokaiselle hengelliselle vaikuttimelle. Tämä asenne ilmenee esim. siinä ajatuksessa, ettei Pyhä Henki ole toiminnassa kenessäkään muussa kuin hartaassa kristityssä, joka uskoo, että jumalisuuden tulee olla kaiken väitetyn totuuden normina ja perustana. Täten tunnustuskirjat, oppiesitykset, hengelliset termit, saarnaviran rajoitteet yms. heitetään syrjään.

6.4. JUMALISUUDELLA JA HURSKAUDELLA KUNNIA-ASEMANSA ORTODOKSIASSA

Löscher painottaa vakavasti sitä tosiasiaa, ettei puhdasoppisuus suinkaan väheksy jumalisuuden merkitystä ja arvoa. Jumalisuudella on aina kunniasijansa Kristuksen armon valtakunnassa. Sanoohan Paavali, että “jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen” (1 Tim. 4:8). Kaikkien kristittyjen tulee sitä tavoitella, sitä rakastaa ja ahkerasti sitä harrastaa.

Kuitenkaan jumalisuudella ei ole sitä sijaa, oikeuksia tai etuja, mikä ilmoitetulla totuudella ja puhtaalla opetuksella on. Se ei ole uskon perustana eikä kuulu armon välineiden olemukseen eikä sillä ole vaikutusta niihin. Se ei ole sellaista, mikä antaisi muotoa uskonkohdille tai Jumalan säädöksille. Se ei ole tosi kirkon erehtymättömänä tunnusmerkkinä. Tarkalleen sanoen lupaus, että helvetin portit eivät voita seurakuntaa, ja että Jumalalla on majansa jatkuvasti täällä ihmisten keskellä, ei ole annettu jumalisuuden harjoittamiselle. Sen täytyy aina kuulua ilmoitetulle totuudelle ja oikealle opetukselle.

Luento Suomen Teologisessa Instituutissa Helsingissä 2.10.2000. Lyhennelmä.